Homo sapiens on viisas eläin

Sunnuntai 28.2.2010 klo 19.26

Otetaan yksi viidestä miljoonasta eläinpopulaation jäsenestä. Lähetetään se lentämällä suuren veden taakse, monen aikavyöhykkeen ylitse paikkaan, joka muistuttaa sen omaa kotiseutua.

Määränpäässä valittu populaation edustaja kiertää useita kertoja muutaman kilometrin lenkin metsien keskelle tiiviiksi tallottua lunta mahdollisimman nopeasti.

Kotona, monen tuhannen kilometrin päässä muut populaation jäsenet katsovat lasiseinäisestä laatikosta, kuinka matkalle lähetetty kertoo lopetettuaan kiertämisen, ettei oikein kulkenut.

Kysymys on luomakunnan kruunusta.

Kirjoittaako itsestään - vai jostakusta muusta?

Sunnuntai 30.8.2009 klo 14.58

Tämän päivän (30.8.) Kymen Sanomissa Kari Hotakainen on haastattelussa sitä mieltä, että "romaanikirjailijalle on tuhoisaa kirjoittaa itsestään. Hänen persoonapronomininsa ei ole minä vaan hän."

Asiasta olen kollegan kanssa totisesti samaa mieltä. Olen, vaikka kokovartalopeili tuntuukin kuuluvan yhä yleisemmin nykyihmisen kalustukseen, ja kirjailijaltakin odotetaan enemmän mielipiteitä kirjoittamisestaan kuin sen tuotoksista.

Niin sanottu terapiakirjoittaminen on tietenkin asia erikseen. Tämä väheksyttykin kirjoittamisen muoto on eräs jaloimpia ja hyödyllisimpiä tekstitaiteen lajeja.

Mutta sen paikka ei ehkä aina ole fiktiivisessä romaanissa.

Kultaisesta säännöstä ja sen tulkinnasta

Perjantai 19.6.2009 klo 8.08

Pappi Kai Sadinmaa kirjoittaa tämän päivän Hesarissa (18.6.) mielenkiintoisesti ristinuskosta, ja pappien sekä seurakuntien tehtävistä.

Sadinmaan mielestä kirkon ja kirkon toimihenkilöiden olisi mentävä rohkeammin mukaan politiikkaan, puolustamaan heikkojen eikä oikeauskoisten asiaa. Hän muistuttaa, ettei kirkko ole olemassa itseään varten.

Ajatus näkyvästä osallistumisesta on kannatettava. Mutta sanaa politiikka tuskin kannattaa tässä yhteydessä käyttää: poliittinen elämä tuntuu tässä maassa rämettyneen vielä pahemmin kuin kirkollisen elämän tarkoitus.

Melkein jokaisesta uskonnosta löytyy eri muodoissa niin sanottu kultainen sääntö. Sen mukaan ihmisen tulisi kohdella toisia ihmisiä kohtaan siten, kuin hän haluaa itseäänkin kohdeltavan.

On se harmi, että kultaisen säännönkin voi tulkita niin monella eri tavalla.

Onko maailmaa enää ilman sanomalehtiä?

Torstai 14.5.2009 klo 6.45

Tämän aamun (14.5.) Hesarissa oli kulttuurituottaja Marjaana Mykkäsen mielenkiintoinen mielipidekirjoitus median muuttumisesta painetusta sähköiseksi.

Mykkäsen mukaan Yhdysvalloissa moni taloudellisisissa vaikeuksissa painiskeleva sanomalehti on jo joutunut lopettamaan toimintansa. Lännen ihmemaassa on kaupunkeja, joissa ei ilmesty enää ainoatakaan sanomalehteä.

Asiaan on siellä myös havahduttu. On alettu miettimään sitä, tarvittaisiinko lääkkeeksi panostusta julkiseen yleisradiotoimintaan. Mallimaaksi on nimetty mm. Suomi.

Yleisradion roolista keskustellaan Suomessa nyt paljon. Rahoittaja määrää tavalla tai toisella sen, millaista aineistoa media tuottaa. Sanomalehti julkaisee sitä, mitä se luulee lukijoidensa lukevan. Yleisradio julkaisee siis samalla logiikalla sitä, mitä rahoittajat, eli valtiovalta haluaa kansalaisten lukevan, näkevän ja kuulevan.

