Kieroutunut ansaintalogiikka vaarantaa laatujournalismin tekemisen

Keskiviikko 17.2.2016 klo 7.29

Sain hiljattain eräältä keskikokoisen mediakonsernin lehdeltä tarjouksen kirjoittaa novellin heidän suunnittelemaansa sunnuntainovellisarjaan. Mielelläni olisin sellaisen kirjoittanut: 4 000 merkin haaste luoda jotakin mieleen tarttuvaa ja merkityksellistä piristää aina.

Seuraavaksi sain konsernilta postia. Kysymyksessä oli sopimuspohja: sen mukaan konserni varasi itselleen kaikki tulevan novellini julkaisu-, muuttamis- ja edelleenluovutusoikeudet. Olen kirjoittanut paljonkin lehtikolumneja ja -pakinoita. Tämä kerta oli ensimmäinen, kun tällaista ota tai jätä -sopimusta tarjottiin minulle kaunokirjallisesta teoksesta. Hanke raukesi siihen. Teoksen kirjoittaa aina ihminen, joka vastaa työstään. Tekijäksi ei voi kirjoittaa mediakonsernia.

Tällaiset kaikkien oikeuksien luovutusvaatimukset avustajille alkavat olla arkipäivää suuremmissa mediataloissa journalismin osalta. Kun avustaja kirjoittaa jutun tai ottaa lehtikuvan, hän ei voi kertoa haastattelun tai kuvauksen kohteelle missä kaikkialla tuotos voi pompsahtaa vastaan. Avustaja ei yksinkertaisesti tiedä sitä. Silti hän "sopimuksen" mukaan vastaa aineiston oikeellisuudesta kaikilla käyttötavoilla. Ja tietysti ilman eri korvausta.

Haastattelu ja kuvaaminen perustuu aina luottamukseen ja rehellisyyteen. Niitä pyydetään, ja samalla kohdehenkilöille kerrotaan miksi ja mihin mediaan. Minusta kaikkien oikeuksien vaatiminen on laatujournalismilta laukaus omaan nilkkaan. Juttu tai kuva, joka toimii oivasti omassa asiayhteydessään, voi ison konsernin kiireessä ja klikkausvaatimuksissa päätyä julkaistavaksi aivan eri yhteyksissä ikävin seurauksin.

Toivon että tulet raiskatuksi, kirjoitti hän sosiaaliseen mediaan

Perjantai 5.2.2016 klo 9.15

Tuoreessa Journalistissa, Suomen Journalistiliiton jäsenlehdessä on pysäyttävä kirjoitus some-raivosta. Siitä, millaisia sanoja käytämme sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja otti yhteyttä muutamaan netissä raivoajaan. Hän kysyi, miksi raivoaja oli kirjoittanut haluavansa että jollekin toiselle ihmiselle tapahtuisi pahaa. Raiskaus tarkoittaa toivottavasti samaa rumaa asiaa suurimmalle osalle ihmisistä.

Toimittajan saamat vastaukset hämmästyttävät. Itse lausutut sanat eivät tarkoitakaan samaa asiaa kaikille. Selvät, suomen kielellä omin sormin naputellut sanat. Kirjoittaja ei tunne olevansa vastuussa ikävästä toivomuksestaan. Vastuu kuuluu jollekin toiselle. Jossakin.

On luonnollista, että osa meistä ilmaisee itseään parhaiten puhumalla, osa piirtämällä, osa kirjoittamalla. Ja että sanoilla on paljon erilaisia merkityksiä.

Silti hirvittää, jos vastuu omista sanoista katoaa.

Miksi Ian Rankin kirjoittaa yhä rikoskomisario John Rebusista?

Perjantai 22.1.2016 klo 7.44

Aloittelen parhaillaan lukemaan Ian Rankinin romaania Hiljaa takavasemmalle (Blue Moon, 2015). Englanniksi rikoskomisario John Rebusista kertova romaani näkyy ilmestyneen jo vuonna 2007, kuudentenatoista ainakin 20-osaisesta sarjasta.

