Me ihmiset olemme neroja pettämään itseämme

Keskiviikko 17.8.2022 klo 15.58

Hiilivapaata energiaa. Nollapäästöisiä tuotteita. Täysin uusiutuvista raaka-aineista tehty. Tuttuja ja uskottavia mainoslauseita? On hyvä, jos et niele niitä kakistelematta.

Ihmiskunta (lue: ne kaikista kehittyneimmät valtiot) ovat rimpuilemassa irti fossiilisten raaka-aineiden käytöstä. Yleensä näillä fossiilisilla tarkoitetaan kolmea tunnettua pahista: öljyä, maakaasua ja kivihiiltä.

Korvaajiksi on juhlapuheissa julistettu energiasektorilla lähinnä biopohjaisia polttoaineita, tuuli- ja aurinkovoimaa sekä ydinvoimaa. Samalla polttomoottorin valtakauden on katsottu olevan kohta ohitse voimanlähteenä. Sen tilalle ajatellaan yleensä sähkömoottoria.

Geologian tutkimuslaitoksen (GTK) tuore tutkimus tarjoaa todella kylmän suihkun noille toiveille. Suuressa murroksessa tarvittavat mineraalit eivät riitä maaperässä. Ydinvoimaa ei ole mahdollista rakentaa lisää riittävän nopealla aikataululla. Tarvittavaan muutokseen liittyy valtavia logistisia haasteita.

Tutkimus on selväsanaista suomea, ja juuri siksi sen sanomaa on ehkä vaikea uskoa. Ainoa mahdollinen tapa selvitä tulevasta olisi kaikenlaisen kuluttamisen raju vähentäminen.

Mutta sitähän me emme halua tehdä. Siksi tarvitsemme kauniita korulauseita.

Kirjan taittovedos on kirjailijalle iso juttu

Perjantai 22.7.2022 klo 11.59

Eilen lähetin kustantajalle omat kommenttini syyskuussa ilmestyvän romaanini taittovedoksesta. Tuollainen vedos on minulle aina tärkeä merkkipaalu uuden teoksen synnyssä: nyt tiedän, miltä luomani tarinan sivut näyttävät myös painetussa kirjassa.

Olen katsellut jo kohtuullisen pitkän aikaa Suomen vuosien 1917 ja 1918 tapahtumia kahden nuorukaisen - kajaanilaisen ja haminalaisen - silmin. Erilaisia versioita tarinasta taitaa olla koneellani jo kahdeksan kappaletta. Vähitellen tarina (lue: merkkimäärä) on tiivistynyt siksi, joka minulle taitettuna lähetettiin tarkastettavaksi .

Siitä ei liene toista sanaa, etteikö syyskuussa ilmestyvä romaanini Tämä nuori maa olisi omaa käsialaani. Syntyprosessissa käsikirjoituksesta valmiiksi romaaniksi on kuitenkin mukana monta muutakin ihmistä.

Kustantajan tiimi, ja viime kädessä kustannuspäällikkö siellä on tehnyt päätöksen, että juuri tämä käsikirjoitus kannattaa julkaista. Graafikko suunnitteli teokselle sen ulkoasun. Kustannustoimittaja on tässä kesän aikana tehnyt kanssani hyvää yhteistyötä teoksen muokkaamisessa julkaisukuntoon. Ja nyt, ihan viimeksi taittaja on suunnitellut kirjan sivuja sellaisiksi, että kirja olisi mahdollisimman miellyttävä "käyttöliitymä" tulevan lukijansa käsissä.

Syvä kumarrukseni heille! Samoin kuin heille lukemattomille, jotka kohta esittelevät, lajittelevat, luetteloivat ja hyllyttävät kirjaani kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Eikä unohtaa sovi heitäkään, jotka ovat tehneet jotakin romaanini hyväksi - tietämättään - jo ennen tätä hetkeä.

Eli kaiken käyttämäni lähdeaineiston tuottaneita tietokirjailijoita, toimittajia, tutkijoita, ja monta muuta. Harva asia syntyy täydellisessä tyhjiössä. Ei ainakaan 440-sivuinen romaani.

Kun naamiot putoavat, voi sattua kaikenlaista

Torstai 23.6.2022 klo 9.32

Ukrainassa syttyneen sodan myötä olen miettinyt sitä, millaisina hetkinä me käytämme naamioita ja miksi niin teemme. Erilaiset maskit, naamiot ja suojaukset peittävät ja paljastavat isoja asioita itsestämme.

”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.” Näin totesi helmikuun 24. päivän tiedotustilaisuudessaan presidenttimme Sauli Niinistö. Se oli hyvä ja tyhjentävä toteamus. Halu ja pyrkimys sodan sytyttämiseen oli ollut kauan nähtävissä, mutta meidän oli vaikea uskoa sen syttyvän. Naamiot olivat täyttäneet tehtävänsä.

En usko, että kukaan meistä selviää elämästään ilman naamioiden käyttämistä. Kun ihminen yllätetään perusteellisesti, häntä loukataan verisesti tai eteen tulee jotakin muuta ikävää, on ensimmäinen luonnollinen reaktio vetää naamio ylleen. Se voi olla hällä väliä -naamari, aggressiivinen vastahyökkäysnaamio, pannaan tämä leikiksi -naamari, kyllähän minä tämän tiesin -maski tai jotakin muuta. Variaatioiden määrä lienee rajaton.