Useat tekijänoikeusjärjestöt olivat eilen mukana Sanomatalon edessä järjestetyssä mielenosoituksessa Sanoma Newsin avustajapolitiikkaa vastaan. Oli jännä huomata, että Sanoma Newsin toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen ei vastannut mielenosoittajille konsernin sanomalehtien sivuilla.

Ei, hän teki sen sähköisessä blogissaan.

Sykemittarit tulivat monen kannalta liian myöhään

Perjantai 6.2.2009 klo 6.36

Aamun Hesarissa (6.2.) Kainuun Prikaatin viestikomppanian päällikkö harmittelee sitä, että varusmiesten syke nousee hiihtäessä yli kriittisen raja-arvon 150. Jos päällikkö olisi tiennyt sen etukäteen, olisi ampumaradalle menty bussilla.

Harmi, ettei sykemittareita ollut käytössä jo toisessa maailmansodassa. Moni ihminen olisi säilyttänyt henkensä jos ennen hyökkäystä, ja ennen nousua ylös taisteluhaudasta olisi jokaiselta läsnäolijalta mitattu syke.

Eiköhän se siinä tilanteessa pyyhkinyt sekä puolustajilla että hyökkääjillä reilusti yli tuon sallitun arvon.

Kirja valokuvista, ja kuvaamisesta

Tiistai 20.1.2009 klo 7.28

Luin Michael Freemanin kirjan Valokuvaamisen taito (Docendo 2008). Tai oikeastaan, Freemanin kirjaa piti sekä lukea että katsella. Suosittelen kaikille, jotka kuvaavat joskus.

Oli lohdullista lukea, että huippuvalokuvaajallakin suuri osa onnistuneista otoksista syntyy sattumalta: vaikka kuinka sommittelee näkymää ja odottaa sopivaa kuvausajankohtaa, niin juuri tärkeällä hetkellä joku astuu kuvaan, siitä pois tai kääntää päänsä.

Kiinnostava oli sekin havainto, että huippuvalokuvaaja tietää, miten minä hänen ottamaansa kuvaa katson. Ainakin minulla Freemanin kuvaama järjestys toimi. Ihminen katsoo aina ensin toisen ihmisen kasvoja. Niiltä evoluutio on meidät opettanut lukemaan merkkejä vaarasta, ystävällisyydestä ja tulevasta.

Kirja-ale on kirjailijan painajainen

Tiistai 13.1.2009 klo 6.59

Taas on se aika, kun kirjakaupoista saa edullisesti luettavaa. Kirja, jonka ohjeellinen vähittäismyyntihinta puoli vuotta sitten oli 30 euroa lähtee nyt kolmella eurolla.

Täysihintaisesta kirjasta kirjailijan osuus tuotosta lienee keskimäärin kolme euroa. Samassa suhteessa laskettuna alekirjasta rapsahtaa tilille 0,3 euroa.

Kirjailijaliiton uusi puheenjohtaja Tuula-Liina Varis peräänkuulutti maanantaina tv-uutisissa valtiovallan vastuuta kulttuurin alkutuottajien ansiomahdollisuuksista. Oikein on, että asiasta pidetään ääntä.

Mutta suurin syy tilanteeseen taitaa olla huonosti toteutuvassa markkinataloudessa: miten on mahdollista, että hyvänkin kirjailijan kirja vanhenee puolessa vuodessa kymmenesosaan alkuperäisestä hinnastaan? Miten kustantamon kannnattaa painattaa "ylisuuri" painos? Miten kirjakaupan kannattaa myydä se pois tuolla hinnalla?

Vastaus taitaa löytyä siitä, että kirjailija ei ole tällä hetkellä yrittäjä, vaikka hänellä onkin teokseensa tekijänoikeus. Jos ennen kustannussopimuksen allekirjoittamista kirjailijalta vaadittaisiin Y-tunnus ja merkintä ennakkoperintärekisterissä, voisi ala tervehtyä ja kilpailun toimimattomuus vähentyä.

Tai ainakin suurin osa kirjailijoista oppisi tekemään itselleen katetuottolaskelman. Kilpailluista markkinoista kirjallisuudessakin on kysymys. Käykää alessa katsomassa jos ette usko.

