Jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja

Torstai 6.8.2020 klo 11.28

Tuorein teokseni, Hamina Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisjuhlateos julkaistiin tällä viikolla. Mielenkiintoinen työ, mielenkiintoisia tarinoita ja peräti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa sain tehdä yhteistyötä kirjaprojektissa. Kiitos kaikesta!

Eräs asia toistui myös tämän kirjani julkaisemisen jälkeen. Kaksi ihmistä otti yhteyttä, ja puhui aivan eri aihepiireistä. Kumpikin heistä tarjotteli minulle ideoitavaksi, ehkä kirjoihin ja kansiin pantavaksi aihetta, joka heidän mielestään ansaitsisi sen. Yhteinen lause kuului: jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja.

En laita tuollaista ollenkaan pahakseni. Itsellänikin on useampaan ruutuvihkoon raapustettuna pivo sellaisia asioita ja havaintoja, joita sietäisi tarkastella lähemmin. Sellaisia, jotka saattaisivat kiinnostaa auki kirjoitettuina ehkä joita kuita muitakin.

Se, että aiheita näin tarjotaan, tietenkin imartelee tarinoita kirjoittamalla suuren osan elannostaan hankkivaa ihmistä. Samalla se kertoo tärkeästä asiasta, jonka edessä sopii aika ajoin nöyrtyä: kaikesta sivistyksestämme huolimatta me ihmiset emme tiedä tästä maailmasta - emme edes siitä osasta, joka on kättemme jälkiä - läheskään kaikkea.

Ja se on hyvä.

Jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihin

Lauantai 25.7.2020 klo 9.36

Tutustun parhaillaan kirjailija Taija Tuomisen tuotantoon. Taija tulee haastateltavakseni Haminan pääkirjaston Kasper-salin kirjailijakahvilaan tiistai-iltana 15. syyskuuta.

Taija kirjoittaa useampaankin kertaan romaaneissaan ja kirjoittajaoppaassaan siitä, kuinka jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihimme. Ajan myötä ne haalistuvat, kenties muuttuvat mutta tuskin koskaan häviävät.

Jäin miettimään noiden muistojen merkitystä, syntymistä ja muuttumista. Tunnistan sen tosiasian, että minulla on päässäni sellaisia muistoja, joita ei voi olla kenelläkään muulla. Muistan ne itse, määrittelen niiden sisällön itse ja myös unohdan ne ihan itse, jos niikseen tulee. Ne ohjaavat omalta osaltaan sitä, kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja käyttäydyn toisia ihmisiä kohtaan.

Aika ajoin jokin ihminen, lausahdus, pieni tapahtuma palaa mieleen ja jää pohdituttamaan. Toisinaan muisto saa hymyn nousemaan kasvoille, toisinaan toivoo että juuri tämä asia olisi painunut unohduksiin. Muistot ovat kuitenkin yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut: omalaatuisen persoonan, joita ei ole muita.

Meille on maailman sivu tehty myös yhteisiä muistoja. Niistä muistuttavat patsaat ja muut muistomerkit keskeisillä paikoilla, joiden kautta kuljemme. Yleisradion Elävä arkisto on erinomainen paikka etsiä elävien kuvien kautta yhteistä tuntumaa joskus elämiimme aikoihin. Yleisradio on tehnyt radioon täksi kesäksi kokonaisen kuunnelmasarjan Dingo-yhtyeen vaiheista. Monelle nekin ajat lienevät tärkeä osa elämän aikana kertyneiden muistojen ketjussa.

Kirjoihin – sekä tietokirjoihin että fiktiiviseen kirjallisuuteen – on säilytetty ja tallennettu satojen vuosien ajalta ihmiskunnan yhteisiä muistoja. Erona yksittäisen ihmisen päästä löytyviin muistoihin on, että joku tai jotkut ovat ensin tulkinneet nuo muistot ja ajankuvat omalla tavallaan ja katsoneet ne säilyttämisen arvoisiksi. Monessa maassa yhteiset muistot ovat tänäkin päivänä valtaapitävien omia tarkoitusperiään varten muokkaamia.

