Huumori on kirjoittajalle taitolaji

Tiistai 17.4.2012 klo 6.47

Kuluneen vuoden aikana perussuomalaisen eduskuntaryhmän sanomisia, tekemisiä ja kirjoittamisia on selitetty useampaankin otteeseen huumoriksi. Näin kävi viimeksi viime viikolla, kun kansanedustaja James Hirvisaari selitti avustajansa nettikirjoituksia väärin ymmärretyksi, satiiriseksi huumoriksi.

Huumori on taitolaji. Jokaisella meistä on erilainen huumorintaju. Se, mikä saa toisen ihmisen nauramaan ei naurata toista yhtään. Jokaisella on oltava oikeus omanlaiseensa huumoriin - paha vain, että usein se, mikä naurattaa toista ihmistä on loukkaus jotakin toista ihmistä kohtaan.

Satiiri on sanakirjan mukaan pilkkaruno, -romaani, -näytelmä tai elokuva. Täytyy kysyä, että jos Hirvisaaren avustajan hihamerkkikirjoitus oli satiiria, niin kuka tai mikä oli sen pilkan kohde.

Samoin voi kysyä sitä, onko huumori hyvää ja osuvaa silloin, kun se on selitettävä huumoriksi. Huumori kun on määritelmänsa mukaan kykyä tajuta huvittavat asiat.

Uusi käsikirjoitus on matka tuntemattomaan

Keskiviikko 11.4.2012 klo 8.28

Aloitan parhaillaan uuden romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamista. Minulla on päässäni epämääräisenä möykkynä ajatus teemasta, josta haluan irroittaa lihat näkösälle tarinankerronnan julmalla veitsellä. Jokin outo ääni kuiskuttelee korvaani, että voisin löytää teemasta jotakin uutta, jotakin jota ei ole vielä kerrottu.

Ruutupaperivihkossa on kuukausien aikana kertyneitä ranskalaisia viivoja kysymyksistä, joiden avulla toivon voivani potkia tarinaa eteenpäin. Alitajunnassa, vielä aika syvällä odottaa koko joukko kohtauksia, joissa luomani ihmishahmot elävät, kuolevat, rakastavat, vihaavat ja antavat teemalle kasvot.

Tarinan ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle kuin juopunutta harhailua liian leveällä jalkakäytävällä. Ei oikein tiedä, että mihin sitä on menossa. Tai luulee tietävänsä, mutta jalat eivät tottele, eikä pää. Voi olla, että päädyn ison, kauniin, kiinnostavan teemani kanssa aivan jonnekin muualle kuin minne olen luullut olevani matkalla.

Tämä tarinankertojan ammatti on yhtä helvettiä. En suosittele tätä kenellekään. Jostakin syystä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään muusta.

Enkeli-Elisan sivuilla kerrotaan miltä tuntuu

Perjantai 9.3.2012 klo 6.48

Kaltaiseni toimittaja-kirjailija viettää paljon aikaansa Internetin äärellä keräten pohjatietoa, juttuideoita, etsien yhteyshenkilöitä, yrittäen pysyä kärryillä siitä, mihin tämä maailma ja me ihmiset olemme matkalla.

Monesti Internetin, ja varsinkin niin sanotun sosiaalisen median sisältö turruttaa. Moni kirjaus tuntuu turhalta läpänheitolta, joka olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Päälle kaatuva mainonta uuvuttaa.

Siksi kai sitä havahtuu aina, kun löytää jotakin, joka on kirjoitettu vakavasti ja vakavasta aiheesta. Kuten vaikkapa Enkeli-Elisaan, eli koulukiusaamiseen liittyvät sivut Internetissä ja Facebookissa. Sivut, jotka saivat alkunsa kun nuori ihminen päätti elämänsä kiusaamisen takia.

Tuon kaltaisilla sivuilla jaetaan tunteita, puhutaan siitä miltä tuntuu. Internet todellakin yhdistää ihmisiä ja ajatuksia. Ehkä se johtaa tekoihin.

Ehkä meillä on vielä toivoa.

