Kiitos Pro metsä -palkinnosta, Kaakkois-Suomen metsäneuvosto

Keskiviikko 24.6.2026 klo 9.39

Joskus ihmisen elämässä tapahtuu yllättäviä asioita, sekä hyviä että huonoja. Kaakkois-Suomen metsäneuvoston minulle myöntämä tämänvuotinen Pro metsä -palkinto kuuluu ehdottomasti hyviin. Yhä monimutkaisemmaksi käyvässä maailmassa metsäasiat tarvitsevat edelleen tarinankertojansa.

Saamastani palkinnosta kertoi muun muassa tänäinen Reimari -lehti. Arvostan alueellisten metsäneuvostojen laajaa työsarkaa erilaisiin metsään liittyvien organisaatioiden ja ryhmien yhteistyöfoorumina. Yhteisten ratkaisujen ja tavoitteiden löytäminen niin ekologisia, taloudellisia kuin sosiaalisiakin ulottuvuuksia sisältävässä metsäkeskustelussa ei ole läheskään aina helppoa. Metsiin liittyy sekä kovia rahallisia, että pehmeämpiä henkisiä arvoja.

Saamani palkinnon perusteluissa lämmitti erityisesti saamani tunnustus metsään liittyvien tarinoiden kertojana. Jäädessäni freelancer-kirjoittajaksi lokakuussa 2005, hahmotin uuden tehtäväni juuri niin: metsäasiat erilaisine arvostuksineen eivät aina avaudu helposti tämän päivän kiireiselle ihmiselle. Eivät varsinkaan, ellei ole syntynyt sananmukaisesti metsän keskellä kuten minä, eikä ole kasvatettu aikuiseksi metsästä ja metsätöistä saaduilla markoilla.

Metsäala – kuten moni muukin ala – syyllistyy monesti kielenkäytössään vaikeasti ymmärrettävään kapulakieleen. Siihen sortuvat muutkin samaan aihepiiriin liittyvät toimijat. Kirjailijana ja toimittajana on monesti hauskaakin miettiä, kuinka jonkin kapulakielisen tiedotetekstin voisi sanoa toisin ja helpommin kauniilla suomen kielellä. Mitä vaikeampaa kieltä, sen helpompaa sillä ja/tai sen pohjalle on rakentaa turhia vastakkainasetteluja.

Pro metsä -palkintoon sisältyy sen saajan valitsema puuntaimi sopivalle paikalle istutettuna. Valitsin omaksi puukseni hevoskastanjan, komean maisemapuun ja alkukesän hyvän mesikasvin.

Metsäasioissa sanotaan taloudellisen kvartaalin kestävän neljännesvuosisadan. Kun nyt istuttamamme puun ensimmäinen kvartaali täyttyy, minä en todennäköisesti ole enää elävien kirjoissa. Toivottavasti hevoskastanja voi silloin hyvin ja ilahduttaa sekä ihmisiä että pörriäisiä.

Tervetuloa kirjani julkkareihin ja luennoilleni metsäpatruunoista

Tiistai 7.4.2026 klo 10.35

Muutaman viikon sisällä saan käsiini lämpimäiskappaleet Metsäpatruunoiden perinnöstä. Parin vuoden mittainen työmaani saavuttaa näin yhden tärkeistä välietapeistaan. Toivottavasti tulet jakamaan sitä kanssani johonkin kirjani julkistustilaisuuksista Kotkassa, Haminassa tai Kouvolassa.

Uuden kirjan julkistaminen on kirjailijalle aina iso juttu. Etenkään tänä päivänä, kun Suomesta löytyy (onneksi vielä) paljon kirjoittavia ihmisiä ja kiinnostavia kirjojen aiheita, ei myönteisen julkaisupäätöksen saaminen ole itsestäänselvyys. Eräässä juuri katsomassani fiktiivisessä tv-sarjassa menestyskirjailijalla oli Se Ensimmäinen Hylkäyskirjeensä seinällä kehyksissä.

Minullakin on vuosien varrelta tallessa vino pino samanlaisia kirjeitä, ei tosin seinällä. Useimmat tuollaisen palautteen saaneista käsikirjoituksistani on myöhemmin julkaistu jonkin toisen kustantamon kautta. Kaipa se kertoo kirjoittajan sitkeydestä ja hyvistä istumalihaksista. Tai sitten tyhmyydestä, kun ei suostu uskomaan kerrasta, ettei siitä tekstistä mihinkään ole….

Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjani lämpimäiskappaleita on ollut kiva odotella sen herättämän mielenkiinnon vuoksi. Tähän mennessä teoksesta on tehty ennakkojuttua jo yhteen ammattilehteen, yhteen maakuntalehteen ja yhteen metsäalan arvostettuun yleisjulkaisuun. Se tuntuu hyvältä: matkani varrelle on mahtunut jo useampiakin isoja kirjatyömaita, jotka on haudattu hiljaisuudessa. Mediakentän sirpaloituessa niin käy yhä useammalle kirjalle ja niiden sanomalle.

Kirjani tiimoilta, metsäpatruunoiden kiehtovien elämäntarinoiden ja saavutusten pohjilta on ollut helppoa suunnitella luentoja, joiden uskon kiinnostavan hyvinkin erilaisia kuulijaryhmiä. Metsä, raha ja kulttuuri ovat asioita, jotka herättävät helposti tunteita ja mielipiteitä. Niistä on helppoa saada aikaan vastakkainasetteluja.

Uskon, että kirjallani on siihen keskusteluun tarjottavanaan uudenlainen näkökulma. 

Tervetuloa ensimmäisille maksuttomille yleisöluennoille kirjani tiimoilta:

https://www.merikeskusvellamo.fi/tietoherkku-metsapatruunoiden-perinto/

https://www.kymenlaaksonyt.fi/fi-FI/page/69b12fc8f11ed86af14ed602

Kouvolan pääkirjasto 12.5. klo 17.30 – 19.00 (Suomen Tietokirjailijat)

Suomi tarvitsee kalenteriin kotiseutupäivän

Keskiviikko 25.3.2026 klo 11.17

Tässä digitaalisessa maailmassa me suomalaiset tiedämme monesti enemmän kaukaisten maiden tapahtumista kuin siitä, mitä kaikkea nähtävää ja koettavaa löytyy kotikulmiltamme. Vuoden mittaan kalenterista löytyy monenlaisia liputuspäiviä. Jokaisen oma asuinseutu ansaitsisi omansa.

