Kapitalismi sekä miehen ja naisen välinen rakkaus eivät sovi yhteen

Perjantai 16.9.2011 klo 6.45

Otsikon mukaisen väitteen esittää amerikkalainen sosiologi Dean MacCannell Soile Veijolan ja Eeva Jokisen kirjassa Voiko naista rakastaa? (WSOY 2001). MacCannel näkee kapitalismin tarvitsevan heteroseksuaalista ihmissuhdetta vain ihmissuvun jatkamiseen.

Muuten miehen ja naisen välinen suhde on on täysin puhtaalle kapitalismille vaarallinen: se johtaa väestönkasvuun, mikä taas vähentää jaossa olevaa varallisuutta per pää. Parasta rakkautta rahatalouden kannalta olisikin miesten välinen homoseksuaalisuus, josta jälkeläisiä ei synny.

Missä puhtaaksi viljellyssä kapitalismissa olisi naisen paikka? Ei oikeastaan missään. Hänet voitaisiin korvata markkinoilta ostettavilla kodinkoneilla, ruoalla ja seuralaispalveluilla. Palvelujen ostaminen olisi miehelle edullisempaa kuin kokonaisen naisen elättäminen, ja pääomien arvonlisäys olisi suurempi kuin kahden ihmisen tekemissä kotitöissä.

Karu visio tulevaisuudesta... vai olemmeko jo menossa sitä kohti? Soile Veijolalta ja Eeva Jokiselta ajatuksia herättävä kirja miehen ja naisen suhteesta. Suosittelen.

J.D. Salinger, vaiennut ja vaiennettu kirjailija

Tiistai 13.9.2011 klo 6.37

Luin loppuun Kenneth Slawenskin teoksen J.D. Salinger - Kirjailijan elämä. Paksu opus kuin mikä, mutta samalla monipuolinen esittely J.D. Salingerista (1912-2010), yhdestä amerikkalaisen kirjallisuuden suurista ikoneista.

Olen lukenut Salingerin pääteoksena pidetyn Siepparin ruispellossa (1951). Teos ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta ymmärrän kyllä miksi se vetoaa amerikkalaisiin lukijoihin. Tarinaa irrallaan omassa elämässään ajelehtivasta Holden Caulfieldista voi ehkä pitää amerikkalaisen unelman kääntöpuolena.

J.D. Salinger tunnetaan siitä, että 1960-luvun jälkeen hän ei enää julkaissut yhtään teosta. Ei, vaikka kustantajiksi halukkaita ei teoksilta olisi puuttunut. Samalla kun kirjailijan hiljaisuus jatkui, kasvoi myytti hänen erakoitumisestaan ja siitä suuresta romaanista, jota hän ehkä oli kirjoittamassa. Ja jota ei koskaan julkaistu. Tarina kirjailijasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen teoksensa.

Ehkä Salinger koki, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa. Että kaikki tärkeä oli jo sanottu. Kunnioitettava päätös, jota amerikkalaista nopeaa unelmaansa elävät aikalaiset eivät tajunneet.

Kirjailija on aina töissä - Salovaaran mukaan

Perjantai 19.8.2011 klo 7.20

Hyvät, eli puhuttelevat ja ajatuksia herättävät esipuheet ovat kirjoissa harvinaisia. Nyt tuli yksi sellainen vastaan, Kyösti Salovaaran laatimana Suomen eturivin kirjailijoiden yhteisessä rikosnovellikokoelmassa Intohimosta rikokseen (Gummerrus 2002).

Mielenkiintoinen on esimerkiksi Salovaaran havainto, että kirjallisuus - niin kuin elokuvakin - on täynnä kohtalokkaita naisia. Femme fatale luo heti positiivisen mielleyhtymän, tuo kaunis ja salaperäinen nainen on se joku, joka vie tarinaa eteenpäin, ja joka usein kantaa raskasta ja surullista salaisuutta josta mies haluaa päästä selville.

Sen sijaan kohtalokkaita miehiä ei taiteessa esiinny. Don Juanit, Auervaarat ja gigolot ovat tyyppejä, joita tarinoissa ei juuri kunnioiteta. Miksiköhän?