Jäin miettimään sitäkin, millaisia muistoja tämä aika meille synnyttää, ja miten niitä säilytetään tuleville sukupolville? Tuottaako jonkun omaa elämäänsä kuvaavan YouTube -tähden nettiin laittama nopeiden kuvien jono samanlaisia omakohtaisia muistoja, kuin hyvin taustoitettu romaani? Muuttuvatko muistojen mielleyhtymätkin tulevaisuudessa enemmän eläviksi kuviksi?

Entä muuttuuko yhteisten ja omien muistojen suhde jotenkin, tästä minää ja minuutta korostavasta ajasta mieleemme jäävissä muistoissa?

Marjastajan kesä täyttyy sinisistä hetkistä

Keskiviikko 8.7.2020 klo 8.39

Luonnonvarakeskus näkyy ennustavan hyvää marjasatoa sekä  mustikalle että lakalle. Kukinta ja pölytys ovat pääosin onnistuneet hyvin, ja viime päivät ovat tuoneet sateita suurimpaan osaan maata. Hellekään ei haittaa, marjat saavat kasvaa ja kypsyä loistavissa olosuhteissa.

Kaltaiselleni marjafiilille tuo on hyvä asia. Vähän huvittuneena olen seurannut keskustelua rajojen taakse jäävistä thaimaalaisista ja ukrainalaisista marjanpoimijoista, vaikka tiedänkin kysymyksessä olevan tiukan paikan suomalaisille marjanjalostajille.

Mediapommitusta täynnä olevassa yhteiskunnassa nostetaan aina vuorollaan jokin, tai joitakin asioita tikun nokkaan. Muutamassa päivässä ne korvautuvat seuraavilla niin sanotuilla tärkeillä asioilla.

Vaikka tietoisuutemme ongelmasta on periaatteessa suurempi kuin koskaan aikaisemmin, emme tule näkemään metsiin ryntäävää suomalaista marjastajakansanliikettä. Mutta toivon silti, että tapaan siellä tänä kesänä muitakin kyykkijöitä.

Tanssilavojen Suomen saama palaute lämmittää

Perjantai 12.6.2020 klo 16.17

Jos et ole vielä koskaan kirjoittanut tietokirjaa ja harkitset sen ensimmäisen aloittamista, pyydän sinua harkitsemaan vielä kerran. Olen niitä kirjoittanut, useammankin. Ja joka kerta urakka on osoittautunut suuremmaksi kuin olen etukäteen miettinyt.

Kirjan sisällön laatimiseen kuuluu monia työvaiheita. On mietittävä, miksi juuri tämä aihe on kertomisen ja kajoamisen arvoinen. Mitä siinä on sellaista, joka voisi kiinnostaa mahdollista lukijaa? Ja millaisia lukijoita kirja voisi saada?

Kirjan pohjatöihin kuuluu mahdollisimman laajan lähdeaineiston kerustelu. Ja kun yhden hyvän lähteen löydät, se johdattaa sinut todennäköisesti vähintään kahden vielä kiinnostavamman lähteen jäljille. Kuinka ollakaan, juuri nuo mahdolliset lähdeteokset on myyty jo loppuun, tai ne on lainattu kirjastoista suurin piirtein ikiajoiksi alan harrastajille.

Kerätyt tiedot on kirjattava ylös. Tarkasti, monesta syystä. Lukijoissa on aina joku, joka muistaa asiat päivämäärän tarkkuudella viimeisten sadan vuoden ajalta. On ikävää narahtaa asiavirheiden tekemisestä. Käytetyt tiedot on pystyttävä tarvittaessa todentamaan, mieluummin useasta eri lähteestä. Lähdetiedot on kirjattava ylös kirjan loppuun. On mietittävä, mahtuuko kirjaasi haluamasi tekstinpätkä sitaattioikeuden piiriin.

