Kielikato uhkaa luontokadon lailla Suomea

Maanantai 20.3.2023 klo 9.49

Woke-kulttuuri, queer. Remake. Aamun sanomalehteä ei tarvitse paljon selata löytääkseen uusia sanoja, joiden sisältöä ei ymmärrä. Suomi on puhuttuna ja kirjoitettuna kielenä valtavassa murroksessa. Olisiko siitäkin syytä keskustella siellä vaaliteltoilla?

Käyttämämme kieli on jatkuvasti muuttuva asia. Vielä sata vuotta sitten sen lainasanat olivat peräisin lähinnä venäjästä, ruotsista ja saksasta. Nykyisin suurin ”puhtaaseen” suomen kieleen kohdistuva uudissanojen paine tulee englannista. Lukutaidon, ja yhä moninaisempien viestintävälineiden myötä uudet sanat leviävät yhä nopeammin, jos kohta ne luullakseni myös kuolevat helpommin. Lisäksi me kaksijalkaiset olemme eto epeleitä keksimään uusia sanoja ihan itse, kukin tykönämme.

Monet arjen kieleen otettavat asiat muuttuvat. Sata vuotta sitten suurin osa suomalaisista lienee ymmärtänyt luonnosta, maataloudesta ja metsästä otettuja vertauksia. Kainuun takamailla oli helppoa ymmärtää että kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Mistä nykyiset sanaleikit ja vertauskuvat poimitaan? Televisiosta ja netistä, uskoisin.

Voi toki kysyä, mitä väliä sillä on miten ja millaista suomea me puhumme ja kirjoitamme. On sillä, oikeasti: me sekä ymmärrämme, että väärin ymmärrämme toisiamme edelleen kielen avulla. Juuri puhumaan oppineen natiaisen pitäisi ymmärtää, mitä hänen isovanhempansa puhuvat saadakseen tietää, miten täällä on ennen oltu ja eletty ja miksi. Maahanmuuttajataustaisen hoitoalan työntekijän ”Miten täällä voidaan” -vakiokysymykseen saa iäkkäältä potilaalta paljon hedelmällisemmän vastauksen, jos hän ymmärtää mitä potilas oikeasti tarkoittaa, ja tämä voi luottaa siihen.

Tulevalla hallituskaudella tehdään isoja päätöksiä liittyen esimerkiksi koulujen opetusohjelmiin ja rahoitukseen, maahanmuuttajien koulutukseen, osaamisvaatimuksiin ja kotouttamiseen, sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön määriin sekä tiedotusvälineiden toimintamahdollisuuksiin.

Toivoa sopii, että hyvän suomen vaaliminen on edes jollakin tavalla mukana noissa päätöksissä.

Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12.12

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.

Kirjailijan haaste: kannattaako tavoitella hittiä vaiko klassikkoa?

Maanantai 31.10.2022 klo 8.11

Helsingin tämän syksyn kirjamessut ovat onnellisesti takana. Sain keskustella Hakaniemi-lavalla Tämä nuori maa -romaanistani haastattelija Juha Roihan kanssa. Tallenne siitä on nähtävissä netissä vielä kuukauden ajan. Olemme siis siirtyneet siinäkin sähköiseen aikaan.

Useamman tunnin vaeltelu suuren messuhallin käytävillä oli tänä vuonna pelkästään myönteinen kokemus. Kiitos siitä kuuluu osittain kahdelle kaikkea kuristaneelle koronavuodelle, mutta mitä suurimmassa määrin myös sille mitä näin. Kirjoja etsineet, löytäneet, myyneet ja esityksiä kuunnelleet ihmiset näyttivät hyväntuulisilta. He olivat siellä, missä halusivatkin olla. Kaikilla oli yhteinen, hyvää tekevä teema: kirjallisuus.

Pisimmät signeerausjonot ja parhaiten miehitetyt lavakatsomot näin siellä missä esiintyivät uutuuskirjojensa tiimoilta puhuvat, päätyökseen jotakin muuta tekevät kuin kirjoja kirjoittavat ihmiset. Tämän aamun lehtien perusteella nuo samat ajankohtaiset nimet myivät messuilla eniten kirjoja.

Muutaman vuoden kuluttua nuo kirjat löytyvät messujen alelaareista, eräänlaisina merkkeinä omasta ajastaan. Viereisestä laarista löytyy muutamalla eurolla se fiktiivinen romaani, jonka työstämiseen joku kirjailija on käyttänyt useita vuosia. Todennäköisesti siinä joukossa on myös minun tämänvuotinen uutuusromaanini.

Vaikka varmaan voisin, en osaa olla katkera tuosta päivän ajankohtaisilla asioilla ratsastavien kirjojen menestyksestä. Proosaa hitaasti luovan kirjailijan kannattaa tavoitella omalla työllään klassikkoa, ei päiväperhoa. Todennäköisyys että sen saavuttaa, on häviävän pieni.

Mutta yrittäminen on sen arvoista. Kuten esityksessäni sanoin, pysyviä (lue: kuvaamisen arvoisia) asioita ihmisen elämässä on loppujen lopuksi vähän. Sellaisia, kuin Isossa kirjassa luetellut usko, toivo ja rakkaus, viha, kauna ja kateus. Syineen ja seurauksineen.

Haastatteluni on nähtävissä kuukauden ajan kirjamessujen verkkotallenteissa.

Tavataan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 30.10.

Perjantai 21.10.2022 klo 9.02

Olen tavattavissa kirjamessuilla sunnuntaina kello 15.30-15.45 Suomen Dekkariseuran osastolla. Kello 16.00-16.30 juttelen Hakaniemi-lavalla Juha Roihan kanssa Känästä, Reetistä, keväästä 1918, Haminasta, Kajaanista ja ehkä myös vähän historiasta kirjoittamisen merkityksestä.