Tällä hetkellä seuraamme tiiviisti sitä, mitä tapahtuu Lähi-Idässä ja Hormuzin salmessa. Ukrainan sodan myötä sanat Kiova, Krim ja Donbass ovat tulleet niin tutuiksi, että osa niiden lukijoista ja kuulijoista lienee jo turtunut sanojen tuttuuteen.

Tällaisina epävarmoina aikoina on kuitenkin tärkeää, että tunnemme kovan maankamaran jalkojemme alla ja tiedämme kuuluvamme johonkin. Uskon sen luovan perusturvallisuuden tuntua, jos ihminen tietää edes jotakin elinympäristönsä historiasta ja siellä aikojen saatossa asuneista ihmisistä.

Havahduin asiaan vasta tänä talvena, kun suoritin kotikaupunkini oppaiden järjestämää paikallisopaskurssia. Moni talo, muistomerkki tai muu kohde kertoo kiehtovista ja koskettavista ihmiskohtaloista. Kaikella tässä hetkessä läsnä olevalla on ollut alkunsa. Emme välttämättä ole täällä enää näkemässä niiden asioiden loppumista.

Yksi ihmisenä olemisen vaikeimpia asioita lienee sen hyväksyminen, että oma elämämme jää aina kaikkien muiden maallisten asioiden tavoin kesken. Olemme kaikkine puutteinemme epätäydellisiä. Sen asian hyväksymisessä auttaa kovasti, jos tajuaa jonkun muun jo selviytyneen omasta elämästään näillä samoilla paikoilla omine epätäydellisyyksineen ennen minua.

Päivä olisi tarpeellinen etenkin meille, jotka olemme työn tai muun syyn takia ajautuneet asumaan uusille tanhuville. Yleinen, meille kaikille maailman onnellisimmille suomalaisille yhteinen kotiseutupäivä eri teemoineen ja yhteisine tapahtumineen ei välttämättä olisi ollenkaan huono ajatus.

Kolmas Metsäpatruunat -videoni kertoo heidän muistomerkeistään

Maanantai 2.2.2026 klo 9.07

Jokainen Suomessa joskus elänyt ja vaikuttanut metsäpatruuna on siirtynyt aikanaan sen rajan toiselle puolelle, jonka takaa ei ole enää paluuta. Monista heistä on tehty jo heidän eläessään tai sen jälkeen muotokuvia metsäyhtiöiden pääkonttorien seinille tai niiden eteen.

... mutta nuo muistomerkit voivat olla jotakin muutakin. Suomesta löytyy lukuisia patruunoiden muistoksi tehtyjä hautakappaleita, jopa yksi patruunan tyttären muistoksi tehty mausoleumikin. 

Nykyisin monet noista töistä kuuluvat suomalaisen taiteen suuriin aarteisiin. Kerron joistakin niistä tuoreessa YouTube-videossani. Löydät sen täältä. 

Donald J. Trump vs. Franklin D. Roosevelt: vuosi 2026

Keskiviikko 31.12.2025

Joulun aikaan kolusin kirjahyllyni historiallista osastoa II maailmansodan kohdalta. Emme elä nyt samanlaisen maailmanpalon aikoja, mutta mahdollisuus sellaisen syttymiseen on kasvanut. Ainakin valtioita yhdistävät ja erottavat poliittiset mannerlaatat ovat liikkumassa uuteen asentoon.

Vuoden 2026 alkaessa kukin voi tykönänsä miettiä, mitä maailman suurimman supervallan korkein päättäjä ajatteli asioista vuonna 1940, ja mitä vastaavan viran nykyinen haltija ajattelee samoista asioista.

Yhdysvallat on isoin peluri maailmanpolitiikassa. Sen vaikutusta yksittäisten kansojen hyvin- tai pahoinvointiin ei voi ohittaa tuosta vain. 1940-luvun alussa se oli vasta nousemassa demokratioiden kiistattomaksi johtajaksi. Nyt se on kiistatta länsimaista ykkönen sekä taloudessa että vaikutusvallassa. Demokratian johtajuudesta voi olla montaa mieltä.

Franklin D. Roosevelt toimi USA:n presidenttinä neljällä kaudella vuosina 1933-1945. Siinä lajissa hän on maansa ainoa, ja tullee sellaiseksi jäämäänkin Yhdysvaltain perustuslakiin myöhemmin tehdyn lisäyksen ansiosta. Roosevelt oli puoluekannaltaan demokraatti. Hän pyrki nostamaan 1930-luvun kuuluisalla New Deal -talousohjelmallaan maansa kansainvälisen lamakauden syövereistä. Osittain se myös onnistui.

Vuoden 1940 vaaleissa Roosevelt valittiin kolmannen kerran Yhdysvaltain presidentiksi. Pitkälti siksi, että hän lupasi olla viemättä maataan osalliseksi toiseen maailmansotaan. Toisin kuitenkin kävi. Neljäs kausi alkoi vuonna 1944, mutta Roosevelt kuoli ennen sen päättymistä.

Donald J. Trumpin tausta on liikemaailmassa. Hän tuli valituksi Yhdysvaltain 45. presidentiksi republikaanien listoilta kaudelle 2017-2021, ja uudelleen 47. presidentiksi tämän vuoden alusta alkaen. Tämä kausi lienee hänen viimeisensä, vaikka Trump onkin julkisesti leikitellyt ajatuksella kausiensa jatkamista ilman kansanäänestystä.

Jokainen päättäjä reagoi puheissaan ja kirjoituksissaan sen hetkiseen tilannekuvaan nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Niinhän me kaikki muutkin teemme. Siksi eri aikojen johtajien arvoja ja ajatusmaailmaa on vaikea vertailla keskenään. Se mitä ihminen puhuu ja kirjoittaa, ennustaa historiallisten esimerkkien valossa kuitenkin  hyvin hänen tulevaa toimintaansa.

