Kritiikki Niobesta ja politiikan tärkeydestä

Maanantai 7.7.2014 klo 8.19

Hyvän kirjakritiikin tekeminen on laji, johon minusta ei ole. Lukijan – kriitikon – on arvotettava lukemaansa vertaamalla sitä johonkin aikaisemmin lukemaansa. Hänen on kyettävä kertomaan kirjan teemoista ja jännitteistä paljastamatta niistä liikaa.

Kriitikon on muistettava, että se mitä hän kirjoittaa on hänen henkilökohtainen mielipiteensä – ei kaiken tyhjentävä totuus kyseisestä teoksesta.

Ritva Sorvali on kirjoittanut Kouvolan Dekkaripäivien nettisivuille kritiikin tammikuussa ilmestyneestä romaanistani Niobe. Kritiikissä hän kuorii auki teokseni keskeiset teemat, ajankuvan ja päähenkilöt. Nioben keskeiseksi sanomaksi hän näkee politiikan – eli yhteisen päätöksenteon – tärkeyden natsismin kaltaisten hirmuhallintojen syntymisen ehkäisemisessä.

Hyvä niin, kirjailija kiittää ja pokkaa. Joku muu kriitikko olisi voinut painottaa aivan toisenlaisia asioita teoksessa. Hän olisi ollut valinnoissaan aivan yhtä oikeassa kuin Ritva omissaan.

Saattohoitajakissa, syövän tunnistava koira sekä luomakunnan kruunu

Lauantai 28.12.2013 klo 16.19

Meitä ihmisiä kutsutaan joskus luomakunnan kruunuiksi. Kruunuja tai ei, me uskomme olevamme kehittyneemmällä tasolla kuin mikään muu maapallolla asuva eliölaji.

Kovinpa ovat vajavaiset tietomme ja puutteelliset aistimme. Minna Lindgren kirjoitti Hesarissa 22. joulukuuta hienon kolumnin hoitavista kyvyistä, joita meille niin tutuilla lemmikkieläimillä on. Kuinka on mahdollista, että koira tunnistaa sairaalabakteerin tai syöpäsolut paremmin kuin yksikään ihmisen tekemä vekotin? Entä kuinka kissa voi tietää, kuka meistä on pian kuoleva?

Ainakaan toistaiseksi emme tiedä vastauksia. Ehkä niitä pitääkin etsiä sananmukaisesti koirien ja kissojen kanssa.

Kuinka voin varastaa kauniin laulun Internetissä

Tiistai 3.12.2013 klo 8.54

Kuuntelen paljon musiikkia. Talven alkaminen myös täällä etelässä on saanut päässäni soimaan Sinitaivas-yhtyeen esittämän version Chris De Burghin kauniista hitaasta valssista When winter comes.

Löysin kappaleen Internetistä, You Tube -palvelusta. Laitoin linkin kappaleeseen myös omalle Facebook-sivulleni. Teko soimasi omaatuntoani: voi olla, että joku kuuntelee kauniin kappaleen linkkini ansiosta You Tubesta eikä osta Sinitaivaan levyä. Voi olla, että Sinitaivaan sympaattiset soittajat menettävät tekoni takia ansaitsemiaan tuloja. Mistä minä sen voin tietää?

Tällä hetkellä tekijänoikeuksista keskustellaan paljon. Internetin ja sähköisten jakelukanavien myötä tilanne on ryöstäytynyt käsistä. Jos Sinitaivaan kappale on ladattu nettiin ilman lupaa niin syyllistynkö rikokseen, kun laitan linkin kappaleeseen naamakirjaani, tosin ilman ansaitsemistarkoitusta?

Minusta nuo kysymykset ovat liian isoja yksittäisen musiikista nauttijan vastattavaksi. Minun täytyy vain uskoa, että ko. kappaleen You Tubeen ladannut on kysynyt siihen luvan esittäjiltä. Muussa tapauksessa - rikoslakia maallikon pään kautta tulkiten - You Tube -palvelun omistaja syyllistyy varastetun tavaran välittämiseen.