Rankin on yksi mielikirjailijoistani, niistä joiden uutuuksia odotan. Uuden kirjan aloittaminen sai minut ajattelemaan sitä, miksi lähes kaikki mahdolliset palkinnot urallaan saanut kirjailija yhä istuu koneensa ääreen luomaan jotakin uutta tyhjästä? Senkö takia, että me lukijat odotamme?

Monta kirjaa jo julkaisseena kirjailijana tapaan jonkin verran ihmisiä, jotka haaveilevat sen ensimmäisensä kirjoittamisesta. Olen saanut myös postia heiltä, jotka ensimmäisensä ovat saaneet jonkin kustantamon kautta tehtyä. Kovin monelle heistä tuntuu tulevan pettymyksenä se, että muutaman lehtijutun jälkeen kukaan ei enää välitä koko kirjasta. Ei välttämättä edes lähisuku. Tai siltä se ainakin jotakin odottaneesta kirjailijasta tuntuu.

Voin olla väärässä, mutta luulen ettei Ian Rankinia kiinnosta hittojakaan hänen kirjojensa saamien palkintojen tai lukijoiden määrä. Luulen, että hän on vain niin kiintynyt kulmikkaaseen päähenkilöönsä, että on pakko jatkaa hänen elämänsä seuraamista. Luulen, että elämä nostaa Rankinin muistiinpanoihin yhä uusia ja mielenkiintoisia aiheita joista on pakko kirjoittaa.

Hiiteen glitteri, kiitokset ja kimallus! Kirjoittaja ei tee niillä mitään silloin kun pakarat puutuvat, alaselkää jomottaa ja loppuratkaisu puuttuu juuri siitä tärkeästä kappaleesta.

Vuosi 2015 päättyy mustavalkoisiin kuviin

Maanantai 21.12.2015 klo 8.32

Toimittajan työssä otan paljon kuvia. Yritän keksiä erilaisia kuvakulmia saadakseni juttuni tulevan  lukijan katsovan kuvaa. Todella hyvä kuva onnistuu harvoin, ehkä kerran kahdestakymmenestä napatusta ruudusta. Joskus kokeilen kuvankäsittelyllä, toimisiko kuva paremmin mustavalkoisena. Näyttää siltä, että musta ja valkoinen ovat muidenkin suosiossa.

- takaisin suurvallaksi haluava Venäjä syyttää länttä talous- ja muista vaikeuksistaan. Kun Turkki ampuu alas rajallaan seikkailevan rynnäkkökoneen, siitä tulee pimeyden valtakunta. Putin hyvä, Yhdysvallat paha. Tai toisin päin.

- Isis ja Al Qaida-verkosto ovat yhteinen pahan ilmentymä, jota sopii epäillä aina kun jotakin hirveää tapahtuu. Siviilien pommittaminen ilmasta ja ihmisten tappaminen miehittämättömistä lennokeista ilman oikeudenkäyntiä on sallittua, jos kohteiden voi olettaa liittyvän Isisiin tai Al Qaidaan.

- turvapaikanhakijat ovat sylkykuppi, johon sopii sylkäistä jos itsellä on paha olla. He vievät meiltä työt, rahat, leivän ja lopulta naisetkin.

- ilmastonmuutos muuttaa lumiset talvipäivät mustaksi mullokseksi ja tappaa meidät kaikki.

- Suomen kilpailukykyä on parannettava viidellätoista prosentilla. Olemme sen verran jäljessä kilpailijamaista. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

- jos minulla menee huonosti, on se aina jonkun toisen/toisien syy. Hän/he ovat pimeitä, minä olen valon puolella.

Elokuvassa Schindlerin lista hätkäyttää mustavalkoisena filmattu kohtaus juutalaisten keräämisestä tapettaviksi. Äkkiä kohtauksessa näkyy pieni tyttö, päällään kirkkaanpunainen takki. Takki ei pelasta häntä, mutta Oskar Schindler näkee sen. Takin ansiosta monia muita pelastuu.

