Mustaa kahvia oli Agatha Christien ensimmäinen

Lauantai 16.3.2013 klo 8.11

Kävin eilen katsomassa Haminan Teatterissa Agatha Christien kirjoittaman murhamysteerin Mustaa kahvia. Ensi-ilta oli samalla näytelmän kantaesitys Suomessa. Komea suoritus harrastajateatterilta!

30-luvulle sijoittuva näytelmä oli tiettävästi ensimmäinen jonka Christie koskaan kirjoitti. Myöhemmin syntyikin sitten klassikko Hiirenloukku. Dekkareiden kuningattareksikin tituleerattu Christie otti Hercule Poirot-näytelmällä itselleen haltuun aivan uuden alueen.

Olen kirjoittanut tähän mennessä yhden näytelmän. Näytelmän työstäminen on aivan erilainen projekti kuin romaanin kirjoittaminen: on koko ajan muistettava, että näyttelijät tuovat oman tulkintansa näyttämölle, ja tila antaa omat rajansa sille mitä katsojat näkevät. Romaanissa näyttämönä toimii lukijan mielikuvitus - seiniä ei ole.

Ilmankos Christie kuulemma kirjoittikin Mustan kahvin käsikirjoitukseen tarkat askelmerkit kullekin näyttelijälle.

Kuvassa Hercule Poirot (Raimo Kaistala, takana) ja tohtori Carelli (Petri Salonen)

Turvallisuus on mediassa kestoaihe

Keskiviikko 13.3.2013 klo 8.08

Sain kunnian puhua tänään Kymenlaakson maaseutufoorumissa siitä, mikä on median merkitys turvallisuuden kokemisessa. Ohjelmassa on muita mielenkiintoisia, turvallisuuteen liittyviä puheenvuoroja jo ennen minua.

Monesti moititaan, että lehdistö ja muut mediat myyvät itseään ostajille ja kuluttajille maalaamaalla taivaanrantaan isoja, meitä kaikkia uhkaavia asioita. Milloin on tulossa kaikkien aikojen lumikaaos, milloin taas sudet ovat syömässä jonkin pikkukunnan kaikki asukkaat ihan näinä päivinä.

Se on totta, että erilaisia uhkia raapustetaan paperille enemmän, kuin niitä oikeasti on olemassa suhteessa muuhun elämään. Se taitaa vain olla niin, että meistä jokainen haluaa tietää uhkaako minun omaa pientä lintukotoani jokin kauhea asia.

Tai - positiivisesti ajateltuna - haluamme kokea empatiaa kaikkia niitä myrskyjen ja onnettomuuden uhreja kohtaan, joista näemme joka päivä välähdyksiä televisiossa. Toisen onnettomuus kenties tarjoaa meidän omaan pieneen elämäämme pienen puhdistuksen hetken, mahdollisuuden tuntea jotakin syvää ja hyvää.

Uutuuskirja kiertää lukijalta toiselle

Keskiviikko 6.3.2013 klo 8.22

Tämä näkymä kirjaston nettisivuilta piristää kirjailijan mieltä. Uusi kirja kiertää lukijoidensa käsissä. Sitä jopa jonotetaan. Se tarinan puolikas, jonka olen kirjoittajana luonut kovien kansien väliin täydentyy kunkin lukijan ajatusmaailman, arvojen ja elämänkokemuksen myötä täydeksi tarinaksi.

Parempaa motivaattoria työn jatkamiselle en juuri keksi.

Herkullisesti suomalainen romaani

Maanantai 4.3.2013 klo 7.19

Isossa kirjassa on tarina, jonka juoni menee muistaakseni näin: Ihmiset alkoivat rakentaa Baabeliin valtavan pitkää tornia, joka valmistuttuaan yltäisi taivaisiin asti. Silloin ihmiset olisivat jumalansa kanssa samalla tasolla.

Tästäkös jumala suuttui. Hän hajotti tornin ennen sen valmistumista. Samoin hän hajotti kaikki kansat eri puolille maailmaa, jotta he eivät enää tavoittelisi yhdessä hänen asemaansa korkealla taivaassa. Varmemmaksi vakuudeksi hän sekoitti kansojen kielet vielä niin, etteivät ihmiset enää ymmärrä toisiaan.

