Kaksi hautaa saarella - julkistamistilaisuus Haminassa 4.6.

Maanantai 1.6.2015 klo 10.18

Haminassa vietetään nyt erityistä Hamina-viikkoa. Se sattui oivasti uuden romaanini julkaisemisen kannalta: Kaksi hautaa saarella -teoksen julkkareita voidaan viettää yhtenä viikon tapahtumista.

Eli tervetuloa torstaina, 4. kesäkuuta kello 18.15 alkaen Haminan pääkirjaston Kasper-saliin. Romaanini käsittelee fiktion keinoin, siihen faktaa yhdistelemällä niitä traagisia tapahtumia, jotka johtivat Kymenlaaksossakin monin paikoin käsittämättömiin veritekoihin toisia ihmisiä kohtaan keväällä 1918.

Noista ajoista on kulunut melkein sata vuotta. Mutta olemmeko me yhtään viisaampia? Epäilen.

Radiojuttua keväästä 1918, Aleksei Osipovista ja haudoista saarella

Keskiviikko 20.5.2015 klo 10.55

Eilen toimittaja Kirsi Partanen haastatteli minua uuden kirjani tiimoilta Kymenlaakson Radiossa. Juttu on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa.

Kiitos taitavalle haastattelijalle. 300-sivuisessa teoksessa - toivottavasti - on monta särmää joihin tarttua. Seitsemän minuutin tuotosta kuunnellessani vasta oikeastaan tajusin, kuinka isoa aihetta mieleni lähti viitisen vuotta sitten työstämään.

Vajaaksihan se työstö jäi. Niin se aina jää, onneksi. Jää tarinan lukijoillekin jotakin tekemistä.

Myös nainen osaa tappaa: Hitlerin raivottaret on hyytävä kirja

Tiistai 19.5.2015 klo 7.27

Luen parhaillaan Wendy Lowerin kirjoittamaa kirjaa Hitlerin raivottaret (Atena 2014). Se kertoo siitä, kuinka saksalaiset naiset osallistuivat miesten rinnalla natsihallinnon tekemiin julmuuksiin Itä-Euroopassa.

Sodan aikana natsi-Saksa lähetti satojatuhansia naisia eri puolille valloittamaansa Eurooppaa eri tehtäviin. Tarvittiin sihteereitä, sairaanhoitajia ja muita pieniä ihmisiä hoitamaan kaikkia niitä töitä, joita suuren uuden alamaisjoukon hallitseminen vaati. Pahimmillaan naiset osallistuivat keskitysleireillä vartijatehtäviin miesten rinnalla.

Lower on tehnyt suuren työn kerätessään taustatietoa eräistä näistä naisista, joista useat painoivat itse liipaisinta. Tekojensa tekohetkellä he olivat nuoria ihmisiä. Takanaan heillä oli kuitenkin jo vuosikausien systemaattinen aivopesu julman diktatuurin koneistossa.

He tunsivat tekevänsä oikein - se ilmenee monta kertaa kirjan sivuilta. Noista ajoista on jo yli 70 vuotta. Mutta jossakin harrastetaan yhä samanlaista aivopesua toista ihmisryhmää kohtaan.

Surullista.

Kymmenes romaani painosta: Kaksi hautaa saarella lähtee maailmalle

Maanantai 11.5.2015 klo 13.36

Miksi haluta rakkautta, joka sattuu? Rakkausarpia Kirjavinkeissä

Maanantai 27.4.2015 klo 7.20

"Rakkausarpia on erittäin hyvin kerrottu ja vaikka se onkin fiktiivinen tarina, on vain surullista, että tällaisia Reiska/Julia-tapauksia on olemassa, joka paikassa. Aina käy niin, että joku haluaa rakkautta vaikka se sattuu."

Näin kirjoittaa Kini Laine Kirjavinkeissä 25.4. Sudenmaa-sarjan kuudennesta romaanistani. Hyvä kiteytys - kirjailija kiittää.