Toinen Kyösti Salovaaran havainto on se, että rikollisen ja kirjailijan mielellä ja työllä on paljon yhteistä. Heidän (siis Salovaaran mielestä) pitää osata sulautua joukkoon, vaieta ja viekastella, käyttää hyväkseen kanssaihmisiä ennen kuin nämä huomaavat mitään ja kun huomaavat, kaikki on jo myöhäistä; rikollinen on vienyt lompakon, kirjailija elämäsi tarinan.

Tiedä tuosta. Ainakin eläminen sekä kirjailijana, että hänen läheisenään olisi tuolla tavoin ajateltuna yhtä helvettiä. Mutta tämä Salovaaran kiteytys on ehkä hyvä kuitenkin muistaa: Meidän on aina oltava varuillamme kun kohtaamme rikollisen tai taiteilijan. Hän saattaa olla työssään vaikka me emme sitä tiedä.

Pentinkulmasta, kirjallisuudesta ja yhteiskuntakritiikistä

Maanantai 8.8.2011 klo 7.36

Urjalan Pentinkulmalla, Väinö Linnan synnyinseudulla on vietetty taas elokuussa Pentinkulman päiviä. Kysymyksessä on hieno ja arvokas perinne. Itselläni oli kunnia osallistua tapahtuman yhteydessä vuosittain järjestettävään esikoiskirjailijakoulutukseen vuonna 2006.

Kirjoituspöydän siivous toi nenän alle muistiinpanoni tutkija Jussi Ojansuun tuossa koulutuksessa pitämästä puheenvuorosta kritiikistä ja sen olemuksesta. Tuolloin - viisi vuotta sitten - Ojansuu oli sitä mieltä, että suomalaisten lukijoiden ominaispiirre on realistinen lukutapa: lukijat odottavat, että kirjallisuudesta löytyy vastauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Totta on, että sanapari yhteiskunnallinen kritiikki mainitaan usein varsinkin silloin, kun puhutaan proosasta ja sen kirjoittamisesta. Luulen, että sanaparin tarkkaa sisältöä ei useinkaan tarkkaan mietitä.

Itsestäni näyttää siltä, että virta käy kritiikeissä muodon arvioimisen suuntaan: miten kirjoittaja onnistuu henkilökuvauksessa, tarinan jännitteen ylläpidossa ja niin edelleen. Rikoskirjallisuudesta havainnoidaan sitä, onko se murha siellä vai ei. Jos on, niin hyvä.

Vähemmän kritiikeissä puhutaan siitä, millaisia asioita kirjoittaja on nostanut/on yrittänyt nostaa esille. Tarinaa ei verrata niihin tarinoihin, joissa joku muu on yrittänyt antaa yhteiskunnalliselle epäkohdalle kasvoja ja ääntä.

Siltä se ainakin minusta näyttää. Valitettavasti.

Äärikristillisyyden ja tappamisen syy-yhteyksistä

Maanantai 25.7.2011 klo 7.27

Norjassa kymmeniä ihmisiä surmannutta A.B. Breivikiä on kutsuttu mediassa tapahtuman jälkeen äärikristityksi. Äärikristillisen elämänkatsomuksen on katsottu olleen yksi hänen tekonsa motiiveista. Toivoisin, että joku avaisi sanonnan, kertoisi mitä sillä tarkoitetaan.

Ihmisiä on tapettu maailman sivu uskonsodissa, ja valitettavasti niin tehdään edelleen. Siitäkin huolimatta, että melkein kaikissa suurissa uskonnoissa ja filosofioissa on kirjattu ylös se sama ajatus, joka löytyy Raamatun Vuorisaarnasta: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Brahmalaisuuden suuriin kirjoihin lause on kirjattu  näin: Älä tee toiselle sellaista, joka aiheuttaa sinulle itsellesi tehtynä tuskaa. Buddhan pyhät kirjat sanovat saman seuraavasti: Älä aiheuta toiselle sellaista kipua, jota et itsekään halua kokea. Ja juutalaistenkin teksteissä asia sanotaan suoraan: Älkää tehkö mitään sellaista kanssaihmisillenne, jota ette halua tehtävän itsellenne.

Kaikissa noissa kirjoituksissa tuo melkein sama lause on kirjattu hyvin keskeiselle paikalle. Siksi äärikristillisyys, ääri-islamilaisuus tai mikä muu ääri- tahansa kuulostaa hyvin huonolta motiivilta surmata toista ihmistä.

