Oletkos koskaan tavannut ihan tavallista kansalaista?

Maanantai 23.7.2018 klo 8.56

Aapelin Siunatusta hulluudesta on jäänyt elämään monta lentävää lausahdusta. Yksi niistä kuuluu omiin suosikkeihini: "Oletkos koskaan tavannut oikein viisasta miestä?"

Tänä aamuna useampikin tiedotusväline on uutisoinut Ylen kyselystä, jonka mukaan suurin osa suomalaisista haluaa pitää koko maan asuttuna. Yle itse uutisoi kyselystä näin.

Asiaa on tutkittu aikaisemminkin, ja olen itse asiasta samaa mieltä. Ei meidän kaikkien tarvitse elää samoilla neliöillä maassa, jossa on tilaa. Kuka ja mikä meidät kaikki sinne Kehä III:n sisäpuolelle edes elättäisi?

Se vain harmittaa, että tämän - kuten monen muunkin - kyselyn tulosten tulkinnassa puhutaan tavallisen kansalaisen suulla ja hänen tunnoistaan.

Aika monta ihmistä olen maallisella matkallani jo kohdannut, mutta en vielä yhtään tavallista kansalaista, jonka voisi sanoa edustavan meitä kaikkia. Tai edes suurinta osaa meistä.

Oletko sinä tavannut?

Avohakkuun puolesta ja sitä vastaan - kansalaisaloite herättää monenlaisia ajatuksia

Lauantai 19.5.2018 klo 18.11

Olen suhteellisen pienen metsätilan omistaja, kuten moni muukin suomalainen. Lisäksi olen käynyt aikanaan metsäalan kouluja. Tuolloin - 1980-luvulla ja 90-luvun alussa - luonnon monimuoitoisuudesta ei puhuttu niin paljon kuin nyt. Ehkä sen säilymistä pidettiin meille annettuna, itsestään selvänä.

Omilla tiluksillani on harjoitettu jo edellisen omistajasukupolven aikana sekä avohakkuuseen perustuvaa metsätaloutta että jatkuvaa kasvatusta, uuden puusukupolven kasvatusta vanhemman alla. Samoja menetelmiä harjoitan edelleen.

Siksi seuraan mielenkiinnolla nyt käytävää keskustelua luontojärjestöjen kansalaisaloitteesta avohakkuiden kieltämisestä Metsähallituksen mailla. Tästä kansalaisadressista kertoo muun muassa Keskisuomalainen 19. toukokuuta hyvin taustoittavalla jutulla.

Kummallakin uudistamismenetelmällä on hyvät ja huonot puolensa. Myönnetään, avohakkuuaukko ei ole järin kaunis ennen kuin siihen saadaan nousemaan uusi taimikko. Toiselta puolen keskustelussa tunnutaan usein unohdettavan, että puu on ihmisen lailla elävä ja kuoleva yksilö. Rapistuminen alkaa useimmiten ennen sataa ikävuotta, kuten ihmiselläkin. Kuolevan vanhan puun puuaineksen lahoaminen tuottaa hiilidioksidipäästöjä.

Lisäksi moni eliölaji vaatii menestyäkseen avoimia kasvupaikkoja, esimerkkinä vaikkapa itsekin arvostamani vadelma. Hiljattain hämmästyin kun kuulin, että taantuvaksi luultu näätäkanta onkin lähtenyt nousuun nuorissa metsissä menestyvien jyrsijäkantojen turvin. Täyspeitteiseen metsätalouteen siirtyminen edellyttäisikin metsäpalojen sallimista ja tuntuvaa lisäämistä keinotekoisesti.

Aion itse jatkaa molempien menetelmien käyttämistä metsissäni. Sinne, minne luonto lahjoittaa hyvää taimiainesta, sitä on ihmisen turha kantaa säkissä. Toiselta puolen, viidellä vuosikymmenellä samoja metsiä kävelleenä olen nähnyt, ettei niitä hyviä luonnontaimia nouse lähellekään kaikilla maaperillä ja kasvupaikoilla.