Kun yhteiskuntaa rakennetaan ja kehitetään, uskotaan että parisuhde, perhe ja kaikki mikä elämiseen kuuluu koostuu rationaalisista ja järkevistä ratkaisuista. Vain sillä tavoin yksityinen ja yhteinen elämä voidaan muuttaa numeroiksi, joilla sitä voidaan esittää lukuina, graafeina ja piirakoina. Sillä tavoin meitä voidaan verrata toisiimme ja niihin sellaisiin, joita meidän pitäisi olla. Hyväosaisiin ja järkeviin, mallien mukaisiin ihmisiin.

Niin se ei vain ole. Todellisuudessa annamme tunteiden viedä, teemme ratkaisuja joiden tiedämme itsekin olevan huonoja. Tuhoamme itseämme tavalla, joka ei voi ottaa missään laskelmissa huomioon.

Joskus sitä tuhoavaa voimaa kutsutaan myös suureksi rakkaudeksi. Se on surullista.

Kaksi hautaa saarella - punaisten Savon rintaman viimeisen ylipäällikön tarina

Maanantai 13.4.2015 klo 10.28

Toukokuussa 1918 itäisen Suomenlahden saaristossa piilotteli kahdenlaisia ihmisiä. Saarilla lymysi valkoisia, jotka olivat paenneet mantereelta punakaartin suorittamia kutsuntoja. Saarille hakeutui henkensä hädässä punaisia, joilla ei ollut voitokkailta valkoisilta muuta odotettavaa kuin teloitus tai vankileirin kurjuus.

Haminan edustalla sijaitsevalle Majasaarelle rantautui Aleksei Osipov, Sippolassa vuonna 1888 syntynyt punaisten Savon rintaman viimeinen ylipäällikkö. Aleksei oli Suomeen asumaan jääneen Venäjän armeijan sotamiehen, ja suomenruotsalaisen torpparintyttären poika. Mukanaan saarella hänellä oli morsiamensa Maija Rasilainen.

Aleksei ja Maija odottivat saarella turhaan laivaa, joka veisi heidät turvaan Pietariin. Heillä oli täysi syy pelätä voittajien saapumista: Alekseilla oli venäläinen nimi ja hän oli huonossa huudossa Kymenlaakson mahtiyhtiön - Kymiyhtiön - herrojen silmissä. Punaisten sotapäällikkönä Aleksei oli yksi niistä harvoista, jonka taitoja myös viholliset kunnioittivat. Maija oli puolestaan toiminut mantereella punaisten riveissä sairaanhoitajana.

Pelastavaa laivaa ei koskaan tullut. Aleksei ja Maija on haudattu tuolle saarelle Suomenlahdella. Tarina kertoo, että he surmasivat itsensä kun valkoisten etsintäpartio lähestyi saarta. Kävikö näin – kukaan ei ole enää kertomassa.

Kävin Majasaaressa ensimmäisen kerran kesällä 2010. Aleksein ja Maijan tarina ei jättänyt tarinankertojaa rauhaan, se oli kirjoitettava romaaniksi. Teos ilmestyy toukokuussa.

Totta se on: tarina valitsee aina kertojansa.

Kirjaa ei voi kirjoittaa rahantekomielellä

Perjantai 10.4.2015 klo 14.57

Kirjailijat ja freelancetoimittajat keskustelevat tällä hetkellä eri foorumeilla eläketurvasta. Siitä, millä me elämme sitten kun iän väistämättä tuomat vaivat haittaavat jonkin uuden luomista eikä kynä enää kulje.

Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen esitti aiheesta hyvän puheenvuoron 10. huhtikuuta. Olen hänen kanssaan monesta asiasta samaa mieltä.

"Jos kirjailija kirjoittaisi raha mielessä, tulisi kirjoista keskenään samanlaisia mustia sukkia. Kirjailija yrittäisi ennakoida, mikä sopii kaikille." Joskus lukiessa tuntuu, että tätäkin yritetään. Joskus jopa tuntuu, että kirjailijalta odotetaan tällaista sarjakirjoittamista kustantamoissa. Onhan helpompaa myydä, kun tuote tunnetaan. Se ei vaan luo mitään uutta.