Vai onko kysymys pohjimmiltaan siitä, että me haluamme - tai osa meistä haluaa - aiheuttaa itselleen tiedostamattaan tuskaa, ja on siksi valmis aiheuttamaan sitä myös toisille?

Samuli Parosen pienten sanojen maailma

Sunnuntai 17.7.2011

Sain kunnian puhua kirjailija Samuli Parosen sanojen maailmasta Virolahden kotiseutujuhlassa Klamilassa 17. heinäkuuta.

Ravijoella syntynyt Paronen (1917-1974) muistetaan ehkä parhaiten aforimismikokoelmastaan Maailma on sana. Se ilmestyi postuumisti samana vuonna kun hän kuoli. Kaiken kaikkiaan Paronen ehti julkaista suhteellisen lyhyellä aikavälillä (1964-1974) kymmenen teosta.

Määritelmänsä mukaan aforismi on lyhyessä ja tiiviissä muodossa esitetty ajatus. Ehkä siksi - lyhyytensä vuoksi - Parosen aforismit eivät tunnu vanhentuneilta tänäkään päivänä.

Vai mitä sanotte vaikkapa näistä:

Kaakonkulma-lehden juttu juhlasta ja puheestani siellä (20.7.)

Moni kirjailija vaihtaa syksyllä kustantajaa

Keskiviikko 6.7.2011 klo 7.16

Posti toi erään keskisuuren suomalaiskustantamon julkaisun, jossa kustantamo esittelee ensi syksynä julkaistavia kirjoja. Kirjastossa selasin muiden kustantamoiden vastaavia opuksia.

Kustannusmaailman murros näyttää olevan totta, monen kirjailijan kohdalla. He ovat vaihtamassa kustantamoa, ainakin seuraavan teoksensa osalta. He ovat tarjonneet käsikirjoitustaan jollekin muulle kuin perinteiselle kustantamolleen, siitä on pidetty ja sopimus sen julkaisemisesta on syntynyt. Näin näkyy tehneen moni tunnettu tekijä.

Asiassa voi nähdä sekä hyviä että huonoja puolia: ehkä kirjailija saa tällä tavalla julkaistuksi sellaisen käsikirjoituksensa, johon vakikustantamossa on suhtauduttu nihkeästi. Kysymys voi olla kirjailijan kannalta aivan uudenlaisesta lajityypistä. Toisaalta, kustantamoissa ehkä huomataan, että hyvistä kirjailijasuhteista kannattaa pitää kiinni, niin taloudellisesti kuin muutenkin: jokainen meistä voi äänestää jaloillaan.

Kääntöpuoliakin löytyy. Kirjailijat kilpailevat kustantamoiden julkaisuohjelmia laadittaessa käsikirjoituksillaan. Tätä kilpailua on turha häpeillä ja väittää, ettei sitä ole. Kun jonkun teos julkaistaan, se tarkoittaa että jonkun toisen tärkeä käsikirjoitus saa ei-vastauksen. Se on ikävä asia.

Mutta vastaavasti, kirjailijan - ainakin väliaikaisesti - menettänyt kustantamo voi katsoa peiliin. Ja se joutuu etsimään uutta julkaistavaa - eli niitä kirjailijoita, joilla on se hyvä käsikirjoitus. Vaikkapa sellainen, joka ei jollekin toiselle kelvannut.

Niistähän tässä kaikessa on kysymys.

Heinäkuussa Sysmän Kirjakyläpäiville

Perjantai 27.5.2011 klo 6.45

Osallistun heinäkuussa (8.-10.7.) Sysmän Kirjakyläpäiville yhdessä Tuukka Sandströmin, toisen haminalaisen kirjailijan ja Idiootti-kustantamon perustajan kanssa. Tarkoitukseni on viettää mukava kesäinen viikonloppu kirjojen parissa, esitellen omia tuotoksiani nykyisille tai mahdollisille lukijoille ja haistellen itselleni uuden kirjallisuustapahtuman ilmapiiriä.

Tähän mennessä olen osallistunut kirjailijanurallani Helsingin, Jyväskylän ja Lahden kirjamessuille sekä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville. Tapahtumissa on eroja. Helsingistä tulee ensimmäisenä mieleen valtava väen tungos ja hälinä. Jyväskylästä hyvin toteutettu messujen sijoittelu, jonka ansiosta ihmisten äänet kuuluvat esiintyjälavoilta. Lahdesta melko pieniin tiloihin sijoitettu, mutta samalla hyvin toimiva tarjonta.