Toivon vuoden 2016 tuovan meille kaikille muitakin värejä kuin mustan ja valkoisen. Ainoastaan verenpunaista en osaa kaivata.

Suomalaisen musiikin päivä - ansaittu lisäys merkkipäiviin

Tiistai 8.12.2015 klo 7.06

Tänään, Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä vietetään myös Suomalaisen musiikin päivää. Se lisättiin virallisiin liputuspäiviin jokunen vuosi sitten.

Luen parhaillaan Tanssiorkesteri Dallapen historiaa (Tanssikorkesteri Dallape - Suomijatsin legenda 1925 - 2010, Marko Tikka ja Toivo Tamminen, SKS 2011). Hyvin kirjoitettu ja elävä teos.

Dallapen riveissä kävivät menneinä vuosikymmeninä soittamassa ja laulamassa lähes kaikki maamme silloiset ja tulevat huippumuusikot ja -laulajat Olavi Virrasta lähtien. Tai ainakin he tekivät yhteistyötä instituutioksi muodostuneen yhtyeen kanssa.

Kirjan sivuilta ja tuttujen kappaleiden nimistä selviää hyvin, kuinka suuri merkitys ilon ja lohdun tuojana musiikilla on ollut. Pula-aikana, sota-aikana, 60-luvun maaltamuuton aikana. Niin myös tänään

Kiitos musiikista sävelille ja niiden tekijöille.

Lindstedt puhui päätöksistä, kirjailija kirjoittaa niiden seurauksista

Sunnuntai 29.11.2015 klo 8.55

Tämänvuotinen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto herätti keskustelua. Se lienee palkinnon tärkein olemassaolon oikeutus. Sitä, mitä kirjoja itse luen tai jätän lukematta ei ohjaa palkinnot ja ehdokkuudet. Jokaisella lukijalla täytyy säilyttää oikeus valita itse se Vuoden Paras Kirja.

Laura Lindstedtin palkintojuhlassa pitämä puhe on saanut sekä kovaa kritiikkiä että kiitoksia. Mitään uutta hän ei sanonut. Ei mitään, mitä ei ole aikaisemmin sanottu. Sanojina vain ovat olleet muut kuin kaunokirjailijat.

Minusta Lindstedtin ei tarvinnutkaan sanoa mitään muuta. Kaunokirjailijat ovat ihmisiä, jotka kirjoittavat poliittisten päätösten seurauksista: onnellisuudesta, kurjuudesta ja kurjistumisesta, hyvinvoinnin jakautumisesta eri tavoin yhteiskunnassa.

Puhe oli hyvä muistutus siitä, mistä kaunokirjallisuudessa perimmillään on kysymys: siitä, miltä pienestä ihmisestä tuntuu.

Liika sosiaalisuus voi olla uhka yhteiskunnalle

Keskiviikko 25.11.2015 klo 7.46

Luen parhaillaan Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin kirjoittamaa kirjaa Käsikirjoittamisen taito (LIKE 2015). Kirja lienee tarkoitettu lähinnä kuvallisen viestinnän käsikirjoittamiseen, mutta sitä voi suositella myös prosaistille. Monet ongelmat ja työkalut ovat samoja.

Vacklin ja Rosenvall siteeraavat kirjassaan useita hienoja ajattelijoita. Minua jäi pohdituttamaan erityisesti filosofi Hannah Arendtin (1906 - 1975) suuhun pantu lausahdus siitä, kuinka liika sosiaalisuus voi olla yksityiseen ja julkiseen elämään kohdistuva uhka.

Arendtin havaitsi elinaikanaan ihmisten liian sosiaalisuuden johtavan massakulttuuriin ja -hysteriaan, tasapäistämiseen, tietynlaiseen käyttäytymiseen toiminnan sijaan sekä ajattelun unohtamiseen. Arendt kritisoi myös sellaisen intiimiyden valheellista suojaa, joka ei liity elämää ylläpitävään yksityisyyteen vaan käpristyy yksilön ympärille.