Lisäksi on muistettava, että metsän kasvatuksen ja hoidon on jatkossakin annettava elantoa monille meistä. Pelottaa ajatus, että jatkuvan kasvatuksen nimissä metsäkuviolla ryhdyttäisiin käymään raskailla korjuukoneilla nykyistä useammin korjaamassa entistä pienempiä puumääriä.

Seurauksena ei voisi olla muuta kuin suurempia korjuukustannuksia, enemmän korjuuvaurioita jääviin puihin ja kasvavia luonnontuhoriskejä. Siinä leikissä tietää jo historian valossa, mikä ja kuka joutuu joustamaan: metsänomistaja ja hänen työlleen saamansa palkka.

Nämä kansalaisaloitteet ja niiden netissä tapahtuva nimien keruu ovat hienoja asioita. Kaipaisin kuitenkin yhtä lisäsaraketta kunkin allekirjoittajan nimen perään: Mistä maallisesta hyvästä kyseinen henkilö on valmis luopumaan, jos aloitteen hyvä asia toteutuu? Saastuttavasta lentomatkailusta etelään? Yksityisautoilusta? Paperin (eli selluloosan) käytöstä?

Olisi hienoa, jos ihminen sitoutuisi nimikirjoituksellaan johonkin tuollaiseen asiaan. Silloin adressit muuttuisivat konkretiaksi.

Kauneus on kaiken turhan poistamista, sanoi Michelangelo

Perjantai 4.5.2018 klo 9.13

Kirjan ja ruusun päivä 23.4: Tervetuloa Haminan Suomalaiseen Kirjakauppaan hakemaan merikirjaani signeeraus

Torstai 19.4.2018 klo 11.54

Maanantaina 23. huhtikuuta vietetään taas Kirjan ja ruusun päivää. Siitä on tullut  jokavuotinen perinne myös Suomessa. Hienoa!

Kannan itse oman korteni kekoon juttelemalla kirjoistani ja kirjoittamisistani Haminan Suomalaisessa Kirjakaupassa kello 14-16. Tarjolla on myös signeerattuja kappaleita tuoreesta Keisareita ja kalastajia -kirjastani - sekä tietenkin kahvia.

Tervetuloa!

The German War: historioitsija Stargardtin taitava analyysi natsi-Saksasta - ja ehkä myös tästä ajasta

Keskiviikko 21.3.2018 klo 14.45

Luen parhaillaan historioitsija Nicholas Stargardtin hienoa teosta The German war - A nation under arms, 1939-45 (Penguin Random House 2015).

Stargardt analysoi palkitussa teoksessaan sitä, kuinka Saksan tapainen sivistysvaltio saatiin valjastettua totaalisen sodankäynnin välineeksi II maailmansodan raskaina vuosina. Hän perustaa teoksensa aikalaisten kirjeenvaihtoon, päiväkirjoihin ja muihin tavallisten ihmisten ylös kirjaamiin lähteisiin.

Vaikuttava teos. Myös pelottava: Krimin vihreät tunnuksettomat sotilaat, Ukrainan jäätynyt konflikti ja isojen poikien välinen uhittelu muiden ydinasenappeja isommilla napeilla eivät suinkaan tapahdu ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa.

Lauantaina Klamilassa puhutaan kirjoista ja Karjalasta

Tiistai 6.3.2018 klo 8.26

Klamilan Olutsilta taitaa olla yksi kaakkoisen Suomen virkeimmin toimivista kulttuuriyhdistyksistä.

Kun sain kutsun tulla puhumaan kirjoistani ja kirjoittamisesta yhdistyksen tilaisuuteen ensi lauantaina (10. maaliskuuta), oli helppoa sanoa kyllä.

Vähän kait kutsujan nimestä johtunee, että ajattelin puhua enemmän Karjalaan liittyvistä kirjoistani.

Maa-alueeseen, ei niinkään erääseen olutmerkkiin.

Harmi, että METOO -kampanja lopetti uusien James Bond -elokuvien tekemisen

Perjantai 23.2.2018 klo 8.28

Katsoin eilen illalla pitkästä aikaa James Bond-elokuvan, vuonna 1995 valmistuneen 007 ja Kultaisen silmän. Pierce Brosnan ei ole ollenkaan huonommasta päästä Bondeja, vaikka ei vedäkään vertoja suosikilleni Roger Moorelle.