Tarina Baabelin tornista tuli mieleeni, kun löysin netistä ensimmäiset arviot keskiviikkona 13. maaliskuuta ranskannoksena ilmestyvästä romaanistani Ahventen valtakunta.

Sanoissa on paljon tuttua, vaikka en niistä kaikkia ymmärräkään. Sana sieltä, toinen täältä on tuttu. Osan voi laittaa arvaamalla.  Niistä muodostuu lause, joka ehkä on se, mitä sen kirjoittaja on tarkoittanutkin.

Jos oikein ymmärsin, viimeisessä lauseessa kirjoittaja kutsuu romaania Le Royaume des perches herkullisesti suomalaiseksi romaaniksi.

Niin minä toiveikkaasti sen ainakin mielessäni baabeliksi käänsin.

Sairaus on raskas taakka ilman demoneitakin

Keskiviikko 27.2.2013 klo 7.40

Demoneiksi kutsutaan eri uskonnoissa niitä riivaajia ja pahoja henkiä, jotka kiusaavat ihmistä ja ajavat häntä pois jumalan – millä nimellä tuota jumalolentoa eri uskonnoissa kutsutaankin – yhteydestä. Kristinuskossa demonit ovat sen kaikista suurimman pahan eli saatanan kätyreitä. Juutalaiset ovat omassa Talmudissaan peräti laskeneet demonien määrän. Niitä on sen mukaan 7,4 miljoonaa kappaletta.

Maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaara nosti demonikeskustelun Suomessa uudelleen otsikoihin, kun hänen kirkossa pitämänsä saarna päätyi yhdeksi aiheeksi TV 1:n MOT-ohjelmaan 25.2. Jalovaaran saarnan sanoista voi saada sen käsityksen, että eräät mielen- ja muiden sairauksien hoitoon käytetyt lääkkeet ovat näiden riivaajien apuvälineitä.

Surullista saarnaa, jos Jalovaara näin sanansa tarkoituksella asetti. Sairaudet ovat niiden kantajille ja sairastuneiden läheisille ihan riittävän raskaita taakkoja kantaa ilman niiden demonisointiakin. Oma mieli ja ympäristö luovat tuota taakkaa ilman, että siihen päälle lisätään vielä henkiolentojenkin tekoset.

Elämän ja tarinan taitekohdissa on eroja

Maanantai 18.2.2013 klo 13.18

Kirjoitan tällä hetkellä taitekohtaa erääseen fiktiiviseen tarinaan. Taitekohtaa, jota tarinoista laadituissa teorioissa nimitetään myös käännekohdaksi. Sen jälkeen mikään ei saa olla tarinan päähenkilöiden elämässä niin kuin ennen. Taitekohta sysää liikkeelle tarinan väistämättömän loppuratkaisun. Se antaa sille merkityksen: asiat näyttävät menevän, niin kuin niiden kuuluikin mennä.

Taitekohdan miettiminen fiktiiviseen tarinaan on ainakin minulle tarinaniskemisen vaikein paikka. Ei sitä oikein voi edeltä käsin miettiä eikä suunnitella. Tarinan päähenkilöt ovat siihen mennessä syntyneet jo oikeasti, alkaneet elää minun haluistani riippumatonta elämäänsä. Ellei niin olisi, he olisivat pelkkää paperia. Tuon lopullisen ja kohtalokkaan käänteen täytyy syntyä jotenkin heidän itsensä kautta.

Keksitty taitekohta eroaa monella tapaa tämän "oikean" elämän taitekohdista. Kirjoittajana tiedän vähän jo ennalta, milloin tuo käänne on tulossa päähenkilön elämässä.

Joskus oikeassa elämässä tuntuu, että taitekohdan huomaa omassa mutkaisessa polussaan vasta jälkeen päin.

Ehkä niin onkin loppujen lopuksi parempi.

Alaston kirjailija vaiko paljastava tarina?

Torstai 7.2.2013 klo 8.43

Tämän aamun lehdessä oli kuva tunnetusta suomalaisesta kirjailijasta sängyssään, sylissään pieni lapsi. Hellyttävä ja onnistunut kuva. Haastattelussa kirjailija kertoi suhteestaan nukkumiseen ja uniin.