Lienet sinäkin tavannut ihmisen, joka käyttää yhteiskunnassa jonkinlaista valtaa toisten ihmisten ylitse. Usein hän kantaa sen ulkoisena merkkinä kravattia, siistiä pikkutakkia ja jotakin titteliä. Jos kysymyksessä on nainen, maskiin saattaa kuulua siisti kampaus, ja harmahtavan tai vihertäväniloton jakkupuku. Iloisen väristä mekkoa ei välttämättä koeta luotettavana.

Kun kohtaat saman ihmisen hänen vapaa-ajallaan linttaan jo aikoja sitten astutuissa lenkkareissa ja maalitahraisissa verkkareissa joudut väkisinkin miettimään, kumpiko kovin erilaisista maskeerauksista on lähempänä Tärkeän ihmisen aidointa sisintä. Vaaka kallistuu arvailuissamme usein tuon harmittoman verkkariveikon puoleen. Vaan onkohan tulkintamme aina oikea?

Jokainen, joka on joskus elämänsä aikana rakastunut toiseen ihmiseen, tietää kuinka tärkeä hetki maskinsa pudottaminen on. Se hetki, kun luopuu näyttelemästä ”parempaa” ihmistä kuin oikeasti onkaan, ja paljastaa rakkautensa kohteelle tunteensa ja oman haavoittuvuutensa. Jos noina hetkinä saa vastarakkauden sijasta sisäänsä muita pistoksia ja kokee sitä usein, voi olla että suojaava maski saa pysyvän sijansa ihmisen kasvoilla. Tuo lienee yksi kuvatuimmista aiheista maailmankirjallisuudessa.

Maski voi olla myös positiivinen asia. Kun katselee jääkiekkokatsomossa naamansa sinivalkoisin värein tuhrineita kisaturisteja, tai tuoretta maailmanmestaruutta toreilla juhlivaa kansaa, tulee väkisinkin miettineeksi onko kysymyksessä aito asia. Onko ilon ja voitonhuuman näyttäminen julkisesti ja osana joukkoa helpompaa, kun sen voi jakaa jonkin isomman joukon osana ja suojissa? Kuinka moni juhlijoista ja kannattajista on mukana vain siksi, että yrittää kokea jotakin sellaista tunnetta, jota näkee/arvelee muiden tuntevan?

Hyvän, teflonpintaisen naamion rakentamiseen itselleen kuluu aikaa. Toisilta meistä se onnistuu paremmin kuin toisilta. Ehkä joskus käy niin, että siitä naamiosta tulee aidompi kuin alkuperäisestä mallista, ja ihminen alkaa itsekin uskoa siihen.

Se lienee yksi syy siihen, miksi sodat syttyvät.

Kamera on verraton kaveri aamulenkillä

Tiistai 24.5.2022 klo 12.31

Ellei ole niin sanottu hikikuntoilija, antaa luonnon havainnoiminen eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina mielihyvää vaikka ihan tavallisella koirankusetuslenkillä. Kohtuullisia kuvia ottava digikamera, pari luontokirjaa ja netti viimeistelevät harrastuksen, joka ei maksa maltaita.

Metsäalan koulutuksen saaneena olen opiskellut paljonkin luontoon liittyviä asioita. Eli tunnen yleisimmät maassamme tavattavat lintu-, kasvi- ja nisäkäslajit, sienet, hyönteiset ja niiden elinpaikat. Mutta vasta aivan viime vuosina, kun olen alkanut kantaa kameraa mukanani, olen oppinut enemmän siitä, miten se ihan oikea reaalimaailma – eli luonto ympärillämme - toimii.

Tunnustetaan suoraan: nuorempana oli olevinaan kiire. Lenkit piti tehdä juosten, että kunto nousee. Päässä pyörivät työhön, tai muihin murheisiin liittyvät asiat. ”Onneksi” iän mukanaan tuomat vaivat ovat hillinneet osaltaan tuota valitettavan yleistä kansantautia.

Kamera on matkakaveri, joka opettaa ihmistä pysähtymään ja liikkumaan hitaammin. Muuten ei välttämättä pääse elävän kohteen lähelle, ennen kuin se karkaa pois. Katse oppii hakemaan läheltä ja kaukaa sellaisia asioita, jotka ovat kuvaamisen väärtejä. Vähitellen oppii tietämään, milloin kannattaa painaa laukaisinta, ja miten kuvaa kannattaa rajata.

Olen oppinut tunnistamaan sellaisia lajeja, joita en ennen tuntenut. Viime viikolla kuvasin sinisuohaukan saalistamassa myyriä. Yllä oleva kauniskukkainen kalliokasvi olisi jäänyt ilman kameraa huomaamatta ja nimeämättä.