Kuinka romaani kuuluu aloittaa

Torstai 1.3.2012 klo 8.12

Varmaankin jokaisella kirjoittajakurssilla puhutaan tarinan aloittamisen tärkeydestä. Siitä, kuinka aloituksen tulisi imaista lukija mukaansa tarinaan ja kertoa jotakin tarinan teemoista ja henkilöistä. Samalla aloituksen tulisi asettaa jo niitä kysymyksiä, jotka saavat vastauksensa vasta viimeisellä sivulla.

Ei ihan helppo tehtävä. Alla näkyy se tapa, jolla minä päätin aloittaa tämän kevään romaanini Ristimitan tarinan kutomisen. Ne, jotka kirjani (toivottavasti) lukevat loppuun asti voivat vastata kysymykseen, löytyykö kaikkia noita asioita seuraavista sanoista.

Lumi lensi vasten auton tuulilasia. Se yritti päästä autoon sisälle. Anopin ääni lensi niskaani. Se yritti päästä päähän sisälle.

   ”Minähän sanoin, että tällä Tomilla on kultaiset kädet.”

   Lumi paakkuuntui lasinpyyhkimiin ja tuulilasin reunoille, eivätkä pyyhkimet jaksaneet työntää sitä pois. Anopin ääni porautui kalloon, se iski jokaisen sanansa perille ja paakkuuntui päähän. Anopin nimi oli Dagmar. Se oli hyvä nimi hänelle.

   ”Niin on hienot ja raskaat työhön. Koskaan ne ei saa mitään valmiiksi. Kaiken se jättää kesken, tämä meidän Tomi.”

   Alku oli Dag Dag Dag, ja loppu oli Mar Mar Mar. Anopin ääni takoi. Vaihdoin pitkiltä lyhyille, vaihdoin takaisin. Valkoinen seinä tuli kohti, muuttui pilkuiksi, tuli taas.

   ”Sinä olisit tyttö saanut paljon parempiakin miehiä.”

   ”Saihan se.”

   ”Mitä?”

Järki ja onnellisuus eivät sovi samaan päähän, sanoo Mark Twain

Lauantai 18.2.2012 klo 12.32

"Etkö tosiaan ole huomannut, että järki ja onnellisuus ovat mahdoton yhdistelmä? Selväjärkinen ihminen ei voi olla onnellinen, koska hänelle elämä on todellista ja hän näkee, kuinka älytöntä se on. Vain mielenvikainen voi olla onnellinen, eikä moni heistäkään ole. Ne muutamat ovat onnellisia, jotka kuvittelevat itsensä kuninkaiksi ja jumaliksi, loput heistä eivät ole onnellisempia kuin täysijärkiset. Tietenkään kukaan ihminen ei ole koskaan täysin järjissään, mutta olenkin käyttänyt jyrkkiä esimerkkejä."

Mark Twain laittaa nämä sanat saatanan suuhun teoksessaan Salaperäinen vieras ja muita tarinoita (Savukeidas 2011). Lyhyinä, häviävän pieninä hetkinä sitä luulee olevansa onnellinen. Onko se siis merkki täysjärkisyyden puutteesta - ja ylisuurista kuvitelmista?

Sairasta, kieroutunutta mieltä on usein pidetty yhtenä taiteilijoiden suuren luovuuden lähteenä. Vaikka niin ei olisi, sairasta mieltä on kuvattu paljon varsinkin kirjallisuudessa. Sen kautta katsottuna maailma on erilainen.

Ainakin nuo Mark Twainin sanat panevat ajattelemaan.

20 vuotta kirjoittajauraa takana - ilman täydellistä tarinaa

Sunnuntai 12.2.2012 klo 13.10

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä hetkestä, josta katson kirjoittajan urani varsinaisesti alkaneen. Vuonna 1992 osallistuin Kansanrunousarkiston ja Toimihenkilöjärjestöjen Sivistysliiton Työttömän tarina -kirjoituskilpailuun. Suomessa oli tuolloin lähes puoli miljoonaa työtöntä ihmistä - ja minä olin yksi heistä, nuori, työtön ja vihainen vastavalmistunut metsätalousinsinööri.