Vai lieko You Tuben omistava monikansallinen yhtiö liian iso tekijä tuollaisesta rikoksesta vastaamaan?

Tavataan Helsingin kirjamessuilla

Keskiviikko 23.10.2013 klo 14.39

Esiinnyn Helsingin kirjamessuilla lauantaina 26.10. 13.30 - 14.00 Dekkariseuran esiintymislavalla, sen jälkeen notkun vielä jonkin aikaa  Myllylahden osastolla 6g89.

Tulkaa juttusille, jos olette maisemissa :)

Sarjakirjailija on ajan trendi

Keskiviikko 4.9.2013 klo 7.18

Arvostamani kirjailijakollega, kouvolalainen Jukka Behm kertoo tämän aamun (4.9.) Kymen Sanomissa uuden Lahjoja norsujumalalle-romaaninsa taustoista. Jutussa kerrotaan, että sarjat ovat jännityskirjallisuudessa vahva trendi. Niin myös fantasiassa, ja nykynaisten elämää kevyesti kuvaavassa chick lit -kirjallisuudessa. Jukan kertoman mukaan idea jännärisarjasta tuli kustantamolta.

Mikäpä siinä. Itsekin kirjoitan ”irtokappaleiden” lisäksi Sudenmaa-romaanisarjaa. Lukijana olen nautiskellut Henning Mankellin, Donald Westlaken, Rex Stoutin ja monen muun ”sarjakirjailijan” tuotannosta.

Usean saman päähenkilön ympärille, kenties samaan ympäristöön sijoittuvan romaanin kirjoittaminen aiheuttaa myös kysymyksiä. Kuinka paljon jo aikaisemmin kerrottujen asioiden tuttuus lukijoiden keskuudessa aiheuttaa rajoituksia kirjoittajalle? Entä aiheuttaako se joskus sitä, ettei kirjailija voikaan käsitellä jotakin häntä kiinnostavaa aihetta, koska se rikkoisi sarjan tyylin ja hengen?

Pieniä, mutta isoja kysymyksiä kirjoittajalle. Sarjakirjoittaminen on ookoo, mutta kirjoittajalla täytyy säilyä vapaus hypätä pois sarjasta, jos jokin käsittelyä kaipaava teema sitä vaatii. Muutoin kysymys on – niin luulen – omien näkemystensä huoraamisesta.

Vain tarinan kertoja tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Joskus - onneksi aika usein - kirjailija ei sitä itsekään tiedä.

Menestyskirjassa on oltava seksiä

Keskiviikko 24.7.2013 klo 7.07

Tulevana syksynä haastattelen yleisön edessä useampaakin kirjailijakollegaa. Kesän hiljaisina iltoina valmistaudun tehtävään lukemalla heidän viimeisimpiä teoksiaan. Yksi niistä on parhaillaan loppusuoralla. Pidän tästä romaanista: eläviä ihmisiä, elävää kieltä ja elämää suurempi tarina.

Sen lisäksi kirjassa on runsaasti rakastelukohtauksia, panoja ja raiskauksia. Miehen ja naisen sukupuolielimiä ja niiden eritteitä kuvaillaan useista eri näkökulmista. V- ja k-alkuisia nimityksiä noille elimille löytyy vaikka kuinka paljon.

Tätä kirjaa on kiitetty kaikissa lukemissani kritiikeissä. Sen omaperäistä kieltä, tarinan sujuvuutta, sen yleismaailmallisia teemoja. Mutta... seksistä ei yhdessäkään kritiikissä puhuta mitään.

Saman olen huomannut aikaisemminkin monen menestyskirjan kohdalla. Ilmeisesti kulttuuriarvoiltaan arvokasta romaania ei voi olla olemassa ilman seksiä. Siitä ei kuitenkaan puhuta, seksikohtausten kuvauksia ei arvoteta. Yksikään kritiikki ei kehu kirjojen panokohtausten laadukkuutta.