Kuulemani perusteella luulen, että Sysmässä on paljonkin samaa kuin Sastamalassa. Sinne tullaan koskettelemaan kirjoja, katselemaan niitä ja puhumaan niistä. Syntyviä keskusteluja, sammuvia keskustelunavauksia ja käytyjä keskusteluja, jotka jäävät mieleen.

Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on. Stephen Kingin sanoin telepaattista yhteydenpitoa kirjojen välityksellä. Kirjallisuustapahtumassa ollaan käymässä. Ihan niin kuin elämässäkin ollaan.

Kirja-agentit muuttavat kirjamarkkinoita

Keskiviikko 18.5.2011 klo 10.21

Sattui silmiin amerikkalaisen, menestyksekkään kirja-agentin Andrew Wylien haastattelu Harvard Magazinessa. Linkki löytyy tästä.

Wylie on tehnyt monet asiat toisin kuin suurten kustantamoiden markkinointiosastot. Hän korostaa kustantamon "backlistin", eli kirjailijoiden entisen tuotannon merkitystä suhteessa "frontlistiin", eli kunkin sesongin uutuuskirjasatoon.

Toisaalta Wylie uskoo myös pienten kirjakauppojen ja verkkokirjakaupan tulevaisuuteen, ja ennustaa ketjuuntuneiden kirjakauppojen toiminnan taantuvan. Tällä hetkellä esimerkiksi Suomessa kirjakauppaketjut päättävät hyvin pitkälle sen, mitä kirjoja pidetään esillä.

Wyliellä on monia hyviä ajatuksia ennen kaikkea tekijänoikeuksien tärkeydestä. Siksi tuntuukin käsittämättömältä, että Suomessa näiden aineettomien oikeuksien arvoa ei vielä täysin ymmärretä, saati arvosteta. Kirjailija, joka pystyy tuottamaan 40 vuoden aikana monta tärkeää teosta, voi olla sekä kulttuurisesti että taloudellisesti yhteiskunnalle aivan yhtä tärkeä voimavara kuin sen yhden suuren bestsellerin kirjoittaja.

Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys ja status

Sunnuntai 3.4.2011 klo 15.44

Muutaman viikon sisällä kolme eri henkilöä on ihmetellyt minulle sitä, miksi sinne Suomen Kirjailijaliittoon on niin vaikea päästä jäseneksi. Kukaan heistä ei ollut hakenut jäsenyyttä, mutta oli lukenut vaikeudesta Hesarista tai jostakin muusta lehdestä.

Kirjailijaliiton jäseneksi hyväksymiselle on luotu perusteet, jotka löytyvät liiton nettisivuilta. Itse olen ollut parisen vuotta jäsen, hyväksyminen tuli toisella hakemiskerralla kolmannen romaanin jälkeen.

Ihmettelen, käydäänkö Metalliliiton, Palvelualojen ammattiliiton tai minkään muun ammattijärjestön jäsenyydestä samanlaista keskustelua mediassa. Ammattijärjestönä minä Kirjailijaliittoa pidän: samaa työtä tekevien ihmisten yhteisten asioiden edistäjänä. Liiton lakimies-, neuvonta- ja koulutuspalveluja olen jo käyttänyt, ja jäsenmaksun arvoisiksi havainnut.

Minusta ratkaiseva sanamuoto tuossa nettilinkissä koostuu sanoista ammatillinen taso. Kyseessä on siis kirjoittaja, joka harjoittaa kirjailijuutta enemmän tai vähemmän ammattina. Sen, mikä on tuotoksen taiteellinen taso ratkaisee kukin lukija omassa mielessään.

Maine, kunnia ja status eivät nimittäin jäsenmaksun maksamisesta vahvistu. Ei Metalliliitossa, ei Kirjailijaliitossa eikä missään muussakaan liitossa.