Arendt kuului niihin Saksan juutalaisiin, jotka pääsivät natseilta pakoon Yhdysvaltoihin. Hän lienee nähnyt nuoruudessaan joukkohysterian vaarat. Tällä hetkellä miljoonakaupunki Bryssel pelkää halvaantuneena muutaman vapaana olevan terroristin mahdollisia iskuja. Ihmisiä kehotetaan pysymään sisällä, omissa oloissaan.

Arendtin teokset taitavat mennä lukulistalle.

Suomellakin on oma pakolaisvenehistoriansa

Sunnuntai 15.11.2015 klo 7.44

Juha Salmisen kirjoittama näytelmä Aleksei Osipovista ja Maija Rasilaisesta saa ensi-iltansa Kuusankosken Teatterissa ensi torstaina. Kouvolan Sanomat kertoo tänään Alekseista ja Maijasta, sekä minua että Juhaa kiehtoneista henkilöistä Suomen sisällissodan ajalta.

Keväällä 1918 Suomesta lähdettiin merta pitkin pakoon moneen suuntaan. Punaiset, ja sellaiset jotka epäilivät muusta syystä voitokkaiden valkoisten hyviä aikomuksia yrittivät päästä Suomenlahtea pitkin Pietariin.

Samaan aikaan, saman meren saarilla piileskeli valkoisiksi itseään tuntevia miehiä ja muita ihmisiä, joilla oli syytä pelätä punaisten hallintoa ja pakko-ottoja punakaartiin.

Osa turvapaikanhakijoista hukkui. Osa ammuttiin. Osa vangittiin, ja vietiin vankileireille näkemään nälkää. Osa sai palata kotiinsa, koska "oikea" puoli oli voittanut.

Lähes sadan vuoden takaisissa päivissä on jotakin kammottavan tuttua.

Aleksei Osipovin tarina myös näyttämölle

Torstai 5.11.2015 klo 12.32

19. marraskuuta saa Kuusankosken Teatterissa ensi-iltansa Juha Salmisen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Aleksei Osipovista, kevään 1918 punaisten Savon rintaman ylipäälliköstä.

Aleksei Osipov on myös tänä vuonna ilmestyneen romaanini Kaksi hautaa saarella päähenkilö. Kun kirjoitin teosta, en tiennyt Juhan tarttuneen samaan aikaan samaan aiheeseen näytelmän keinoin.

Keskustelen Juha Salmisen kanssa Osipovista ja hänen morsiamestaan Maija Rasilaisesta Kuusankosken kirjastossa ennen ensi-iltanäytöstä. Jännittävää kuulla ja nähdä, kuinka eri tavalla tai samalla tavalla olemme nähneet sen, mitä lähes 100 vuotta sitten tapahtui ja miksi.

Tilaisuuden kutsu löytyy täältä.

Kevät 1918 kansakunnan muistijäljessä

Tiistai 27.10.2015 klo 6.40

Keskustelin viime perjantaina Helsingin Kirjamessujen paneelikeskustelussa neljän kirjailijakollegani kanssa historiallisen romaanin kirjoittamisesta. Useimmat meistä viidestä olimme ottaneet aiheen viimeisimpään romaaniin jostakin olemassa olleesta henkilöstä tai tapahtunesta tapahtumasta. Niinhän minäkin tein Kahdessa haudassa saarella, kun löysin Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen haudan Majasaarelta kesällä 2010.

Äskettäin etsin sotasurma-arkistosta erään tuntemani ihmisen isoäidin isää. Miestä, joka vietiin keväällä 1918 jonnekin, eikä hän koskaan palannut. Siitä jäi avoin haava suvun historiaan.

Löysinkin tuon 48-vuotiaana kuolleen työmiehen ja kahdeksan lapsen isän listoilta. Pidätyksen syy: osallistuminen kapinaan punakaartissa. Rangaistus: teloitus toukokuussa 1918.

Julma aika, julma kohtalo niin monelle. Toisesta tuli syyllinen, toisesta syytetty. Sen, mihin joukkoon kukakin kuului määritteli silloinkin voittaja.