Saksalainen vallankumouksellinen nimeltään Adolf Hitler kirjoitti 1920-luvulla, istuessaan Landsbergin vankilassa, teoksen nimeltään Mein Kampf. Siinä hän hahmotteli karmaisevan tarkasti tulevan politiikkansa suuntaviivat maailmanvalloitusyrityksineen ja juutalaisten holokausteineen. Vuonna 2021 Venäjän presidentti Vladimir Putin kirjoitti huomiota herättäneen esseensä Venäjän ja Ukrainan historiallisesta yhtenäisyydestä. Seuraavan vuoden helmikuussa näimme, mitä hän sillä tarkoitti.

Tammikuussa 1941 Franklin D. Roosevelt hahmotteli kuvassa näkyvät teesit niistä vapauksista, joita Yhdysvaltain olisi edistettävä omassa maailmanpolitiikassaan. Saman vuoden lopulla Yhdysvallat liittyi jo käynnissä olleeseen maailmansotaan, mutta edisti myös sen päättymistä valtavalla teollisuuskapasiteetillaan ja Lend and Lease -sotilasavullaan.

Sodan jälkeen Yhdysvaltain Marshall-apu oli iso apu sodassa raunioituneen Euroopan jälleenrakentamisessa. Yhdysvaltain johdolla perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat (YK) ylläpitämään maailmanrauhaa ja turvallisuutta. Roosevelt oli eläessään molempien asioiden edistäjä.

Rooseveltin teesit kannattaa lukea ajatuksen kanssa, ja miettiä niiden toteutumista. Niitä voi vertailla niihin sanoihin, joita olemme kuulleet Donald Trumpin sanovan.

Parempaa alkavaa vuotta 2026.

Kirjani metsäpatruunoiden perinnöstä ilmestyy huhtikuussa 2026

Keskiviikko 10.9.2025 klo 14.13

Kirjan suunnittelu ja kirjoittaminen on pääosin aikaa vievää puurtamista. Allekirjoitan täysin sen väitteen, että kirjailijan työ on suurimmaksi osaksi hyviä istumalihaksia. Siinäkin on silti omat huippuhetkensä.

Saavutin tällä viikolla yhden noista hetkistä, kun sovimme seuraavan kirjani kustantajan kanssa sen ulkoasusta ja julkaisuajankohdasta. Itse sisällön, eli kuvien ja tekstien kanssa olen tehnyt yhteistyötä osaavan kustannustoimittajan kanssa jo jonkin aikaa.

Työ ensi keväänä ilmestyvän Metsäpatruunoiden perintö -kirjan parissa on vienyt minut potkimaan ratakiskoja jotka eivät johda enää minnekään, kuuluisan mäkihyppytornin juurelle, astelemaan Juhani Ahon mielirannoille ja ihastelemaan suu auki huikeaa suomalaista kirkkoarkkitehtuuria.

Kirja on kirjoittajalleen aina ajatuksia avartava matka. Sitä se on ollut etenkin tällä kertaa. Uskon ja toivon, että tämä kirja tulee olemaan sitä myös monelle metsistä, niiden käytöstä ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä kiinnostuneelle lukijalleen.

Lisätietoa seuraa Reuna Publishing Housen kevään 2026 Bulletin-julkaisuluettelossa.

#mmsaatio

Jaetut vertaukset ja sananlaskut ovat iso voimavara

Perjantai 25.7.2025 klo 8.48

Kirjojen lukemisen väheneminen vaikuttaa salakavalasti myös puhuttuun kieleen ja siihen, kuinka ilmaisemme ja hahmotamme tunteita ja asioita toisillemme. Ilman yhdessä jaettua kulttuuriperintöä on tosi vaikea päästä edessä aukeavan suon ylitse niin että heilahtaa.

1950-luvulta lähtien olemme saaneet kuvata raisua etenemisyritystä Väinö Linnan kapteeni Kaarnan suuhun kirjoittamalla lausahduksella suon ylityksestä. Kiitos Tuntematon sotilas-romaanin ja elokuvan, suurin piirtein jokainen suomalainen on kuullut tuon sanonnan ja pystyy hahmottamaan mielessään sen tarkoituksen. Kuten vänrikki Kariluoto sanoi: ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Kielen yhteiset vertaukset ja sananlaskut ovat tärkeitä. Asia konkretisoitui itselleni hiljattain eräällä matkailijaopastuksella. Erinomainen oppaamme kehotti meitä tukkimaan hetkeksi korvamme, jotta emme kuulisi toista ryhmää vetävän toisen oppaan seireenien laulua. Yksi ryhmästämme kysyi, mitä se sellainen laulu on. Taitava opas kertoi lyhyesti kysyjälle Homeroksen aikoinaan ylös kirjaaman tarinan seireeneistä, jotka yrittivät houkutella Odysseuksen miehiä ihanalla laulullaan luokseen.

Vanha kreikkalainen tarusto on täynnään samanlaisia, tänäkin päivänä mielikuvien rikastuttajiksi käypäisiä vertauksia. Meistä jokaisella on Akilleen kantapäämme. Omaa kaunista kuvaansa lähteestä tuijottava Narkissos tulee monesti mieleen, kun katselee ihmisten sosiaaliseen mediaan lataamaa kuvavirtaa. Damokleen miekka riippuu tälläkin hetkellä monen suurta valtaa käyttävän henkilön pään päällä, uhaten katkaista hänen menestyksensä.

Raamattu ja muu uskonnollinen kirjallisuus on täynnä arvokkaita vertauksia ja sananlaskuja. Salomonin tuomio, jossa lapsi pantaisiin tasan kahden hänestä riitelevän äidin kanssa, on vahva mielikuva. Ison Goljatin kaataneesta Davidin lingosta puhutaan vieläkin uutisissa, sillä tosin tarkoitetaan israelilaista ilmapuolustusjärjestelmää. Jeesuksen vuorisaarnan hienot opetukset – esimerkiksi toisenkin posken kääntäminen sinua lyöneelle vastustajalle – ovat jotakin, jota käytetään edelleen aivan arkisessa kielessä.

Eri aikoina luotu kirjallisuus on täynnä samanlaisia, yhteisiä mielikuvia ja kenties myös yhteistä arvopohjaa luovia sanontoja. Jää nähtäväksi, pystyvätkö tekoälyn ja algoritmien muovaama sosiaalinen media, saati nykyisin kulttuurituotannoksi luokiteltava peliteollisuus tuottamaan samanlaisia, yhtä hyvin aikaa kestäviä viisauksia.