Elokuva oli täynnä seksistisiä kommentteja ja ehdottelua, kosketuksia, osin jopa täysin avointa seksuaalista vallankäyttöä.

Kiva, että asiat ovat muuttuneet 23 vuodessa. Vahvistamattomasta lähteestä saamieni tietojen mukaan yksikään naisnäyttelijä ei enää suostu näyttelemään näissä avoimen sovinistisissa seikkailuelokuvissa, ei edes suurta palkkiota vastaan.

Päin vastoin: odotettavissa on, että Bondien pääosien näyttelijät, käsikirjoittajat, ohjaajat ja muut osasyylliset tullaan julkisesti tuomitsemaan siitä sovinistisesta toiminnasta, jota he ovat kaikkien tietämättä harjoittaneet jo 1960-luvulta saakka.

Talvi on eläimille luonnossa vaarallista aikaa

Lauantai 17.2.2018 klo 10.12

Tänä aamuna näin aamulenkillä valkoisen metsäjäniksen. Olinpa siitä mielissäni! Tutkijat sanovat, että ilmastonmuutos on tälle ikivanhalla Suomen metsien asukille myrkkyä. Runsastuva rusakkokanta kilpailee samoista ruokamaista, ja pedot saavat paljastavan valkoisen metsäjäniksen helpommin kiinni silloin, kun maastossa ei ole paksua lumikerrosta.

Mitä minä vastaan Raymond Chandlerin teeseihin rikoskirjallisuudesta?

Perjantai 9.2.2018 klo 15.19

Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai haluaan kirjoittaa ylipäätään mitään. Lopulta hän hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.

Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia. WSOY 1971.

Luin pitkästä aikaa taas tämän rikoskirjallisuuden suuren nimen novellikokoelman. Siihen kuuluu myös hänen kuuluisa rikoskirjojen kirjoittamista ja kirjoittajia ruotiva esseensä Se murhaa joka osaa.

Vuonna 1950 ensimmäisen kerran ilmestyneessä esseessään mestari ruotii terävällä kynällä alaa, jonka hän tunsi. Listaan seuraavassa muutamia hänen ajatuksiaan ja pohdin, mitä itse niistä ajattelen.

Salapoliisiromaanin perustyypin tunnepohjana on aina ollut ja on edelleen se, että murha huutaa selvittämistään ja oikeus tapahtuu.

Tuo pitänee suurelta osin paikkansa tänäkin päivänä. Ainakin kritiikkejä lukiessa huomaa monesti lukijan pettymyksen, jos murhaa ja sen oikeudenmukaista kiinnijäämistä ei tarinassa tapahdu. Minusta se on kirjailijalle sekä selkänoja että kiviriippa: on hienoa jos tietää, mitä lukijakunnan valtaosa tarinalta odottaa. Toisaalta se on rasite, jos ja kun haluaa käsitellä rikostarinan kautta muutakin kuin rumaa rikosta klassisessa Whodunnit-hengessä.

Olisi naurettavaa, ellen omia tarinoitani tarkastellessani toivoisi niiden olevan parempia. Mutta jos ne olisivat olleet paljon parempia, niitä ei olisi julkaistu.

Raymond Chandler loi oman tyylinsä ja Philip Marlowe -päähenkilönsä kirjoittamalla henkensä pitimiksi kovapintaisia rikostarinoita 1920- ja 30-luvuilla ilmestyneisiin aikakauslehtiin. Oli selvää, että hän tiesi millaisia tarinoita häneltä haluttiin ostaa. Nyt lehtiin kirjoittamisen tuotot taitavat olla häviävän pieni osa rikoskirjailijoiden leivänhankintaa. Tähän hänen tokaisuunsa törmää kuitenkin edelleen kirjamaailmassa: olen saanut muutamankin kielteisen julkaisupäätöksen tarjokkaastani sen vuoksi että kustantamoon haluttiin trilleriä, kun minä halusin tehdä jotakin muuta. Toistaiseksi en ole antanut asiassa periksi.