Kameran kanssa liikkumisesta ei kannata ottaa suorituspaineita. Kaikkia eliölajeja ei tarvitse oppia ulkoa. Divareista saa tosi hyviä tunnistusoppaita muutamalla eurolla. Kun kuvan – sen suttuisenkin – avaa kotona tietokoneen näytölle, voi kaikessa rauhassa tutkia linnun tai kasvin ulkoasua. Netistä löytyvä luontoportti.com on verraton apu kotimaisten lajien tunnistamisessa.

Vähitellen kameran kantamisesta ulkona tulee tapa. Eikä se ole pois kuntoilusta eikä asioiden työstämisestä mielessään. Voi olla, että askeleet vievät sellaisille poluille, joilla en ole ennen käynyt. Ja ihmisen pää on sellaiseksi tehty, että mielensä irrottaminen arjen ongelmista luonnon seuraamiseen voi tuoda alitajunnasta pintaan ratkaisut kinkkisiinkin ongelmiin.

Yli sata vuotta kirjoitettua suomalaista hölynpölyä

Maanantai 2.5.2022 klo 11.50

”Sanomalehtimiehen pitää aina kirjoittaa, vaikka ei aina olisi mitä kirjoittaisikaan. Ja kun ei ole oikein selvillä siitä, mitä kirjoittaa, niin silloin hyvin useasti tulee kirjoittaneeksi sellaista sekasotkua, jota ei oikein itsekään ymmärrä. Sellaista sekasotkua nimitetään meidän maamme kielellä hölynpölyksi.”

Noin kirjoitti nuori toimittaja Urho Kaleva Kekkonen Kajaanin Lehdessä 21. heinäkuuta vuonna 1919. Vaikka tuosta on kulunut aikaa jo satakunta vuotta, on Suomen pitkäaikaisen presidentin silloinen havainto yhä ajankohtainen.

Tänä päivänä toimittajan työtä tekevällä on yleensä taustalla monipuolinen koulutus. Hänellä on käytössään runsaasti erilaisia hakupalveluja, ja paljon dokumentoitua tietoa erilaisista aihepiireistä. Juttuja on kirjoitettu tässäkin maassa eri aiheista niin paljon, että verrokkiaineistoa löytyy varmasti, kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin aiheista.

Lähtökohta on kuitenkin sama. Sanomalehtimiehen ja -naisen täytyy kirjoittaa, sillä se on media-alalle hakeutuneen tapa hahmottaa maailmaa. Sata vuotta sitten kuvallinen viestintä oli lehdissä vähäistä. Liikkuvan kuvan käyttäminen jutun tekemisessä tuskin edes kävi silloisten journalistien päiväunissa. Äänikään ei kulkenut kauemmas, kuin sinne minne sen sai kantamaan omalla karjaisullaan.

Nykyisin on käytettävissä sekä kirjoitettua sanaa, kuvaa että ääntä. Kesällä 1919 Urho Kaleva Kekkonen tarkoitti nuo sanansa pilkaksi kotikaupunkinsa toisen, eli kilpailevan lehden toimitukselliselle linjalle.

Silti niissä on totuuden siemen tämänkin päivän journalisteille. Kun paljon kirjoittaa/äänittää/kuvaa, on hölynpölyn tuottamisen vaara aina läsnä.

Karisto julkaisee syyskuussa 2022 Urho Kekkosen ja itsenäisen Suomen nuoruusvuosista kertovan romaanini Tämä nuori maa.

Historiallisen romaanin alku voi olla yhdessä lauseessa

Torstai 24.3.2022 klo 10.09

”Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.”
-Urho Kekkonen, 1981: Vuosisatani 1.-

Me elolliset olennot elämme aina tässä ja nyt-hetkeä. Käytämme aikaamme ja tarmoamme niiden luonnollisten ja kuviteltujen tarpeiden tyydyttämiseen, joita meillä on. Ajoittain suunnittelemme tulevaisuutta. Toivomme ja pelkäämme sen tuovan erilaisia asioita tullessaan. Ajoittain päähämme pälkähtää muistumia menneistä tapahtumista. Niitä tulee, halusimmepa niitä tai emme.

Monta, monta vuotta sitten luin edellä lainatun lauseen presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) vuonna 1981 julkaistuista muistelmista. Lause ei jättänyt minua rauhaan. Tuli tarve ottaa selville, millaisia tapahtumia tuon lausahduksen taakse kätkeytyi.

Vasta 17-vuotias Kajaanin Sissi-Rykmentin sotilas Urho Kekkonen sai toukokuussa 1918 johdettavakseen ryhmän, joka teloitti täällä Haminassa, nykyisessä kotikaupungissani punaisiksi luokiteltuja ihmisiä. Noiden tapahtumien muisto ei ilmeisesti jättänyt Kekkosta koskaan rauhaan.

Eräässä toisessa kirjoituksessaan Kekkonen totesi, että aina kun hänelle tuli elämässään oikein tiukka paikka vastaan, hänelle palautuivat mieleen Haminan tapahtumat. Toukokuun 1918 tapahtumat eivät jättäneet minuakaan rauhaan. Syyskuussa 2022 ilmestyy niiden pohjalta kirjoittamani romaani Tämä nuori maa Kariston kustantamana. Kekkonen, ”Känä” tarvitsi yhden elämänsä kipeimmän asian selittämiseen yhden lauseen. Minä kirjoitin aiheesta 500-sivuisen romaanin yrittäessäni ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoitti.

Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi. Kun sitä aloitin, maailmassa vallitsi vielä pääosin rauhan tila, toisin kuin kevään 1918 Suomessa. En työhön ryhtyessäni arvannut, että romaanini ilmestyessä maailmassa vallitsee taas vakava poikkeustila.

Moni nuori mies ja nainen saa näistä päivistä Ukrainassa itselleen samanlaisen, ehkä elinikäisen trauman, jollaisen Känä sai itselleen Haminasta. Ei historia toista itseään: me ihmiset teemme sen ihan itse.

Romaanini esitellään juuri julkaistussa Kariston kesän ja syksyn 2022 uutuuskirjaluettelossa.

Hyvä kustannustoimittaja on kirjailijalle oiva piiskuri

Lauantai 12.2.2022 klo 11.29

Luin viikolla erään tunnetun, arvostamani brittidekkaristin uusimman suomennetun romaanin. Lukukokemus oli tälläkin kertaa hyvä – aina viimeisen kappaleen alkuun asti.

Ollakseen kiinnostava romaanin on oltava monella tapaa hyvin tehty. Kielen on toimittava, ihmisten on oltava lihaa ja verta, miljöökuvauksen on oltava elävää. Sekään ei tee pahaa, jos teoksessa syntyy tavalla tai toisella jännitteitä, joiden voin odottaa purkautuvan/saavan selityksensä viimeistään viimeisillä sivuilla.

Jotakin oli mennyt pieleen lukemani romaanin viimeistelyssä. Tuntui, kuin kirjailija olisi kesken kaiken kyllästynyt aiheeseensa ja sen sisällön kehittämiseen. Päähenkilö – joka dekkarissa on yleensä se, joka ratkoo rikoksia – istui viimeisillä sivuilla tarinaan aivan uutena henkilöhahmona tulleen ihmisen kanssa kahvipöytään. Hän vastasi vuolaasti selostamalla niihin kysymyksiin, joihin tämän lajityypin romaaneissa pitää aina vastata: kuka sen teki, miten hän sen teki ja miksi?

Kun laitoin kirjan kannet kiinni, kävi mielessä pätevän kustannustoimittajan tavattoman iso rooli onnistuneen romaanin synnyttämisessä. Kustannustoimittajan nimeä ei yleensä kirjoiteta mihinkään kohtaan teoksessa. Ehkä monesti olisi syytä.

Laiska kirjailija kirjoittaa laiskan teoksen. Hän (lue: myös minä) tyytyy suoltamaan tekstiä omalla mukavuusalueellaan. Ehkä sillä, joka on ennenkin toiminut. Me kirjailijat emme välttämättä aina näe omia helmasyntejämme: kiusallisesti toistuvia sanoja ja lauserakenteita, tarpeettomia henkilöhahmoja ja juonenpätkiä, täysin ylimääräisiä kappaleita.

Ynnä monia muita turhia vesioksia, jotka poistamalla lopullisesta romaanista saisi aikaan paljon paremman. Tai niitä kehittämällä saisimme siihen kenties lisää iskua, yllättävyyttä ja väriä.

Hyvä kustannustoimittaja on paljon muutakin kuin pelkkä kielenhuoltaja. Hän laittaa paljon kysymysmerkkejä käsiinsä saamaansa käsikirjoitukseen. Kirjailija on se, joka vastaa aina teokseen luomastaan maailmasta. Mutta ei se haitaksi ole, jos siinäkin paratiisissa on joku kiusallinen Eeva tai Aatami näkemässä asiat aivan toisin, kuin mitä sen luoja on ajatellut.

Lämpötilan voi nousta vain 1,5 asteella - mutta on eri asia, millä väestömäärällä se tapahtuu

Maanantai 15.11.2021 klo 17.01

Minäkin olen yrittänyt päästä eri tiedotusvälineistä selville siitä, mitä juuri päättyneessä Glasgow'n ilmastokokouksessa tapahtui ja päätettiin. Aika lailla odotetun kaltainen lopputulos ilmeisesti tuli. Paljon hyviä puheita ja päätöksiä. Mutta...

On hyvä, että ilmastoon ja muuhun elinympäristöömme koskevista asioista yritetään päättää mahdollisimman korkealla tasolla. Viis hiilidioksidista - jonakin päivänä nuo fossiiliset polttoaineet on kuitenkin käytetty niin tarkoin loppuun, että jäljellä olevat kannattaa jättää maankuoren alle. Ja jokainen, joka on käynyt jossakin maailman saastuneimmista kaupungeista uskoakseni toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi elää sellaisessa.

Glasgowissa puhuttiin ilmeisen paljon uusiutuvista energianlähteistä, hiilitulleista, sijoituksista vihreään siirtymään ja tasa-arvosta. Muutamaa toivomaani sanaa en ole ainakaan toistaiseksi mediasta löytänyt. Nimittäin tietoa siitä, millä elintasolla varustetulle ihmiskunnalle noita lukuja ja tavoitteita on laskettu.