Kilpailuun osallistui lähes 1 200 kirjoittajaa. Noita tarinoita, joukossa hyvin traagisiakin voi lukea tänäkin päivänä kirjoituksista kootusta antologiasta Työttömän tarina (SKS 1993). Olin yksi kahdestatoista Helsinkiin palkittavaksi kutsutusta kirjoittajasta. Mitähän lie käynyt kaikille niille muille yhdelletoista ihmiselle? Ja mitähän kuuluu 1 200:lle, ja puolelle miljoonalle muulle?

Tekstini Palveluksessanne - metsätalousinsinöörin tarina löytyy tuosta antologiasta. Sain siitä silloin paljon myönteistä palautetta. Jos kirjoittaisin saman tarinan tänä päivänä, osaisin ehkä kirjoittaa sen teknisesti paljon kypsemmin.

Mutta yhä, 20 vuotta myöhemmin pitäisin tekstin ajatuksen edelleen samana. Nyt tiedän sen, että en tule koskaan kirjoittamaan täydellistä tarinaa.

Kuinka negatiivisesta voi tulla positiivista

Tiistai 7.2.2012 klo 6.10

Luin Antti S. Mattilan kirjan Näkökulman vaihtamisen taito (WSOY 2006). Jännä ajatuskokoelma siitä, kuinka ikäviltä tuntuvia asioita voi opetella ajattelemaan uudella tavalla. Vaikkapa esimerkiksi näin (s. 100):

vihastuminen = intensiivistä välittämistä
tappeleminen = merkki itsenäisyydestä
laiska = ottaa rauhallisesti
hyökkäävä = toiminnan ihminen
kärsimätön = toimintaan suuntautunut
ei välitä = antaa muille tilaa
masentunut = hidastaa tahtia
aggressiivinen = ei tietoinen omasta voimastaan
nalkuttaa = koettaa saada toisen parhaat puolet esiin
vetäytyvä = syvä ajattelija

Ristimitan oikoluku on tehty

Keskiviikko 1.2.2012 klo 12.02

Karisto toimitti minulle Ristimitan, maaliskuussa ilmestyvän seuraavan romaanini käsikirjoituksen viime viikolla oikoluettavaksi. Nyt tuo lukeminen on tehty, muutama tavutusvirhe korjattu ja korjaukset toimitettu kustannustoimittajalle. Seuraavan kerran näen tekstin, kun kirjan uunituoreet tekijänkappaleet saapuvat kirjailijalle joskus maaliskuussa.

Käsikirjoituksen oikoluku on se vaihe kirjan kirjoittamisessa josta nautin kaikkein eniten. Lähetin tekstin sähköisenä tiedostona joskus syksyllä Karistoon. Sen jälkeen sen on käynnyt lävitse kustannustoimittaja ja taittaja. Oikovedos on jo kirjan näköinen, siitä näkee millainen lopullinen tekstiosuus kirjasta tulee olemaan.

Oikovedoksen tarkastaminen on se vaihe, jolloin tiedän varmasti että kirja on kohta valmis. Että muutkin ihmiset tekevät jo töitä sen kanssa.

Maailma on erilainen vuonna 2050

Maanantai 23.1.2012 klo 7.21

Luen parhaillaan Laurence C. Smithin kirjaa Uusi pohjoinen - Maailma vuonna 2050 (Ursa 2011). Kirjassa pohditaan sitä, miten erilaiset muutokset vaikuttavat elämäämme pohjoisella pallonpuoliskolla tämän vuosisadan puoliväliin mennessä.

Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan dramaattisesti siihen, miltä pohjoinen havumetsävyöhykkeemme näyttää 40 vuoden kuluttua. Jäättömät talvet lisäävät veden haihtumista meristä, ja se lisää lumi- ja vesisateiden määrää talvella. Uudet tuhohyönteislajit ja kasvitaudit levittäytyvät pohjoiseen. Siinä tilanteessa ei taida olla paljonkaan iloa siitä, että puut ja vilja kasvavat silloin meillä entistä paremmin.