Perjantaina historiallisesta romaanista Helsingin kirjamessuilla

Keskiviikko 21.10.2015 klo 13.53

Surullisen kaunis tarina - Kaksi hautaa saarella Kirjavinkeissä

Maanantai 5.10.2015 klo 6.50

Sisällissota. Kapina. Vapaussota. Veljessota.

Kysymys ei ole Syyriasta eikä Libyasta. Ei Ukrainastakaan. Noita nimityksiä on käytetty aina tarpeen mukaan kevään 1918 tapahtumista Suomessa. Tuhannet kuolivat, tuhannet jäivät orvoiksi. Tuhannet mielet arpeutuivat siirtääkseen arvet tulevillekin sukupolville.

Tapahtumista tulee kohta kuluneeksi sata vuotta. Paljon on noita aikoja tulkittu ja tutkittu, mutta ihmisen mieli tapaa olla sellainen ettei sitä toinen voi koskaan täysin ymmärtää. Mieleeni jäivät joskus erään elämää nähneen kirkonmiehen sanat: oman perheensä keskelläkin hän tuntee olevansa usein yksin.

Kaksi hautaa saarella -romaanini esittely näkyy ilmestyneen netin Kirjavinkit-sivustolle. Kini sanoo siellä romaanista, eli Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen tarinasta näin: "Raskasta ja synkkää aikaa, mutta silti kerrottu niin, että ihmisyyden ymmärtää."

Tuossa on nykyistenkin sisällissotien valossa tarinankertojalle kova tavoite. Lukija päättääköön, milloin hän siinä onnistuu.

Hukkuneita pakolaisia todellisuudessa ja rumia kuolemia virtuaalimaailmassa

Maanantai 7.9.2015 klo 8.50

En halua enää nähdä niitä. En halua katsoa. Olen turtunut.

Tämän kaltaiset kuvat Välimereen hukkuneista pakolaisista ovat peittäneet verkkokalvomme nyt monena viikkona ja kuukautena peräkkäin. Jossakin vaiheessa ihmisen vastaanottamiskyky lakkaa. Aivot eivät enää reagoi.

Sama pätee vielä julmemmissakin olosuhteissa: lukemissani keskitysleirikuvauksissa natsi-Saksan ajalta henkiinjääneet kertovat, että ympärillään oleviin ruumiisiin ja kuoleviin tottui.

Meille kuvat kuolleista pakolaisista saapuvat vain värikkäinä kuvina lehtien sivuilla ja netissä. Ehkä osa kuvia valitsevista toimittajistakin on jo turtunut: yhä useammin vainajaa ei enää näytetä kokonaan. Hänet peitetään, kuten tuo kuvan pikkuinen poika. Tykitys ei enää toimi.

Samaan aikaan väkivalta on käyttömoottori sille viihteelle, jota ahmimme kirjoina, elokuvina, näytelminä ja muuna taiteena antamaan tunne-elämyksiä itsellemme. Sen väkivallan me hyväksymme. Sitä jopa odotamme. Itsekin käytän kuolemaa ja väkivaltaa kirjoissani moottorina, jolla yritän saada elämästä esille isoja kysymyksiä.

Kuolema on lopulta aika yksinäinen juttu. Sen jokainen kokee henkilökohtaisesti. Jos ei muuten, niin lopulta kukin meistä omalta kohdaltaan. Antaako se jotenkin sille lisää merkitystä tai arvokkuutta, jos miljoonat näkevät sen kuvana?

Seuraava romaani työn alla - ehkä

Maanantai 31.8.2015 klo 7.38

Minulla on hyllyssäni 245 sivun nivaska papereita. Viime keväänä, kaiken muun tohinan ohessa kirjoitin ensimmäistä versiota jostakin tarinan tapaisesta ylös. Liikoja miettimättä, liikoja suunnitelematta, yhtään rajaamatta tai stilisoimatta.