Liekö se korkeakulttuuriin kuuluvaa hienovaraisuutta, vai ihmisen todellisista mielenkiinnon kohteista vaikenemista? Seksi sinänsä ei ole enää mikään tabu kirjoittajille. Siitä kirjoittava kirjailija ei riko enää minkäänlaisia moraalisääntöjä.

Jos ette usko, niin menkää ja ostakaa tämän päivän iltapäivälehdet.

On niin monta tapaa määritellä viisaus

Maanantai 13.5.2013 klo 13.26

”Viisaus on jonkin määritelmän mukaan sekä tunnetta että älyä. Ajattelu ja tunteet eivät ole toistensa vastakohtia eivätkä kilpailijoita.... Molemmat, sekä pää että sydän, järki ja tunteet ovat siis tärkeitä, ja niiden tasapainoinen käyttäminen on välttämätöntä. Hyvä tasapainosta kertova kaava siis lienee: tunne + äly = viisaus.”

Tapasin viimeksi viikonloppuna ihmisen, jota pidin viisaana. Jokin hänen tavassaan puhua ja esittää asiansa sai aikaan vaikutelman, että se mitä hän sanoi, ei ollut ulkoa opittua vaan itse ajateltua. Jotakin juuri hänen ajattelemaansa ja kokemaansa, vaikka tunnistinkin hänen kertomansa asiat myös itsessäni kun hän sanoi ne.

On lohdullista ajatella, että kylmä reaalimaailma ei yksin pysty selittämään ihmisen viisautta. Viisaus – jos ja kun sitä esiintyy – vaatii suodattuakseen kirkkaan lähdeveden kaltaiseksi tunteiden painetta ja kosketusta.

Toisenlaisiakin kohtaamisia tapahtuu. Sellaisia, jolloin tuntee ettemme tunnetasolla tavanneet ollenkaan, tuo toinen ihminen ja minä. Ehkä toinen meistä kärsii silloin aleksymiasta, kyvyttömyydestä kohdata, tunnistaa ja käsitellä omia ja toisten tunteita edes sanallisesti.

Ehkä kaikkea ei tarvitsisi määritellä sairaudeksi. Puhummehan silloin myös viisauden puutteesta. Ja sitä sairauden lajia (eli kylmää järjen käyttöä) tuntuu esiintyvän tässä maailmassa pelottavan paljon.

Lukuvinkki: Päivi Niemi: Resuinen ja rikas (Päivä Osakeyhtiö 2013)

Mustaa kahvia oli Agatha Christien ensimmäinen

Lauantai 16.3.2013 klo 8.11

Kävin eilen katsomassa Haminan Teatterissa Agatha Christien kirjoittaman murhamysteerin Mustaa kahvia. Ensi-ilta oli samalla näytelmän kantaesitys Suomessa. Komea suoritus harrastajateatterilta!

30-luvulle sijoittuva näytelmä oli tiettävästi ensimmäinen jonka Christie koskaan kirjoitti. Myöhemmin syntyikin sitten klassikko Hiirenloukku. Dekkareiden kuningattareksikin tituleerattu Christie otti Hercule Poirot-näytelmällä itselleen haltuun aivan uuden alueen.

Olen kirjoittanut tähän mennessä yhden näytelmän. Näytelmän työstäminen on aivan erilainen projekti kuin romaanin kirjoittaminen: on koko ajan muistettava, että näyttelijät tuovat oman tulkintansa näyttämölle, ja tila antaa omat rajansa sille mitä katsojat näkevät. Romaanissa näyttämönä toimii lukijan mielikuvitus - seiniä ei ole.

Ilmankos Christie kuulemma kirjoittikin Mustan kahvin käsikirjoitukseen tarkat askelmerkit kullekin näyttelijälle.