Idealismi ei yksin riitä maan ja veden viljan hyödyntämisessä

Keskiviikko 8.1.2025 klo 9.44

Suomalaiset ovat kautta aikojen matkustaneet kauas merten taakse pystyttämään sosialismin, kasvissyönnin, rauhanaatteen tai rokotusvastaisuuden kaltaisten aatteiden varaan ihanneyhteisöjä. Yhteistä lähes kaikille yhteisöille on ollut, että ne ovat pian sortuneet joko ristiriitoihin, osaamattomuuteen, huonoon johtamiseen ja/tai ulkoa tulleisiin maallisen elämän paineisiin. Puhdasotsainen idealismi on tänäkin päivänä hieno, mutta myös vaarallinen päätöksenteon pohja.

Yksi joulun aikana lukemistani kirjoista oli Teuvo Peltoniemen kirjoittama teos Paratiiseja rakentamassa – Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa (SKS Kirjat 2024). Kirjoittajan syvälle asioihin perehtymiselle, ja teoksen huolelliselle toimittamiselle täytyy antaa kiitokset. Se täytti hyvin yhden kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä, eli antoi ainakin tälle lukijalle uutta tietoa ja herätti ajatuksia.

Keskustelin hiljattain erään tuttavani kanssa tapaamistamme karismaattisista ihmisistä. Tiedättehän ne sellaiset henkilöt, joiden astuessa huoneeseen tietää vaistomaisesti, että Hän on paikalla? Olen tavannut eläessäni muutaman sellaisen, koko tilan jollakin täyttävän ihmisen. Karisman täytyy olla jotakin, jota ihmisessä luontaisesti on, tai sitten ei ole.

Useat Peltoniemen kuvaamista ihanneyhteisöistä eli utopioista syntyivät juuri tällaisten karismaattisten ihmisten ympärille Australiaan, Kanadaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Brasiliaan tai vaikkapa Itä-Karjalaan. Valitettavasti karisma ei ole synonyymi sanoille ammatti- ja johtamistaito. Päin vastoin: jääräpäinen sitoutuminen ennalta lukkoon lyötyihin ihanteisiin on aikojen saatossa koitunut useamman kuin yhden ihanneyhteisön tuhoksi.

Idealismi elää ja voi hyvin tänäkin päivänä, vaikka se ei välttämättä tarkoita matkustamista kuokkimaan uutta kalevalaista asuinyhteisöä Brasilian sademetsiin. Puhutaanpa uskosta kaikkivoipaiseen markkinatalouteen, kaikille kasvupohjille sopivasta metsien jatkuvasta kasvatuksesta taikka sähköautojen maailman pelastavasta vaikutuksesta, on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihanteista.

Sattumoisin kuuntelin heti kirjan luettuani radiosta keskusteluohjelman lihantuotannon kaikinpuolisesta turmiollisuudesta maailmalle. Ihanteidensa puolesta vahvasti liputtanut puhuja kritisoi nautojen ja sikojen kaltaisten tuotantoeläinten liiallista jalostamista, sitä etteivät ne voi toteuttaa luonnollisia taipumuksiaan sekä sitä, että vasikat erotetaan jo niin varhain emolehmistään.

Kaikki nuo ovat tosiasioita, enkä tuomitse niiden vapaata paheksumista. Pienen maatilan kasvattina muistan vieläkin sen verisen vasikanpään, joka odotti koulusta palaajaa syksyisenä päivänä, jolloin tuo eläin oli tapettu perheemme tulevan talven tarpeisiin.

Ihanteiden rinnalle tarvitaan kuitenkin konkreettisia toimia, mikäli lihantuotannosta aiotaan joskus oikeasti luopua. Jos jokin puolue esittää tulevissa vaaleissa konkreettisia, euroihin sidottuja ohjelmia siitä, miten tuo muutos tehdään turvaten samalla paitsi maaseudun asumis- ja yrittämismahdollisuudet, myös riittävä ravinto meille kaikille riistämättä sitä jonkun muun maapallon asukkaan suusta, saatan hyvinkin harkita ääneni antamista.

Journalistin ohjeet ovat freelancerille työn elinehto

Torstai 15.8.2024 klo 11.29

Hallitus aikoo lopettaa journalismin itsesääntelyelimenä vuodesta 1968 lähtien toimineen Julkisen sanan neuvoston rahallisen tukemisen. Neuvoston rahoituksesta katoaisi vajaa kolmannes. Reilun 100 000 euron vuosittaisen säästön kielteiset vaikutukset ylittävät kirkkaasti siitä saatavan hyödyn.

Suomalaiset luottavat tutkitusti keskimääräistä enemmän lukemansa, näkemänsä ja kuulemansa journalismin sisältöön. Sillä on suuri merkitys yhä digitaalisemmaksi muuttuvassa ajassa, jossa uutisia ja ”uutisia” haetaan ja saadaan yhä useamman kanavan kautta. Kaikkien noiden palveluiden takana on rahanansainnan logiikka. Se tuo jokaisen käyttäjänsä eteen algoritmien syystä tai toisesta juuri hänelle valitsemaa tavaraa. Yleensä algoritmit eivät tähtää maailmankuvan avartamiseen, vaan useampiin klikkauksiin, kanavalla pysymiseen ja sitä kautta isompiin mainostuottoihin.

Valeuutiset ja paikkaansa pitämätön tieto ovat olleet aikojen alusta asti vaikuttamisen keskeisiä välineitä. Tämä valitettavasti korostuu nyt, kun keskellä Eurooppaa käydään säälimätöntä valloitussotaa, ja suurvallat ovat avoimesti nokkapokkasilla hupenevista luonnonvaroista.

Meillä Suomessakin viestinnällinen vaikuttaminen yksittäisiin ihmisiin, heidän mielikuviinsa ja siihen, mitä uskalletaan julkaista ja mitä ei, lisääntyy. Se ulottuu myös yksittäisiin, mediassa hyvän journalismin sääntöjä noudattaviin toimittajiin: mustamaalaus ja häirintäsoitot eivät ole alalla ollenkaan outoja asioita.