Murhajutulla on myös masentava taipumus itseriittoisuuteen: se ratkoo omat ongelmansa ja vastaa omiin kysymyksiinsä. Keskusteltavaksi ei jää mitään – paitsi se, onko se kirjoitettu niin hyvin että sitä voidaan pitää kunnon romaanina, ja sitähän eivät puolimiljoonaisen menekin takana olevat ihmiset pysty kuitenkaan sanomaan.

Kirjailijan tehtävänä on luoda paperille oma pieni maailmansa, johon hän saa luvan kanssa huijata lukijansa mukaan. Kumpikin osapuoli tietää, ettei kaikki pidä siinä maailmassa paikkaansa. Kuitenkin siellä on oltava joitakin turvallisia ja arkipäiväisiä kiinnekohtia, joista lukijalla on omakohtaisia havaintoja. Esimerkiksi henkilöhahmojen tunnetilat ja tavat reagoida tarinan tapahtumiin ovat tällaisia asioita. Ellei niitä löydy, jää lukijalla hyvin vähän tarpeita oman lukukokemuksensa rakentamiseen. Tällaisiakin romaaneita on tullut luettua.

Keskitason salapoliisitarina ei luultavastikaan ole yhtään sen kehnompi kuin keskitason romaani, mutta keskitason romaaniapa ei koskaan saa nähdäkseen. Sitä ei julkaista. Keskitason – tai himpun verran sitä parempi – salapoliisitarina julkaistaan. Ja paitsi että se julkaistaan sitä myydään pieniä eriä kirjastoille ja sitä luetaan.

Tästä olisi haastavaa keskustella joskus julkaisupäätöksiä kustantamoissa tekevien ihmisten kanssa. Onko tosiaan niin, että rikosromaanien käsikirjoituksia luetaan eri sihdin kera kuin niin sanottuja kaunokirjallisia käsikirjoituksia? Jos näin on, niin miksi? Olen koko vaatimattoman kirjailijanurani ajan ajatellut, ettei rikosromaani saa erota kieleltään, rakenteeltaan eikä muiltakaan laadullisilta tasoiltaan muista romaaneista. Suurimman osan muistakin romaaneista voi jollain kriteerillä luokitella rikostarinoiksi – niissäkin tapetaan ihmisiä ja ratkotaan ihmisten välisiä ristiriitoja.

Jokainen salapoliisiromaanin kirjoittaja tekee virheitä eikä kukaan koskaan tiedä niin paljon kuin pitäisi.

Tässä kohti Chandler käyttää esimerkkinä toista suuruutta, Arthur Conan Doylea. Totta, hänenkin Holmes-tarinoistaan löytää asiavirheitä jos niitä haluaa etsiä. Itselleni taustamateriaalin ja fakta-aineiston kerääminen ennen varsinaista kirjoitustyötä on monesti silkkaa nautintoa: saan upota sellaisiin asioihin ja maailmoihin, mistä minulla ei ole ennestään hajuakaan. Mikä parasta, saan luvan kanssa huijata tulevaa lukijaa muka-osaamisellani! Silti hirvittää joka kerta kun uusi romaani julkaistaan, mitä kaikkia faktapuutteita sieltä löytyykään.

Englantilaiset eivät ehkä aina ole maailman parhaita kirjailijoita, mutta he ovat ehdottomasti parhaita ikävystyttäviä kirjailijoita.

Tässä – vaikkakin vinosti hymyillen – olen mestarin kanssa samaa mieltä. Briteillä on myös rikoskirjallisuudessa taakkanaan valtavan pitkä ja kunniakas perinne. Sen huomaa monesti kun aloittaa uuden, ehkä herraskartanoon tai yliopistomaailmaan sijoittuvan brittidekkarin katsomisen tai lukemisen. Historia paistaa kerronnassa läpi. Milloinkahan Suomessa päästään samalle tasolle? Toivottavasti ei ihan heti.

Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija voi taas olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään. Hän kehittelee mutkikkaan murhasuunnitelman ja lyö ällikällä laiskan lukijan, joka ei viitsi ryhtyä erittelemään yksityiskohtia, ja hän lyö ällikällä poliisinkin, jonka tehtävänä noiden yksityiskohtien selvittäminen on.