"Nykyisessä tilanteessa taiteilijan tulee vakuuttaa taiteellisesta työstä saamansa myyntitulot ja palkkiot YEL-vakuutuksessa. Jos taiteilija on samaan aikaan apurahalla, hän maksaa rinnakkain kahta vakuutusta: MYELiä ja YELiä.  Tilanne on sekava ja kahden yrittäjävakuutuksen maksaminen on taloudellisesti raskasta. Eläkekertymä jää molemmissa pieneksi."

Tuokin on totta ja sekavaa. Journalisti-lehden tuoreessa numerossa (5/2015) freelancetoimittaja Tiina Ruulio laski, että hän maksaa 30 vuodessa yhteensä 160 000 YEL-eläkemaksuja. Aikanaan hän saanee sitä vastaan tuhannen euron kuukausieläkkeen.

Tuo ongelma koskee muitakin yksinyrittäjiä. Paljonkohan tuohon tulee kuuluisaa korkoa korolle-efektiä?

Klassinen tarina ja kuinka se lopetetaan

Keskiviikko 1.4.2015 klo 10.10

”Komedia päättyy loppuratkaisuun, jossa draaman päähenkilön asiat ovat paremmin kuin tarinan alussa. Tragedia puolestaan päättyy katastrofiin, jossa päähenkilön tilanne on pahempi kuin alussa.”

Juonirakenteen teoreetikkona pidetty Gustav Freytag on sanonut näin analysoidessaan klassisia näytelmiä. Vaikka Freytag tutki näytelmiä, voi hänen ajatuksiaan soveltaa myös romaanin kirjoittamiseen. Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajat käyttävät joskus turhankin näkyvää freytagilaista rautalankaa laatiessaan varmojen hittien käsikirjoituksia.

Minulla on jälleen kerran edessäni tilanne, jossa aloitan romaanikäsikirjoituksen viimeisen kappaleen kirjoittamista. Yksi rautalankamalli lopusta minulla jo on, tiedän suunnilleen mitä tulee tapahtumaan. Tässä toisessa versiossa minun on solmittava uskottavasti kaikki irrallaan olevat langat mahdollisia lukijoita varten. Tarinan lopun on oltava sellainen, että siitä jää lukijalle jälkimaku koko kirjasta.

Vaikka pidänkin juonirakenteisia tarinoita oikean elämän vastaisina on tunnustettava, että freytagilaisessa ajattelussa on oma viehätyksensä. Se on selkeä ratkaisu. Jokainen lukija toivoo hyvää pitämälleen päähenkilölle. Jos tarinan Julialle ja Romeolle käy huonosti, se kouraisee joskus syvältä.

Romaaniaihiossani on nyt noin 260 000 merkkiä. Loppuratkaisun myötä niitä tullee lisää noin 3 000. Veemäistä, kun tiedän jo ennalta etten voi tyydyttää jokaisen lukijan mielihaluja.

Juha Hurmeen kymmenen teesiä lukemisen puolesta

Perjantai 20.3.2015 klo 7.18

Arvostamani kirjailija Juha Hurme listaa Ylen Kulttuurin nettisivuilla 18. maaliskuuta kymmenen syytä, miksi hänen mielestään kannattaa lukea kirjoja ja tarinoita.

Kaikkiin Juhan teeseihin on helppo yhtyä. Ilman kirjaa on kurjaa. Tarinan voi luoda todeksi vain sen lukija. Kirjoittaja voi tehdä siitä maksimissaan vain puolet.

Kiitos, Juha.

Kirjallisuus kertoo menneestä ja tulevasta - mutta entäs tämä aika?

Tiistai 10.3.2015 klo 18.04

Kirjoittajana minua tietenkin kiinnostaa, mitä muut kirjoittajat parhaillaan luovat. Otin asiakseni tutkailla tämän kevään romaanitarjontaa eri kustantajilta.

Pitkään jatkunut historiallisten aiheiden trendi näkyy jatkuvan. Kuka muistelee lapsuuttaan, kuka kertoo vuodesta 1918. Talvisotakin näkyy vilahtavan monessa teoksessa - lieneeköhän tämän "juhlavuoden" peruja.