Haastattelu, ja eritoten tuo kuva jäi mietityttämään kirjallisuuden tehtävää ja sen mahdollista muuttumista yhteiskunnan mukana. Mikä on kirjailijan tehtävä nyt ja tulevaisuudessa? Onko se enemmän kertominen itsestään, vaiko kertominen ihmisestä ja siitä ympäristöstä jossa me itse kukin yksin ja yhdessä elämme?

Kun kirjailija kertoo itsestään, hän supistaa samalla kokemusmaailmansa ja tarinansa omaan itseensä, historiaansa ja siihen, kuinka hän on tämänhetkisen minuutensa rakentanut. Se voi tapahtua vaikka niin, että kirjailija kertoo lehden sivuilla alastonkuvan kera suhteestaan alastomuuteen.

Tuo voi toimia. Itse kuitenkin arvostan enemmän tarinoita, joista näkee että kirjailija on yrittänyt päästä ulos omista nahkoistaan ja asettua jonkun muun asemaan, katsomaan maailmaa jonkun toisen silmin.

Kukaan meistä ei elä täällä yksin. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin me menetämme halun yrittää ymmärtää toista ihmistä.

Yksinäisyys, tuo ihailtu ja vihattu olotila

Lauantai 26.1.2013 klo 14.33

Lauantain 26.1. Hesarissa oli Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen artikkeli yksinäisyydestä. Jutun ingressissä väitettiin, että Suomessa on yhtä paljon yksinäisiä ihmisiä kuin Vantaalla on asukkaita. Tokkopa riittänee...

Jutun mukaan yksinäisyys on evoluution kehittämä tapa muistuttaa meitä siitä, ettei kukaan meistä pärjää täällä yksin. Yksinäisyys aiheuttaa aivoissa samanlaista liikehdintää kuin fyysinen kipu. Se sattuu.

Vähän aikaa sitten pohdiskelimme eräässä työpalaverissa yksinäisyyden kokemista. Eräs suuresti kunnioittamani, hyvin paljon ihmiskontakteja tuottavassa työssä palveleva henkilö sanoi, että välillä hän huomaa olevansa yksinäinen jopa monilapsisen perheensä keskellä.

Paljon lienee merkitystä sillä, onko koettu yksinäisyys itse valittu olotila vaiko tila, johon on ajauduttu. Tänään kävelin kahden tunnin pitkän lenkin auringon valaisemilla talvihangilla. En kokenut yksinäisyyttä vaan onnellisuutta.

Moni kirjailija on - ainakin myöhemmin kirjoitettujen henkilökuviensa mukaan - ollut hyvin yksinäinen henkilö. Monia heistä pidetään nykyisin suurina ajattelijoina. Tunnistan tuon yksinäisyyden tarpeen joskus työssäni. Hälinässä syntyy yleensä vain lisää hälinää.

Mutta jos yksinäisyys ei olekaan oma valinta? Hesarin jutun mukaan moni yksinäinen tyytyy mieluummin ankeaan arkeensa kuin ryhtyy tavoittelemaan epävarmaa onnea.

Surullista!

Ensimmäinen Sudenmaa ilmestyy ranskaksi maaliskuussa

Tiistai 15.1.2013 klo 9.15

Ahventen valtakunta, vuonna 2007 ilmestynyt ensimmäinen Sudenmaa-sarjan rikosromaanini ilmestyy ranskaksi maaliskuussa. Kustantamo on antanut kirjalle nimen, joka on suora käännös sen suomalaisesta nimestä: La Royaume des perches.

Kirja näkyy olevan jo ranskalaisissa nettikirjakaupoissa. Sain kansikuvan äskettäin sähköpostiini. Olen siihen tyytyväinen: se on minusta hillitty mutta kaunis.

Yksinkertaisuus on monesti parasta.

Kirjan ranskankielinen esittely kustantajan nettisivuilla.