Sen jälkeen on kirjan rakenteen suunnittelun aika. Kronologinen etenemisjärjestys, vaiko jotakin muuta? Miten saat alusta mahdollisimman iskevän? Mistä hyviä kuvia, ja mihin hintaan? Mitä mahdollinen kustantaja haluaa?

Ja sitten ei kun kirjoittamaan. Iskevää tekstiä, jota on mukava lukea. Ei kielioppivirheitä. Paljon tietoa. Tietolaatikoita ja graafeja. Palastelua, mielellään eri tavalla kuin kukaan muu on aiheesta kirjoittanut. Tekstistä ei saa näkyä sen eteen tehty valtava työmäärä. Keskimääräiselle lukijalle kirjasi lukeminen ei saa olla työtä, vaan huvia.

Siihen nähden on ollut mukava lukea, mitä tänä keväänä ilmestyneestä Tanssilavojen Suomi -tietokirjastani on kirjoitettu. Tällä, viikolla olen saanut käsiini kaksikin kritiikkiä, Kinin Kirjavinkkeihin tekemän ja Risto Kormilaisen kulttuurilehti Kaltioon laatiman.

Olen niistä iloinen ja kiitollinen. Ovat ainakin jaksaneet lukea kirjani loppuun.

Tanssimusiikkikin muuttuu ajan myötä

Maanantai 24.2.2020 klo 8.21

Kaupungistuminen muuttaa mielemme kuvatkin

Perjantai 14.2.2020 klo 8.26

Kävin jututtamassa erästä kangaskauppiasta. Hän kertoi jotakin, jota en ole ennen tullut ajatelleeksi enkä huomanneeksi: sisustuskankaissa, eli esimerkiksi verhoissa ja koristetyynyjen kankaissa näkee yhä useammin ihmisen rakentamaa ympäristöä kuten rakennuksia, laivoja, majakoita ja katunäkymiä. Perinteisiä luontoaiheita kuten puita, kukkia ja eläimiä on kankaissa yhä vähemmän.

Veikko Huovinen Kainuusta (1927-2009) on ollut minulle aina läheinen ja tärkeä kirjailija. Hänen henkilöhahmoissaan ja luontokuvauksessaan on Pylkkäs-Konstasta lähtien sellaisia aineksia ja juurevuutta, jonka tunnistan. Huovinen ja minä olemme monen muun suomalaisen tavoin syntyjämme metsäläisiä.

Yhä useammalle nykyajan nuorelle ja keski-ikäiselle suomalaiselle se tutuin ja turvallisin kasvu- ja elinympäristö on ollut kaupunki. Se tarkoittaa myös sitä, että myös mielen kuvat ja mieleiset kuvat muuttuvat joksikin muuksi kuin meillä metsäluonnon keskellä kasvaneilla.

Sama hiljainen muutos koskenee myös puhuttua ja kirjoitettua kieltä. Vertauskuvissa puron solina muuttuu liikenteen turvalliseksi taustahuminaksi. Lakan kukinnon kaunis valkoisuus korvautuu jollakin muulla mielen kuvalla silloin, kun puhuja tai kirjoittaja etsii vertauskuvan puhtaalle valkoisuudelle.

Minun on helppoa kuvitella silmieni eteen se näkymä, kun Huovinen kirjoittaa kauniisti kilpikaarnaisesta hongikosta, tai metsänrajan takaa nousevasta auringosta. Kaupunkilaislapselle se saattaa olla vaikeaa.

Kuvat muuttuvat, sekä kielessä että käytännössä. Luonnollista, mutta myös surullista toistemme ymmärtämisen kannalta.

Kirja-alakin tarvitsee oman ilmasto-ohjelmansa

Lauantai 26.10.2019 klo 18.52

Leena Niemi näyttää herättäneen runsaasti tyrskyjä vesilaseissa, kun hän kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastoon kirjojen aiheuttamista ympäristöhaitoista 26. lokakuuta.