Sen jälkeen olen vielä kello 17.00 saakka tavattavissa ja signeeraamassa kirjaa Otavan osastolla. Tervetuloa kuulolle ja juttusille, jos satut olemaan noihin aikoihin messuilla!

Alkaako väkivalta jo riittää kirjallisuudessa?

Lauantai 8.10.2022 klo 10.54

True Crime, eli todellisiin tapahtumiin pohjautuva rikoskirjallisuus on ollut jo jonkin aikaa suosittua. Tällä hetkellä ”saamme” seurata reaaliajassa ja monilta kanavilta raakaa väkivaltaa Ukrainasta. Saa nähdä, miten se näkyy kirjojen kustantamisessa ja menekissä.

Rikos – ja varsinkin väkivaltarikos – on fiktiivisessä kirjallisuudessa vahva tarinaa ja sen teemaa eteenpäin vievä ajuri. Yleensä sitä edeltää jonkinlainen ristiriita tai konflikti ihmisten välillä, tai ihmisten ja yhteiskunnan välillä. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa rikos edellyttää sen ratkaisemista ja rankaisemista, ja siksi sen syitä ja seurauksia on tutkittava. Siksi olen itsekin käyttänyt rikosta työvälineenä useissa romaaneissani, ja ne on sen vuoksi luokiteltu rikoskirjallisuudeksi.

Silmiini sattui tuore tilasto Suomessa syyskuussa myydyistä kirjoista. Se kertoo, mitkä kirjat ovat olleet myydyimpiä juuri tuon kuukauden aikana. Joskus ostan itsekin jonkin kirjan kuin sian säkissä: en juuri tunne sen kirjoittajaa, mutta aihe tuntuu takakannen ja median tietojen mukaan mielenkiintoiselta. Toisinaan tunnen kirjailijan, ja tiedän että hänen kynänsä jälkeen voi luottaa. Uskoisin, että suomalainen kirjanostaja tekee harvoin huteja: jos kirjailijan jokin teos tuottaa pettymyksen, en ainakaan itse hevin tartu siihen seuraavaan tuotokseen.

Takavuosilta on mieleeni jäänyt luku, jonka mukaan noin 60 prosenttia Suomessa vuosittain julkaistuista kaunokirjallisista teoksista on ollut rikosromaaneja ja dekkareita. Lukema on kova, mutta se kertoo lukijoiden mieltymyksistä ja siitä, miksi ja mihin tarkoitukseen kirjoja luetaan. Huvikseen eivät kustantajat kustannuspäätöksiä tee – ala on paitsi rakkautta kirjoihin ja niiden tarinoihin, myös raakaa bisnestä.

Ainakin syyskuun myyntitilastossa ovat – kaikki kirjallisuuden lajit huomioiden – muut kuin dekkarit, sotakirjat ja muu väkivaltaa kuvaava kirjallisuus tuota prosenttilukua pienemmällä painoarvolla myydyimpien teosten kärjessä. Mieleen nousee ajatus, mitä 24. helmikuuta alkanut Ukrainan sota vaikuttaa siihen, mitä haluamme lukea?

Sodan kauheudet tunkevat päälle uutisissa, lehdissä ja netissä. Olemmeko saavuttamassa niiden suhteen sellaisen kyllästysasteen, ettemme halua lukea ja kokea sitä samaa fiktiivisen tarinan muodossa? Vai eikö alkusyksyyn vain ole sattunut sellaisia True Crimen julkaisuajankohtia, että ne näkyisivät enemmän tuossa tilastossa?

Voihan siinä käydä toisinkin. Historiasta on luettavissa, että esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten käydyt Persianlahden sodat näkyivät pitkään amerikkalaisina sotamuistelmina kirjakauppojen hyllyillä. Terrori-isku New Yorkissa 9. syyskuuta vuonna 2001 on ikuistettu monin eri tavoin sekä fiktiiviseen että tosipohjaiseen tarinankerrontaan.

Ehkä tarjolle tulee jo muutaman vuoden sisällä paljon ukrainalaisista (ja ehkä myös venäläisistä) sankariteoista sotakentillä kertovia rikos- ja sotaromaaneja, muistelmia ja muuta materiaalia. En tiedä, olenko siitä välttämättä iloinen.

Viisitoista vuotta ensimmäisen Sudenmaa -rikosromaanini ilmestymisestä

Keskiviikko 14.9.2022 klo 9.21

Ihminen tunnistaa oman ikääntymisensä siitä, että ennen koetut asiat pulpahtelevat mieleen. Muistin juuri, että 15 vuotta sitten eräs itselleni tärkeä rikosylikonstaapeli lähti kalastamaan.

Joskus vuonna 2005 lopetin – ainakin hetkellisesti – ruotsalaisten rikosromaanien lukemisen. Siinä(kin) joka jäi silloin kesken, oli pääosassa eronnut, alkoholisoitunut ja muutenkin reppana poliisimies. Eräänä päivänä tapahtui raaka murha ja kas! Tämä poliisi osti jäätelötötterön, istahti puiston penkille ja murehti sitä, mikä oikein on vikana ruotsalaisen yhteiskunnan lintukodossa.

Ryhdyin miettimään, millainen olisi hyvin suomalainen rikosromaani, ja millainen olisi se hyvin suomalainen rikos jota hän ryhtyisi tutkimaan. Ja niin Reijo Sudenmaa astui eräänä päivänä kesäisen leirintäalueen pihamaalla ulos autostaan, venytteli ja ryhtyi tutkimaan himokalastajan vaimon outoa katoamista teoksessa Ahventen valtakunta.