Pahin kannustus, jonka lukija voi kirjailijalle mielestäni suoda on lausahdus: ”Kirjasi oli tosi hyvä!” Se tuntuu samalta kuin selkään taputus maaliin neljäntenä tulleelle kestävyysjuoksijalle. Mieluummin kuulisin jonkin yksityiskohdan tai kysymyksen kirjastani, jota lukija jäi miettimään. Näin on, vaikka tiedänkin että rikosromaani saattaa pahimmillaan olla toiselle meistä viihdettä, toiselle työtä.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.

Olen kokenut sekä lukijana että kirjoittajana joskus flow-tilan: kaikki ympärillä oleva häviää, jäljellä olen vain minä ja käsillä oleva tarina. Se on tunne, jonka haluaa kokea aina uudelleen, ja suoda mahdollisimman monelle. Kirja on hitsin hieno pakopaikka kaikelle arjelle: siitä ei tule krapulaa. Tosin, riippuvuutta saattaa esiintyä…

Kieli alkaa aina puheesta ja sitä paitsi tavallisten ihmisten puheesta, mutta kun se kehittyy niin pitkälle, että siitä tulee kirjallisen ilmaisun väline, se vain näyttää puheelta.

Taidatkos tuon paremmin sanoa? Suurin osa meistä kirjainten tuhertelijoista ei koskaan pääse tuolle tasolle. Aleksis Kivi pääsi, samoin Donald Westake ja Raymond Chandler parhaimmillaan. Samoin moni muu. Hyvä kirja ei puhu mitä sylki suuhun tuo, sanaa vittu ei tarvitse toistaa neljäätoista kertaa yhdellä sivulla kertoakseen, että nyt päähenkilöä vituttaa. Bussissa kuulemani mukaan arkielämässä tarvitsee.

Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus. Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.

Tuolla kriteerillä rikosromaanit – tai ainakin parhaat niistä – ovat ehdottomasti taidetta. Kiitos, Mr. Chandler!

Kymmenen hyvää syytä antaa lapselle lahjaksi kirja

Tiistai 2.1.2018 klo 10.00

Sattui silmiini Lastenkirjainstituutin blogiteksti. Siinä löydettiin kymmenen hyvää syytä, miksi lapselle kannattaa lahjoittaa kirja.

Luulenpa, että aika monessa kodissa luetaan tänäänkin jouluna saatua kirjaa. Mikä parasta, kirjan tarina voi jatkaa elämäänsä lapsen (ja myös aikuisen) mielessä kauan sen jälkeen, kun sen takakansi on painettu kiinni.

Siihen ei mikä tahansa joulukrääsä pysty!

Ei Teuvo Hakkaraisesta ole tämän joulun Jeesukseksi

Keskiviikko 20.12.2017 klo 15.49

Eduskunnan pikkujoulujen ja täysistuntojen yhdistelmässä meni viime viikolla lähes kaikki pieleen. Näin ainakin mediatietojen mukaan. Niitä asioita (alkoholin haittoja ja seksuaalista häirintää) ilmeni, joita eduskunnassa oltiin juuri käsittelemässä tai oltiin juuri käsitelty.

Jälkimmäisessä tapahtumassa mukana ollut viitasaarelainen kansanedustaja Teuvo Hakkarainen on ollut otsikoissa ennenkin. Nyt ilmeisesti tapahtunut (ja minunkin mielestäni jyrkästi tuomittava) teko saa monenlaiset selittäjät, kannanottajat ja tuomitsijat korottamaan äänensä.

Parisen tuhatta vuotta sitten tälle maapallolle syntyi erään uskonnollisen ajatuskulun mukaan viaton lapsi juuri näinä päivinä. Aikuisiällä hänet uhrattiin, jotta sinun ja minunlaiseni syntiset saivat tekosensa anteeksi.

Olen tavannut kansanedustaja Hakkaraisen, kun jututin häntä erääseen lehtijuttuun. Hän on kotoisin samoilta seuduilta kuin minäkin. Mukavan ja lupsakan oloinen mies - selvin päin.