Kuvassa Hercule Poirot (Raimo Kaistala, takana) ja tohtori Carelli (Petri Salonen)

Elämän ja tarinan taitekohdissa on eroja

Maanantai 18.2.2013 klo 13.18

Kirjoitan tällä hetkellä taitekohtaa erääseen fiktiiviseen tarinaan. Taitekohtaa, jota tarinoista laadituissa teorioissa nimitetään myös käännekohdaksi. Sen jälkeen mikään ei saa olla tarinan päähenkilöiden elämässä niin kuin ennen. Taitekohta sysää liikkeelle tarinan väistämättömän loppuratkaisun. Se antaa sille merkityksen: asiat näyttävät menevän, niin kuin niiden kuuluikin mennä.

Taitekohdan miettiminen fiktiiviseen tarinaan on ainakin minulle tarinaniskemisen vaikein paikka. Ei sitä oikein voi edeltä käsin miettiä eikä suunnitella. Tarinan päähenkilöt ovat siihen mennessä syntyneet jo oikeasti, alkaneet elää minun haluistani riippumatonta elämäänsä. Ellei niin olisi, he olisivat pelkkää paperia. Tuon lopullisen ja kohtalokkaan käänteen täytyy syntyä jotenkin heidän itsensä kautta.

Keksitty taitekohta eroaa monella tapaa tämän "oikean" elämän taitekohdista. Kirjoittajana tiedän vähän jo ennalta, milloin tuo käänne on tulossa päähenkilön elämässä.

Joskus oikeassa elämässä tuntuu, että taitekohdan huomaa omassa mutkaisessa polussaan vasta jälkeen päin.

Ehkä niin onkin loppujen lopuksi parempi.

Uutta Nokiaa ei ehkä tule

Torstai 13.12.2012 klo 7.07

Näin joulun alla on huomiotani kiinnittänyt useammankin arvostamani lehtikolumnistin haikailu uuden Nokian perään. Siis sellaisen tuotannonalan, joka loisi tähän maahan taas tuhansia uusia työpaikkoja ja toisi verotuloja.

Suomesta puhuttiin vielä 90-luvulla ennen kaikkea metsäteollisuuden ja -teknologian huippumaana. Tuo sama vuosikymmen, samoin kuin 2000-luvun alkuvuodet olivat myös tietoliikenteeseen liittyvän teknologian aikaa. Pieniä teknoyhtiöitä perustettiin ja niihin uskottiin.

Viime vuodet ovat merkinneet metsäteollisuuden puolella kymmenien tuotantolaitosten kylmenemistä. Pitkien savupiippujen juurella on pakko keksiä jotakin uutta. Nokia ja siihen liittyvä yritysrypäs työllistää nyt enimmäkseen muita kuin meitä suomalaisia.

Uutta Nokiaa on turha haikailla - ei sitä ainakaan kukaan tänne tuo. Ehkä olisi syytä kääntää katseet niihin luontaisiin vahvuuksiin, joita meillä on. Metsät ovat yhä täällä, samoin suhteellisen puhdas luonto ja paljon tilaa.

Niitä ei läheskään kaikkialla maailmassa ole. Biotalous - mitä kaikkea sen sisään sitten leivotaankaan - on uskoakseni seuraava nouseva asia Suomessa. Aikaa sen kehittäminen ottaa. Uuden sukupolven polttoaineita, biomuoveja ja rakennustapoja ei kehitetä vuodessa eikä kahdessa. Ei kehitetty Nokiaakaan.

Tarvitaan aikaa, rahaa ja kärsivällisyyttä.

Kultaisen säännön oikoluku tehty

Maanantai 3.12.2012 klo 7.14

Kultainen sääntö, viides Sudenmaa-sarjan romaanini ilmestyy tammi-helmikuun vaihteessa. Viikonloppuna sain tehtyä loppuun kirjan oikovedoksen tarkistamisen.

Hyvältä näytti - melkein-valmiina-kirjana tarina tuntui sen kirjoittajasta hyvältä. Ainakaan en enää voi siihen millään lailla vaikuttaa.