Vailla kummempia odotuksia lähetin seuraavana vuonna oudon tekeleeni Kouvolan Dekkaripäivien rikosromaanien kirjoituskilpailuun. Sen vuoden tuotoksia perannut raati tykästyi käsikirjoitukseeni, ja se tuli palkituksi. Oli tullut aika etsiä teokselle kustantaja.

Olin jo saanut edellisenä vuonna esikoisromaanini Syysmarkkinat ulos Otavan kautta. Päätin kuitenkin tarjota Ahventen valtakuntaa pienelle, silloin vielä Suomussalmella toimineelle Myllylahdelle. Muistan, miten Myllylahden Mauno Moilanen vähän nikotteli käsikirjoituksen huumoripitoisuudelle. Hän arveli, ettei raakoja veritekoja vaativa dekkarikansa järin arvostaisi tuotostani.

Kirja siitä kuitenkin tuli. Kuten asiaan kuuluu, jotkut suomalaisista lukijoista tykkäsivät, osa ei. Muutamaa vuotta myöhemmin eräs herrasmies soitti Lahdesta, esittäytyi aloittelevaksi kirja-agentiksi ja sanoi olevansa kiinnostunut myymään hänestä hyvin erikoisen rikosromaanin julkaisuoikeuksia ranskalaisille kustantamoille. Hän kysyi, kiinnostaako? Vastasin Oui, monsieur!

Vuonna 2013 se sitten ilmestyi Ranskassa, tämä Le Royaume des perches. Kas kummaa, se päätyi siellä jopa kilpailemaan sen vuoden parhaan käännetyn rikosromaanin tittelistä arvostetussa Grand Prix de Littérature policière -kisassa. Tulevina hoivakotiaikoinani voin kiikkustuolista käsin ylpeillä ainakin sillä, että olen kerran elämässäni ollut samalla listalla Stephen Kingin kanssa…

Toisinaan kirjat vievät tekijänsä jänniin paikkoihin sekä itse kirjoittamisvaiheessa että silloin, kun yrittää kertoa niistä lukijoille. Olen käynyt kertomassa kirjoistani (ja kummallisesta maasta nimeltä Suomi) Ranskassa kolme kertaa eri festivaaleilla. Sekä Die’n, Caenin että Lyonin matkoilta jäi hyvät muistot.

Suomessa Reijo Sudenmaa on tähän mennessä elänyt omanlaistansa elämää kahdeksassa rikosromaanissa. Iän karttuessa olen oppinut, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Jonakin päivänä tuota kookasta, ihmissuhteissaan vähän kulmikasta rikosylikonstaapelia taas ehkä tarvitaan.

Luulen, että sitä odotellessa hän istuu jossakin jollakin puistonpenkillä. Miettii maailman pahuutta. Ja syö jäätelöä.

Antologia on kurkistus ihmisten mieleen ja kieleen

Sunnuntai 31.7.2022 klo 8.29

Kotkan Meripäivät ja Aviador Kustannus järjestivät tämänvuotisiin meripäiviin liittyen Pullopostia Mereltä -nimisen kirjoituskilpailun. Kirjoittajalle – olipa hän ammattilainen tai ei – tällainen kilpailu on aina mahdollisuus kokeilla omia rajojaan, tai aivan jotakin uutta.

Kilpailuun otti osaa yli 340 kirjoittajaa, joten väitteet suomalaisten huonosta luku- ja kirjoitusharrastuksesta voi ainakin hetkeksi unohtaa. Kilpailussa kaksitoista parhaaksi valittua tekstiä julkaistiin Pullopostia mereltä -nimisessä antologiassa viime perjantaina. Oma Kadotetut -niminen novellini on yksi noista teksteistä, sijoituin kilpailussa sillä toiseksi.

Sekä perjantaisessa palkintojenjakotilaisuudessa että nyt antologiaa lukiessani huomioni on kiinnittynyt siihen moninaiseen kirjoon elämänkokemuksia, joka näkyy sekä teksteissä että niiden kirjoittajissa. Lopputuloksena ei voi olla mitään muuta kuin monimuotoinen kudelma erilaisia kuvauksia, käsityksiä ja ajatuksia merestä, yhdestä tämän yhteisen Telluksemme merkittävimmästä elementistä.

Olen osallistunut kirjoituskilpailuihin useita kertoja sekä kirjoittajana, tekstien arvioijana että päätuomarina. Juuri mikään muu asia ei anna tarinoita rakastavalle ja niitä itsekin kirjoittavalle ihmiselle sitä kokemusta, mitä erilaisten tekstien lähtökohtien ja niiden toteutuksen miettiminen antaa.

Sana kilpailu unohtuu hyvin nopeasti sekä itse kirjoittaessa että muiden tekstejä lukiessa. Jokainen omaäänisyydessään onnistunut tuotos on jo saavutus itsessään. Viis mitalisijoista – tämä kirjoittajan työ on jatkuvaa etsimistä, ja joskus myös jonkin löytämistä. Kun sitä tekee nimettömänä ja nimimerkin suojissa, on myös vapaa niistä ennakkokäsityksistä, joita joillakin aikaisempia tekstejäni lukeneella antologiaan tarttujilla saattaisi olla.

Kamera on verraton kaveri aamulenkillä

Tiistai 24.5.2022 klo 12.31

Ellei ole niin sanottu hikikuntoilija, antaa luonnon havainnoiminen eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina mielihyvää vaikka ihan tavallisella koirankusetuslenkillä. Kohtuullisia kuvia ottava digikamera, pari luontokirjaa ja netti viimeistelevät harrastuksen, joka ei maksa maltaita.