Smith arvioi, että energiantuotantomme pohjautuu vuonna 2050 edelleen pitkälti fossiilisiin polttoaineisiin. Samaan aikaan maailman kasvava väestö vaatii yhä enemmän ruokaa ja sitä elintasoa, johon me olemme täällä länsimaissa tottuneet.

Ympäristöasioita ei pitäisikään enää katsella erillään esimerkiksi talouden globalisaatiosta tai luonnonvarojen kysynnästä. Pahinta on, että poliittisilla päätöksillä alkaa olla asiassa kiire. Durbanin joulukuinen ilmastokokous ei antanut kovin hyvää kuvaa kyvystämme toimia.

En taida enää itse olla täällä vuonna 2050 - mutta lapseni ehkä ovat.

Metsäjätti kertoo tärkeän tarinan

Lauantai 14.1.2012 klo 6.58

Luin Miika Nousiaisen viime vuonna ilmestyneen romaanin Metsäjätti (Otava). Ei ole kirjoittajan kynänjälkeä turhaan kehuttu. Tykkäsin.

Törmälän vaneritehtaan ympärille kasvaneen yhdyskunnan kurjistumisesta kertovassa tarinassa on monta koskettavaa kohtaa. Se kuvaa myös monta sellaista, aivan hiljattain yhteiskunnassa tapahtunutta murrosta joista ei kauheasti ole puhuttu.

"Vastakkainasettelun aika on kuulemma ohi. Ja Suomi ei ole luokkayhteiskunta
---- Kyllä työläinen vastakkainasettelun kesti, kun oli jotakin vastapainoa, ennen kuin hyvät puolet katosivat. Nyt ei ole punapääomaa, ei omistusta, ei luokkatietoisuutta, ei omia urheiluseuroja, ei ylpeyttä, ei taistelua. Pelkkiä yksilöjä ilman luokkaa."

Tämän näkee myös asuinpaikkakunnallani Haminassa, entisessä paperikaupungissa. Minujen joukossa on paljon pahempi paikka marssia tahdissa kuin meidän joukossa, yhtenä meistä.

Yksinäisen ja alkoholisoituneen kirjailijan vahva legenda

Sunnuntai 8.1.2012 klo 12.40

Kirjailija Kreetta Onkeli kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehden (4/2011) kolumnissaan havainnostaan, että jokaisella merkittävään tuotantoon yltäneellä mieskirjailijalla on ollut elämässään pitkäaikainen, järkevä ja kannustava elämänkumppani. Ja että useimmat pitkän uran kirjoittaneet naiskirjailijat ovat yksineläjiä kumppaninaan erakkous, erämaa tai alkoholi.

Kolumnin aiheeseen tarttui mm. Kymen Sanomat (7.1.2012). En tiedä, kirjoittiko Kreetta Onkeli nuo lauset kurillaan. Mutta hyvin usein kirjailijan työhön liitetään mielikuvissa juuri alkoholismi ja yksinäisyys. Täytyy myöntää, en tunne yhtään pahasti alkoholisoitunutta ja edelleen aktiivisesti kirjoittavaa kirjailijaa.

Kirjan suunnittelu, kirjoittaminen ja työstö vaatii nimittäin rautaisten perslihasten lisäksi sellaista turnauskestävyyttä, jota alkoholi ei tuo. Ja yksinäisimmän tuntemani ihmisen tapasin kymmenien ihmisten muodostaman niin sanotun työyhteisön keskeltä.

Sen sijaan oikeanlaisen, ymmärtävän elämänkumppanin ja läheisen ihmisen merkitys on suuri missä tahansa ammatissa toimivalle ihmiselle. Se väite on helppo allekirjoittaa, niin miesten kuin naistenkin kohdalla.

On myös todistettu, että mieskirjailija pystyy pitämään huolta lapsistaan siinä missä nainenkin.

Ahventen valtakunnan käännösoikeudet myytiin Ranskaan

Keskiviikko 28.12.2011

Romaanini Ahventen valtakunta käännösoikeudet on myyty Ranskaan. Romaanin oikeudet osti kustantamo Gaïa Editions.