Romaanin kannesta päättää kaupallisten kustantajien kautta julkaistaessa aina kustantaja. Olen ollut tyytyväinen Myllylahden esityksiin Sudenmaa-romaanien kansiksi, niin myös tällä kertaa.

Yksinkertaisuus on monesti parasta. Sekä kannessa että sisällössä...

Ei sukunimi romaanin päähenkilöä pahenna

Maanantai 26.11.2012

Eräällä nettisivustolla käyty keskustelu suomalaisdekkareiden päähenkilöiden sukunimistä johti minut vierailemaan Väestörekisterikeskuksen nimipalvelussa. Mielenkiintoinen tuttavuus: sieltä itse kukin voi tarkastaa, kuinka monta samannimistä henkilöä kuin itse on Suomesta löytyy.

Oman Reijo Sudenmaa-romaanisarjani päähenkilön kanssa näkyy saman sukunimen jakavan alle viisi henkilöä tässä maassa. En tunne heistä ketään, eikä ihme: syntyihän päähenkilöni nimi täysin vahingossa.

Ajelin aikoinaan usein kuutostietä Luumäeltä Lappeenrantaan, ja huomioni kiinnitti Hurtanmaa-niminen tiekyltti. Ajattelin usein, että tuota nimeä tulen vielä joskus käyttämään jonkin kirjoittamani fiktiivisen hahmon sukunimenä.

Kuinka ollakaan, kun eräs isokokoinen rikosylikonstaapeli astui autostaan ensimmäistä kertaa elämääni romaanissa Ahventen valtakunta, minä onneton muistin hänen sukunimensä väärin. Hurtanmaasta tuli Sudenmaa.

Hurtanmaita, heitä ei löydy tilastoista ainuttakaan. Pahus!

Pekka Himanen, Sininen kirja ja filosofian vaikeus

Keskiviikko 21.11.2012 klo 14.23

Valtiovallan filosofi Pekka Himaselta tilaama Sininen kirja on herättänyt netissä runsaasti keskustelua. Ei ihme: tilauksen arvoksi on eri lähteissä ilmoitettu noin 700 000 euroa. Sinisen kirjan antimista kirjoittaa terävästi esimerkiksi Minna Lindgren Suomen Kuvalehden blogissaan 18.11.2012.

Tutustumatta Pekka Himasen tuotokseen on tunnustettava, että monet filosofien kirjoittamat teokset ovat minustakin tuntuneet aikojen saatossa uuvuttavilta. Kesken jäi aikoinaan muun muassa yksi alan keskeinen teos, Oswald Spenglerin 1200-sivuinen järkäle Länsimaiden perikato. Myöskään Milan Kunderan kehuttu Olemisen sietämätön keveys ei puraissut minuun. Kosketuspinta jäi puuttumaan.

Aristoteleen Runousoppi ja moni muu tämän alan teos on sen sijaan toiminut hyvin myös minun kohdallani. Parhaimmillaan filosofi pystyy antamaan lukijalleen paljon uutta ajateltavaa.

Mutta tässäkin kysymyksessä täytyy olla kahden kauppa. Eli en lukematta lähde tuomitsemaan Himasenkaan teosta mitättömäksi - vaikka noiden ajatusten hinta kalliilta tuntuukin.

Monologista on moneksi

Perjantai 16.11.2012 klo 12.12

Eilen oli mahdollisuus kokea Haminan kirjaston Kasper-salissa todellinen taide-elämys. Ohjaaja, dramaturgi ja kirjailija Juha Hurme esitti Pekka ja Pätkä -elokuvien ympärille rakennetun monologinsa Puupää.

60 minuuttiin mahtui yhden miehen esittämänä monen monta mainiota henkilöhahmoa. Kirjailijahaastattelussa ennen esitystä Hurme sanoi, ettei hän pidä vasiten tehdystä hahhahhaa-huumorista. Toden totta, sitä ei tarvittu: nauru syntyy luonnostaan silloin, kun se on syntyäkseen.