Toisaalta fantasia ja tulevaisuuteen sijoittuva tarina on laji, jolla on oma ja vahva kannattajakuntansa. Osa kirjoittajista vie lukijansa avaruuteen, osa tyytyy tuleviin ekokatastrofeihin maan päällä.

Hyvä näin. Jos historiallinen teos yrittää ymmärtää mistä olemme tulossa, yrittää tulevaisuuteen kurottava teos arvailla minne ja millaisina olemme menossa. Kummallakin lajilla on oma paikkansa kirjallisuudessa. Aika näyttää, mitkä tämän kevään romaaneista jäävät merkkiteoksina elämään ja keskustelemaan tulevien sukupolvienkin kanssa. Välttämättä ei yksikään niistä.

En tiedä, pitäisikö olla huolestunut siitä että tämä nykyinen aika näyttää jäävän mopen osille kirjallisuuden kaanonissa. Eräs kirjailijakollegani sanoi, ettei hän edes halua kirjoittaa tästä ajasta - mehän elämme tätä koko ajan. Mutta ymmärrämmekö me tätä aikaa? Epäilen.

Nykyisen ajan kuvaus näyttää jäävän paljolti dekkaristien harteille. Hyvä, että edes heidän.

Rakkausarpia-romaani ilmestyy 28. helmikuuta

Maanantai 16.2.2015 klo 12.33

Kuudes Sudenmaa-sarjan rikosromaanini ilmestyy helmikuun viimeisenä päivänä.

Joka vuosi 25-40 suomalaista naista ja miestä menettää henkensä joko nykyisen tai entisen rakkaansa surmaamana.

Moni surmaajista sanoo tapahtuman jälkeen rakastavansa yhä sitä, jonka hengen hän on juuri riistänyt. Mustasukkaisuus on hirvittävä ja musta voima. Samalla se yhtä luonnollinen asia kuin jokapäiväinen hengitys.

Se, miksi matka lemmestä lähestymiskieltoon on niin usein lyhyt on vahva ristiriita ihmisten välillä.

Juuri siksi mustasukkaisuus sopii hyvin rikosromaanilla tutkittavaksi teemaksi. Melkein jokaisella on siitä omakohtaista kokemusta.

Ellei ole, voi kysyä onko edes oikeasti rakastanut.

60-luvun talousutopiat eivät toteutuneet

Torstai 12.2.2015 klo 9.26

Tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoittaa tämän aamun (12.2.) Hesarissa hienon kolumnin siitä, kuinka 1960-luvulla kuviteltiin erilaisia utopioita tulevasta maailmasta, jossa talouskasvun hedelmiä jaettaisiin kansalaisten kesken.

Anarkisti Paul Goodman, talousmies John Kenneth Galbraith ja futuristi Robert Theobald kuvittelivat kukin eri tavoin sitä, miten tehostuvan työelämän myötä lisääntyvä vapaa-aika (lue: työttömyys) ei tarkoittaisikaan ihmiselle syrjäytymistä elämästä. Ylimääräinen työvoima ja ylimääräinen pääoma kohtaisivat sulassa harmoniassa toisensa. Hän, joka ei olisi työläinen olisi hyväksytty ja arvostettu kuluttaja.

Utopiat eivät ole toteuneet. Suomessa on taas satojatuhansia työttömiä samaan aikaan, kun pörssiyhtiöissä ehdotetaan ylimääräisiä osingonjakoja.

Utopioista on tultu mielikuvayhteiskuntaan ja ajatushautomoiden aikaan. Missähän mahtavat niiden luomat utopiat viipyä - vai jäävätkö nekin vain fantastisiksi mielikuviksi?

Ukraina on osa perinteistä tappotannerta

Perjantai 23.1.2015 klo 10.52

Luen parhaillaan historioitsija Timothy Snyderin tietokirjaa Tappotanner (Siltala 2014). Kirja kertoo Neuvostoliiton ja Saksan vuosina 1933-1945 Puolan, Ukrainan, Valko-Venäjän, Baltian ja Länsi-Venäjän alueella surmaamista noin neljästätoista miljoonasta siviilistä ja sotavangista.

