Aito vaiko tekoälykuva?

Sunnuntai 15.2.2026 klo 8.08

Viimeisen puolen vuoden aikana ainakin oma sosiaalisen median todellisuuteni on räjähtänyt täyteen AI:n, eli ihmisen toimintaa jäljittelevän tekoälyn tuottamia valokuvia ja videoita. Jokaisen meistä on opeteltava uudenlaista suhtautumista kuvallisen ilmaisun merkitykseen ja todistusvoimaan.

Muutoksen myötä olen itsekin opetellut joitakin perusasioita tekoälyohjelmien käytöstä. Tämän kirjoitukseni otsikkokuvan teki pyynnöstäni tekoäly. Uskon, että tekele kertoo itse katsojalle sen, ettei tilanne ole oikeasta elämästä tallennettu. Sen vuoksi en lisännyt sen alareunaan tekstiä tämä kuva on tehty Microsoftin Copilotilla.

Suurimman osan tekoälyn tuottamista kuvista ja videoista huomaa helposti keinotekoisiksi. Ihmiset eivät näytä aidoilta, he eivät liiku normaalisti tai heidät on ympätty tökerösti ympäristöönsä. Kukat ovat epätavallisen kauniita ja eläimet liki täydellisiä. Luontoon (me ihmiset mukaan luettuna) kuuluu vajavaisuus. Juuri se on se ominaisuus, joka monesti tekee kuvaamisen kohteesta tallentamisen arvoisen.

Kuvio muuttuu täysin toiseksi, jos ja kun erehdymme pitämään noita keinotekoisia luomuksia aitoina. Maailman kriisipesäkkeistä ”otetut” kuvat mellakoista, veriset lapsen kasvot, kotimainen ihmislihansyöjäpoliitikko tai jokin muu taitavasti manipuloitu kuva saa meidät ehkä valitsemaan puolemme ilman, että pysähdymme miettimään asian kaikkia puolia. Sormi käy tykkää- nappulalla. Sormet naputtelevat hetken tunnekuohussa nettiin jotakin, jota emme tunnista parin päivän päästä omien arvojemme mukaiseksi.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä. Tunne johonkin ryhmään kuulumisesta on yksi tapa kokea itsensä merkitykselliseksi. Sellaisen ryhmän yhteen sitomiseen ja sen toiminnan suuntaamiseen tekoälykuvitus antaa jälleen yhden uuden elementin. Siitä on olemassa jo vahvaa näyttöä, ja siksi en välttämättä pidä AI:n käytön yleistymisestä kuvittamisessa ja tekstin luomisessa.

Kuvaan suurimman osan kirjoittamistani lehtijutuista itse. Tähän mennessä olen myös useimmiten kuvannut kirjoittamani kuvapitoiset kirjat. Tältä istumalta en usko, että tulen muuttamaan sitä tapaa. Oikean kuvan ottaminen on aina tietyssä hetkessä, paikassa ja tunnetilassa tapahtuva valinta: mitä minun pitää kuvalla sanoa, ja mitä se tarkoittaa sen rajaamiselle? Mitä kuva kertoo tulevaisuudessa sen katsojalle? Täydentääkö se tai kenties korvaa kirjoittamaani tekstiä?

Kunhan kelit taas lämpenevät, ryhdyn kantamaan luontoretkilläni mukana sitä parempaa kameraani. Siinä on aina oma jännityksensä, millaisia asioita Äiti Maa suo milloinkin kuvattavakseni. Joskus ei yhtään mitään. Joskus onnistaa: muistan vieläkin, kuinka onnistuin pari kesää sitten kuvaamaan helosurrin, tuon todella kauniin kukkakärpäsen. Se vain istahti eteeni päivänkakkaralle ja antautui kuvattavaksi. Sellaisia kokemuksia ei tekoälykuvan pyytäminen tietokoneelta tarjoa.