Hurme on kiertänyt maata monologinsa kanssa jo vuosia, ja esittänyt sen yli 150 kertaa. Jos kohdalle sattuu, niin menkää ihmeessä katsomaan.

Pätkä Puupäätä löytyy näköjään myös You Tubesta.

Miksi vietämme Halloweenia mutta emme Kekriä?

Lauantai 3.11.2012 klo 12.28

Angloamerikkalaisen kulttuurin invaasio on tuonut vuosikalenteriimme monta uutta juhlapäivää ja tapahtumaa. Parhaillaan vietetään Halloweenia. Keväällä vietetään vastaavasti Ystävänpäivää.

Ehkä näillä päivillä on oma tarkoituksensa, mutta silti toivoisin, että olisimme niin ylpeitä omista juuristamme että voisimme viettää samalla tavalla perinteisiä suomalaisia juhlia.

Tällainen juhlapäivä voisi olla esimerkiksi Kekri, sadonkorjuun juhla jota vietettiin Mikkelinpäivän (29.9.) ja nykyisen pyhäinpäivän välisenä aikana. Sana kekri tarkoitti kansankielessä jonkin päättymistä.

Kekriä voisi aivan hyvin viettää vaikkapa lokakuun viimeisenä viikonloppuna, kun talviaika alkaa. Päivä on jo lyhyt, ja kasvun aika on luonnossa lopussa. Meidän ihmistenkin olisi ehkä syytä rauhoittua hetki, sopeutua vähenevään valoon ja alkaa odottaa sitä kuitenkin pian koittavaa kevättä.

Kotkan kirjalliseen iltaan

Tiistai 28.8.2012 klo 10.27

Kirjailijavierailut ovat kirjailijalle yksi foorumi saada esille niitä teemoja, joita hän kirjoihinsa leipoo. Harva meistä on yhtä aikaa sekä hyvä kirjoittaja, hyvä puhuja että hyvä esiintyjä. Mutta hauskoja välietappeja kirjailijan työssä nämä esiintymiset joka tapauksessa ovat - toivottavasti myös kuulijoiden kannalta.

Kotkassa tehdään ansiokasta työtä kirjallisuuden edistämisessä myös tällä saralla. Odotan mielenkiinnolla kollegani Irja Sinivaaran haastattelua keskiviikkona 19. syyskuuta.

Hyväkin ihminen pystyy tekemään pahaa

Tiistai 3.7.2012 klo 7.14

Erään kansainvälisen yhtiön entinen henkilöstöpäällikkö tervehti uusia työntekijöitä muistuttamalla heitä siitä, ettei yhtiö rakasta heitä. Se vuokraa heidät niin pitkäksi aikaa, että he tuottavat sille voittoa, ja lopettaa vuokrasuhteen heti kun heidän tuottavuutensa lakkaa.

Henkilöstöpäällikkö kehotti työntekijöitä etsimään työstään sitä, mikä ravitsi heidän tunne-elämäänsä, sillä sellaista ravintoa ei palkkakuitti antaisi. Hän kehotti työntekijöitä hoitamaan ihmissuhteita sekä kotona että työpaikalla, sillä vain ne täyttäisivät sielun tarpeet.

Viisas päällikkö osasi samastua ihmisiin, ei kollektiiviseen käsitteeseen nimeltään yhtiö. Yhtiöllä voi olla arvot, mutta sillä ei ole sielua eikä tunteita. Ihmisen psyyke ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan se on moninaisiin suuntiin jakautunut kokoelma pirstaleita.

Osan niistä voi vuokrata työnantajalle. Jos yrittää vuokrata/luovuttaa ne kaikki, tai painaa osan niistä taka-alalle on tuloksena yleensä ongelmia.

Voi olla, että sama periaate toimii myös ihmisten välisissä suhteissa.