Readberry on mielenkiintoinen sähkökirjakauppa

Perjantai 11.1.2013 klo 7.34

Mikko Aarne, ihka ensimmäinen kustannustoimittajani Otavalla on nostanut jalkeille mielenkiintoisen sähkökirjakauppakonseptin yhdessä yhtiökumppaninsa Jarkko Ylikosken kanssa. Readberry tarjoaa kirjalatausten lisäksi myös keskustelua sähkökirjoina myytävistä teoksista.

Palveluun luvataan kuuluvan kirjailijahaastatteluja ja ammattilaisten analyyseja. Myös eriäville mielipiteille luvataan olevan tilaa.

Tuollaiselle palvelulle on helppoa toivottaa hyvää menestystä. Kirjan sähköisen muodon läpimurtoa on enteilty markkinoilla vähintään sen kymmenen vuotta. Nyt se alkanee olla lähellä - mikseipä siis keskustelu kirjallsuudesta siirtyisi sekin yhä enemmän nettiin.

Netin etuna keskustelun tapahtumapaikkana on sen nopeus - samalla, kun sormet juoksevat näppäimistöllä, on kommentti melkein jo kaikkien nähtävillä.

Netin kirous on sen helppous - oman kommentin tekeminen on niin helppoa, että laiskalta se jää tekemättä tai kommentin sisältö miettimättä.

Keskustelu palkoista lipesi sivuraiteille

Lauantai 5.1.2013 klo 16.10

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö vetosi uuden vuoden puheessaan suomalaisiin yksituumaisuuden nimissä. Hänen viestinsä oli, että tiukkoina aikoina jokaisen meistä on oltava valmis tinkimään omista eduistaan yhteiseksi hyväksi.

Sauli Niinistö näytti itse esimerkkiä, kun hän ilmoitti olevansa valmis luopumaan osasta siitä palkkiosta jonka hän saa tehtäviensä hoitamisesta. Luultavasti hänellä on varaa luopua neljänneksestä 160 000 euron vuosiansioistaan.

Presidentin ilmoituksen jälkeen on alkanut kiivas polemiikki siitä, pitäisikö suurituloisten yritysjohtajien, kansanedustajien jne. näyttää myös esimerkkiä ja laskea omia palkkojaan. On kirjoitettu paljon siitä, kuinka pieni merkitys tuollaisella palkkojen alennuksella olisi maamme taloudelliselle menestykselle, ja kuka oikeastaan koko alennuksesta edes hyötyisi.

Luulisin, että Niinistön tarkoitusperä oli hyvä ja perustui moraalin kohottamiseen: hyvä esimerkki ei ole populismia, vaan perinteinen tapa noudattaa hyvää johtajuutta.

Valitettavasti Niinistön hyvä viesti näyttää hukkuvan talouden kovan terminologian ja yleisen kyynisyyden alle. Moraali ja eettinen pohdinta ei niilä markkinoilla ole kovinkaan iso juttu.

Iskelmälyriikassa on helmiä

Perjantai 28.12.2012 klo 6.52

Kuuntelen monen muun kirjoittajan tapaan paljon musiikkia. Samalla tulee kuunnelluksi myös paljon iskelmäsanoituksia. Sävelen ja sanoituksen yhteensovittaminen on taitolaji - hatun nosto niille, jotka sen osaavat.

Huteja isoon joukkoon sattuu, mutta joskus tulee vastaan myös täysosumia. Kuten tämä:

Jos kaikki haaveet täyttyis, ne ei mahtuis maailmaan.

Noin laulaa Yölintu-yhtye kappaleessa Toiveita ja haaveita. Tuon kun muistaisimme, sekä kukin omalta kohdaltaan että me ihmiskuntana yhteisesti. Ei tarvitsisi ilmastonmuutosta murehtia.

Tässäkin V. Nurmen lauseessa on ajatusta:

Jos täyttyis suurin haaveeni, niin mitä enää pienemmillä teen?

Joulusta ja onnellisuudesta

Keskiviikko 19.12.2012 klo 9.06

Jouluna ja uutena vuotena kuuluu toivottaa kanssaeläjille onnea tähän hetkeen ja alkavalle vuodelle. Välillä tuntuu, että elämme jopa liiankin onnellisuuden merkitystä korostavassa yhteiskunnassa. Mutta mitä se onnellisuus oikein on?