Kuinka portinvartija arvottaa hyvää kirjallisuutta

Torstai 24.2.2011 klo 7.22

"Tutkimustulokset osoittavat, että kirjallinen eliitti perustaa arvolausumansa yhtä lailla teoksen muodollisiin kuin sisällöllisiinkin piirteisiin. Muodollisista piirteistä kirjailijan käyttämään kieleen on kiinnitetty eniten huomiota. Pelkkä kielellinen tai rakenteellinen näppäryys ei kuitenkaan riitä, vaan yhtä lailla teokselta odotetaan yhä temaattista syvyyttä, riittävän painokasta sanottavaa. Kaikki portinvartijat pitävät keskeisenä arvottamisen perusteena myös teoksen suhdetta kirjalliseen traditioon."

Tämä lainaus on peräisin Karisto Oy:n nykyisen kustannuspäällikön Sanna Vartiaisen pro gradu -tutkielmasta Hyvän kirjallisuuden kriteerit Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksella vuonna 1998. Se osui silmiini netistä. Gradussaan Vartiainen arvioi kustantajien, kriitikoiden ja kirjallisuuspalkintolautakuntien merkitystä kirjallisuuden arvottamisessa. Mielenkiintoista pohdiskelua.

Kirjallisuuden arvottaminen absoluuttisesti hyväksi tai huonoksi lienee mahdotonta. Miksi kirja, jota joku toinen kehuu vuolaasti, ja joka on saanut jos jonkinlaisia palkintoja jättää minut lukijana tunnetasolla täysin kylmäksi? Ja toisin päin, miksi kirja, josta itse pidin hullun lailla saa toisessa ihmisessä aikaan vain hymähdyksen?

Yllä oleva lainaus saa minut monessakin mielessä mietteliääksi. "Portinvartijat", nuo paljon parjatut ja pelätyt henkilöt lukevat vuosittain kymmeniä ja taas kymmeniä käsikirjoituksia ja valmiita kirjoja. Mitä tapahtuu ajan kuluessa heidän omalle suhteelleen noihin moniin kohtiin, joita he kirjallisuudessa arvostavat? Mikä on se kirjallisuusammattilaisen valkoinen paperi, jollaisen valokuvaaja asettaa kameransa linssin eteen saadakseen työvälineensä valkotasapainon taas kalibroitua?

Kirjallisuudella on niin monta erilaista tehtävää. Esimerkiksi, vetämissäni kirjoittajaryhmissä olen kuullut turhan monta kertaa lauseen "... tämä minun kirjoittamiseni on vaan tällaista terapiakirjoittamista."

Arvokasta terapiakirjoittamista, joka voi tuottaa kirjoittajan lisäksi jollekin muullekin terapialukemista. Esimerkiksi siitä kirjallisuuden tehtävästä ei lainauksen arvottamisperusteissa puhuta mitään.

Perussuomalaisuudesta ja asiantuntijuuden murroksesta

Sunnuntai 6.2.2011 klo 8.13

Männä viikolla mediassa kohkattiin havainnosta, jonka mukaan Perussuomalaisten vaalikamppailua varten julkistama ilmastopoliittinen ohjelma on sanasta sanaan, kirjoitusvirheineen kaikkineen sama kuin Metalliliiton aikaisemmin itselleen laatima ohjelma. Perussuomalaisia, ja erityisesti heidän puheenjohtajaansa Timo Soinia syytettiin plagioinnista.

En usko, että kohu tuli persuille yllätyksenä. Tokihan he tiesivät, että heidän kampanjoinnissaan näkyvästi mukana olevien henkilöiden taustojen takia kaikki yhteneväisyydet Metalliliiton ja Perussuomalaisten viestinnän välillä ovat nyt median suurennuslasin alla.

Mielenkiintoinen on myös väite plagioinnista. Entäpä, jos kysymys onkin ilmiöstä, jota eräät sosiaalisen käyttäytymisen tutkijat kutsuvat tapahtuneeksi asiantuntijuuden muutokseksi?

Tutkijoiden mukaan asiantuntemus ei missään asiassa  enää synny arvonimen, aseman tai vanhojen meriittien mukaan. Ei; se syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä. Asioista jotakin tietävä esittää väitteen, joku esittää siihen vastaväitteen ja näin syntyy keskustelua. Ensimmäistä asiantuntijaa ei enää uskota, ellei hän ole sosiaalisilta taidoiltaan uskottava viestijä.