Lukuvinkki: James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa (Rasalas2008)

Metsänomistajan rahakirja on erilainen metsäkirja

Keskiviikko 7.3.2012 klo 9.28

Työskennellessäni takavuosina Kaakkois-Suomen metsäkeskuksessa metsänomistajien neuvontatehtävissä järjestin joka vuosi useita metsäverokursseja ja muita metsäkoulutustilaisuuksia eri puolilla Kymenlaaksoa ja Etelä-Karjalaa.

Metsäasioista ja metsärahasta puhutaan yhä useimmiten sillä samalla tavalla, erillään metsää omistavien kotitalouksien muusta elämästä ja taloudenhoidosta. Meitä metsänomistajia on tässä maassa noin 740 000, eikä lähikaupan kassalla kysytä maksetaanko ruokalasku metsä- vaiko muilla tuloilla. Kotitalouden muu rahankäyttö vaikuttaa myös siihen, miten metsää hoidetaan ja mitä sen omistamiselta odotetaan.

Maalis-huhtikuun vaihteessa ilmestyvä Metsänomistajan rahakirja (Metsäkustannus Oy) toteuttaa vihdoin pitkäaikaisen haaveeni metsäkirjasta, joka tuo metsäasiat osaksi kotitalouden muutakin rahankäyttöä ja puhuu niistä samoilla termeillä kuin muistakin raha-asioista puhutaan.

Odotan jännityksellä uutuuteni saamaa vastaanottoa.

http://www.metsalehti.fi/kauppa/tutustu/?BookID=e5c68fb5-387f-4f4f-bb4c-f23ba4c222c5

Samaa mieltä nimettömyydestä, Matti Apunen

Tiistai 30.8.2011 klo 7.10

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti tämän päivän Hesarissa (30.8.) harvinaisen osuvan kolumnin nimettömyydestä nettikirjoittelussa. Olen miettinyt nimettömyyden antaman suojan väärinkäyttöä netin keskustelupalstoilla aika lailla samalla tavalla kuin hän.

"Normaalissa" elämässä kansalainen vahvistaa esittämänsä asian oikeellisuuden omilla kasvoillaan, ja tarvittaessa omalla allekirjoituksellaan. Näin ei tapahdu netissä: ihminen, joka kirjoittaa pahoja asioita toisesta ihmisestä tai ihmisryhmästä ei välttämättä ole se, joksi häntä luulet.

Avoimuus on hyväksi, mutta vain jos se tapahtuu omin kasvoin. Silloin myös vastapuoli - eli viestin netistä vastaanottava lukija - voi arvioida viestin kirjoittajan tarkoitusperiä. Nostaako nimettömyys keskustelun tasoa? En muista sellaista tapausta nähneeni.

Tiedotusvälineissä on osattu jo iät kaiket suojata nimettömyyden viitalla sellainen mielipiteensä esittäjä, joka tuota viittaa oikeasti tarvitsee esimerkiksi rikoksen uhrina. Plussana tällaisessa nimettömyydessä on sekin, että silloin nimimerkin taakse kätkeytyminen ei tapahdu hetken vihanpuuskassa, vaan kysymyksessä on - ainakin asiaa käsittelevän toimittajan taholta - analyyttinen harkinta.

Maistiainen kirjasta, ole hyvä

Lauantai 13.8.2011

Elisan e-kirjakaupasta näkyy löytyvän netissä luettavissa oleva näyte viime keväänä ilmestyneestä romaanistani Liian iso juttu.

Tällaisten tekstinäytteiden käyttö on yleistynyt muuallakin kuin netissä: ihan tavallisessa kivijalkakirjakaupassa voidaan kävijän kouraan tarjota pieni vihkonen, josta löytyy lyhyt pätkä jostakin vasta ilmestyneestä hittikirjasta.

Mikäpä siinä. Ehkä tällaiset maistiaiset saavat jotkut lukijoista löytämään itselleen mieleistä luettavaa. Ainakin meille kirjoittajille se korostaa tarinan vetävän aloituksen merkitystä.

Kas kun tuo näytepala taidetaan yleensä ottaa niistä kirjan ensimmäisistä sivuista.