Viinan piru on vahva ja liukas perkele, vaikka sillä ei kaikkia tekojamme saakaan selittää. Sen tietää jokainen tuon pirulaisen lähipiirissään nähnyt. Pakkohan sen on olla vahva: onhan se heittänyt tasapäisesti painimatsia Raamatun kymmenen käskyn kanssa jo sen tuhannen vuotta.

Ja se tulee tekemään sitä samaa monessa kodissa tänäkin jouluna.

Palautetta Isän luokse - lastenromaanistani. Kiitos jo näistä.

Keskiviikko 22.11.2017 klo 7.11

"Sanottaisiinko, että hyvin vahvasti samaistuin tähän Katriin :D. Vahva suositus."
(Katri, Goodreadsissa).

"Kokonaisuudessaan vaikuttava, ajattelemaan pistävä teos. Näin rohkeita avauksia päivänpoliittisista yhteiskunnallisista asioista lastenkirjoissa näkee todella harvoin ainakaan Suomessa."
(Reetta Saine, Goodreadsissa).

"Juuri tässä piileekin varsinainen koukku ja lukijan ajattelua haastava kohta: Kuinka paljon voimme tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja mitkä ovat ne keinot, joita lain puutteessa saamme käyttää? Entä pyhittääkö tarkoitus keinot? Missa menee jo terroriteon raja? Ja tietysti myös se tärkeä kysymys: Missä määrin alakouluikäisen lapsen voi antaa kantaa huonta ilmastonmuutoksesta?"
(http://luetaankotama.blogspot.fi/2017/10/lastenromaani-ilmastonmuutoksesta-isan.html)

Palaute kirjoista on kirjailijalle tärkeää, sitä lukee ja kuulee mielellään.

Se ei tarkoita kirjan kehumista suupielet sokerissa; ennemminkin haluan tietää, sainko leivottua tarinaan niitä teemoja, joita halusin sen kautta käsitellä, tuoda esille, saada muutkin ajattelemaan.

Joskus onnistun. Joskus en. Ja niin on hyvä.

Tavataan Helsingin kirjamessuilla lauantaina

Maanantai 23.10.2017 klo 11.45

Helsingin kirjamessuja, tuota maan suurinta ja monen mielestä kauneinta kirjallisuustapahtumaa vietetään taas ensi viikonloppuna.

Minäkin olen siellä lauantaina liikenteessä kirjoineni - ja toivottavasti myös ajatuksineni. Iltapäivällä minulla on parikin esiintymistä tiedossa, yhdessä muutaman mielenkiintoisen kollegan kanssa.

Eli jos olet isolla kirkolla tuolloin, niin tule juttusille!

Muuttolintujen aika, luopumisen aikaa elämässä ja taiteessa

Tiistai 17.10.2017 klo 7.21

Kirjallisuus on muuta kuin juominkeja ja nyrkkitappeluita

Tiistai 10.10.2017 klo 9.40

Tänään 10.10. vietetään kansalliskirjailijaksemmekin kutsutun Aleksis Kiven merkkipäivää. Näinä päivinä täyttää pyöreitä myös Suomen Kirjailijaliitto, jonka jäsen minäkin olen. Useammassakin lehdessä on käsitelty liiton pitkästä työstä julkaistua historiikkia. Lehtijutuissa on vilahdellut juominkeja, kirjailijoiden välisiä nyrkkitappeluita ja muuta kivaa.

Kirjallisuuteen liittyvässä uutisoinnissa ja muussa sen saamassa mediahuomiossa kiinnitetään usein huomiota kirjanjulkistamistilaisuuksiin, kirjailijoiden isoihin tuloihin sekä kirjailijan persoonaan liittyviin asioihin.

Viime vuoden lokakuussa (19.10.) kirjallisuusmies, emeritusprofessori Yrjö Varpio lausui Ylen haastattelussa kirjallisuudesta näin:

Kirjallisuuden kansallinen tehtävä näyttää nyt Varpiosta joutuneen vaakalaudalle.
– Tämä on harmi, koska kirjailijat näkevät erittäin tarkkaan, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu tällä hetkellä. Kirjailijan rooli on aina olla yhteiskunnan kriitikko.