Kreikkalainen filosofi Demokritos arvioi sen olevan onnellinen, joka ei sure sitä mikä häneltä puuttuu, vaan joka iloitsee siitä mitä hänellä on. Tuo ajatus tuntuu hyvältä: ainakaan tähän ajatukseen perustuva onnellisuus ei ole pois keneltäkään toiselta kanssaeläjältä.

Platon ajatteli onnellisuuden rakkauden jatkumoksi. Hänelle rakkaus oli kaipuuta sellaiseen hyvään, joka puuttuu. Rakkauden kohdetta ei voi saavuttaa, mutta onnellisuus on se olotila, johon kaipaus tuohon kohteeseen voi johtaa. Julmaa!

Taloudellisen kasvun on todettu monissa tutkimuksissa lisäävän onnellisuutta. Kenestäköhän silloin puhutaan enemmän onnellisena, ja onko talouskasvun kautta hankittu onni aina pois jonkun muun onnesta?

Se on surullista, että tutkimusten mukaan menetetty onnellisuus voi johtaa koko elämän sortumiseen. Kannattaako sitä siis ollenkaan etsiä?

Lisää aiheesta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Onnellisuus

Uutta Nokiaa ei ehkä tule

Torstai 13.12.2012 klo 7.07

Näin joulun alla on huomiotani kiinnittänyt useammankin arvostamani lehtikolumnistin haikailu uuden Nokian perään. Siis sellaisen tuotannonalan, joka loisi tähän maahan taas tuhansia uusia työpaikkoja ja toisi verotuloja.

Suomesta puhuttiin vielä 90-luvulla ennen kaikkea metsäteollisuuden ja -teknologian huippumaana. Tuo sama vuosikymmen, samoin kuin 2000-luvun alkuvuodet olivat myös tietoliikenteeseen liittyvän teknologian aikaa. Pieniä teknoyhtiöitä perustettiin ja niihin uskottiin.

Viime vuodet ovat merkinneet metsäteollisuuden puolella kymmenien tuotantolaitosten kylmenemistä. Pitkien savupiippujen juurella on pakko keksiä jotakin uutta. Nokia ja siihen liittyvä yritysrypäs työllistää nyt enimmäkseen muita kuin meitä suomalaisia.

Uutta Nokiaa on turha haikailla - ei sitä ainakaan kukaan tänne tuo. Ehkä olisi syytä kääntää katseet niihin luontaisiin vahvuuksiin, joita meillä on. Metsät ovat yhä täällä, samoin suhteellisen puhdas luonto ja paljon tilaa.

Niitä ei läheskään kaikkialla maailmassa ole. Biotalous - mitä kaikkea sen sisään sitten leivotaankaan - on uskoakseni seuraava nouseva asia Suomessa. Aikaa sen kehittäminen ottaa. Uuden sukupolven polttoaineita, biomuoveja ja rakennustapoja ei kehitetä vuodessa eikä kahdessa. Ei kehitetty Nokiaakaan.

Tarvitaan aikaa, rahaa ja kärsivällisyyttä.

"En ehdi lukea kirjoja", sanoi ihminen

Maanantai 10.12.2012 klo 8.01

Viikonloppu vierähti Haminan perinteisessä joulutapahtumassa, eli Vanhan holviston joulussa Hamina Bastionissa. Lämminhenkisessä tapahtumassa oli mukavaa jutella monien tuttujen kanssa, sekä esitellä omia kirjallisia tuotoksiaan ja puhua kirjallisuudesta.

Moni kohdalle pysähtynyt sanoi, ettei hän ehdi lukea kirjoja, että on niin paljon muuta tekemistä. Kirja joutuu kilpailemaan ajasta monen muun elämää täyttävän tekijän kanssa: television, vapaa-ajan harrastusten, perheen ja työn, esimerkiksi.

Ehkä lukemattomuus on merkki myös yleisemmästä ajanviettotapojen ja yhteisten asioiden pirstaloitumisesta yhteiskunnassa: kun mahdollisuuksia on paljon, ei jokin merkittävä kirja sisältöineen ole enää se asia, josta voisi jutella vaikkapa naapurin kanssa lumitöiden lomassa. Kalle Päätalon järkäle ei ole enää se yhteisiä metsä- ja rakennustyökokemuksia peilaava teos, joka on saatu joululahjaksi ja luettu.