Metsäalan koulutuksen saaneena olen opiskellut paljonkin luontoon liittyviä asioita. Eli tunnen yleisimmät maassamme tavattavat lintu-, kasvi- ja nisäkäslajit, sienet, hyönteiset ja niiden elinpaikat. Mutta vasta aivan viime vuosina, kun olen alkanut kantaa kameraa mukanani, olen oppinut enemmän siitä, miten se ihan oikea reaalimaailma – eli luonto ympärillämme - toimii.

Tunnustetaan suoraan: nuorempana oli olevinaan kiire. Lenkit piti tehdä juosten, että kunto nousee. Päässä pyörivät työhön, tai muihin murheisiin liittyvät asiat. ”Onneksi” iän mukanaan tuomat vaivat ovat hillinneet osaltaan tuota valitettavan yleistä kansantautia.

Kamera on matkakaveri, joka opettaa ihmistä pysähtymään ja liikkumaan hitaammin. Muuten ei välttämättä pääse elävän kohteen lähelle, ennen kuin se karkaa pois. Katse oppii hakemaan läheltä ja kaukaa sellaisia asioita, jotka ovat kuvaamisen väärtejä. Vähitellen oppii tietämään, milloin kannattaa painaa laukaisinta, ja miten kuvaa kannattaa rajata.

Olen oppinut tunnistamaan sellaisia lajeja, joita en ennen tuntenut. Viime viikolla kuvasin sinisuohaukan saalistamassa myyriä. Yllä oleva kauniskukkainen kalliokasvi olisi jäänyt ilman kameraa huomaamatta ja nimeämättä.

Kameran kanssa liikkumisesta ei kannata ottaa suorituspaineita. Kaikkia eliölajeja ei tarvitse oppia ulkoa. Divareista saa tosi hyviä tunnistusoppaita muutamalla eurolla. Kun kuvan – sen suttuisenkin – avaa kotona tietokoneen näytölle, voi kaikessa rauhassa tutkia linnun tai kasvin ulkoasua. Netistä löytyvä luontoportti.com on verraton apu kotimaisten lajien tunnistamisessa.

Vähitellen kameran kantamisesta ulkona tulee tapa. Eikä se ole pois kuntoilusta eikä asioiden työstämisestä mielessään. Voi olla, että askeleet vievät sellaisille poluille, joilla en ole ennen käynyt. Ja ihmisen pää on sellaiseksi tehty, että mielensä irrottaminen arjen ongelmista luonnon seuraamiseen voi tuoda alitajunnasta pintaan ratkaisut kinkkisiinkin ongelmiin.

Putin lähtee, mutta Venäjä on silti naapurimme

Perjantai 18.3.2022 klo 10.51

Käsittämätön hyökkäys Ukrainaan on eristämässä itäistä naapuriamme henkisesti ja taloudellisesti muusta maailmasta. Mädän johdon sytyttämän sodan seuraukset tulevat näkymään Venäjällä pitkään. On silti hyvä muistaa, että se on naapurissamme myös tulevaisuudessa.

Kuten jo J.K. Paasikivi aikoinaan sanoi, emme voi valita naapureitamme. Suomen ja Venäjän kohtalot ovat historian saatossa sivunneet toisiaan monta kertaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että tuo kohtalonyhteys katkeaisi tulevaisuudessakaan.

Yli 140-miljoonainen kansa itärajamme takana on aina ollut luonnollinen kauppakumppani suomalaisille. Monella suomalaisella on tavalla tai toisella sukujuuria Venäjällä. Tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomenlahden pohjukassa sijaitseva Pietari oli suomalaisperäiseltä asukasluvultaan yksi maailman suurimpia ”suomalaisia” kaupunkeja.

Kulttuuriimme Venäjä on antanut paljon, puhutaanpa sitten suomen kielestä, musiikista, kirjallisuudesta, teatterista tai mistä tahansa kulttuurin alasta. Ja vastaavasti, moni suomalainen kulttuurintekijä on menestynyt mainiosti ihan viime vuosiin asti venäläisillä kulttuurin markkinoilla.

En näe rajan tällä puolella mitään syytä hekumoinnille Venäjän nykyisestä ja tulevasta alennustilasta. Kelvottomalle valtionjohdolle on siellä ilmeisen kipeä asia myöntää, että suurvallan asemaa ei rakenneta nykymaailmassa enää pelon ja asemahdin varaan. Suurvalta-asema häviää tuotos/panos-laskennassa kirkkaasti hyville naapuruussuhteille. Niihin Venäjällä on pitkä matka Ukrainan tapahtumien jälkeen.

Niiden rakentamiseen on kuitenkin kaikki mahdollisuudet. Se ei tule ehkä toteutumaan minun elinaikanani, eikä ainakaan Vladimir Putinin valtakauden aikana. Resursseja parempaan kyllä on, jos niin halutaan.

Parempia aikoja odotellessa on syytä pitää mielessä, ettei nykyinen tilanne ole tavallisten venäläisten ihmisten vika. On syytä pitää se mielessään, ja tehdä omalta pieneltä osaltaan kaikkensa, että toivon pilkahdukset paremmasta pysyvät hengissä.

Viisitoista vuotta Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjan esikoisesta

Lauantai 29.1.2022 klo 12.05

Joskus talvella 2005-2006 olin lukenut mittaani asti täyteen ruotsalaisia rikosromaaneja. Tiedättehän nämä teokset, joissa tapahtuu ensin äärettömän raaka murha. Sen jälkeen keski-ikäinen rikoskomisario istuu puiston penkille syömään jäätelöä ja pohtimaan, mitä kaikkea mätää yhteiskunnassa on.