Tuosta olen Varpion kanssa samaa mieltä.

Kuinka 10 000 toistoa tekee fiktiosta faktaa - tarinatutkija Maria Mäkelä Imagessa

Maanantai 2.10.2017 klo 8.32

"Kun yksittäinen kokemus jaetaan 10 000 kertaa, siitä tulee edustuksellinen ja sen jälkeen normatiivinen. Niissä on yksityiskohtia, jotka on täysin random-logiikalla syntyneet, jolloin mielestäni on riski, jos niitä aletaan käyttää edustuksellisesti. Silloin siitä putoaa aito kokemus pois ja voidaan sanoa kuin Enkeli-Elisan tapauksessa, että vaikka tämä ei ole totta, se on silti tärkeää ja oikein."

Näin sanoo tarinoiden vaaroja tutkiva Maria Mäkelä Imagen nettisivujen jutussa (1.10.17). Tunnistan tuon ongelman. Mietin sitä paljon viime vuonna kirjoittaessani Kasvuaikaa -romaaniani.

Toimittajia opetetaan nykyisin kirjoittamaan jopa selviä uutisjuttuja tarinan muotoon, yhden tai muutaman ihmisen kohtaloiden kautta. Politiikkaa tuodaan tykö kansalaisille Make America Great Again -tyyppisten menestystarinoiden kautta, vaikka faktoja ei ole takana kuin siteeksi. Kun poliitikko peruu huonon päätöksen, hän tekee sen tarinamuotoisesti: liikuttuu nähtyään kätilöiden esiintyvän televisiossa, tai katsottuaan ilmasta pommitettuja pakolaisia uutislähetyksessä.

Fakta - fiktio - jälleen fakta. Ikuinen kolmijalka totuuden ja keksityn herkässä kolmiossa. Jos 10 000 ihmistä toistaa että kuu on juustoa, kuinka sillä 10 001. ihmisellä riittää kanttia sanoa, ettei muuten ole?

Tervetuloa Haminan Suomalaiseen Kirjakauppaan pe 15. syyskuuta - pingviinejä, ilmastonmuutosta ja pottubileitä!

Torstai 14.9.2017 klo 8.00

Haminassa vietetään perjantaina, 15. syyskuuta Valojen Yötä alkavan pimeän vuodenajan valaisemiseksi.

Olen mukana jo alkuillasta, juttelemassa ilmastonmuutoksesta lasten silmin. Ja pingviinien. Ehkä myös jääkarhujen.

Tervetuloa!

Ihminen on aina oikeassa ja väärässä paikassa ja oikeaan mutta väärään aikaan

Lauantai 9.9.2017 klo 7.18

Minua pyydettiin mielenkiintoiselta kuulostavaan tapahtumaan puhumaan kirjoistani. En mennyt, siinä kohtaa kalenteriani oli jo toinen merkintä.

Kuulun niihin kirjailijoihin, joita ei kovin usein kirjallisuus- ja muissa tapahtumissa nähdä. Suurin syy siihen on raadollinen: en elä ainakaan vielä kirjojeni tuotoilla, minun on hankittava perheen tarvitsema elanto muualta ja se vie aikaa.

Toisaalta en halua olla missään siksi että olisin paikalla. Sanovat, että Suomen kirjalliset ja muut taidepiirit ovat pieniä. Niin ehkä onkin. Haluan yhä uskoa siihen, että kirjailija jättää sen pikkuruisen raapaisunsa tämän maailman kamaraan ja sen asukkaiden mieliin teostensa kautta, ei näyttämällä pälliään mahdollisimman monessa paikassa.

Kun olen yhtäällä, en voi olla toisaalla. Luulen, että tämä tunne on universaali ja inhimillinen. Ehkä se aiheuttaa joillekin meistä riittämättömyyden tunnetta.

Ei tarvitse: omissa vapaa-ajan harrastuksissani ja ”sivutoimissani” olen päässyt moneen sellaiseen paikkaan ja tavannut monia sellaisia ihmisiä, joista en menemättä olisi koskaan saanut tietää.