Kehitysmaat ovat oikeassa siinä, että ilmaston ihmisperäisestä lämpenemisestä vastanneiden rikkaiden maiden pitäisi sijoittaa enemmän tilanteesta selviämiseen. Toisaalta, nuo rikkaat maat ovat lähinnä länsimaisia demokratioita. Niiden vaaleilla valittujen päättäjien on hyvin vaikeaa saada laajaa kansansuosiota ajatuksille niin sanotun hyvinvoinnin tason laskusta, jotta rahaa voitaisiin suunnata muille maille.

En ole koskaan käynyt Eritreassa. Olen kyllä jutellut niiltä kulmilta kotoisin olevien ihmisten kanssa. Kuulemani perusteella on selvää, että sikäläiset ihmiset haluavat elämäänsä niitä hiilidioksidia ilmakehään tuottavia asioita, joita me täällä pidämme itsestään selvinä: lämmitystä kylmänä kautena, ruokaa joka päivä, ajoneuvoja, viemäreitä, vesiputkia...

Toisaalta, marketin marraskuisten suklaavuorikasojen ohi puikkelehtiessa en oikein usko,  että länsimaalainen ihminen olisi hetikohta valmis laskemaan ns. elintasonsa edes lähelle eritrealaisten nykyistä, vähemmän hiilidioksidia tuottavaa elintasoa.

Jostakin noiden eritrealaisen ja länsimaisen elintason väliltä pitäisi kuitenkin löytyä se säällinen tasapaino, johon katsomme nykyisillä köyhillä mailla olevan oikeus, ja jota kohti meidän "rikkaiden" tulisi kulkea. Se olisi ainoa kestävä peruste lähteä tekemään laskelmia.

Miksi? Koska meitä on aivan liian paljon. En ole nähnyt missään mediassa tietoa siitä, että ilmastokokouksessa olisi keskusteltu suurimmasta kestävästä ihmisten määrästä tällä pallollamme.

Päätös kirjan kustantamisesta on luottamuskysymys

Maanantai 18.10.2021

Mieti kuinka vakavasti kirjoittaja suhtautuu työhönsä, kuinka realistisesti hän arvioi työn laajuutta ja kestoa. Kuinka itsenäinen hän on?
-Aleksi Siltala, Kustannustoimittajan kirja (Suomen Kustannusyhdistys Vastapaino, 2004)-

Kirjan kirjoittamisesta ja sen kustantamisesta on tehty erilaisia opuksia maailman sivu. Makuja ja mieltymyksiä, sekä neuvoja hyvän kirjan tekemiseen löytyy sekä sen kirjoittajalle että sen kustantajalle. Siitä huolimatta Se Täydellinen Kirja on vielä tekemättä.

Työstän ja pallottelen parhaillaan seuraavan romaanini nimiehdotuksia sen tulevan kustantajan kanssa. Luulisi, että hyvän ja iskevän nimen keksiminen olisi helppoa, kun olen jo parisenkymmentä kirjaa kirjoittanut. Ja kustantamon ihmisillä on takanaan tuhansien nimikkeiden kokemus.

Ei se ole. Samalla kun mietimme nimeä, mietimme myös kirjan - romaanin - teemoja. Mitä niistä voi, ja pitää kertoa mahdolliselle lukijalle muutamalla sanalla? Mikä nimi saisi erilaiset ihmiset kiinnostumaan kirjasta? Mikä olisi sellainen nimi, josta syntyisi kirjan kansikuvan suunnittelijalle hienoja mielleyhtymiä?

Olen kuullut kirjailijoiden haukkuvan omien kirjojensa kustantajan alimpaan maanrakoon. Luulen myös, ettei epätoivoinen parku, ynnä hampaiden kiristely kirjailijan yhteistyötaitojen suhteen ole ollenkaan tuntematon asia kustannustoimittajille.

Kirjan julkaisemiseen liittyy paljon tunteita, varsinkin kirjoittajalla. Sitä on työstetty kauan, ja sen kanssa on pystyttävä elämään lopun ikänsä. Mielestäni kustantaja Aleksi Siltala määrittelee hienosti tuossa ohjeessaan myönteistä kustannuspäätöstä harkitsevalle kustannustoimittajalle sen, mistä tässä yhteistyössä on perimmiltään kysymys.

On siedettävä puolin ja toisin sitä, että joku arvostelee työtäni ja ymmärtää sen eri tavalla, kuin olen sen itse ajatellut. Pöhköjäkin ideoita on uskallettava esittää. Ja jos on eri mieltä jostakin asiasta, se on syytä tehdä perustelemalla.

Tuollaista tapaa tehdä yhteistyötä kutsutaan kait arkikielessä luottamukseksi.

Sotakirjallisuus kiinnostaa suomalaisia sukupolvesta toiseen

Perjantai 17.9.2021 klo 15.09

Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho ynnä monet muut Suomen viime sotiin osallistuneet kirjailijat loivat osin omien sotakokemuksien pohjalta kirjallisuutta, jota luetaan yhä. Sen jälkeen sotaa käymättömät sukupolvet ovat tarttuneet samoihin aiheisiin. Sitä viimeistä kaukopartiokeikkaa Muurmannin radalle ei nähtävästi kirjoiteta vielä pitkiin aikoihin.