Erityisesti Skandinavian alueen kirjallisuuteen erikoistunut Gaïa Editions on aiemmin julkaissut ranskaksi tuotantoa mm. Leena Lehtolaiselta, Riikka Ala-Harjalta ja Kjell Westöltä.

Vuonna 2007 ilmestynyt Ahventen valtakunta aloitti romaanisarjan, jonka päähenkilönä on rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa.

Myllylahti Oy:n kustantamassa sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt neljä teosta. Tammikoti ilmestyi vuonna 2009, Kuolleita unelmia vuonna 2010 ja Liian iso juttu viime keväänä.

Lisätiedot ranskalaisesta kustantajasta: http://www.gaia-editions.com/

Kirja elää -kampanja tuli tarpeeseen

Maanantai 19.12.2011 klo 13.05

Suomen kirjastoista lainataan vuosittain komea määrä erilaista kirjallisuutta luettavaksi ja nautittavaksi joko sellaisenaan tai ystävän kanssa. Itse asiassa, Kirja elää -kampanjan nettisivujen mukaan reilusti enemmän kuin väestömäärältään paljon isommassa Ruotsissa. Hyvä juttu!

Se mikä ei ole hyvä juttu on se, että lainausmäärien perusteella teosten tekijöille maksettavan lainauskorvauksen määrä laahaa pahasti perässä muista Pohjoismaista. Suomessa korvauksiin käytettävä määräraha on nyt kolme miljoonaa euroa vuodessa, kun se on esimerkiksi Ruotsissa 14 miljoonaa euroa.

Ero on huomattava - ja se näkyy väistämättä myös kirjailijoiden ja muiden kirjantekijöiden toimeentulossa. Asiaan soisi tulevan parannusta - varsinkin pienten kustantamojen kautta julkaiseville, vähän kirjakaupassa myyville kirjailijoille lainauskorvaus voisi olla merkittävä tulonlähde.

Moni kirja elää kirjastossa ja sen käyttäjien käsissä monta elämää. Kysymyksessä on täysi ympyrä - kiinnostavat kirjat vetävät kirjastoihin taas uusia käyttäjiä, jotka luovat kirjailijoille mahdollisuuksia uuteen tuotantoon.

Lainauskorvaus on hyvin tasapuolinen, ja valtiolle edullinen tulonlähde kaikille kirjojen tekijöille. Sitä kun maksetaan suoraan vuosittaisten lainausmäärien perusteella. 

Onnittelut Finlandiasta, Rosa Liksom

Perjantai 2.12.2011 klo 6.31

Rosa Liksomin teos voitti tämänvuotisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Varmasti hyvä valinta - Rosa Liksom on yksi niistä kirjailijoista joiden töistä joko pidetään tai ei pidetä. Se, että kirja herättää tunteita on yksi niistä syistä, miksi kirjallisuudella on oikeus olla olemassa.

Kirjallisuuspalkintojen merkitystä voi aina pohtia. Saajalleen - sekä kirjailijalle että yhdelle kirjalle - se on aina merkittävä tunnustus. Mutta kuka muistaa vaikkapa viideltä viime vuodelta edes kolme Finlandian voittanutta teosta?

Ei varmaan tarvitsekaan muistaa. Jokainen taideteos on aina oma uniikki itsensä. Merkitystä on vain sillä, mitä tuntemuksia se kokijassaan - eli kirjan kohdalla lukijassaan - herättää.

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6.49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Milloin ovat ihmisen parhaat vuodet?

Perjantai 28.10.2011 klo 7.55

Luen parhaillaan iltalukemisina Kaija Maria Junkkarin teosta Naisen parhaat vuodet (Otava 1998). Ikääntymistä, ja sen mukaista identiteetin kehittymistä käsittelevää kirjaansa varten Junkkari haastatteli laajan joukon 45-59-vuotiaita naisia. Hän käsittelee isoa teemaa - ihmisen ja hänen ajatusmaailmansa muuttumista ajan mukana - oivaltavasti ja kiinnostavasti.