Kirja on juuri nyt ajankohtainen: samoilla Ukrainan alueilla, joilla Josef Stalin tapatti maatilojen kollektivisoinnin nimissä kolme miljoonaa talonpoikaista ihmistä nälkään ja pakkotyöhön, taistellaan taas. Hallitsija on Moskovassa vaihtunut, mutta Ukrainan maantieteellinen paikka Länsi-Euroopan ja Venäjän välillä ei ole muuttunut miksikään.

Kirjan kuvailema vyöhyke Itämereltä Mustallemerelle on eräs verisimpiä tappotanteireita jonka ihmisen historia tuntee. Tuolla seudulla ovat taistelleet melkein kaikkien niin sanottujen sivistysvaltioiden armeijat tai niiden yksittäiset sotilaat.

Professori Snyderin kirja kertoo samoista teemoista kuin oma romaanini Niobe: jos kansallissosialistinen Saksa olisi voittanut sodan, itäinen Eurooppa olisi puhdistettu slaaveista ja muista niin sanotuista ali-ihmisistä. Kärsijät olisivat silloinkin olleet tavallisia siviilejä.

Enpä usko, että sellainen puhdistus olisi tehnyt tästä maailmasta yhtään parempaa. Surullista, että tämän aamun lehdestä luin Ukrainan separatistien marssittavan vangitsemiaan Ukrainan armeijan sotilaita kaduilla ihmisten pilkattavana.

Tappotanner on ruma mutta kuvaava nimi.

Kirjallisuuden yksi tehtävä on muistaminen

Torstai 1.1.2015 klo 10.41

Vuoden vaihteen toinen kiinnostava lukukokemus oli Ulla-Maija Peltosen teos Muistin paikat (SKS 2003). Kirjassaan Peltonen kartoittaa niitä tapoja, joilla vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia on yritetty muistaa ja unohtaa aina näihin päiviin saakka.

Tuosta ajasta Suomessa kertovat lukuisat punaisten ja valkoisten surmattujen tunnetut ja tunnetut hautapaikat sekä muistomerkit. Muistomerkit auttavat suremaan menetettyjä. Ne kertovat mitä tapahtui ja valottavat tapahtumien eri puolia. Ilmankos varsinkin voitettujen punaisten muistomerkkejä on turmeltu vielä tällä vuosituhannella.

Historiallisen trauman käsittely vaatii Peltosen mukaan muistamista ja trauman aiheuttajan  kriittistä kohtaamista. Traumaa on purettava, ja sitä on toistettava jotta mitään vastaava ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan.

Kirjallisuus on kansanperinteen ja muistitiedon ohella iso osa kansakunnan yhteistä muistia. Sota on rakkauden ja kuoleman ohella yksi kaunokirjallisuuden kestoaiheista. Vielä 1970-luvulla joka kuudes suomalainen kaunokirjallinen teos käsitteli jollakin tavalla sotaa.

Suomalaisten sotakirjojen aika ei näytä olevan ohi vieläkään. Hyvä niin - purkamista ja toistoa tarvitsevat myös tulevat sukupolvet jotta ymmärtäisimme, miksi olemme tässä tällaisina juuri nyt.

Syksyn toinen Ranskan matka takana, eli seuraavia kutsuja odotellessa...

Maanantai 1.12.2014 klo 14.16

Vajaan viikon piipahdukseni Normandiaan, Festival les Boreales-tapahtumaan on takana. Kokemuksia, tilaisuuksia ranskalaisten lukijoiden kanssa sekä hyviä keskusteluja skandinaavisten kirjoittajakollegojen kanssa.

Ehkä Suomessa ei tiedetäkään, kuinka merkittävä kirjallisuutemme vienninedistäjä Arto Paasilinna on omalla tuotannollaan ollut. Jokaisessa tilaisuudessa jossa olin, otettiin ennemmin tai myöhemmin esille hänen laaja ranskannettu tuotantonsa. Välillä tuntui, että meistä jokaista verrataan kirjoittajana häneen. Huonompiakin mittatikkuja voisi olla...