Kiitos omasta puolestani Leena Niemelle virkistävistä ajatuksista. Mikäli otamme ilmastonmuutoksen torjumisen tosissamme, se tarkoittaa radikaaleja muutoksia toimintatapoihin kaikkialla elinkeinoelämässä. Myös kirja-alalla.

On totta, että alalla harrastetaan tuhlaamista. Kutakin painettua kirjaa luetaan aivan liian harvoja kertoja - on jopa tapauksia, ettei kirja tavoita lukijaansa ollenkaan. Paljon puhutaan e-kirjojen ja äänikirjojen mahdollisuuksista. Mutta energiaa ja muita resursseja kuluu niidenkin tekemiseen.

Ehkä turhien kirjojen tekemistä voitaisiin hillitä luomalla aiherekisteri. Vain yhdellä kirjailijalla olisi lupa kirjoittaa kustakin mielenkiintoisesta teemasta oma näkemyksensä. Tällöin se olisi automaattisesti paras ja kiinnostavin kyseisestä asiasta kirjoitettu kirja, ja löytäisi paremmin lukijansa.

Meidän kirjailijoiden määrää voitaisiin vähentää tehokkaasti esimerkiksi sillä, että vuosittain vain sata esikoiskirjailijaa saisi julkaista oman ensimmäisen tuotoksensa. Vastaavasti, sata edellisen vuoden vähiten myytyä kirjailijaa menettäisi julkaisuoikeutensa. Tuotosten taso nousisi väkisinkin vuosi vuodelta, koska yhä  harvempi haluaisi kirjoittaa jotakin.

Kirjat luonnollisesti painettaisiin tarvepainatuksena. Ei enää tonneittain kirjakauppoihin ja sieltä silppureihin kärrättyjä kirjarovioita - kirja tehtäisiin vain, jos sille olisi tiedossa sen etukäteen tilannut ostaja ja lukija.

Kuulostaako kehittämisen arvoiselta ajatukselta?

Entäs, jos et koskaan näkisi taivaan värejä?

Keskiviikko 11.9.2019 klo 8.28

Fiktiota, faktaa vai fiktaa - jos totuus on liian hyvä ollakseen totta, se voi olla jotakin muuta

Maanantai 11.3.2019 klo 10.12

Antti Seppälä on kirjoittanut 10. maaliskuuta Ylen nettisivuille hyvin taustoitetun jutun aiheesta, jota sekä faktaa että fiktiota kirjoittavana itsekin jatkuvasti mietin. Noiden kahden lisäksi näyttää olevan olemassa kolmaskin kirjallisuudenlaji, nimitettäköön sitä sitten "fiktaksi" tai uskomuskirjallisuudeksi.

Uskon että sitä kirjoitetaan sekä tahallaan vaikuttamistarkoituksessa, että tahattomasti silloin kun tavoitellaan totuutta, mutta ei tehdä pohjatöitä kunnolla. Olen sekä Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Tietokirjailijat ry:n että Suomen Journalistiliiton jäsen. Jäsenyyksissä on vissi ero.

Kun haastattelen asiantuntijaa tietokirjailijana tai toimittajana, lähtökohtaisesti luotan siihen että hän pudottelee suustaan faktoja. Ellen luota, pyrin tarkistamaan ne jostakin muusta lähteestä.

Fiktiivisen romaanin kirjoittajana mietin koko ajan haastattelua tehdessäni, miten saamani tieto liittyy ja taipuu mielikuvitukseni luomaan kokonaisuuteen ja sen teemaan. Sitä on lupa taivuttaa mutta ei taittaa - ja lukija (toivottavasti) tietää sekä hyväksyy sen.

Emme oikeasti ole paljonkaan viisaampia kuin ihmiset Nikolaos Kopernikuksen aikoihin. Suomen Tietokirjailijat ry:n slogan "Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus" on hyvä tavoite faktan kirjoittajalle.