Jokainen ihminen tekee työssään virheitä ja huonoja sanavalintoja. Niin myös journalistit. Julkisen sanan neuvostoon on voinut kannella mediassa mielestään kokemastaan vääryydestä kuka tahansa kansalainen. Tuota mahdollisuutta on myös paljon käytetty. Mikä tärkeintä, virheitä tehneet tiedotusvälineet ovat yleensä noudattaneet neuvoston antamia langettavia päätöksiä. Niillä on ollut selkeästi alan toimintaa ohjaava vaikutus.

Ensi vuonna minulla tulee täyteen 20 vuotta toimimista vapaana toimittajana, freelancerina. Tänä aikana erimielisyydet haastateltujen ja toimeksiantajien kanssa juttujeni tekotavoista ja niiden sisällöstä ovat onneksi jääneet vähiin. Lähinnä on muutamia juttuja jäänyt tekemättä siksi, että emme ole päässeet haastateltavan kanssa yksimielisyyteen siitä, mitä asioita hänellä on jälkikäteen oikeus korjata omista tai muiden sanomisista.

Joistakin epämääräisistä toimeksiannoista olen kieltäytynyt, koska en ole hyväksynyt työn tilaajan tarkoitusperiä. Olen myös muutaman kerran ymmärtänyt väärin joltakin tiedotusvälineeltä saamani toimeksiannon, eikä jutusta ole tullut minkään osapuolen mielestä sellaista, kuin olisi pitänyt.

Väitän, että iso osa omasta mielen- ja työrauhastani on JSN:n laatimien Journalistin ohjeiden ansiota. Ne määrittelevät selvästi tiedotusvälineen, minun eli toimittajan, sekä haastateltavan oikeudet ja velvollisuudet. Olen tietenkin asiassa esteellinen, mutta väitän myös että työni tulokset – artikkelit – ovat olleet huomattavasti parempia, kun ne on pyritty tekemään alan yhteisten sääntöjen mukaan.

Linkki Journalistiliiton kannanottoon suunnitellusta leikkauksesta löytyy täältä.

Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Luento sisällissodasta ja kirjallisuudesta Kotkassa

Perjantai 12.1.2024 klo 8.00

Sodan ja sen vaikutusten kuvaaminen on ollut kirjailijoille aihepiiri, josta on aina löytynyt uusia kirjoittamisen aiheita.

Keväällä 1918 käyty Suomen sisällissota ei tehnyt tältä osin poikkeusta. Torstaina 18. tammikuuta kello 17.00 – 19.00 kerron Kotkan pääkirjastolla omista lukukokemuksistani Kymenlaakson sukututkimusseuran järjestämässä tilaisuudessa.

Omien teosteni, etenkin romaanien Kaksi hautaa saarella ja Tämä nuori maa tiimoilta, olen tehnyt paljon taustatöitä lukemalla tuohon kansakuntamme surulliseen aikaan liittyviä kirjoja. Parhaillaan työstän mielessäni aiheita, joita aion Kotkassa käsitellä.

Keväästä 1918 on kirjoitettu sekä tietokirjoja että fiktiivisiä teoksia. Sotaa, sen tapahtumia ja sen seurauksia voi miettiä sekä yksilön, yhteisöjen että yhteiskunnan, sekä syiden ja seurausten näkökulmasta. Julkaisuilla voi olla jokin tavoite, tai sitten niissä pyritään antamaan autenttinen kuva asioista, mitään värisävyä lisäämättä tai mitään pois ottamatta.

Mitä otan mukaan, mitä jätän pois? Siinäpä haastetta luennoitsijalle! Odotan mielenkiintoista iltaa, ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Moni kirjailija miettii nyt työnsä jatkoa, minäkin

Maanantai 30.10.2023 klo 9.27

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n syyskuun lopulla julkaisemat tulokset kirjailijoiden tulokyselystä ovat kylmäävää luettavaa. Kirjailija näyttää joutuneen sellaisten markkinavoimien armoille, joihin hän ei juurikaan voi vaikuttaa.

On selvää, ettei Suomen kokoinen kielialue elätä monta päätoimista kirjailijaa. Näin asia on ollut aina. Suurin osa sekä kauno- että tietokirjallisuutta ”kirjailevista” henkilöistä tekee sitä muiden töiden ohella. Menestystarinat syntyvät (lue: myyvät), jos ovat syntyäkseen.

Vaikka eilen päättyneillä Helsingin kirjamessuilla saavutettiin taas huimia kävijämääriä ja uskottiin kirjan tulevaisuuteen, on tuon hienon henkisen työn tuotteen yllä suuria ja mustia pilviä. Seuraavassa muutamia hajahuomioita noista kirjallisen taivaan varjostajista.

Nykyisessä Minäminä -maailmassa kirja personoituu kirjoittajaansa. Jokainen satoja tunteja housujensa takapuolta kirjahankkeen parissa kuluttanut on totisesti ansainnut kaiken saamansa julkisuuden ja arvostuksen. Mutta onko se pidemmän päälle tervettä, että kirjailijan oma persoona saa enemmän julkisuutta kuin ne teemat, joista hän yrittää kirjassaan kertoa? Rajoittaako niin sanottu autofiktio mahdollisuuksiamme kirjoittaa suurempia ihmisryhmiä koskevista asioista ja samaistua muihin?

Suoratoistopalvelujen taistelu markkinaosuuksista kurjistaa kirjallisuutta. Yhä suurempi osuus kirjallisuudesta nautitaan silmien sijaan korvilla. Tuoreimpien näkemieni lukujen valossa kirjojen lukuaikapalveluja tarjoavat yritykset tekevät bisnestään tappiolla, enkä ollenkaan ihmettele: kun lupaa sata kirjaa ilmaiseksi uudelle kuuntelijalle, niin eihän siitä kenellekään jää mitään. Ei varsinkaan jakolinjan loppupäässä seisovalle kirjailijalle, jonka työhön kaikki perustuu. Ei auta, vaikka kävisi kuinka hyvät kustannussopimusneuvottelut kustantajansa kanssa: nollasta on paha jakaa mitään.