Kirjastoväen mukaan suomalaiset sotakirjat kuuluvat edelleen kaikista lainatuimpaan aineistoon, ja niitä lukevat kaiken ikäiset. Sotakirjailija, itseään sotatrilleristiksi kutsuva Ville Kaarnakari (s. 1949) kävi tällä viikolla vieraanani Haminan pääkirjaston kirjailijahaastattelussa. Hän oli sitä mieltä, että sotakirjallisuus on nykylukijalle ennen kaikkea ajankulua ja viihdettä.

Se hyvä puoli hyvin kirjoitetussa sotakirjassa – kuten yleensäkin kirjoissa – on, että sellainen laittaa lukijansa etsimään lisää tietoa aiheestaan ja historiasta. Villen haastattelu on nähtävissä Haminan kaupungin YouTube-kanavalla 30. syyskuuta saakka.

Matkailu avartaa, mutta onko jokaisen käytävä kaikkialla?

Maanantai 19.7.2021 klo 17.00

Koronapandemia muutti tapojemme matkustaa ja nähdä maailmaa. Tänä vuonna, tänä kesänä myös Keski-Eurooppa ja Suomi ovat saaneet osansa poikkeuksellisista sääilmiöistä. Vasta jälkikäteen voimme varmuudella tietää, ovatko ne merkkejä ilmastonmuutoksesta, ja kuinka vakavia sellaisia.

Rokotusten edetessä palaamme toivottavasti vähitellen "normaaliin" elämänmenoon. Seuraan kiinnostuksella, kuinka pandemia ja puhe ilmaston muuttumisesta ihmisen vaikutuksesta muuttaa tapaamme matkustaa ja viettää vapaa-aikaa. Oletusarvoni on, että muutos pois entisestä tulee olemaan kivulias.

Yksi esimerkki tästä on puhe lentomatkailun elpymisestä. Matkailu on niin tärkeä elinkeinonhaara eri puolilla maailmaa, että sen perusteella ollaan valmiita sulkemaan - ainakin jossakin määrin - silmät vaikkapa Espanjan aurinkorannikoiden pohjavesien jatkuvalta hupenemiselta tai muovisten pullojen mereltä Aasian lomakohteiden rannoilla. Tai Suomen Lapin tunturinkupeiden täplittämiseltä lomamökeillä.

Sinällään meidän ei enää tarvitse matkustaa joka paikkaan. Internet ja laadukas elävä kuva on lähes jokaisen ulottuvilla joka ikinen hetki jonkin älylaitteen kautta. Hyvin tehdyn videokuvan laatu alkaa olla jo parempaa, kuin mihin ihmisen silmä usein liikaa kansoitetulla näköalapaikalla pystyy.

Vaan noinkohan pystymme vähentämään ilmasto- ja muuta kuormaa luontoa kohtaan vähentämällä matkustamista? Puolustusreaktiot ovat jo menossa - lentäminenhän tuottaa "vain" noin kaksi prosenttia ihmiskunnan tuottamista kasvihuonekaasuista.

Tuo "vain"-sana on käytössä kätevä ja hyvä. Sen pystyy lentämisen lisäksi kytkemään moneen muuhunkin päästölähteeseen.

Meillä ei ole enää yhtään luonnontilaista kaupunkia

Torstai 27.5.2021 klo 8.05

Suomen metsien historia on myös ihmisten historiaa

Maanantai 17.5.2021 klo 10.05

Kävelin viikonloppuna tarkastamassa kuvassa näkyvän rauduskoivikon kuntoa sen keväisen ensiharvennuksen jäljiltä. Lähtökohtana hakkuulle oli sankka koivutureikko, jossa puiden latvukset alkoivat jo kärsiä liiasta runkomäärästä. Sellainen puu jolla ei ole yhteyttävää vihreää lehvästöä tai neulasia, ei yhteytä eikä kasva.

Vanhempani kuokkivat tuon nykyisen metsäpläntin metsän alta pelloksi joskus 1960-luvun alussa. Muistan itsekin kantaneeni lapsuusvuosina erinäisen sangollisen kiviä pellolta metsänreunaan. Hyväkasvuinen maa antoi välillä heinällä, välillä kauralla ja välillä laitumena elantoa kotitilani pienelle nautakarjalle, ja sen kautta meille ihmisille.

Aikanaan karjanpito loppui. Parisenkymmentä vuotta sitten pelloilla istutettiin rauduskoivikko. Tänä keväänä tuli sen ensimmäisen harvennuksen aika. Tuloa ei hakkuusta minulle juurikaan kertynyt, mutta parhaat rungot jäivät lihomaan tulevaisuuden saha- ja vaneritukeiksi. Kenties luonto kylvää koivujen alle sankan kuusentaimikon. Niin valoisassa koivikossa usein käy hyvällä maalla.

Julkisuudessa haikaillaan nykyisin usein luonnontilaisia metsiä. Sellaisia, jollaisia metsämme - ainakin mielikuvissa - kenties olivat joskus 1700-luvulla. Tutkittua tietoahan ei tuolta ajalta juuri kattavasti ole.