Ehkäpä elämme jo aikoja, jolloin ainoa kansakuntaa yhdistävä asia on linnan itsenäisyyspäivien seuraaminen televisiosta - ja sitäkin tapahtumaa seurasi vain vähän yli kaksi miljoonaa kansalaista.

Toinen syy olla tarttumatta tarjolla olleeseen kirjallisuuteen oli Bastionissa monilla se, että kun kotona oli vielä niin paljon lukemattomia kirjoja. Tai isän tai äidin peruja olevat kirjahyllymetrin olivat vielä perkaamatta. Tai minun kirjani oli jo lainattu kirjastosta ja luettu.

Näitä syitä olla kiinnostumatta kirjoistani tervehdin ilolla - ne todistavat, että tekstinä kerrotulla tarinalla ja yleisillä kirjastopalveluilla on yhä merkitystä ja tunnearvoa.

Kultaisen säännön oikoluku tehty

Maanantai 3.12.2012 klo 7.14

Kultainen sääntö, viides Sudenmaa-sarjan romaanini ilmestyy tammi-helmikuun vaihteessa. Viikonloppuna sain tehtyä loppuun kirjan oikovedoksen tarkistamisen.

Hyvältä näytti - melkein-valmiina-kirjana tarina tuntui sen kirjoittajasta hyvältä. Ainakaan en enää voi siihen millään lailla vaikuttaa.

Romaanin kannesta päättää kaupallisten kustantajien kautta julkaistaessa aina kustantaja. Olen ollut tyytyväinen Myllylahden esityksiin Sudenmaa-romaanien kansiksi, niin myös tällä kertaa.

Yksinkertaisuus on monesti parasta. Sekä kannessa että sisällössä...

Ei sukunimi romaanin päähenkilöä pahenna

Maanantai 26.11.2012

Eräällä nettisivustolla käyty keskustelu suomalaisdekkareiden päähenkilöiden sukunimistä johti minut vierailemaan Väestörekisterikeskuksen nimipalvelussa. Mielenkiintoinen tuttavuus: sieltä itse kukin voi tarkastaa, kuinka monta samannimistä henkilöä kuin itse on Suomesta löytyy.

Oman Reijo Sudenmaa-romaanisarjani päähenkilön kanssa näkyy saman sukunimen jakavan alle viisi henkilöä tässä maassa. En tunne heistä ketään, eikä ihme: syntyihän päähenkilöni nimi täysin vahingossa.

Ajelin aikoinaan usein kuutostietä Luumäeltä Lappeenrantaan, ja huomioni kiinnitti Hurtanmaa-niminen tiekyltti. Ajattelin usein, että tuota nimeä tulen vielä joskus käyttämään jonkin kirjoittamani fiktiivisen hahmon sukunimenä.

Kuinka ollakaan, kun eräs isokokoinen rikosylikonstaapeli astui autostaan ensimmäistä kertaa elämääni romaanissa Ahventen valtakunta, minä onneton muistin hänen sukunimensä väärin. Hurtanmaasta tuli Sudenmaa.

Hurtanmaita, heitä ei löydy tilastoista ainuttakaan. Pahus!

Pekka Himanen, Sininen kirja ja filosofian vaikeus

Keskiviikko 21.11.2012 klo 14.23

Valtiovallan filosofi Pekka Himaselta tilaama Sininen kirja on herättänyt netissä runsaasti keskustelua. Ei ihme: tilauksen arvoksi on eri lähteissä ilmoitettu noin 700 000 euroa. Sinisen kirjan antimista kirjoittaa terävästi esimerkiksi Minna Lindgren Suomen Kuvalehden blogissaan 18.11.2012.

Tutustumatta Pekka Himasen tuotokseen on tunnustettava, että monet filosofien kirjoittamat teokset ovat minustakin tuntuneet aikojen saatossa uuvuttavilta. Kesken jäi aikoinaan muun muassa yksi alan keskeinen teos, Oswald Spenglerin 1200-sivuinen järkäle Länsimaiden perikato. Myöskään Milan Kunderan kehuttu Olemisen sietämätön keveys ei puraissut minuun. Kosketuspinta jäi puuttumaan.