Matkan aikana minulla oli myös tilaisuus keskustella ranskalaisen kustantajani kanssa. Sain kuulla, mitä suunnitelmia heillä on minun "pääni menoksi" suunnitteilla. Yhteistyö jatkuu, ja siitä olen iloinen.

Yhteydenpito sähköpostin kautta on helppoa - mutta nenäkkäin paljon paljon hedelmällisempää.


Aina, mutta erityisesti pieneltä kielialueelta tulevalle kirjailijalle hyvät kääntäjät ja tulkit ovat tärkeitä ihmisiä. Esimerkiksi sellaiset, kuin minua festivaaleilla tulkannut Riitta Hyttinen.

Kirjailija ei ole kaikkien alojen asiantuntija

Keskiviikko 29.10.2014 klo 8.08

Parin päivän takainen Rautavaaran liikenneturma ja neljän ihmisen turha kuolema pysyy otsikoissa pitkään. Useammaltakin kirjailijalta on näköjään kysytty mediaan ajatuksia tapahtumasta. Minulta ei ole kysytty – ja hyvä niin.

On minulta kysytty aikaisemmin, useinkin. Metsään ja luontoon liittyviin kysymyksiin olen vastannut mielelläni, niistä luulen tietäväni ja tuntevani jotakin. Kieltäydyin joskus kohteliaasti antamasta kirjailijan ruoanlaittovinkkejä. Yhtään keittokirjaa en ole vielä kirjoittanut.

Kirjailijan työhön kuuluu taustatietojen hankkiminen, asioiden penkominen ja ajatteleminen. Siihen kuuluu niin sanotun faktan palastelu tunteiden tasolla käsitettäväksi ja tunnettavaksi. Mielellään ajan kanssa. Se – tavallaan – antaa kirjailijalle oikeutuksen sanoa jostakin jotakin.

Hyvä että kirjailijoita vaivataan tuollaisilla kysymyksillä. Se kertoo, että taiteella on merkitystä asioiden käsittelemisessä. Silti kirjailijan tulee mielestäni muistaa, että kaikkea hän ei tiedä.

Ei varsinkaan siitä, mitä tapahtuu toisen ihmisen pään sisällä.

Puhutaanko kirjoista - vaiko siitä, mistä kirjallisuus puhuu?

Keskiviikko 8.10.2014 klo 11.56

Olen nyt viikon verran makustellut Ranskan festivaalimatkaani jolta palasin viime viikolla. Samalla olen seurannut sosiaalisessa mediassa kirjailijakollegoiden uusimmista kirjoista käytävää keskustelua. Frankfurtin kirjamessuja, ja suomalaisten teemamaalaisuutta hehkutetaan laajasti.

En voi sille mitään, mutta yhä askaroin sen kysymyksen kimpussa puhutaanko kirjallisuudesta käytävässä keskustelussa oikeista asioista. Usein puhutaan kirjoista: kuinka hyvin ne on kirjoitettu, kuinka kirjailija osaa asiansa, kuinka hyvin ne myyvät meillä ja ulkomailla.

Kirjoja ja kirjailijoita nostetaan esille tavalla, joka on ehkä erilaista kuin ennen. Ja kun toisia nostetaan, käy varmasti niin että toisten kenties hiljaisemmat äänet jäävät hälinän alle. 

Hyvä että kirjoista puhutaan ja niitä kehutaan. Silti huomaan kaipaavani keskustelua niistä teemoista, joita kirjailijoiden luomat kertomukset käsittelevät. Yksinäisyydestä, erilaisuudesta, rakkauden kaipuusta, arvojen muuttumisesta... teemojen luettelo on pitkä ja rikas.

Vai onko niin, ettei kirjallisuus ole enää se media, jossa tärkeät asiat nousevat esille ja kansan palasteltaviksi? Eikö Iki-Kiannon Punaista viivaa tai Väinö-kaiman Pohjantähden kaltaisia tarinoita enää tarvita, kun kaikki huutavat yhtä aikaa?