Eli Perussuomalaiset ovat nyt esittäneet haasteen omalla - ja ehkä vähän Metalliliitonkin - suulla. Heidän ohjelmansa poikkeaa aika tavalla siitä, mitä muissa puolueissa ajatellaan ilmastoasioista. Toivon isosta ja tärkeästä asiasta syntyvän keskustelua - ja sitä kautta uutta asiantuntijuutta.

Kirjallisuuskritiikistä on oltava moneksi

Torstai 20.1.2011 klo 7.34

Suomen Maakuntakirjailijat järjesti Jyväskylän Kirjailijatalolla tilaisuuden, jossa käsiteltiin kirjallisuuskritiikin tilaa. Linkkinä tilaisuuden antia käsittelevä Kansan Uutisten juttu.

Kirjailija tarvitsee kritiikkiä eli palautetta työstään. Lukijoiltaan: sekä ammattikriitikoilta että heiltä jotka lukevat kirjoja huvikseen, löytääkseen niistä jotakin tärkeää, ymmärtääkseen elämää tai jostakin muusta syystä.

Ammattikriitikko tuntuu olevan sukupuuttoon kuolemassa oleva laji. Sillä palkkiotasolla, jota isot mediat maksavat kirjojen lukemisesta ja arvottamisesta freelancereina toimiville kriitikoille ei elä. Toivottavasti kysymyksessä ei ole yksi oire kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä - tai pikemminkin sen muuttuvasta arvottamisesta.

Netin, ja siellä virtaavan vapaan ajatusvirran suhteesta kirjallisuuden arvottamiseen en ole niin huolissani kuin jotkut panelisteista näkyivät olleen. Netistä löytyy tällä hetkellä tosi upeita päiväkirjoja luetuista kirjoista, ja niiden herättämistä ajatuksista.

Palautetta - ja arvokasta sellaista - kirjailijalle se on sekin. Ilman nettiä se jäisi saamatta.

Laskun aika koittaa suurille puolueille

Sunnuntai 19.12.2010 klo 14.22

Joulun alla julkaistut mielipidekyselyt ennakoivat Perussuomalaisille ensi kevään eduskuntavaaleissa 15-20 prosentin kannatusta. Suurissa puolueissa (Kokoomus, Keskusta ja SDP) tulokset ovat herättäneet levottomuutta. Yleisesti on mietitty sitä, kestääkö Timo Soinin luotsaaman puolueen suosio tällaisena aina vaaleihin saakka.

Miksei kestäisi? Itse uskon, että Persujen suosion räjähdysmäisessä nousussa on kysymys kansalaisten vastareaktiosta maassa viimeisten 20 vuoden aikana harjoitetulle politiikalle. Tuloerojen kasvu on ollut jatkuvaa aina 90-luvun alun lamasta lähtien. Yhä suurempi osuus kansasta on jo pudonnut hyvinvoinnin kelkasta - riippumatta siitä, millainen sinisen-punaisen-vihreän kombinaatio vallassa on kulloinkin ollut.

Selitystä tukee sekin ennuste, ettei pienempien puolueiden voimasuhteisiin (Vihreät, Kristillisdemokraatit ja muut) näyttäisi olevan tulossa suuria muutoksia. Kolmea suurinta puoluetta on vaikea erottaa toisistaan. Jokainen niistä tuntuu olevan sekä työväenpuolue ja ympäristöpuolue.

Toivottavasti Perussuomalaisten nousun aiheuttama hämmennys ei latista kevään poliittista keskustelua. Monta tärkeää asiaa liikkuu ajassa: EU:n ja euron tulevaisuus, ilmastonmuutoksen hillitseminen, maahanmuuttopolitiikka, valtionvelan hallinta, muun muassa.

Ne, jotka Arkadianmäelle valitaan joutuvat joka tapauksessa ottamaan kantaa noihin asioihin - ja tekemään isoja päätöksiä.

Uskonnollisen ja liike-elämän retoriikan liitto tekee pahaa

Lauantai 4.12.2010 klo 8.57

Kiitokset toimittaja Anu Nousiaiselle ajatuksia herättävästä jutusta HS:n kuukausiliitteessä 4.12. Juttu käsittelee pääkaupunkiseudulle, Tapani Koivuniemen persoonan ympärille kehittynyttä uskonnollista lahkoa.