Juutalainen kirjallisuus - ja suomalainen

Lauantai 10.1.2009 klo 17.42

Luin joulun seutuna Nathan Englanderin romaanin Erikoistapausten ministeriö (Like 2008). Kirjan takakannessa kerrotaan näin: "Amerikanjuutalaisen kirjallisuuden parasta perintöä uudistavaa Englanderia ei ole turhaan verrattu Singeriin, Rothiin ja Malamudiin."

Tuo luokittelu nimenomaan juutalaiseksi kirjallisuudeksi on mielenkiintoista. Samaa luokittelua on tehty useammassakin Englanderin romaania koskevassa kritiikissä jotka olen lukenut. Kansojen sulatusuuni ei siis ole pystynyt kuorimaan tämän "juutalaisuuden" olemuksesta jotakin merkittävää pois. Mitähän se jokin mahtaa olla?

Siitä voi johtaa ajatuksia myös suomalaisen kirjallisuuden kuvaan maailmalla. Arto Paasilinna lienee tämän hetken menestynein kirjailijamme kansainvälisesti. Ainakin hän on yksi näkyvimmistä. Olisikohan siitä apua, jos meitä, vielä tuntemattomia kynäilijöitä markkinoitaisiin ulkomaisille kustantajille ja lukijoille lauseella "suomalaisen kirjallisuuden parasta perintöä uudistavaa X:ää ei ole turhaan verrattu Paasilinnaan."

Lama on kaksinaamainen juttu

Sunnuntai 28.12.2008 klo 17.08

Maailma on kuulemma painumassa lamaan. Jotta niin ei kävisi, yritetään meistä jokaista optimoida kuluttamaan mahdollisimman paljon. Keinoja siihen on monia: peruskorkojen alentaminen, veronkevennykset, puheet siitä että ylöspäin lähdetään jo ensi syksynä.

En ole lukenut tai kuullut yhdenkään huippupoliitikon sanovan, että onpa hyvä juttu että kulutus nyt pienenee. Että tämähän antaa meille mahdollisuuden saavuttaa ne kovat tavoitteet, jotka me olemme kansainvälisissä ilmastosopimuksissa sopineet.

Jokin tässä yhtälössä ei täsmää. Maalaisjärjellä ajateltuna jokainen meistä tinkii nyt ensimmäisenä siitä, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Jos tinkii. Eikö näin pitäisi ollakin? Vastaavasti, teollisuus- ja muu tuotanto vähenee niiden tuotteiden ja palveluiden osalta joita ei sittenkään tarvita. Loogista?

Eikö pitäisi satsata kulutuksen lisäämisen sijasta nyt kaikki laman myötä vapautuva resurssi uusiin keksintöihin ja palveluihin? Sellaisiin, joilla me vähennämme päästöjä sitten, kun maailmantaloudella menee taas hyvin? Sekin päivä tulee vielä.

Ja silloin on vahvoilla se kansakunta ja yritys, joka ei enää ole  niin riippuvainen kalliista öljystä, tai jostakin muusta hupenevasta luonnonvarasta. 

Lainauskorvaukset tulevat - jollakin aikataululla

Torstai 18.12.2008 klo 8.50

Kirjoitin alkuvuodesta 2007 kirjallisuus- ja kulttuurilehti Säröön artikkelin kirjastoissa olevien kaupallisten aineistojen lainauskorvauksista. EU:n kanta on, että kirjastoissa julkisesti saatavissa olevista aineistoista pitäisi maksaa niiden tekijänoikeuden haltijoille korvauksia.

Ilmeisesti sen määritteleminen, kuka korvauksiin on oikeutettu, millä perusteilla ne maksetaan ja paljonko kukakin saa on työläs urakka. OPM:n Jukka Liedes piti Opetusministeriön kirjastopäivillä 2.12.2008 esitelmän asian tämänhetkisestä tilanteesta.

Se löytyy osoitteesta www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Kirjastot/Luennot/Liitteet/Jukka_Liedes.pdf

Raamit on sovittu, ja miljoonia on ollut valtion budjeteissa. Jää nähtäväksi, milloin se jako alkaa. Tammikuussa 2007 OPM:n virkamiesten veikkaus oli, että kirjailijan tai muun tekijänoikeuden haltijan saama korvaus kirjansa lainaamisesta voisi olla kahden sentin luokkaa per kerta.

Sillähän tekee jo vaikka mitä.