Kiinnostava on esimerkiksi se Junkkarin ajatus, että ihmisen elämänkaari jakautuu jaksoihin: naisilla - niin kuin "lapsellisilla" miehilläkin, uskon - aika parikymppisestä noin nelikymppiseksi kuluu aika paljon työn, perheen ja kaiken muun ehdoilla.

Sen jälkeen voi olla enemmän aikaa itselle - ja ajatukset ja tekemisen halu palaavat niihin asioihin, joita halusi oikeasti tehdä ennen puberteetti-ikää. Vanhuusiällä, läheisten poismenon ja liikkumisen luonnollisen rajoittumisen myötä on taas aika palata mielen sisäisen maailman tärkeyteen.

Se ajatus miellyttää, että suurin osa Junkkarin tuolloin haastattelemista ihmisistä koki elävänsä elämänsä parasta aikaa juuri sillä hetkellä. Niin kai sen pitäisikin olla - se aika joka on eletty on jo takana päin, ja tulevaa aikaa emme tiedä.

Sovinismista ja teini-ikäisistä horoista

Tiistai 18.10.2011 klo 6.58

Sattuva, ajatuksia herättävä kolumni on vaikea kirjoitettava. Emilia Kukkala onnistui kirjoittamaan sellaisen Uuden Suomen Puheenvuorossa 12.10.2011. Kukkalan kolumni käsittelee sitä sovinismia, joka kohdistuu länsimaisessa yhteiskunnassa teini-ikäisiin tyttöihin.

Aikana, jolloin ulkoinen kauneus menee ihanteena ylitse kaiken muun, ja seksi ilman rakkautta on asia joka myy on nuoren tytön vaikeaa kasvaa aikuiseksi naiseksi. Kasvot, takapuoli, rinnat... kaikki on arvioinnin kohteena, arvioijana vastakkaisen sukupuolen edustajat iästä, koulutustaustasta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Sovinismille on helppoa hörähdellä, sille että keski-ikäinen mies katsoo oikeudekseen läpsäistä kaunista ja nuorta tyttöä ohimennessään takapuolelle. Yhdeksän kymmenestä läsnäolijasta hörähtää, tai ainakin hymyilee. Miksi?

Kuvitellaanpa tapahtuma toisin päin: jos fyysisen, ilman lupaa ja syvempää tunnetta vailla olevan kosketuksen kohteena olisikin tuo mies, ja läpsäisijänä tuo nuori kaunis tyttö.

Hörähtäisimmekö? Vai saisiko tuo tyttö silmissämme tietynlaisen statuksen?

Mieheen koskettajana tuo pieni hetki ei jätä minkäänlaista jälkeä mielissämme. Mutta kosketetun, tuon nuoren tytön mieleen se pieni hetki voi jättää lähtemättömän jäljen.

Kuinka kirjailija ja kriitikko eroavat toisistaan

Keskiviikko 12.10.2011 klo 6.53

Sain rakentavan, pitkän analyysin eräästä romaaniprojektistani kirjailijakollegalta. Kiitos ja kumarrus, sinä kansainvälisestikin menestynyt kollegani, jonka nimi jääköön meidän salaisuudeksi - ainakin vielä.

Oli jännä huomata se ero, kuinka ammattikirjailijan ja kriitikon - siis hänen, joka työkseen arvostelee kirjoja mutta ei itse kirjoita niitä - tavat käsitellä tarinoita erosivat ainakin tässä tapauksessa toisistaan.

Kriitikko hakee kirjasta yleistyksiä, vertaa sitä kaikkeen muuhun mitä on jo kirjoitettu ja arvottaa tekstiä sen mukaan. Itsekin tarinoita punova kirjailijakollega jätti kaiken tuon sivuun: hän pureutui siihen mitä kirjailijan kova työ on: kuinka teemat toimivat, kuinka henkilöhahmot suhtautuvat toisiinsa, onko joku henkilöhahmo tarpeen tarinassa vai ei.