Mielessäni alkoi muhia ajatus suomalaisesta rikosromaanista. Myönnetään: alun perin ajatus oli tehdä kotikutoista parodiaa noista ruotsalaisista esikuvista. Ja mikäs sellaiselle sopii paremmin miljööksi, kuin suomalainen lomakylä järven rannalla? Tarinan moottoriksi löytyi himokalastus. Ahvenen lailla rakastavan kalastaja-Ilpon vaimo katoaa, ja poliisin on käynnistettävä etsinnät.

Testasin ajatusta parodiallisesta rikosromaanista Kouvolan Dekkaripäivillä. Tuo kesäinen tapahtuma on vuosikymmenten kuluessa ollut merkittävä asia monille suomalaisille dekkaristeille. Sitä se oli myös minulle: käsikirjoitukseni Ahventen valtakunta palkittiin kesän 2006 Dekkaripäivillä käsikirjoituskilpailussa kunniamaininnalla.

Siitä rohkaistuin lähettämään tekstini pieneen, varsinkin rikosromaaneja julkaisseeseen ja vielä silloin suomussalmelaiseen Myllylahti -kustantamoon. Jotenkin minusta maalaispoikana tuntui, että Ahventen valtakunta sopisi juuri sen kustannusohjelmaan.

Muistan, että kustantaja Mauno Moilanen ensin nikotteli käsikirjoitusta liian humoristiseksi. Hänen mielestään dekkareita lukevat ihmiset olivat (ainakin silloin) enemmän vakavamielistä kansaa. Käsikirjoitukseni oli kuitenkin Moilasten pariskunnan mielestä niin hyvä, että se kannatti julkaista.

Ensimmäinen Reijo Sudenmaa -rikosromaanini ilmestyi vuonna 2007, eli tänä vuonna vietetään sarjan 15-vuotistaiteilijajuhlaa. Olen jotenkin mieltynyt tuohon Sudenmaahan, sarjassa rikoksia ratkovaan isoon ja sosiaalisesti melko kömpelöön ylikonstaapeliin. Mutta ennen kaikkea olen havainnut rikosromaanin erinomaiseksi työkaluksi erilaisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaamisessa.

Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan teosta, viimeisenä Impivaara (2019). Ahventen valtakunta käännettiin myös Ranskaan (2013), ja pääsi siellä kilvoittelemaan parhaan sinä vuonna käännetyn rikosromaanin tittelistä.

Mitä tästä opimme? Kenties sen, että aina kannattaa lukea. Myöskin sellaisia kirjoja, jotka ärsyttävät.

Se tunne, kun sain kirjastani lukijapalautetta Kanadasta

Torstai 6.1.2022 klo 9.50

Hello Mr Linna, I've read 2 (# 1 & 3) of the Reijo Sudenmaa series in French and in English. Unfortunately, it seems that the whole series are not available either in English or French . Is there a hope that it will be available eventually ? I love the series.

Tällaisen viestin aloituksen sain viikonloppuna Annelta Kanadan Montréalista. Ja voi jestas, että tuntui hyvältä!

Kaksi Reijo Sudenmaa -sarjan jännitysromaaniani on käännetty ranskaksi, sarjan ensimmäinen teos Ahventen Valtakunta (Le royaume des perches) ja kolmas teos Kuolleita unelmia (La maison de vos rêves). Kummatkin käännökset ovat saaneet Ranskassa hyvin huomiota. Olen käynyt pariin kertaan kertomassa niistä sikäläisillä kirjamessuilla. Näköjään toimivat Kanadassakin.

Median ja tapahtumajärjestäjien suoma huomio tuntuu toki hyvältä, jokaisen julkaisemani kirjan kohdalla. Moni hyvä kirja jää aivan liian vähälle huomiolle tässä maassa. Mutta kaikkein parasta on kuitenkin suoraan, ihan tavallisilta lukijoilta tuleva palaute. Eli se, miten he ovat tarinat kokeneet, ja mitä niistä irti saaneet.

Heitä varten tätä kirjailijan joskus harmaatakin arkea eletään. Noilla Annen kirjoittamilla muutamilla sanoilla jaksan taas pitkään...

Ketään loukkaamattoman joulutervehdyksen löytämisen vaikeudesta

Tiistai 21.12.2021 klo 9.19

Tätä upeaa äidinkieltämme rakastavana, ja siitä nauttivana kirjoittajana laadin joulu- ynnä muut tervehdykseni mieluusti niin, että voin kokeilla niissä kielen rikkauden mahdollistamia sanaleikkejä.

Se vain alkaa olla turkasen vaikeaa nykyisin. Varsinkin sosiaalisessa mediassa vaanii aina riski, että pahoitan jonkun mielen. Kun se ei ole tavoitteeni, voi lopputulos olla ainakin kaksi mieleltään myrtynyttä ihmistä: minä, ja tuo joku toinen.

Tämä koskee varsinkin joulutervehdyksiä. Hyvää Joulua Ja Onnellista Uutta Vuotta alkaa olla jo kaluttu juttu, kirjoittaapa noiden sanojen alut sitten isolla tai pienellä kirjaimella.

Monelle joulu on edelleen uskonnollinen juhla. Viittaaminen johonkin muuhun, vaikkapa tähän hillittömään kulutusjuhlaan voi tuntua heistä loukkaavalta. Kinkkujutut taas eivät sovi vegaaneille, eikä metsien suojelija tykkää kaadetuista joulupuista.