Sen vastapainona tämän päivän infoähkystä on helppo löytää faktan näköiset perustelut vaikka sille, että maailma on oikeasti Suuri Kurpitsa. Kunhan lukija vain tietää, että hän lukee siitä lukiessaan fiktaa.

Hamina Tattoon 30-vuotisjuhlakirja työn alle

Perjantai 8.2.2019 klo 10.51

Mitä tämän päivän tarinat kertovat vuoden 1918 sisällissodasta?

Maanantai 24.9.2018 klo 8.34

Tähän mennessä olen käsikirjoittanut yhden näytelmän, jossa käsiteltiin vuoden 1918 tapahtumia Suomessa. Romaanissani Kaksi hautaa saarella kerroin punapäällikkö Aleksei Osipovista. Useissa muissakin teoksissani olen joutunut perehtymään tuon hirveän vuoden tapahtumiin.

Torstaina 27. syyskuuta yritän kertoa Haminan evankelis-luterilaisen seurakunnan ja Haminan kaupungin kulttuuripalvelujen järjestämässä tilaisuudessa siitä, millaisen perinnön vuoden 1918 tapahtumat ovat kantaneet suomalaiseen tarinankerrontakulttuuriin tänä päivänä, puhutaanpa sitten elokuvasta, romaanista tai suullisesta perinteestä.

Yleisölle avoimen tapahtuman ohjelma löytyy täältä.

Tulevaisuus ja toivo kirjallisuudessa ja lastemme elämässä: Valtakunnallinen kohtuusseminaari Kotkassa ensi viikonloppuna

Tiistai 18.9.2018 klo 10.36

Sain kunnian puhua toivosta ja tulevaisuudesta ensi viikonloppuna Kotkassa järjestettävässä valtakunnallisessa kohtuusseminaarissa. Tilaisuuden ohjelma löytyy täältä. Kutsun puhujaksi lienen saanut siksi, että tarkastelin hiljattain ilmastonmuutosta ja sen hillitsemistä lapsen silmin Isän luokse -romaanissani.

Eräs arvostamani toimittaja soitteli ja kyseli, mitä aion puheenvuorossani puhua. Hän sanoi tuntevansa itse aina huonoa omaatuntoa tehdessään ilmaston kannalta huonoja valintoja elämässään. Tunnistin tuon tunteen itsessäni.

Anteeksi vain, mutta toivon sellaista huonoa omaatuntoa itse kullekin meistä. Tässä valmistellessani puheenvuoroani odotan samalla pelolla sitä päivää, jolloin kohtaan hänet: Täydellisen Ihmisen.

Minulla on mielipide melkein kaikista asioista - mutta voivatko ne olla vääriä?

Maanantai 11.6.2018 klo 20.28

Mielipiteellä tarkoitetaan yleensä kunkin yksilön subjektiivista näkemystä jostakin asiasta. Osa meistä julistaa niitä näin sähköisissä medioissa, osa kirjoittaa lehtien yleisönosastoon tullakseen kuulluksi ja saadakseen jakaa oman mielipiteensä muiden kanssa. Luulen, että suurin osa meidän ihmisten mielipiteistä jää kuitenkin pyörimään sinne oman kallon sisään. Niitä ei ole tarvis levittää kaikelle kansalle, emme halua tehdä itsestämme numeroa.

Sähköisen viestinnän, ja ehkä myös arvomaailman muuttumisen vuoksi meiltä kysytään yhä useammin mielipiteitä erilaisista asioista. Sen mukaan meitä yritetään ryhmitellä suurin piirtein samoin ajattelevien joukkoihin. Hyvä esimerkki tällaisista uteluista ovat vaaligallupit.