Karjalaisilla kirjamessuilla

Lauantai 22.11.2008 klo 18.45

Olin tänään (22.11.) Helsingissä Karjalaisilla kirjamessuilla oman, Kannaksen metsänhoitoa käsittelevän kirjani tiimoilta.

Messuilla palkittiin parhaita tänä vuonna ilmestyneitä, menetetyn Karjalan pitäjiä ja kyliä käsitteleviä kirjoja. Täytyy ihailla sitä määrää kirjallisia hankkeita, joka karjalaisia sukujuuria omaavilla ihmisillä on. Karjalan Liiton puheenjohtaja Markku Laukkanen totesi varmasti aivan oikein, ettei mistään muusta Suomen osasta ole kirjoitettu niin paljon kuin menetetystä Karjalasta.

Asia on hyvä ja kannatettava, näinä juurettomuuden aikoina. 

Millainen eläjä on jätkämaisteri?

Tiistai 11.11.2008 klo 14.29

Havahduin. Lehdessä luki, että Perussuomalaisia johtaa jätkämaisteri.

Jätkä-sanaa on käytetty aikaisemmin alatyylisenä nimityksenä nuorukaisesta tai miehestä tai korttipakan sotilaasta. Vanhastaan jätkiksi on nimitetty metsätyömiehiä.

Peräti mielenkiintoinen ymppäys jätkä-sanaan on tuo maisteri. Onko lopputulos silloin alatyylinen nimitys yliopistossa opiskelleelle henkilölle?

Ja miten jätkä, joka kihnutti pokasahalla elantonsa männyn kupeesta liittyy maisteriin?

Kahtalainen Suomi - kirjallisuudessa

Lauantai 18.10.2008 klo 8.35

Suomen Maakuntakirjailijat ry, jonka johtokunnan jäsen olen valmistelee parhaillaan Nivalassa 15.11. pidettävää Kahtalainen Suomi - kirjallisuustapahtumaa.

Miettiessämme viime keväänä jokavuotisen kirjallisuussessiomme teemaa tuo kahtalaisuus, kahtiajakoisuus nousi aika nopeasti esille. Nimenomaan sellaisena, kuin kirjallisuus yrittää sitä kuvata.

Kahtiajakoisuus kai kuuluu ihmisen perusolemukseen; kaikki näyttäisi olevan hyvin, mutta silti odotamme elämältä enemmän; se läheisin ihminen tuntuu hyvältä, mutta toki hän voisi olla vielä parempi; terveys on kohtalainen, mutta eiköhän vaan ole jotakin kolotusta taas tulossa.

Ei kirjallisuus, eikä kirjailijakaan pääse tuosta kahtiajakoisuudesta eroon. Kautta aikojen Dickensit sun muut ovat kuvanneet eroa hyvä- ja huono-osaisten välillä. Jari Tervoa pidetään yhä lappilaisena kirjailijana, vaikka hän on jo iät ja ajat kirjoittanut aivan muuta kuin rovaniemeläisproosaa.

Niin, ja se kahtiajakoisuus lukijapalautteessa: hyvä vaiko huono? Ei harmaata, vaan joko mustaa tai valkoista. 

Eespäin! Mutta missä väreissä?

Perjantai 10.10.2008 klo 9.29

Tein lehteen juttua kunnallispolitiikasta, ja alkavista kunnallisvaaleista.

Aineistoa kootessa tuli mieleen, että jopa politiikkaa seuraavalla kuntalaisella alkaa olla vaikeuksia erottaa puolueita toisistaan. Aatteen paloa ei esitteissä näy, ja särmät on hiottu mainostoimistojen avulla ulkoasusta pois.

Onkohan Kokoomus tehnyt vasemmistopuolueista lopullisesti hampaattomia unelmoijia julistautumalla työväenpuolueeksi?

Ainakin se hätkäyttää, kun näkee kansalaisen rinnassa sinivalkoisen Eespäin! -pinssin. Takavuosina sana yhdistyi aivan eriväriseen liikkeeseen.

Mies, nainen ja oma napa kirjallisuudessa

Sunnuntai 10.8.2008 klo 7.42

Tämän päivän Hesarissa (10.8.) arveltiin, että kaunokirjallisia teoksia kirjoitetaan näinä päivinä yhä useammin joko mies- tai naisnäkökulmasta. Proosa personoituu kirjailijan itsensä, hänen elämänkumppaninsa ja lähipiirinsä kuvaukseksi.