Kaikkia niitä pieniä asioita, joita monisatasivuisen teoksen punoja joutuu itse miettimään koko ajan tykönänsä - varsinkin siinä vaiheessa, kun on tullut aika kirjoittaa käsikirjoituksesta se toinen, ja kolmas, ja ... versio, ja hauskuus on kirjoittamisesta kaukana.

Molemmissa lukutavoissa on puolensa. Mutta kollega tietää tämän asian paremmin: tarina on kirjoittajalleen Pomo.

Apurahakeskustelu velloo taas

Perjantai 7.10.2011 klo 6.36

Kirjailijan työn rahoitusta koskeva keskustelu näkyy taas käyvän kiivaana, varsinkin Hesarin kulttuurisivuilla. Pontimena keskustelulle ovat toimineet hiljattain julkaistu Kirjailijaliiton selvitys kirjailijoiden tuloista sekä HS:n kuukausiliitteen selvitys kirjastoapurahojen käytöstä viime vuosina ja vuosikymmeninä.

Avoimuus on hyvästä. Valitettavasti olemme niin pieni kielialue, että ilman julkisin varoin tapahtuvaa suomalaisen kirjallisuuden tukemista meillä ei juurikaan kotimaista kirjallisuutta tuotettaisi. Ei olisi kirjailijoita, joita ilman tärkeitä - ja vähemmän tärkeitä - tarinoita ja lyriikkaa ei synny. Toisaalta, kotimainen kirjallisuus työllistää tänä päivänä useita tuhansia ihmisiä kustantamoissa, kirjapainoissa, kirjakaupoissa, kirjastoissa ja niin edelleen.

Varmasti apurahojen jakomenettelyissä on parantamisen varaa. Ainakin se siltä kuulostaa, jos tosiaan on näin että kirjailija on voinut saada jotakin apurahaa kymmenen vuoden ajan joka vuosi, vaikka julkaisuja on kertynyt vain yksi. Nuoria, uransa alussa olevia kirjailijoita on paljon. Monella heistä voi olla tärkeää sanottavaa.

Apuraha ei ainakaan minun mielestäni ole sosiaalinen etuus vaan ennakkomaksu tehtävästä työstä. Kirjailija saa sen työsuunnitelmaa vastaan. Kun työ on tehty, eli kirja on valmis on aika arvioida oliko panostus vaivan väärtti.

Ja sen arvioinnin tekee jokainen lukija kohdallaan. Ei mikään edustuksellinen taho, joka tietäisi mikä on hyvää ja mikä huonoa ja merkityksetöntä. Ja siksi me tarvitsemme paljon, ja hyvin erilaista kirjallisuutta.

Kirjailijan ego ja naama kirjan liepeessä

Tiistai 4.10.2011 klo 6.49

Viikonloppuna otatin promokuvia itsestäni ensi keväänä ilmestyvän seuraavan romaanini markkinointia varten. Romaanin tulee julkaisemaan Karisto, hyvä perinteikäs 110-vuotias hämeenlinnalaisyritys. Mukavaa saada nimensä Kariston kirjailijalistalle, jolta löytyy Eino Leinon kaltaisia suuruuksia.

Kirjailijan kuvan kirjan etuliepeessä pitäisi kai erottaa hänet kaikista muista kirjailijoista - noin markkinoinnin näkökulmasta. Se ei taida ihan onnistua meikäläisellä: ilman rillejä muistutan näköjään pahasti Hannu Raittilaa, ja niiden kanssa kuulemma Kari Hotakaista. Mikäpä siinä, erinomaisia kirjailijoita molemmat.

Tiedän, että kirjailijapiireissä vähän hymähdellään sille että kirjoja, noita ajatusten pyhäkköjä myydään niiden kirjoittajien naamakuvilla. Monelle oman itsen tuominen esiin kirjoittamansa teoksen takaa on vaikeaa.

Mutta siihen on kai vain totuttava, tähän kaiken personoitumiseen yhteiskunnassa. Lukija haluaa kenties tietää, minkä näköinen ihminen on juuri tämän tarinan takana. Kenties sillä on jotakin vaikutusta lukukokemukseen?