On tekoälykuvilla silti hyvät puolensa. Tykkään leikitellä kauniin kielemme sanoilla ja niiden monilla merkityksillä. Jos olisin mennyt tanssilavalla pyytämään joltakin mieskavaljeerilta että otapas nyt oikein tuskainen asento, ei lopputulos välttämättä olisi ollut hyvä hänen, hänen tanssidaaminsa eikä lopputuloksenkaan kannalta.

Kuvatulva syrjäytti ensin kirjoitettua sanaa, nyt siltä itseltään syö tilaa kuunneltava podcast

Torstai 19.1.2023 klo 13.49

Ihmisellä on tiettävästi viisi, joidenkin tietojen mukaan kuusi aistia ympäristönsä kokemiseen. Kukin meistä käyttää niitä eri tavalla ja ottaa informaatiota vastaan eri tavoin. Viestinnässä on menossa mielenkiintoinen kehityskulku: kuuloaisti on viestien vastaanottokanavana viemässä sijaa silmiltä.

Pitkään käyttämäni kuvankäsittelyohjelma poistui hiljattain markkinoilta, joten minun oli ryhdyttävä opettelemaan uuden ominaisuuksia. Hämmästyin sitä kehityksen määrää, joka näissä ohjelmissa on tekoälyn myötä tapahtunut.

Valokuvia on iän kaiken korjailtu ja muunneltu omiin tarpeisiin ja mieltymyksiin sopiviksi. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät ne Moskovan Punaiselta torilta otetut paraatien seuraajia esittävät kuvat, joista on poistettu - melko kömpelösti - milloin kenenkin epäsuosioon joutuneen puoluejohtajan hahmo.

Uusilla kuvankäsittelyohjelmilla pystyy aloittelijakin tekemään kuvalle ja sen eri osille lähes kaiken, mitä ikinä keksii: kuvaan voi lisätä tai siitä voi poistaa asioita, sen eri elementtejä voi sijoittaa johonkin toiseen kuvaan ja sen voi näppärästi naamioida otetuksi täysin eri paikasta, kuin mistä se on oikeasti otettu. Valokuvan todistusarvoon ”oikeasta” maailmasta ei voi enää luottaa.

Sanomalehdissä ja monessa muussa mediassa on pitkään ollut vallalla suuntaus, jossa kuva – ja varsinkin liikkuva kuva – korvaa kirjoitettua tekstiä. Ei tarvitse mennä monta vuosikymmentä taaksepäin, kun lehtiartikkelien pinta-alasta oli tekstiä enemmän kuin kuvaa. Nyt suuri otsikkokuva on monesti puolet koko jutusta. TikTokin ja You Tuben kaltaiset nettialustat suorastaan pursuavat liikkuvaa kuvaa, monesti hyvällä ammattitaidolla toteutettuna.

Siihen nähden on mielenkiintoista, että median seuraava rynnäkkö kohdistuu tällä hetkellä kuuloelimiimme. Äänikirjat ovat valtavan suuressa suosiossa, korvaten perinteistä luettavaa kirjaa. Netti on pullollaan podcasteja, noita lähinnä ääneen luottavia videotallenteita keskusteluista, haastatteluista, luennoista ja monesta muusta aiheesta.

Se joka haluaa pysyä aallonharjalla median tuottamisessa, miettineekin parhaillaan mitä tulee seuraavaksi. Onko se jotenkin tuntoaistiamme kutittavaa fyysistä asioiden välittämistä? Vaiko tiedon ja ajatusten siirtämistä makuhermojen kautta? Kuudennen aistin hyödyntämiseen en vielä vähään aikaan usko...

Lehtikuva, jonka ottamisessa kerrankin onnistuin

Maanantai 16.11.2020 klo 7.28

Useimmiten kuvaan tekemäni lehtijutut itse. Niinä harvoina kertoina kun olen saanut mukaani ammattikuvaajan, olen yrittänyt ammentaa heidän työskentelystään mahdollisimman paljon oppia itselleni. Kuvaaminen ja haastattelu samanaikaisesti on väkisinkin joskus vaikeaa. Moni hyvä kuvaushetki menee ohitse, kun käsissä on kynä ja lehtiö. Tai toisin päin, haastateltava sanoo sen tärkeimmän ylös kirjoitettavan asian juuri silloin, kun minulla on kamera esillä.