Uskontoa, uskon käsityksiä ja uskomisen tapoja käsittelevät jutut ovat kuluneena vuonna saaneet mediassa runsaasti palstatilaa. Kertoneeko se ihmisten lisääntyneestä halusta etsiä sitä lopullista totuutta tästä kaikesta aikana, jolloin usko talousvoimien kaikkivoipaisuuteen on koetuksella?

Minusta tuntui erityisen pahalta lukea otteita niistä puheista, joita em. lahkon johtaja on jutun mukaan pitänyt "lampailleen". Isoa kirjaa, onpa se sitten Raamattu, Euroopan unionin perussopimus tai raportti maapallon ilmaston lämpenemisestä on niin helppoa tulkita itselleen ja ideologialleen edullisella tavalla.

Se retoriikka, jota lahkon johtaja on käyttänyt on muuten aika lähellä sitä tyyliä, jota olen kuullut monissa yritysten henkilöstölle tarkoitetuissa hengennostatustilaisuuksissa. Henki on vahva, ja liha heikko - vai onko se toisin päin?

Olemmekohan osa Dagdan suurta kattilaa?

Tiistai 23.11.2010 klo 20.18

Satun juuri lukemaan kirjaa irlantilaisista myyteistä. Irlannissa, kuten muuallakin Brittein saarilla on erittäin rikas vanha tarinaperinne, perintönä heidän kelttiläisistä sukujuuristaan.

Kirjassa kerrotaan muun muassa Dagdasta, vanhasta irlanninkelttiläisestä jumalasta. Iiriksi hänen nimensä on deagh dia, hyvä jumala.

Dagdaa kutsuttiin myös mahtavaksi tietäjäksi. Siinä mielessä hän muistuttaa gallien muinaista jumalaa Sucellusta, sanoo Wikipedia. Lausutaankohan tuo nimi Sukellus?

Sodassa Dagda käytti aseenaan suurta nuijaa. Sen toisella päällä hän tappoi vastustajiaan, ja toisella herätti kuolleita sotureita henkiin. Dagda tunnettiin myös suuresta kattilastaan, josta hän loihti hyvinvointia omalle kansalleen.

Viime päivien uutiset Irlannista saavat hymyilemään, vaikka talouskriisi onkin vakava asia. Noinkohan Dagda on herännyt henkiin, ja se hänen suuri kattilansa onkin koko tämä meidän uljas eurooppalainen unionimme?

Työmarkkinoilla on thaimaansuomalainen moraali

Maanantai 22.11.2010 klo 6.55

Moraali on kummallinen sana, ja sitä käytetään hyvin erilaisissa yhteyksissä. Sanakirjan mukaan sana kuvaa yksilön tai yhteisön eettisiä käyttäytymissääntöjä, käsityksiä oikeasta ja väärästä, arvostuksia ja niiden mukaan elämistä.

Kirjailija Tuula-Liina Varis kirjoitti mielipidekirjoituksessaan Kansan Uutisissa (30.9.) hyvin suomalaisen median ja työmarkkinoiden kaksinaismoralismista. Thaimaalaisten marjanpoimijoiden oikeuksien polkemista on helppoa kritisoida tiedotusvälineissä, jotka itse sortuvat samanlaisiin menetelmiin omassa toiminnassaan, suhteessa suomalaisiin työntekijöihinsä ja yhteistyökumppaneihinsa.

Kirjailijoiden, freelancetoimittajien ja muiden luovien alojen työläisten listaan on helppoa lisätä esimerkiksi monet vuokra- ja jatkuvaa pätkätyötä muilla aloilla tekevät, sekä "työharjoittelussa" vuosikausia pienellä korvauksella olevat kehitysvammaiset.

Ehkäpä kotimaisista ongelmista ei saa puhua samalla tavalla, koska se olisi moralisointia: siveellisyyden saarnaamista, läksyttämistä, ojentamista ja tuomitsemista.

Eihän sellainen voi olla tiedotusvälineiden, saati luovien alojen tehtävä. Niiden tehtävähän on viihdyttää, tuottaa harmonista taukomusiikkia markkinoiden tietoiskujen väleihin.

Kirjoja kirjailijasta joka kirjoittaa - narsismiako?

Sunnuntai 14.11.2010

Tämän vuoden kotimaisessa kaunokirjallisessa sadossa näkyy olevan hämmästyttävän paljon teoksia, joissa joku kirjan henkilöhahmoista on kirjailija, tai joissa asiat nähdään kirjailija-hahmon silmin. Ilmiö on ollut trendinä jo jonkin aikaa.