Ongelmaksi mielipiteen omaaminen näkyy käyvän, jos sen katsotaan edustavan selvästi erilaista näkökantaa kuin mitä suuri enemmistö haluaa. Pahimmillaan se voi johtaa henkilön irtisanomiseen työpaikastaan, johon hänet on juuri valittu. Näin kävi hiljattain Pori Jazzin vasta valitulle toimitusjohtajalle Aki Ruotsalalle.

Mielipiteellä ja sen ilmaisemisella on Suomessa lain suoja. Ihmisen ja hänen edustamiensa arvojen diskriminointi vain mielipiteen perusteella on kaksipiippuinen juttu. Varsinkin, jos se ei perustu mihinkään lakiin tai edes vakiintuneeseen olotilaan, jota hyljeksityksi joutuvan mielipide ei edusta.

Kenellä on oikeus sanoa toiselle, että sinun mielipiteesi jostakin asiasta on väärä? Minulla ei ainakaan ole. Onko sinulla?

Avohakkuun puolesta ja sitä vastaan - kansalaisaloite herättää monenlaisia ajatuksia

Lauantai 19.5.2018 klo 18.11

Olen suhteellisen pienen metsätilan omistaja, kuten moni muukin suomalainen. Lisäksi olen käynyt aikanaan metsäalan kouluja. Tuolloin - 1980-luvulla ja 90-luvun alussa - luonnon monimuoitoisuudesta ei puhuttu niin paljon kuin nyt. Ehkä sen säilymistä pidettiin meille annettuna, itsestään selvänä.

Omilla tiluksillani on harjoitettu jo edellisen omistajasukupolven aikana sekä avohakkuuseen perustuvaa metsätaloutta että jatkuvaa kasvatusta, uuden puusukupolven kasvatusta vanhemman alla. Samoja menetelmiä harjoitan edelleen.

Siksi seuraan mielenkiinnolla nyt käytävää keskustelua luontojärjestöjen kansalaisaloitteesta avohakkuiden kieltämisestä Metsähallituksen mailla. Tästä kansalaisadressista kertoo muun muassa Keskisuomalainen 19. toukokuuta hyvin taustoittavalla jutulla.

Kummallakin uudistamismenetelmällä on hyvät ja huonot puolensa. Myönnetään, avohakkuuaukko ei ole järin kaunis ennen kuin siihen saadaan nousemaan uusi taimikko. Toiselta puolen keskustelussa tunnutaan usein unohdettavan, että puu on ihmisen lailla elävä ja kuoleva yksilö. Rapistuminen alkaa useimmiten ennen sataa ikävuotta, kuten ihmiselläkin. Kuolevan vanhan puun puuaineksen lahoaminen tuottaa hiilidioksidipäästöjä.

Lisäksi moni eliölaji vaatii menestyäkseen avoimia kasvupaikkoja, esimerkkinä vaikkapa itsekin arvostamani vadelma. Hiljattain hämmästyin kun kuulin, että taantuvaksi luultu näätäkanta onkin lähtenyt nousuun nuorissa metsissä menestyvien jyrsijäkantojen turvin. Täyspeitteiseen metsätalouteen siirtyminen edellyttäisikin metsäpalojen sallimista ja tuntuvaa lisäämistä keinotekoisesti.

Aion itse jatkaa molempien menetelmien käyttämistä metsissäni. Sinne, minne luonto lahjoittaa hyvää taimiainesta, sitä on ihmisen turha kantaa säkissä. Toiselta puolen, viidellä vuosikymmenellä samoja metsiä kävelleenä olen nähnyt, ettei niitä hyviä luonnontaimia nouse lähellekään kaikilla maaperillä ja kasvupaikoilla.

Lisäksi on muistettava, että metsän kasvatuksen ja hoidon on jatkossakin annettava elantoa monille meistä. Pelottaa ajatus, että jatkuvan kasvatuksen nimissä metsäkuviolla ryhdyttäisiin käymään raskailla korjuukoneilla nykyistä useammin korjaamassa entistä pienempiä puumääriä.