Mikä on tekijänoikeuskorvausten tulevaisuus? Tekijänoikeuslaissa sanotaan selvästi ja suomen kielellä, että tekijänoikeus kuuluu sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen. Oikeus on ollut peruste ja elinehto sille, että tekijä on saanut korvausta työstään, ja on uskaltanut ryhtyä sen seuraavan työnsä suunnittelemiseen. Suoratoistopalvelut ja materiaalin digitaalinen jakaminen haastavat vahvasti tuota kaiken perustana olevaa oikeutta. Kuinka kirjaa äänikirjaksi lukevalle henkilölle voi syntyä tekijänoikeus sellaiseen teokseen, jota hän on silmiensä eteen kirjoitettuna lukemassa?

Omakustannekirjallisuus elää kustannuspaineissa. Toki kirjailija voi kieltäytyä kustantamolta saamastaan huonosta äänikirjatarjouksesta, ja painattaa kirjansa itse paperille. Jututin erästä toistakymmentä kiitettyä omakustannekirjaa julkaissutta kirjailijaa. Hän oli pyytänyt hyvältä suomalaiselta painotalolta tarjouksen seuraavan kirjansa suhteellisen pienestä painoksesta.

Hinta oli lähes tuplaantunut edellisestä kirjasta tasolle, jota kirjan lukija tuskin siitä maksaa kaupungin joulumarkkinoilla. Painopaperin hinta on Ukrainan sodan, ja paperitehtaiden sulkemisen myötä tappanut monia sanomalehtiä. Pahoin pelkään, että se lopettaa myös monen paikallisesti merkittävän omakustannekirjailijan työn.

On toki muitakin pilviä: tekoälyn avulla ”kirjoitettava” tulevaisuuden kirjallisuus, kansalaisten rapautuva lukutaito… Kullakin ajalla on ollut omat pilvensä. Aina niistä on selvitty seuraavaan aurinkoiseen päivään.

Seuraamme sitä suurvallan hajoamista, joka jäi 30 vuotta sitten kesken

Maanantai 30.1.2023 klo 8.32

Luen parhaillaan valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin teosta Neuvostoihmisen loppu (Tammi 2018). Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 – ja ansaitusti. Haastatteluihin perustuva teos piirtää tarkoin vedoin kuvaa Neuvostoliitto -nimisen valtion hajoamisesta. Sen hajoamisen jatko-osaa seuraamme nyt Ukrainasta.

Olen lukenut aikaisemmin Aleksijevitšilta hänen neuvostoliittolaisten naisten sotakokemuksista kertovan kirjansa Sodalla ei ole naisen kasvoja (SN-kirjat 1988/ Tammi 2017). Sekin on hieno ja lukemisen arvoinen teos, tehty samalla haastattelutekniikalla. Se, että kirjailija yrittää säilyttää sanat siinä muodossa kuin ne haastateltaviltaan kuulee, tekee teoksen lukemisesta raskaampaa. Mutta samalla se tekee siitä antoisaa: erilaiset ajatukset ja mielipiteet melkeinpä kuulee omassa päässään.

”Se oli sosialismia, ja se oli yksinkertaisesti meidän elämäämme”

Teos ilmestyi Venäjällä vuonna 2013. Kirjailija aloitti haastattelujen tekemisen sitä varten jo 90-luvulla. Tuon vuosikymmenen alussa Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi ja lukuisiksi muiksi, enemmän tai vähemmän itsenäisiksi valtioiksi. Niiden henkinen ja taloudellinen taival on ollut vaihteleva. Osa on edelleen diktatuurimaisen vallankäytön alla. Osa – kuten rakas naapurimaamme Viro – säilytti Neuvostoliiton aikana sen verran länsimaista perintöään, että se on pystynyt takaamaan nykykansalaisilleen kohtuullisen elintason ja mielipiteen ilmaisemisen vapauden.

Itse Venäjä – jonka ympärille Neuvostoliitto aikanaan syntyi – on voinut luottaa olemassaolossaan valtaviin luonnonvaroihinsa ja pinta-alaansa. Niitä on ollut jopa tuhlattavaksi asti. Neuvostoliitolta Venäjä peri myös mittavat asevoimat ja vahvan turvallisuuskoneiston. Ei ollut yllätys, että uusi hallitseva luokka nousi entisen kommunistisen puolueen tilalle juuri noista organisaatioista.

”Ennen me joko sodimme tai valmistauduimme sotaan”

Aleksijevitšin teoksesta käy hyvin ilmi se, kuinka Neuvostoliiton viime vuosisadan suurin saavutus oli natsi-Saksasta saavutettu sotilaallinen voitto. Tuskinpa moni nykyhistorioitsija sitä kiistää, että natsismin tuhoamisessa juuri puna-armeija teki suurimman työn. Sen hinta oli karmaiseva: kymmeniä miljoonia kuolleita, haavoittuneita, kodittomia ja henkisesti vammautuneita.

Etsiessään omaa paikkaansa maailmassa, nyky-Venäjä on jälleen kaivanut tuon suuren voiton naftaliinista. Venäjän johdon mielestä se oikeuttaa maan – joka heidän mielestään on edelleen kaikissa mahdollisissa suhteissa suurvalta – käyttäytymään muita, Neuvostoliiton hajoamisen myötä syntyneitä valtioita kohtaan isännän ottein, vetämään punaisia viivoja ja piirtämään turvallisuusvyöhykkeitä niiden alueille. Ja jos ei Neuvostoliiton mahdin muisteleminen riitä, löytyy kaapeista suurien valloittajatsaarien luurankoja sitä edeltäneiltä ajoilta.

”Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä”

Neuvostoihmisen lopussa järkyttävän suuri osa kirjailijan haastattelemista ihmisistä haikailee entisiä neuvostoaikoja takaisin. Silloin oli kaupassa tosin vain sinistyneitä kananpoikia ja Siperiassa vankileirejä, mutta silloin sentään vallitsi yhteiskunnassa jonkinasteinen tasapaino ja jokainen tiesi, ettei mitään hyvää ollut muillakaan odotettavissa. Nyky-Venäjän aikana joutuu kaupassa tekemään valintoja monien eri tuotemerkkien kesken, ja oligarkilla on kaikkea enemmän kuin minulla. Sillä ei ole merkitystä, kuinka hyvin työsi teet. Sillä on, millaisia kavereita sinulla on ja paljonko sinulla on rahaa.