Mielessäni ihmettelen aina vähän tuota haikailua. Ei meitä ihmisiä pidä sulkea pois luonnon kierrosta. 1700-luvun jälkeen tässä maassa on hyödynnetty metsiä laitumina, kotitarve- ja polttopuina, kaskeamalla ja tervanpoltossa kasvavassa määrin. 1850-luvulla alkoi teollisen puunjalostuksen voittokulku. Löydän omalta, suhteellisen pieneltä metsätilaltani edelleen jälkiä kaikista noista metsänkäyttömuodoista.

Löydän, ja yritän sovittaa metsätaloutta ja metsäluonnon säilyttämistä yhteen. Se entinen pellonreunametsä, johon aikanaan kannoin niitä kivilasteja saa puolestani olla rauhassa tulevilta hakkuilta. Kolosin sinne taas muutamia haapoja ja ronttikoivuja kolopuiksi. Peipot ja monet muut linnut lauloivat komeasti niiden oksilla.

Taiteen ajanmukaistaminen jälkikäteen on vaarallista

Sunnuntai 24.1.2021 klo 8.00

Yhdysvalloissa on herännyt ajatus poistaa ex-presidentti Donald Trump Yksin kotona -elokuvan lyhyestä kohtauksesta, jossa hän neuvoo elokuvan päähenkilöä kulkemaan oikeaan suuntaan hotellin aulassa.

Vastaavia ajatuksia elokuvien ”muodistamisista” oman aikamme hengen mukaisiksi on kuultu muun muassa #Metoo -kampanjan yhteydessä. Sama pätee myös kuvanveiston puolella: sekä Yhdysvalloissa että Iso-Britanniassa on vaadittu orjakaupasta syytettyjen oman aikansa suurmiesten patsaiden poistamista katukuvasta. Kirjallisuuden puolella on ainakin Ranskassa ehdotettu eräiden sellaisten mieskirjailijoiden teosten vetämistä pois julkisuudessa, joita on syytetty naisten seksuaalisesta ahdistelusta, ja joiden sanotaan kuvanneen näitä tapahtumia kirjoissaan.

Pidän tällaista jälkikäteistä sensurointia vaarallisena. Taide – sekä elokuva, kirjallisuus, musiikki että kaikenlainen kuvataide – on aina paitsi elämysten ja virkistyksen lähde, myös historiallista kuvausta omasta ajastamme ja sen arvoista. Taidetta arvotamme tässä ja nyt. Kun katsomme taiteen tuotoksia kymmenien ja satojen vuosien päästä jälkikäteen, se tarjoaa ihmiskunnalle aikaikkunan tarkastella elämäämme ja sen arvoja suhteessa tuohon toiseen, menneeseen aikaan.

Ehkä joku kiinnostuu kadun varrella seisovasta orjakauppiaan patsaasta ja haluaa ottaa selville, kuka hän oli ja mitä hän teki. Ehkä orjakauppa nousee uudelleen puheenaiheeksi, ja pääsemme sitä kautta keskustelemaan myös nykyaikaisesta ihmisorjakaupasta. Sitäkin nimittäin yhä tapahtuu, monella tasolla ja tavalla. Pahoin pelkään, että niin on myös tulevaisuudessa.

Olen joskus ajatuksissani surrut sitä, ettei Leni Riefenstahlin vaikuttavaa Tahdon riemuvoitto -elokuvaa natsien Nürnbergin puoluekokouksesta vuodelta 1934 ole tietääkseni koskaan esitetty kokonaisuudessaan Suomessa Ylen kanavilla. En elokuvan aiheen ihailijana vaan siksi, että se on lähestulkoon täydellinen kuvaus diktatuurin ja henkilökultin rakentamisesta.

Ehkä Donald Trumpin lyhyt piipahdus elokuvatähtenä tulee palvelemaan samaa tarkoitusta. Joku ottaa selvää siitä kuka hän oli, ja ryhtyy pohtimaan syitä tämän meidän aikamme itsekeskeiselle maailmankuvalle.

Kahden tietokirjan ja monen muutoksen kirjallisuusvuosi 2020

Torstai 24.12.2020 klo 8.24

Kurt Vonnegutin hyvät teesit jokaiselle kirjoittajalle

Maanantai 7.12.2020 klo 13.15

Aika ajoin jokainen työkseen kirjoittava miettii, mitä ihmettä hän on oikein tekemässä. Varsinkaan proosan kirjoittamisessa ei ole olemassa valmiita askelmerkkejä työn päätökseen saattamiseksi. Se lopputulos - romaani, novelli tai mikä muu tuotos tahansa - on jotakin, josta on olemassa etukäteen vain jonkinlainen mielikuva. Yleensä toteutunut lopputulos yllättää tekijänsäkin.

Noina lukuisina epäuskon hetkinä kannattaa muistaa, että ovat tämän samaisen työsarkansa äärellä tuskailleet monet muutkin kirjoittajat ennen minua. Maailma on pullollaan heidän ylös kirjaamiaan ajatuksia kirjoittamisesta.

Löysin ja vapaasti suomensin oheiset Kurt Vonnegutin ajatukset kirjoittamisesta. Noissa voi hyvinkin olla jotakin - kirjoittihan Vonnegut muun muassa sellaisen hienon romaanin kuin Teurastamo 5.