Aristoteleen Runousoppi ja moni muu tämän alan teos on sen sijaan toiminut hyvin myös minun kohdallani. Parhaimmillaan filosofi pystyy antamaan lukijalleen paljon uutta ajateltavaa.

Mutta tässäkin kysymyksessä täytyy olla kahden kauppa. Eli en lukematta lähde tuomitsemaan Himasenkaan teosta mitättömäksi - vaikka noiden ajatusten hinta kalliilta tuntuukin.

Monologista on moneksi

Perjantai 16.11.2012 klo 12.12

Eilen oli mahdollisuus kokea Haminan kirjaston Kasper-salissa todellinen taide-elämys. Ohjaaja, dramaturgi ja kirjailija Juha Hurme esitti Pekka ja Pätkä -elokuvien ympärille rakennetun monologinsa Puupää.

60 minuuttiin mahtui yhden miehen esittämänä monen monta mainiota henkilöhahmoa. Kirjailijahaastattelussa ennen esitystä Hurme sanoi, ettei hän pidä vasiten tehdystä hahhahhaa-huumorista. Toden totta, sitä ei tarvittu: nauru syntyy luonnostaan silloin, kun se on syntyäkseen.

Hurme on kiertänyt maata monologinsa kanssa jo vuosia, ja esittänyt sen yli 150 kertaa. Jos kohdalle sattuu, niin menkää ihmeessä katsomaan.

Pätkä Puupäätä löytyy näköjään myös You Tubesta.

Energiansäästö ja jatkuva kasvu eivät sovi yhteen

Perjantai 9.11.2012 klo 9.09

Vuonna 1865 brittiläinen ekonomisti William Stanley Jevons teki tärkeän havainnon. Höyrykoneet oli juuri keksitty ja ne kehittyivät nopeasti. Jokainen uusi konemalli tarvitsi yhä vähemmän hiiltä tuottaakseen saman energiamäärän kuin aikaisemmat konemallit. Toisin sanoen, koneiden energiatehokkuus parani.

Ekonomi Jevons ennusti, että hiilen kulutus ei tästä syystä suinkaan vähene, vaan pikemminkin lisääntyy: kun hiilen kysyntä laski, laski samalla myös sen hinta. Se taas johti siihen, että höyrykoneita rakennettiin ja käytettiin yhä enemmän. Niin myös hiiltä tarvittiin yhä enemmän.

Tämä ilmiö – jota kutsutaan myös Jevonsin paradoksiksi ja rebound-ilmiöksi – pätee yhä niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Se asettaa kyseenalaiseksi koko ajatuksen länsimaisesta, taloudelliseen kasvuun perustuvasta yhteiskunnasta ja tekee yrityksistämme säästää hupenevia fossiilisia polttoainevaroja naurettavia. Yhtälö ei vain toimi.

Otetaan esimerkki yksilön tasolta: kansalainen ostaa auton, joka kuluttaa bensiiniä litran vähemmän sadalla kilometrillä kuin hänen entinen autonsa. Energiaa säästyy, se on totta – jos puhutaan vain bensiinistä. Mutta mitä tekee tuo kansalainen? Hänen käytettävissään oleva rahamäärä ei vähene säästämisen seurauksena. Hän käyttää bensalaskusta säästyneet rahansa jonkin toisen hyödykkeen hankkimiseen, tai hän ajaa uudella autollaan enemmän kilometrejä. Todellista säästöä ei synny, tai se jää pieneksi.

Yhteiskunnan pitäisi niistää bensalaskusta säästyneet rahat pois kansalaisen taskusta esimerkiksi verotuksella, jotta hyöty ympäristölle olisi todellista. Ajatus moisesta ostovoiman vähentämisestä, se jos mikä on myrkkyä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun perustuvalle elämäntavallemme.

Lukuvinkki: Jussi Laitinen: Valomerkki – energiapula ja makean elämän loppu (Atena 2012)