Hienoa teosta eteenpäin lukiessa valtaa mielen väistämättä ajatus, että nyt käytävä raaka sota Ukrainassa on jatkoa sille suurvallan hajoamiselle, joka jäi 30 vuotta sitten kesken. Venäjällä ovat vieläkin vallassa ja sen alla pääosin Homo sovietocukset, suuren ihmiskokeen tulokset. Heillä on edelleen menneen suurvallan hallitsijoiden kieli ja maaorjien mieli.

Ehkä tulemme tämän sodan seurauksena näkemään tuon Neuvostoliiton lopullisen hajoamisen, ja Venäjän syntymisen uudelleen jossakin paremmassa muodossa. Pessimismi tosin huokaa olkapään takaa, että siihen vaaditaan ainakin vielä toiset 30 vuotta ja kokonainen ihmissukupolvi. Pahin mahdollisuus että Neuvostoliitto syntyy uudelleen, ei ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto.

Juuri siksi Ukraina tarvitsee nyt kaiken mahdollisen tuen.

Euroopan ja Suomen historia on täynnä ironiaa

Torstai 12.5.2022 klo 14.10

1920-luvun alussa vallankumouksen mylläämästä Venäjästä irrottautuneet Puola ja Latvia tekivät hartiavoimin töitä saadakseen muut niin sanotut ”reunavaltiot” eli Liettuan, Viron ja Suomen kanssaan puolustusliittoon. Silloin se ei onnistunut. Satakunta vuotta myöhemmin nuo valtiot näyttävät olevan kaikki kohta yhteisessä puolustusliitossa. Ironista kyllä, aloitteen asiassa teki Venäjä.

Suomen historiassa on itsenäistymistaistelun sankareiksi nostettu maan sisällä vaikuttaneet itsenäisyysaktivistit, ja Saksaan jääkärioppiin lähteneet nuoret miehet. Kun jääkärit palasivat pääosin keväällä 1918 Suomeen, lähes kaikista heistä leivottiin joko upseereita tai aliupseereita valkoiseen armeijaan. Siitä huolimatta, että suurin osa heistä oli palvellut Saksan itärintamalla tavallisina rivimiehinä.

Kevään kahdeksantoista valkoisen armeijan johtopaikoille tarvittiin kuitenkin Venäjän keisarillisessa armeijassa esikuntatyötä oppineita, ja käytännön johtamista ensimmäisen maailmansodan joukko-osastoissa harjoitelleita suomensukuisia, noita Venäjän vallankumoukselta tänne pelastuneita upseereita. He myös paljolti kehittivät sen armeijan ja ne taistelutavat, jotka laittoivat talvella 1939-1940 sulun puna-armeijan juhlamarssille Suomeen. Vuoden 1921 alussa kaikki kahdeksan puolustustusvoimien aktiivikenraalia kuuluivat tähän joukkoon. Tilanne oli lähestulkoon sama kaikissa Venäjän reunavaltioissa.

Vuonna 1900 syntynyt Urho Kaleva Kekkonen oli nuoruudessaan kova ryssänvihaaja. Venäjän kieli ei tarttunut Kajaanin yhteiskoulussa millään hänen päähänsä. Siitä huolimatta, toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvun lopulle saakka häntä kutsuttiin pilkallisesti Siperian vinttikoiraksi, kun hän reissasi niin usein Neuvostoliitoksi muuttuneessa itänaapurissa vakuuttamassa sikäläistä johtoa piskuisen Suomen Ystävyydestä, Yhtenäisyydestä ja keskinäisestä Avunannosta.

Siitä, ohjaako ihmisten, kansojen ja kansakuntien elämää jokin korkeampi voima, ei maailmalla vallitse kattavaa yksimielisyyttä. Mutta jos sellainen voima on olemassa, niin ei siltä ainakaan ironian tajua puutu.

LUKUVINKKI: Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. BoD, painovuotta ei merkitty.

Kirjallisuusvuosi 2021 jää mieleen hyvässä ja pahassa

Perjantai 31.12.2021

Vuoden vaihtuessa on tapana katsoa sekä taakse- että eteenpäin. Tätä kirjoitettaessa on lähitulevaisuus pahasti sumun peitossa, kiitos edelleen erään pandemian. Katson siis tällä kertaa vain kulunutta vuotta.

Suomessa ja maailmalla on julkaistu tänä vuonna paljon sekä hyviä että huonoja kirjoja. Kumpaanko laariin mikäkin tuotos kuuluu, se jääköön kunkin lukijan ja kokijan ihan itsensä määriteltäväksi.

Olen lukenut kuluneena vuonna monta kirjaa, mutta juuri tänä vuonna ilmestyneitä todella vähän. Yksi itsekin kirjoittavan ihmisen kirouksista on, että luettavansa valikoi pitkälle kulloinkin työn alla olevan tuotoksensa ehdoilla. Ja siinä eivät kirjan uutuusarvot paljon paina: vanhin lukemani kaunokirjallinen teos julkaistiin jo syksyllä 1918, heti verisen sisällissodan jälkeen. Ajankuva, aatemaailma ja käytetty kieli tulivat elävinä sekä iholle että syvemmälle mieleen.

Kulunut vuosi on tarjonnut aiheita monenlaisille tuleville kirjoille. Oikeasti odotan, tulevatko yksinäisyydestä ja erillisyyden tunteesta kumpuavat teemat nousemaan lähivuosina enemmän näkösälle kirjojen aiheissa. Vanha ystävämme Venäjä, Venäjä ja Venäjä tarjoaa kosolti aprikoitavaa ainakin jännityskirjallisuuden taitajille. Jo tovin menossa ollut ympäristöteemojen vahvistuminen kustantamojen julkaisuluetteloissa tulee arvatenkin jatkumaan.

Vuosi oli taloudellisesti raskas monille kirjailijoille. Moni kirjailijavierailu kouluihin, kirjastoihin ja muihin yleisötapahtumiin jäi toteutumatta. Kirjastot toimivat supistetuin aukioloajoin. Kirjamessuja järjestettiin vähemmän kuin tavallisesti, eivätkä läheskään kaikki kirjojen ystävät uskaltaneet tulla niille ollenkaan. Näytelmäesitykset ja uudet elokuvat - joista niistäkin kertyy roposia monen kirjailijan elannoksi - olivat nekin tänä vuonna kortilla.