Liekö siinä niin paljon eroa miltä oma napa näyttää, kun sitä katsoo mies tai nainen? Tosin, läheltähän näkee paremmin.

Siitäkin huolimatta arvostan edelleen niitä kynänkäyttäjiä, jotka haluavat kirjoittaa jostakin isommasta, kokonaista ihmisryhmää koskettavasta aiheesta. Tähän joukkoon luen ainakin Risto Isomäen (Sarasvatin hiekkaa), Pentti Linkolan (Johdatus 90-luvun ajatteluun) sekä Joseph Hellerin (Catch-22).

Syksy alkaa - ja apurahahaku

Maanantai 4.8.2008 klo 9.02

Syksyllä jaetaan pääosa maamme monista kirjallisuuspalkinnoista. Melkein kaikille meistä kynäilijöistä tärkeämpiä kuin palkintojen jakopäivät ovat ne päivät, jolloin ensi vuoden apurahat täytyy viimeistään hakea, tai kun tiedot keväällä haettavina olleiden apurahojen saajista julkaistaan. Pääosa noista tärkeistä päivämääristä kuuluu syksyyn.

Apurahamarkkinoilla anojia riittää... Olisi mielenkiintoista tietää, moniko kirjoittamiseen apurahaa hakevista sen saa, edes jostakin tuutista. Pidän siitä, että suurimmat yksityiset säätiöt (esimerkiksi Kordelin ja Wihuri) julkaisevat nettisivuillaan tiedot jakamiensa rahojen saajista. Mikähän lie syy, että moiseen avoimuuteen ei ole päästy esimerkiksi ns. kirjastoapurahojen kohdalla?

Jakopäätöksiä tekeviä ihmisiä ei käy kateeksi. Muutamalla aanelosella hakija yrittää selvittää sen omasta mielestään huisan kirjaidean, jonka hän haluaa toteuttaa. Mikä lie se pisteytysjärjestelmä, millä ne huisuudet pannaan jonoon?

Missä asennossa olen, kun kirjoitan romaania?

Sunnuntai 20.7.2008 klo 8.38

Tämän aamun Hesarissa (20.7.2008) kolmea suomalaista kirjailijaa oli pyydetty kertomaan siitä, missä asennossa, ja missä paikassa he kirjoittavat kirjansa. Mikko Rimminen, Helena Sinervo ja Miina Supinen kertoivat asiasta kukin omalta kohdaltaan.

Kysymys on mielenkiintoinen, nimenomaan kysymyksenä joka esitetään kirjailijalle. Olen nähnyt myös haastattelun, jossa kysyttiin kirjailijoilta sitä ovatko he koskaan kokeilleet kirjoittamista alastomina.

Tällaisten kysymysten esittämiseen löysin kaksi mahdollista syytä. Ensimmäinen on se, että jutun tehnyt toimittaja on löytänyt tutkimustietoa siitä, missä asennossa/vaatetusasteessa luovaa työtä tekevän ihmisen ajatus kulkee parhaiten. Siinä tapauksessa olisi ollut hyvä, jos toimittaja olisi lisännyt jutun yhteyteen faktalaatikon niistä tuloksista, joita ko. tutkimuksessa oli saatu. Siitä olisi ollut meikäläisellekin suoranaista ammatillista hyötyä.

Se toinen vaihtoehto juttuidean syntymisestä on nimittäin karmeampi. Toimittaja ei ole keksinyt näiden, eikä muidenkaan kirjoittajien varsinaisesta työstä, siis niistä teoksista joita he ovat kirjoittaneet mitään sellaista, mikä olisi antanut aiheen pohtia elämää, ja sen mutkaisia kulkuja.

Ehkäpä tämäkin Hesarin haastattelu sopii siihen samaan sarjaan kysymyksiä, joilla kysytään että pitääkö kirjailijan olla onneton kirjoittaakseen hyvin. Eikä helvetissä pidä! Kirjoittaminen on työtä, ihan samanlaista kuin muukin työ. Minä en ainakaan halua kohdata maantien suoralla venäläistä rekkakuskia, joka on niin onneton että tekee työnsä paremmin kuin koskaan. Enkä vaatekaupan myyjää, joka palvelee minua hyvin, koska tuntee kaiken elämässään olevan viturallaan.