Joulu mielletään myös perhejuhlaksi. Jos viittaan siihen joulutervehdyksessäni, pahoitanko samalla niiden mieltä, joilla ei perhettä jostakin syystä ole? Tai niiden, jotka ovat menettäneet tänä vuonna jonkun läheisensä?

Uutisten mukaan Pohjois-Koreassa on juuri kielletty nauraminen julkisella paikalla. Toivoa sopii, ettei vastaavaa tapahdu meillä. Tai ei kielletä ainakaan itselleen nauramista. Siihen löytyy aina hyviä syitä.

Navanaluspuheesta ja muusta mahdollisesta huumorista

Maanantai 1.11.2021 klo 11.43

Kävin pitkästä aikaa teatterissa. Esiintymislavalla näyteltiin sangen taitavasti ja hyvin lavastetusti komediaversiota eräästä takavuosien suositusta televisiosarjasta. Säätämisen tarvetta oli joko lähettimessä tai vastaanottimessa: en nauranut kummallakaan puoliajalla.

Tai ehkä aika oli kullannut muistoni. Minäkin katselin tuota brittiläistä komediasarjaa aikanaan televisiosta. Kuten heikäläisen sitcomin pitkään perinteeseen kuuluu, huumoria löytyi silloin henkilöhahmoista, eri kansojen oletetuista tai todellisista eroista, ihmisten välisistä väärinkäsityksistä kommunikoinnissa, nopeista tilanteista ja päähenkilöiden jatkuvasta joutumisesta erilaisiin kiipeleihin.

Teatterin lavalla – jostakin syystä – tuo kaikki oli supistunut lähinnä navan alle menevillä jutuilla kalasteluksi. Tai niin minä sen ainakin koin. Ja kun sitä lajia on nähnyt tähän ikään mennessä jo niin paljon, ei se riitä enää naurattajaksi. Tai sitten Me Toot ja muut kulttuurin muutokset ovat tehneet tehtävänsä. Se ei enää naurata, kun seksiä käytetään vallan välineenä tai miesten kaikkinaisten tavoitteiden huipentumana.

Kun en ole humoristi, en asiaa varmaksi tiedä. Mutta olisikohan niin, että kaikenlaisen yhtenäiskulttuurin sirpaloituessa yhä pienempiin ja pienempiin osiin, myös huumorin kirjoittajien on yhä vaikeampi löytää ajasta, elämästä ja kielestä sellaisia asioita, jotka naurattaisivat mahdollisimman monia?

Emme elä enää kahden mustavalkoisen töllökanavan aikaa, jolloin oli katsottava sitä mitä sieltä tuli. Jos komedian ensimmäinen vitsi ei naurata katsojaa kolmen ensimmäisen katselusekunnin aikana, sormi painaa nyt kapulaa, ja paremmin itselle sattuvaa huumoria etsitään seuraavalta kanavalta.

Silloin humoristien tekee ehkä mieli mennä varman päällä, ja sukeltaa vyötärön kuminauhan alle. Navanalushuumori kun on vielä meille kaikille yhteistä ja ymmärrettävää. Jos sekään.

Mitä jos viettäisimme Sano se toisin sanoin -viikkoa?

Perjantai 10.9.2021 klo 12.24

Viime viikkoina olen ihaillut poikkeuksellisen paljon äidinkielemme taipumista sen moniin käyttötarkoituksiin. Suuhun sopivia sanoja löytyy paitsi arki- ja kirjakielestä, myös eri murteista kaikkeen käyttöön. Vähän sanajärjestystä muuttamalla, tahi sitten vähän jotakin sanaa ihan omin luvin "kruusaamalla" saamme kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen väriä ja ilmeikkyyttä.

Kieleemme kohdistuu näinä aikoina ankara paine joka paikkaan tunkevan englannin taholta. Kieli on samanlainen osa elämäämme kuin moni muukin asia. Jos emme sitä taiten käytä, tietoisesti sitä rikastaen, se kuihtuu.

Haastankin kaikki suomalaiset miettimään vaikka jo ensi viikolla enemmän sanomisiaan ja kirjoittamisiaan. Voisinko minä ilmaista tämän asian tällä kertaa jotenkin toisin, käyttäen oman kieleni valtavaa rikkautta ja luomisvoimaa ihan eri tavalla?

Meillä ei ole enää yhtään luonnontilaista kaupunkia

Torstai 27.5.2021 klo 8.05

Suomen metsien historia on myös ihmisten historiaa

Maanantai 17.5.2021 klo 10.05

Kävelin viikonloppuna tarkastamassa kuvassa näkyvän rauduskoivikon kuntoa sen keväisen ensiharvennuksen jäljiltä. Lähtökohtana hakkuulle oli sankka koivutureikko, jossa puiden latvukset alkoivat jo kärsiä liiasta runkomäärästä. Sellainen puu jolla ei ole yhteyttävää vihreää lehvästöä tai neulasia, ei yhteytä eikä kasva.

Vanhempani kuokkivat tuon nykyisen metsäpläntin metsän alta pelloksi joskus 1960-luvun alussa. Muistan itsekin kantaneeni lapsuusvuosina erinäisen sangollisen kiviä pellolta metsänreunaan. Hyväkasvuinen maa antoi välillä heinällä, välillä kauralla ja välillä laitumena elantoa kotitilani pienelle nautakarjalle, ja sen kautta meille ihmisille.

Aikanaan karjanpito loppui. Parisenkymmentä vuotta sitten pelloilla istutettiin rauduskoivikko. Tänä keväänä tuli sen ensimmäisen harvennuksen aika. Tuloa ei hakkuusta minulle juurikaan kertynyt, mutta parhaat rungot jäivät lihomaan tulevaisuuden saha- ja vaneritukeiksi. Kenties luonto kylvää koivujen alle sankan kuusentaimikon. Niin valoisassa koivikossa usein käy hyvällä maalla.