Lehtikuva, jonka ottamisessa kerrankin onnistuin

Maanantai 16.11.2020 klo 7.28

Useimmiten kuvaan tekemäni lehtijutut itse. Niinä harvoina kertoina kun olen saanut mukaani ammattikuvaajan, olen yrittänyt ammentaa heidän työskentelystään mahdollisimman paljon oppia itselleni. Kuvaaminen ja haastattelu samanaikaisesti on väkisinkin joskus vaikeaa. Moni hyvä kuvaushetki menee ohitse, kun käsissä on kynä ja lehtiö. Tai toisin päin, haastateltava sanoo sen tärkeimmän ylös kirjoitettavan asian juuri silloin, kun minulla on kamera esillä.

Jos mahdollista, yritän olla haastattelupaikalla ajoissa nähdäkseni, olisiko siellä ympäristönä jotakin sellaista mitä voisin hyödyntää kuvasuunnitelmassa. Usein ei ole. Tuloksena on sellainen perusräpsy: ihmisen kasvot, ihminen ylittämässä katua, kameraan totisena katsova haastateltava. Olettehan te noita nähneet.

Melkeinpä parasta on, jos kuvan idea tulee haastateltavalta itseltään. Silloin se on osa häntä itseään, jotakin hänelle merkityksellistä. Näin kävi esimerkikiksi, kun haastattelin haminalaista hyvinvointialan yrittäjää Mariia Ruusunlahtea paikalliseen kaupunkilehteen.

Mariia kertoi ensin mummolansa peilistä, jota hän aina lapsena ihaili. Vähän ajan päästä hän vinkkoi kädellään seinälle, että tuollahan se on nyt hänen seinällään. Kun kuvaamisen aika tuli, pyysin Mariaa ottamaan peilin käsiinsä.

Lopputuloksen jutun kuvituksesta voi nähdä täällä. Täytyy sanoa, että tuohon kuvaideaan olen suht koht tyytyväinen.

Lentohäpeää, ja muita koronan siivilleen nostamia sanoja

Maanantai 2.11.2020 klo 8.46

Kukin aika luo oman kielensä omien sanojensa avulla. Menossa oleva koronapandemian aika ei tee tässä poikkeusta.

Jo useamman kerran olen yhyttänyt tiedotusvälineistä sanan lentohäpeä. Sitä käytetään aivan kuin se olisi jo jokin yleisesti tunnettu yleiskielen sana, jonka merkityksen kaikki ymmärtävät. Minä en valitettavasti kuulunut alun pitäen siihen joukkoon.

Nyttemmin olen ymmärtänyt että suomalaisittain lentohäpeällä tarkoitetaan sitä, etteivät kansalaiset enää mielellään kerskaile lentäen tapahtuvilla etelänmatkoillaan. Kun siellä kaukana etelässä on enemmän niitä pöpöjä. Joillakin lentohäpeä tarkoittaa jopa sitä, että lentämistä vältetään viimeiseen saakka Suomen rajojen sisäpuolella.

Yritin päästä tuon uuden muotisanan juurille. Näyttää pahasti siltä, että lentohäpeäkin on lainasana, kohtuullisen untelo käännös ruotsalaisesta sanasta flygskam. Eikä sillä alun pitäen ollut mitään tekemistä koronan kanssa, ennemminkin se oli naapureiden ja ökyrikkaiden toiminnan paheksumista ilmastosyistä. Sanaa käytti ainakin Yle tässä uutisessa jo ennen koronaa.

Tekisi mieli päästää suustaan suomalaiskansallinen -kele. Nuo ruotsalaiset ehtivät edellemme jopa tässäkin häpeässä!

Ulkonäkö merkitsee, niin ihmisessä kuin muissakin eliöissä

Sunnuntai 20.9.2020 klo 9.00

Signeeraan kirjojani Haminan Valojen Yössä perjantaina

Keskiviikko 9.9.2020 klo 13.27

Vuosi 2020 on ollut minulle kirjailijana kahden julkaistun tietokirjan vuosi. Huhtikuulla ilmestyi Kariston kustantamana tanssilavakulttuuria yli sadan vuoden ajalta ruotiva kirjani Tanssilavojen Suomi. Elokuun alussa sain juhlistaa yhdessä kotikaupunkini Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin väen kanssa tapahtuman 30-vuotisjuhlateosta. Musiikkipitoinen vuosi siis tämä!

Pari vuotta sitten julkaisin omakustanteena kuva- ja tarinapitoisen kirjani Keisareita ja kalastajia: tarinoita itäiseltä Suomenlahdelta. Taisipa tulla tarpeeseen, sillä kirjaa myydään ja kysytään yhä edelleen. Se alkaa olla harvinaista tämän päivän nopeissa julkaisusykleissä.

Haminassa vietetään Valojen Yö-festivaalia ensi perjantaina. Olen Haminan Suomalasessa kirjakaupassa signeeraamassa näitä kolmea tuotostani kello 18-18.20, vaikkapa lahjakirjaksi isänpäivään tai jouluun. Viimeisten tietojen mukaan ne ovat sittenkin tulossa, tästä erikoisesta vuodesta huolimatta.