Tällä viikolla otan tuon kesän paikallaan pölyttyneen nivaskan esiin. Aina kun aikaa jää muulta tohinalta, luen raakiletta läpi tehden merkintöjä sivuihin, vetäen sinisiä viivoja lauseiden päälle, kirjaten kysymysmerkkejä ruutupaperivihkoon. Miettien, onko mukana kaikista tärkein kysymys: miksi.

Jos minusta sen jälkeen vielä tuntuu että tuosta raakileesta on johonkin, otan sen oikeasti työn alle: karsin, stilisoin, hankin lisätietoa, poistan. Siitä voi tulla jonakin päivänä romaani. Siitä voi tulla jotakin - tai sitten ei. Silloin eletään vuosia 2016 ja 2017.

Yksikään kustantaja ei ole koskaan tilannut minulta yhtään käsikirjoitusta. Jos olisi kysytty, olisin varmaan saanut muotoiltua tulokkaasta hyvän näköisen tiivistelmän aaneloselle tietäen, ettei lopputulos tule olemaan sen näköinen.

Proosa ei ole vakiomittaista metritavaraa. Onneksi.

Monikulttuurisuudesta ja valkoisesta arjalaisuudesta

Maanantai 3.8.2015 klo 9.26

Olen seurannut surullisena kansanedustaja Olli Immosen (ps) Facebook-kirjoituksista noussutta kohua. Viime viikonloppuna Jyväskylässä pahoinpideltiin toisin ajattelevia ja puhuvia ihmisiä. Vaikka kysymys taitaakin osin olla kesän perinteisestä uutispulasta, en pidä tällaisista tapahtumista.

On helppoa vastustaa yhtä sanaa, sellaista kuin monikulttuurisuus. Sanoja tai kirjoittaja ei ehkä huomaa, että tuo sana pitää eriväristen, ja eri kulttuureista tulevien ihmisten lisäksi sisällään myös esimerkiksi eri tavoin vammaisia ihmisiä. Heillä ei ole vammansa vuoksi mahdollisuutta elää samoin kuin muulla "valtaväestöllä".

Toinen helposti tunnetasolla vastustettava asia ovat pakolaiset ja heidän ottamisensa Suomeen. Kirjoittaja tai sanoja ei ehkä ole huomannut, että sodan tai nälän ajamana on maailmassa eri arvioiden mukaan tällä hetkellä noin 60 miljoonaa pakolaista. Tuo määrä ei minkään suomalaisen puoleen ohjelmakirjauksin, tai edes maan hallitusohjelman kirjauksin pienene mihinkään.

Päin vastoin: sodat eivät näytä loppuvan. Ilmastonmuutos etenee, ja Sahelin alueen kuivuus pahenee. Väestönkasvu on monessa maailmanosassa suurempaa kuin meillä. Ne, jotka lähtevät silloin etsimään parempaa elantoa ovat yleensä nuoria miehiä ja naisia. Niin se oli myös silloin, kun Suomesta lähdettiin suurin joukoin Ruotsiin 1960- ja 70-luvuilla.

Kuvaan 2014 ilmestyneessä romaanissani Niobe kansallissosialistisen aatteen voittoa ja pyrkimystä puhtaasti arjalaiseen yhteiskuntaan. Tutkin tuota kirjaa varten varsinkin Saksaa ja sen 1930-luvun aatemaailmaa.

Johtopäätös: monikulttuurisuutta ei voi tukahduttaa. Mutta siinä voi, ja pitää oppia elämään. Sanonta maassa maan tavalla ei tarkoita yhtään mitään. Ne ovat jo täällä, nuo erilaiset ihmiset. Ovat aina olleet.

Sodan (menetetty) sukupolvi on TV 1:ltä hyvä kesäuusinta

Tiistai 7.7.2015 klo 14.46

TV 1 esitti viime vuonna laadukkaan kolmiosaisen saksalaisen draamasarjan Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, unsere Väter). Se kertoo viiden saksalaisnuoren kautta toisen maailmansodan kurimuksesta vuoden 1941 kesästä kevääseen 1945. Sarja uusitaan tänä kesänä. Ensimmäinen osa tulee tänään. Kiitos!