Julkisuudessa haikaillaan nykyisin usein luonnontilaisia metsiä. Sellaisia, jollaisia metsämme - ainakin mielikuvissa - kenties olivat joskus 1700-luvulla. Tutkittua tietoahan ei tuolta ajalta juuri kattavasti ole.

Mielessäni ihmettelen aina vähän tuota haikailua. Ei meitä ihmisiä pidä sulkea pois luonnon kierrosta. 1700-luvun jälkeen tässä maassa on hyödynnetty metsiä laitumina, kotitarve- ja polttopuina, kaskeamalla ja tervanpoltossa kasvavassa määrin. 1850-luvulla alkoi teollisen puunjalostuksen voittokulku. Löydän omalta, suhteellisen pieneltä metsätilaltani edelleen jälkiä kaikista noista metsänkäyttömuodoista.

Löydän, ja yritän sovittaa metsätaloutta ja metsäluonnon säilyttämistä yhteen. Se entinen pellonreunametsä, johon aikanaan kannoin niitä kivilasteja saa puolestani olla rauhassa tulevilta hakkuilta. Kolosin sinne taas muutamia haapoja ja ronttikoivuja kolopuiksi. Peipot ja monet muut linnut lauloivat komeasti niiden oksilla.

Cancel-kulttuuri, Turku Center ja muut kauniin kielemme muotopuolet

Maanantai 10.5.2021 klo 16.46

Viime aikoina olen nukkunut huonosti. Osasyy voi olla kevään etenemisen myötä valoistuvissa öissä. Luulen kuitenkin, että isompi syy on tässä: en enää ymmärrä kaikkien kuulemieni äidinkielisten sanojen merkitystä.

Kielen kuuluu muuttua. Sen pitää muuttua. Me kaikki äidinkielen käyttäjät muutamme sitä omalta osaltamme. Sanoista tulee uusia, osa ilmaisuista katoaa ja uusia tulee tilalle.

Silti minua hirvittää se vauhti, jolla annamme englannin ylivallan rämettää puhumaamme kieltä. Sama näkyy koskevan yhä useammin myös kirjoitettua sanaa. Jonkin asian ilmaisemiseen voi olla olemassa useampiakin suomenkielisiä sanoja. Joko ei viitsitä, tai ei haluta käyttää niistä mitään. Otetaan englannista centerin kaltainen lainasana ja luullaan, että kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Ei, kaikki eivät ymmärrä. Äidinkieli on jotakin, josta sopii olla ylpeitä. Se on myös tapa erottua, olla suomalaisia. Olen tavannut monia ulkomaan eläviä, jotka ovat halunneet opetella edes muutaman sanan suomea vaikkapa ravintolan ruokalistasta. Lopputulos on saattanut kuulostaa kantasuomalaisesta hassulta, mutta itse sanoja on ollut ylpeä tekemisestään: kun tutustut siihen miten toinen puhuu, sinussa syttyy kenties halu tutustua paremmin koko hänen kulttuuriinsa.

Ei siihen canceliin. Vaan siihen känsään, jossa käytetään kosolti äätä ja öötä. Kieleen, jossa on ennenkin osattu kääntää maailmalta tänne lentäneet kauniit asiat suomeksi. Kuten vaikkapa kangassinisiiveksi.

Ihmisen askeleilla on tapana tehdä polkuja

Perjantai 9.4.2021 klo 7.55

Suomesta kannattaa viedä vain korkean jalostusarvon kirjallisuutta

Maanantai 15.3.2021 klo 8.23

Puusta keitettävää selluloosaa pilkataan julkisuudessa usein matalan jalostusarvon bulkkituotteeksi. Useinkin pilkkaa perustellaan sillä, että kiinalaiset pyyhkivät takapuolensa suomalaisilla, jopa satavuotiailla puukuiduilla. Korkean jalostusarvon määritelmää harvoin avataan. Täyttääkö suomalainen kirjallisuusvienti sen kriteereitä?

Jotta puusta voidaan tehdä jotakin käyttökelpoista, se on useimmiten joko halkaistava sahalla tai keitettävä, jotta sen monet arvokkaat raaka-aineet saadaan käyttöön. Suomalaisen puun sisältämästä selluloosasta tehdään Kiinassa paitsi vessapaperia, myös muun muassa viskoosikangasta. Luemme lehtemme sellusta tehdyltä paperilta, syömme sitä jäätelössä ja harjaamme sillä hammastahnassa hampaitamme.

Metsä Group rakentaa loppuvuoteen 2023 mennessä Kemiin suuren tuotantolaitoksen, jonka päätuote on selluloosa. Vuositasolla sen lasketaan tuottavan vientituloja puoli miljardia euroa. Sen tuotteiden tekemiseen tarvittavan puuraaka-aineen arvo, ja suomalaisen työn ostopanos on samoin puoli miljardia euroa. Tämän, yhteensä noin miljardin euron liikevaihdon tekemiseen tarvitaan koko arvoketjussa n. 2 500 ihmisen työpanos (lähde: Metsä Groupin Viesti 1/2021). Kutakin Pekkaa ja Pirkkoa päälle se tekee siis n. 400 000 euroa.

Hyvä tuote lienee alasta riippumatta sellainen, jonka asiakas on valmis ostamaan mahdollisimman korkealla hinnalla. Eli kiinaksi käännettynä: voisiko sellusta kehittää sellaisen ”korkean jalostusarvon” tuotteen, jolla kiinalainen haluaisi hoitaa intiimihygieniansa nykyisen vessapaperin sijaan paljon kalliimmalla?