Vuoden päättyessä oli lisää lunta tulla tupaan tekeillä olevan tekijänoikeuslain uudistamisen yhteydessä. Se, miten EU:n tekijänoikeuksia koskevia uusia määräyksiä aiottiin viedä osaksi uutta lakia, oli kääntymässä peräti hassuun muotoon virkamiesvalmistelussa. Esimerkiksi tekijän oikeudet saada tietoja hänelle maksettavien korvausten perusteista olisivat jääneet peräti heikoiksi. Toivoa sopii, että jatkotyöstössä saamme vanhan, suht hyvin toimineen tekijäoikeuslain tilalle uuden ja ehomman.

Sitä nimittäin tarvitaan, tässä yhä enemmän sähköiseksi alustataloudeksi muuttuvassa maailmassa.

On se harmi, että me ihmiset emme kuki keväällä

Torstai 20.5.2021 klo 7.28

Otetaan vaikka aivan tavallinen metsäkuusi. Jurona ja tummana, joidenkin mielestä jopa uhkaavana se seisoo suurimman osan vuodestaan metsässä. Usein kaltaistensa joukossa niin, ettei kuusta toisesta erota. Ei, ellei vasiten ala niitä katsella.

Vaan annas olla kun tulee toukokuu! Kirkkaan punaiset emikukat nousevat terhakasti pystyyn kuusen oksien kärjistä. Niitä säestävät hennommat, väreiltään paljon haaleammat hedekukinnot.

On se harmi, että me ihmiset emme kuki samalla tavalla. Tiettynä aikana vuodesta kurottaisimme terälehtemme kohti aurinkoa. Kaikki muut tietäisivät, että hänellä on nyt lisääntymisaika.

Ja saisi ihan luvan kanssa sanoa toiselle ihmiselle, että oletpas sinä kaunis. Ilman, että sitä tulkittaisiin seksuaaliseksi ahdisteluksi.

Kurt Vonnegutin hyvät teesit jokaiselle kirjoittajalle

Maanantai 7.12.2020 klo 13.15

Aika ajoin jokainen työkseen kirjoittava miettii, mitä ihmettä hän on oikein tekemässä. Varsinkaan proosan kirjoittamisessa ei ole olemassa valmiita askelmerkkejä työn päätökseen saattamiseksi. Se lopputulos - romaani, novelli tai mikä muu tuotos tahansa - on jotakin, josta on olemassa etukäteen vain jonkinlainen mielikuva. Yleensä toteutunut lopputulos yllättää tekijänsäkin.

Noina lukuisina epäuskon hetkinä kannattaa muistaa, että ovat tämän samaisen työsarkansa äärellä tuskailleet monet muutkin kirjoittajat ennen minua. Maailma on pullollaan heidän ylös kirjaamiaan ajatuksia kirjoittamisesta.

Löysin ja vapaasti suomensin oheiset Kurt Vonnegutin ajatukset kirjoittamisesta. Noissa voi hyvinkin olla jotakin - kirjoittihan Vonnegut muun muassa sellaisen hienon romaanin kuin Teurastamo 5.

Ulkonäkö merkitsee, niin ihmisessä kuin muissakin eliöissä

Sunnuntai 20.9.2020 klo 9.00

Muista, että tieto on totena pidetty uskomus

Perjantai 27.12.2019 klo 9.54

Vuosi 2019 tulee ainakin itselläni jäämään mieleen toistensa kanssa ristiriidassa olevien tiedotteiden ja tutkimustulosten vuoksi. Uutiset ja valeuutiset - joista osa on aivan tahattomia - hyppivät silmille joka ikisestä mediasta ja luukusta vauhdilla, johon ihminen ei voi reagoida oikeastaan muuten kuin sulkemalla silmänsä ja korvansa. Ikävä kyllä, moni meistä on jo tehnyt niin.

Aivan vuoden viimeisinä päivinä maailmalle levisi saksalaisen viisaan miehen arvosteleva kirjoitus EU:n sähköautoja suosivista päätöksistä. Tuon kirjoituksen ydinkohdat voi lukea muun muassa Keskisuomalaisen artikkelista täältä.

Ikivanhan, luultavasti antiikin Kreikasta alkunsa saaneen määritelmän mukaan Tieto on totena pidetty uskomus. Eli kun kaivaa riittävän pitkälle tietoonsa saaman faktan juuria, sieltä ennen pitkää löytyy jokin/joitakin oletuksia, joilla tuo totena pidetty tieto on saatu aikaan.

Tämä koskee myös "tietoa" siitä, onko sähköauto sen vähäpäästöisempi kuin dieselmoottorin voimin kulkeva autokaan. Harvalla meistä on niin paljon osaamista ja entistä tietoa, että pystyy ilmaisemaan rinta kaarella Täydellisen Tiedon asiasta.

Moni aiheesta kyllä informoi puolesta ja vastaan, jakamatta Tietoa. Niinhän minäkin parhaillaan tässä teen. Tässä informaatiota tulvivassa maailmassa kannattaa aina miettiä niitä oletuksia, joita jaetun Tiedon takana mahdollisesti on.

Joskus se vain on pirun vaikeaa.

Riveria, JEDU, Sedu, Keuda ja muut nimeltä tutut oppilaitoksemme

Lauantai 2.3.2019 klo 10.16

Helmikuun viimeisenä päivänä, eli Kalevalan päivänä sattui käsiini Maaseudun Tulevaisuuden välissä helmikuussa jaettu Opintopolku -liite. Se esittelee maamme maa- ja metsätalouden oppilaitoksia tänä keväänä koulutuspaikkaa hakeville.

Mielihyvällä luin liitteestä tänä kauniin kielemme juhlapäivänä tuttuja oppilaitosten nimiä ja niiden lyhenteitä. Kpedu, JEDU, Riveria, poke, sedu, Keuda, Hyria ja Livia. Nuo nimet kertovat heti karjanhoidosta kiinnostuneelle ja metsäkoneenkuljettajan ammattitutkintoa harkitsevalle, mistä oppilaitoksessa on oikein kysymys.

Tällaiselle, aikanaan Saarijärven metsäkoulun Viitasaaren toimipisteessä ammatillisen tiensä aloittaneelle jokainen noista kauniista nimistä loi paljon maaseutuun, maatalouteen ja metsään liittyviä mielleyhtymiä.