Noina vuosina miljoonat saksalaiset saivat surmansa itärintamalla, monet heistä Ukrainassa. Nyt noilla samoilla alueilla taistellaan taas. Saksa on - kuten oli myös vuonna 1941 - Euroopan kiistatta vaikutusvaltaisin valtio. Siinä roolissa vain Venäjä pystyy sen ehkä haastamaan. Jos ei muuten, niin yllättävällä käytöksellään.

Laadukasta saksalaissarjaa kannattaa katsoa. Toinen maailmansota on saksalaisille edelleen suuri trauma. Jossakin muualla siitä on tehty suuri isänmaallinen koitos, jolla perustellaan ison maan nykyisiäkin vaatimuksia.

Kaikki nuo kasvit, joita et huomaa ilman kukkia

Tiistai 30.6.2015 klo 7.34

Digikamera on ihmeellinen värkki. Sillä onnistuu kuvaaminen melkein joka kerta. Minä toivon, että tuollaiset kamerat saavat ihmiset kiinnostumaan meitä ympäröivästä luonnosta.

Luonto on nyt täynnä väriä - sellaisetkin kasvit kiinnittävät huomiota joita emme tavallisesti huomaa. Kuten nämä niittynätkelmä, rätvänä ja kangasmaitikka.

Rakkauden pimeä puoli - Kyösti Salovaara Rakkausarvista Dekkariseuran lehdessä

Tiistai 23.6.2015 klo 11.55

Kyösti Salovaaran kritiikki Ruumiin kulttuurissa 2/2015 käsittelee helmikuussa ilmestynyttä Rakkausarpia-romaaniani. Hän nimeää teoksen aiheiksi mustasukkaisuuden ja hullun rakkauden joka päättyy kuolemaan. Ei ollenkaan hullusti nimetty!

Salovaara kysyy kritiikissään hyviä kysymyksiä: Miksi rakkauteen tuntuu aina liittyvän mustasukkaisuus? Miksi pahoinpidelty nainen alistuu miehen käyttäytymiseen? Jatkuuko rakkaus kuolemaan asti, vaikka sen jäljet pelottavat?

Kysymykset ovat hyviä ja vaikeita vastata. Ehkä taide - eritoten kirjallisuus - auttaa meitä tekemään ne näkyviksi ja mahdolliset vastaukset ymmärrettäviksi. Ainakin toivon niin.

Kirjailija kiittää - ei kehuista, vaan siitä että lukija on löytänyt teoksesta itselleen jotakin ajateltavaa.

Kirjastoapurahojen uudet jakoperusteet puhuttavat

Sunnuntai 14.6.2015 klo 11.15

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla on keskusteltu viime päivinä kirjailijoille myönnettävien kirjastoapurahojen uudistuneista jakoperusteista. Uuden linjauksen mukaan apurahoja myönnetään vuosittain pienempi lukumäärä, ja ne ovat vastaavasti kooltaan suurempia.

Linjauksessa on sekä hyvää että huonoa. Omassa kommentissani (HS 13.6.) päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Oman kirjailijataipaleeni perusteella näen kirjastoapurahat yhtenä niistä instrumenteista, joilla ruokitaan kirjallisuutemme monimuotoisuutta, paikallisuutta ja uudistumista.

Keskittäminen ei oikein istu siihen kuvioon.

Kaksi hautaa saarella - kuinka lukija muuntaa tarinaa

Perjantai 12.6.2015 klo 8.59

Uusin romaanini alkaa pikkuhiljaa tavoittaa lukijansa kirjakauppojen ja kirjastojen kautta. Kirjastojen nettisivut kertovat, että kirjat liikkuvat uutuushyllyiltä koteihin, sinne olohuoneen sohville ja makuuhuoneiden yöpöydille.

Kirjailija on oman työnsä tehnyt. Oman puolikkaansa tarinasta. Lukijat muuntavat, kääntävät ja rikastuttavat tarinaa omien ajatustensa mukaan. He tekevät siitä täyden tarinan.

Ja niin on hyvä.