Paperille painetut kirjat ovat yksi osa selluloosan arvoketjua. Täällä ensimmäiset käsikirjoitusluonnokset, ja ensimmäiset painokset siirretään useimmiten kirjailijan päästä paperille. Suomalaisista kirjoista myydään ulkomaille käännösoikeuksia, ei fyysisiä kirjoja. Kirjat toki saatetaan sielläkin painaa suomalaisista metsistä peräisin olevalle selluloosalle.

Olisikohan noiden kirjoina ulkomaille myytävien sanojen jalostusarvoa mahdollista nostaa, vai myymmekö niissäkin bulkkia? Onko kirjan jalostusarvo korkeampi tietokirjana, vaiko jonakin kaunokirjallisena teoksena? Myymmekö dekkareita liian halvalla ja liukuhihnalta? Saavatko niitä meitäkin enemmän maailmalle syytävät ruotsalaiset omistaan suuremman arvonlisäyksen – ehkä jopa suuremman, kuin 400 000 euroa vuodessa per tuotantoketjuun osallistuva henkilö?

Olen tainnut itsekin syyllistyä matalan jalostusarvon kirjavientiin. Otsikkokuva on Lyonin Quais du Polar -kirjafestivaaleilta, joilla olin esiintymässä maaliskuussa 2019. Sinä vuonna, ja kaikkina muinakin vuosina verotuspäätökseni on kertonut aika lailla pienemmistä arvonlisäyksistä, kuin tuo edellä mainittu summa.

Suomen metsien historia on myös nälän historiaa

Perjantai 26.2.2021 klo 8.47

Lumikenkäilin viime viikonloppuna katsomassa suota, jolle istutin 1970-luvun puolivälissä isäni kanssa kuusentaimia tiheän hieskoivuvitelikön alle. Suo oli ojitettu muutamaa vuotta aikaisemmin. Suuri osa koivuista oli vesasyntyisinä jo lahoja, mutta ne tarjosivat silti hallanaroille kuusentaimille suojaa niiden ensimmäiset vuodet. Istutusaika oli kevättä. Muistan, kuinka taimisäkit painoivat alle kymmenvuotiaan kapeita harteita.

Tuolloin ei tässä maassa juurikaan tiedetty puhua lapsityövoiman käytöstä. Nyt, retkeni aikana suota peitti paksu ja upottava vitivalkoinen lumi. Oli raskasta, mutta samalla nautinnollista liikkua hiljaisessa metsässä.

Kohta 50-vuotiaat kuuset ovat kasvaneet hyvin. Laskin, että puuston vuosittainen kasvu on nyt toistakymmentä kuutiota uutta puuta hehtaarille. Se tarkoittaa suurin piirtein saman verran kasvuun sidottua hiiltä tonneina. Muutaman vuoden perästä on viimeisen harvennushakkuun aika. Parhaat yksilöt, ehkä 400 – 500 runkoa hehtaarilla jäävät kasvattamaan vielä itseensä lisää vuosilustoja.

Aikanaan – sitten, kun minua ei enää täällä ole – joku kenties hakkauttaa ne pois. Niistä tehdään sahatavaraa talojen seiniin, lattioihin ja muihin tarpeellisiin rakennuskohteisiin. Sahausjätteestä, kuoresta ja latvaosista tulee selluloosaa, lämpöä ja muuta tarpeellista.

70-luvun lahoista koivuista ei ole enää montakaan pystyssä. Kuusikon aukkopaikkoihin on sinne tänne syntynyt joitakin sorjia koivuja myöhemmin luonnostaan. Haluan, että tulevassa harvennushakkuussa ne jätetään pystyyn, tuleviksi siementäjiksi ja lahopuiksi sellaisia tarvitseville linnuille ja muille eläjille. Suon laiteilla on tiheitä harmaaleppäpuskia, ne saavat jäädä koskematta.

Harvennusta suunnitellessa on jo mietittävä, miten suolle saadaan aikanaan aikaan uusi taimikko. Toisen kuusisukupolven kasvattaminen samalla alalla arveluttaa sienitautivaaran vuoksi. Lehtipuusto olisi hyvä, mutta sitä ei tahdo oikein kasvaa valoa vievän kuusikon alle.

Suomalaista metsänhoitoa arvostellaan näinä päivinä ankarasti. Monesti hyvästä syystä, sillä luonnon kanssa toimiessaan erehtyväinen ihminen tekee myös virheitä. Monesti arvostelu perustuu kuitenkin hyvin kapeaan katsantoon. Maamme kaikki metsät eivät voi olla enää luonnontilaisia – mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Metsissä näkyy myös meitä edeltäneiden ihmisten elämä ja nälkä. Metsiä on kaadettu rasiin ja kaskettu satoja vuosia nauriin ja viljan kasvattamiseksi omalle perheelle. Huonoimpia puita – niitä pystyyn kuivaneita ja lahoja – on kerätty polttopuiksi kylmien talvien varalle. Tervaa on poltettu kituliaan elannon tarpeiksi. Viime sotien jälkeen Suomi asutti maaseudun pienille kylmille tiloille satoja tuhansia evakoita ja rintamamiehiä. Sotakorvaukset ja teknologiateollisuuden tuotekehitys maksettiin hyvin pitkälle ulkomaille viedyllä paperilla ja sahatavaralla.

Metsissä ja niiden luonnontilaisuudessa näkyy paitsi nälkä, myös meitä edeltäneiden ihmisten elämänusko. Ei liene sattumaa, että tämänkin 1970-luvulla istuttamamme suolämpäreen kutsumanimi on aina ollut Niittyraivio.