Kriittinen kommentoija voisi ajatella, että suomalainen kirjailijakunta on käynyt laiskaksi, etteivät he enää jaksa kerätä pohjatietoa muista ammateista ja kansanryhmistä luodakseen kertojannahkansa jonkun muun ihmisen sisälle. Tai niin, että kirjailija kohotetaan tarinan aktiivisena hahmona eliitiksi, muita hienommaksi yliminäksi.

Ei se varmaan niin ole. Kysymyksiä kuitenkin herää: millaisen maailmankuvan tästä muutenkin sirpaloituvasta maailmasta kirjoittaja voi lukijalle antaa kirjoittaessaan kirjaa kirjailijasta, jolla on vaikeuksia saada kirjoitettua sitä seuraavaa kirjaansa?

Vai onko kysymyksessä se sama kaiken viestinnän personoitumiskehitys, jonka näkee joka aamu avatessaan päivän sanomalehden: enää ei riitä, että toimittaja kertoo artikkelissa ammattitaitoisesti mitä, missä ja milloin. Ei; sen ohessa täytyy olla toimittajan kasvokuvalla varustettu kommenttilaatikko, jossa toimittaja kertoo oman mielipiteensä asiasta.

Olemmeko siis matkalla kohti yhä pahenevaa minä-ihmisten yhteiskuntaa?

Kaikki nuo puheettomat parisuhteet...

Lauantai 6.11.2010 klo 7.44

Hesarin (6.10.) jutun mukaan sosiologi Jaana Maksimainen väittää, että parisuhteesta on tullut oma saarekkeensa, erotuksena avioliitosta, perheestä ja jopa rakkaudesta. Olen lukenut hänen ajatuksiaan jostakin muustakin aviisista.

Sosiologin ajatukset tuntuvat kiinnostavilta. Se että ikuisesti kestävä parisuhde on jokin ihanne, johon ei hyväksytä hiljaisuutta eikä tragedian mahdollisuutta, ei kuulosta hyvältä. Tragedia on osa elämää - jos ei muuten, se tulee siihen kuoleman kautta. Ja välillä ihmiselle tekee pelkästään hyvää olla hiljaa, kuunnella omaa sisintään.

Jos kaikki ihmisestä terapoidaan ja analysoidaan puhki, niin mitä jää jäljelle hänen sisälleen? Mitä omaa, ja niin ollen arvokasta ja jaettavaa? Jotakin tällaista yritin itsekin kirjoittaa - ehkä Maksimaista kömpelömmin - romaaniini kolmanteen Tammikoti, jossa eronnut Pertti yrittää saada parisuhteeseensa sairastuneet ihmiset siististi erilleen toisistaan.

Kiina on yllättävän lähellä

Lauantai 23.10.2010 klo 7.44

Oli virkistävää lukea hämeenkyröläisen taimitarhuri Sami Pihkoluoman ajatuksia kiinalaisista tuotteista (Maaseudun Tulevaisuus 22.10.10).

Pihkoluoma on haastattelun mukaan päätynyt tekemään yksittäisen ihmisen ratkaisun. Hän boikotoi ostopäätöksissään - jos mahdollista - Kiinasta tuotuja tuotteita. Näin, vaikka ne yleensä ovat markkinoiden halvimpia.

Syy boikottiin on se sama, jonka me kaikki olemme lukeneet ja kuulleet mediasta: Kiina käyttää tällä hetkellä luonnonvarojaan ja kansaansa ympäristöstä ja ihmisoikeuksista piittaamatta taloudellisen vaurastumisen hyväksi - eikä vauraus koidu kaikkien hyväksi.

Halpahallin farkkurekkiä penkaava kuluttaja viime kädessä päättää, miten luonnonvaroja käytetään ja ihmisarvoja kunnioitetaan eri puolilla maailmaa. Varsinkin silloin, kun kysymyksessä on ulkomaankaupasta elävä Kiina.

Eikä tuollainen yksittäisen ihmisen boikotti ole toimi kiinalaisia vastaan - vaan ahneutta vastaan. Maapallomme on yhteinen, ja ennen pitkää ahneuden jäljet on maksettava. Siinä asiassa olemme kaikki maksun puolella.