Jos mahdollista, yritän olla haastattelupaikalla ajoissa nähdäkseni, olisiko siellä ympäristönä jotakin sellaista mitä voisin hyödyntää kuvasuunnitelmassa. Usein ei ole. Tuloksena on sellainen perusräpsy: ihmisen kasvot, ihminen ylittämässä katua, kameraan totisena katsova haastateltava. Olettehan te noita nähneet.

Melkeinpä parasta on, jos kuvan idea tulee haastateltavalta itseltään. Silloin se on osa häntä itseään, jotakin hänelle merkityksellistä. Näin kävi esimerkikiksi, kun haastattelin haminalaista hyvinvointialan yrittäjää Mariia Ruusunlahtea paikalliseen kaupunkilehteen.

Mariia kertoi ensin mummolansa peilistä, jota hän aina lapsena ihaili. Vähän ajan päästä hän vinkkoi kädellään seinälle, että tuollahan se on nyt hänen seinällään. Kun kuvaamisen aika tuli, pyysin Mariaa ottamaan peilin käsiinsä.

Lopputuloksen jutun kuvituksesta voi nähdä täällä. Täytyy sanoa, että tuohon kuvaideaan olen suht koht tyytyväinen.

Valokuva antaa voimaa kestää arkea - varsinkin luontovalokuva

Maanantai 7.9.2020 klo 7.43

Mitä vanha valokuva kertoisi sinusta?

Perjantai 4.1.2019 klo 7.33

Löysin kaapin päältä kuva-albumeita, joihin en ole koskenut pitkään aikaan. Erään albumin välissä oli mustavalkoinen kuva, joka on otettu minusta joskus puoli vuosisataa sitten.


Valokuva on tänä päivänä inflaation kärsinyt viestintäväline. Niitä räpsitään aina ja kaikkialla. Silti valokuvalla on etunsa viestin tuojana menneiltä ajoilta. Se kertoo havainnollisesti, millainen joskus olet ehkä ollut.

Vasta syntynyttä lasta on joskus kutsuttu tyhjäksi tauluksi. Eipä tuollaiseen kuvani nelivuotiaaseenkaan ole vielä paljon tahroja tarttunut. Sen jälkeen niitä on kyllä tullut. Kuvan ääressä on hyvä miettiä, että miten ja miksi kaikki on tähän saakka mennyt.

Vilkaiskaapa kaappinne päälle ja pysähtykää hetkeksi.

Kännykkäkamera voi tuhota suomalaisten lukutaidon

Tiistai 18.7.2017 klo 7.51

Kirja valokuvista, ja kuvaamisesta

Tiistai 20.1.2009 klo 7.28

Luin Michael Freemanin kirjan Valokuvaamisen taito (Docendo 2008). Tai oikeastaan, Freemanin kirjaa piti sekä lukea että katsella. Suosittelen kaikille, jotka kuvaavat joskus.

Oli lohdullista lukea, että huippuvalokuvaajallakin suuri osa onnistuneista otoksista syntyy sattumalta: vaikka kuinka sommittelee näkymää ja odottaa sopivaa kuvausajankohtaa, niin juuri tärkeällä hetkellä joku astuu kuvaan, siitä pois tai kääntää päänsä.

Kiinnostava oli sekin havainto, että huippuvalokuvaaja tietää, miten minä hänen ottamaansa kuvaa katson. Ainakin minulla Freemanin kuvaama järjestys toimi. Ihminen katsoo aina ensin toisen ihmisen kasvoja. Niiltä evoluutio on meidät opettanut lukemaan merkkejä vaarasta, ystävällisyydestä ja tulevasta.