Jokainen meistä jättää jäljen jokaiseen tapaamaansa ihmiseen, imee itseensä edes vähän jotakin siitä mitä aistii ympärillään. Kirjoitin jossakin tarinassa niin. Mitä useammassa paikassa me olemme, sen rikkaammiksi me henkisesti tulemme. 

Kirjallisuuden, tarinoiden ja muun taiteen välityksellä. Mistä me oikein puhuisimme ja mistä lukisimme, jos olisimme kaikki koko ajan samassa paikassa?

Kiitos Kasvuaikaa-romaanin kritiikistä, Kyösti Salovaara

Maanantai 3.7.2017 klo 19.38

Kriitiiko Kyösti Salovaara kirjoittaa kauniisti keväällä ilmestyneestä Sudenmaa-sarjan romaanistani viimeisimmässä Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri-lehdessä.

Suomalaisen on vaikea ottaa vastaan kiitoksia. Silti ne tuntuvat hyvältä - olkoonkin, että useimmiten toimiva tarina tuntuu kirjoittavan itse itsensä. Minä vain havahdun tarinan teemaan, kerään siitä tausta-aineistoa, annan sen päähenkilöiden käyttöön ja katson, mitä tapahtuu.

Joskus ei tapahdu mitään, tulee suttua. Joskus kirjoittaja ihmettelee itsekin, että noinko siinä kävi. Joskus lopussa seisoo kiitos. Minulle tuo kiitos on se, että olen saanut ainakin yhden lukijan miettimään samaa teemaa johon minä havahduin. Hän on tehnyt romaanista oman näköisensä, ehjän tarinan.

Kaikki nuo mainiot luetut kirjat, jotka tekivät minusta kirjailijan

Maanantai 26.6.2017 klo 14.32

Olen huomannut monen muun ammatikseen kirjoittavan ihmisen lailla, että kävelylenkki työnteon välissä virkistää paitsi ruumista, myös aivoja. Paras tulos ei aina synny istumalla sinnikkäästi koneella. Tarvitaan niitä taukoja, jolloin aivot saavat rullata vapaasti.

Tänä aamuna pohdin tuolla happihypyllä niitä kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Monet ovat vaipuneet unholaan. Moni kirja palaa mieleen, kun jokin asia tai tapahtuma niistä muistuttaa. Ne kaikkein tärkeimmät kirjat muistan varmasti aina.

Seitsemän vuoden iässä luin läpi Raamatun. Miksi? Kas, kun kaikki muu kodistani löytynyt kirjallinen materiaali oli siihen mennessä jo luettu. Lukukokemus oli ilmeisen vahva: muistan vieläkin monia tuon ison kirjan sananlaskuja ja muita hienoja lauseita ulkoa. Niitä olen hyödyntänyt muun muassa Sudenmaa-sarjassani. Onhan sen päähenkilö, rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa rovastin poika.

Kellopeliappelsiini, Anthony Burgessin vuonna 1962 ilmestynyt kelpo romaani opetti minulle, ettei romaanin kielen tarvitse olla lineaarista ja jäykkää, jotta se pystyy kertomaan tarinansa. Tuo kirja on silkkaa kielen ilotulitusta - silti nautittavaa ja aidosti erilaista.

Joseph Hellerin Catch-22 on suosikkiromaanini. Kirjalla on selkeä teema: ihmisen elämässä tulee aina vastaan sääntö, joka korvaa edellisen säännön. Tämä sääntö, Catch-22 elää koko ajan mukana romaanissa, mutta ei tee sitä päälleliimatun oloisesti. Kirjan olen lukenut lukemattomia kertoja, mutta en vieläkään tajua miten Heller pystyi pitämään kasassa lähes parinkymmenen henkilötarinan eepoksen.

Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun nousi ehkä yllättäenkin metsälenkilläni mieleen vahvana lukukokemuksena. Kyllä, se oli tajunnan räjäyttävä lukukokemus nuorelle miehelle. Sen jäljet näkyvät vahvana vaikkapa ensi syksynä ilmestyvässä ensimmäisessä lastenromaanissani Isän luokse.

Menkää lenkille, ihmiset. Tajunta laajenee.