Haminan kirjailijakahvilassa syysvieraina Pelo, Koskinen ja Marttinen

Keskiviikko 27.8.2014 klo 9.19

Olen vetänyt kahden vuoden ajan Haminassa kaupungin kulttuuri- ja kirjastotoimien kustantamaa kirjailijakahvilatoimintaa. Kiitos ja kumarrus hyvästä pestistä!

Tänä syksynä haastateltavakseni saapuu taas kolme vierasta. Syyskuussa (18.9.) pääkirjaston Kasper-saliin saapuu viime vuoden Finlandia-voittaja Riikka Pelo. Riikka on mielenkiintoinen vieras minulle: olimme samalla WSOY:n stipendiaattikurssilla Oriveden opistossa vuonna 2002, aikana jolloin kumpikaan ei ollut vielä julkaissut esikoistaan.

Lokakuussa (16.10.) vieraanamme on JP Koskinen, scifin, fantasian ja historiallisen romaanin taitaja. Hän on meritoitunut esimerkiksi monien kirjoituskilpailujen menestyjänä - siitäkin aion kysellä. Hänen Finlandia-ehdokkaana ollut romaaninsa Rasputinista oli vaikuttava lukukokemus.

Marraskuussa (6.11.) Kasper-saliin saapuu Annamari Marttinen Lappeenrannasta. Tutustuin hänen tuotantoonsa kesän aikana. Ihmissuhdekuvauksen taito on hänellä hallussa ja monesti aihe löytyy omasta elämästä - uskonpa että pääsemme illan aikana kirjailijan ihon alle...

Elämä on vaihtoehtoista todellisuutta

Tiistai 19.8.2014 klo 9.01

Kyösti Salovaara käsitteli blogissaan 14. elokuuta vaihtoehtoisia todellisuuksia. Ansiokas kirjoitus. Astinlautanaan hän käytti myös romaaniani Niobe - kiitos siitä.

Salovaaran esseetä lukiessani sain vahvan elämyksen siitä, ettei vaihtoehtoisuus koske vain sitä kuinka katsomme historiaa taaksepäin tai mietimme tulevaisuutta. Elämme koko ajan vaihtoehtoismaailmassa, jonka näemme eri tavoin.

Ehkä karmein esimerkki siitä on tällä hetkellä Ukrainan tilanne. Sama uutiskuva kelpaa muodostamaan kuvan erilaisesta todellisuudesta riippuen siitä, katsotaanko kuvaa Venäjällä vaiko lännessä. Sama koskee myös tilannetta Gazan alueella. 

Ja eiköhän tuo pätene myös meidän suomalaisten arkisessa elämässä. Rikas ja köyhä perhe elävät erilaisessa todellisuudessa. Nuori ja hänen vanhempansa istuvat samassa ruokapöydässä - mutta todellisuus heidän ympärillään on erilainen.

Riittää siinä kulttuurilla - eri toten kirjallisuudella, teatterilla ja musiikilla - yhteenliimattavaa, jotta me ymmärtäsimme toisiamme ja tuntisimme myös kauniita tunteita toisiamme kohtaan.  

Luonto on erilainen kuvassa ja tekstissä

Perjantai 25.7.2014 klo 10.00

Kirjailijana mietin paljon sitä, kuinka kuvaan tekstissäni lukijalle sitä ympäristöä, jossa luomani tarina tapahtuu. Se ei ole helppoa, vaikka olenkin saanut lukijoiltani kiitosta varsinkin luonnon kuvaamisesta.

Lukija ei oikeasti näe tarinan miljöötä. Kirjoittajan on jotenkin kuvattava se hänelle. Kuvausta ei saa kuitenkaan olla liikaa: arkielämässäkin liian suuri määrä informaatiota tukkii helposti ihmisen vastaanottokyvyn.

Silmien lisäksi otamme kontaktia ympäristöömme myös kuulemalla, haistamalla, maistamalla, ihomme kautta tuntemalla sekä aavistamalla "kuudennella aistilla".

Siinäpä keinovalikoimaa kirjoittajallekin - mutta vain kirjallisessa muodossa, kiitos. Kuinkahan kuvaisit itse tämän maiseman lukijallesi?