Seurauksena ei voisi olla muuta kuin suurempia korjuukustannuksia, enemmän korjuuvaurioita jääviin puihin ja kasvavia luonnontuhoriskejä. Siinä leikissä tietää jo historian valossa, mikä ja kuka joutuu joustamaan: metsänomistaja ja hänen työlleen saamansa palkka.

Nämä kansalaisaloitteet ja niiden netissä tapahtuva nimien keruu ovat hienoja asioita. Kaipaisin kuitenkin yhtä lisäsaraketta kunkin allekirjoittajan nimen perään: Mistä maallisesta hyvästä kyseinen henkilö on valmis luopumaan, jos aloitteen hyvä asia toteutuu? Saastuttavasta lentomatkailusta etelään? Yksityisautoilusta? Paperin (eli selluloosan) käytöstä?

Olisi hienoa, jos ihminen sitoutuisi nimikirjoituksellaan johonkin tuollaiseen asiaan. Silloin adressit muuttuisivat konkretiaksi.

Kirjan ja ruusun päivä 23.4: Tervetuloa Haminan Suomalaiseen Kirjakauppaan hakemaan merikirjaani signeeraus

Torstai 19.4.2018 klo 11.54

Maanantaina 23. huhtikuuta vietetään taas Kirjan ja ruusun päivää. Siitä on tullut  jokavuotinen perinne myös Suomessa. Hienoa!

Kannan itse oman korteni kekoon juttelemalla kirjoistani ja kirjoittamisistani Haminan Suomalaisessa Kirjakaupassa kello 14-16. Tarjolla on myös signeerattuja kappaleita tuoreesta Keisareita ja kalastajia -kirjastani - sekä tietenkin kahvia.

Tervetuloa!

Peipot, ja muut oikean kestävän kehityksen lähettiläät ovat täällä

Keskiviikko 11.4.2018 klo 7.04

Lauantaina Klamilassa puhutaan kirjoista ja Karjalasta

Tiistai 6.3.2018 klo 8.26

Klamilan Olutsilta taitaa olla yksi kaakkoisen Suomen virkeimmin toimivista kulttuuriyhdistyksistä.

Kun sain kutsun tulla puhumaan kirjoistani ja kirjoittamisesta yhdistyksen tilaisuuteen ensi lauantaina (10. maaliskuuta), oli helppoa sanoa kyllä.

Vähän kait kutsujan nimestä johtunee, että ajattelin puhua enemmän Karjalaan liittyvistä kirjoistani.

Maa-alueeseen, ei niinkään erääseen olutmerkkiin.

Kirjoittajan luovuus - mitä se on?

Keskiviikko 13.12.2017 klo 10.14

Vedin eilen pitkästä aikaa kirjoittamiseen liittyvän koulutustapahtuman. Tapoihini kuuluu – entisenä 4H-neuvojana – laittaa koulutettavat itse töihin. Tällä kertaa se oli helppoa: kaikki läsnäolijat olivat kokeneita tekstintuottajia, valmiita lähtemään mukaan leikkimieliseen luomisen työhön.

Sana leikki sopii pirskatin hyvin sanan luovuus yhteyteen. Työelämässä deadline, valojen sytyttäminen työhuoneeseen ja annettu määräaika valmiin (lue: erinomaisen) uuden idean työstämiseen on monesti kova pieti kenelle tahansa. Aika lymyilee jossakin takaraivossa. Samoin se ihan itse tehty piru, joka kuiskuttelee että tästä saisi vielä paremman.

Totuus ainakin minulla, ja uskon että monella muullakin on se, että kaikista parhaat ideat tulevat täysin pyytämättä ja yllätyksinä. Polttopuusavotalla, koiralenkillä, ruokaa laittaessa. Missä tahansa.

Peliteollisuudessa ja mainostoimistoissa tämä on tajuttu aikoja sitten. On helppo hymähtää tällaisen yrityksen pingispöydälle pyhitetylle toimistohuoneelle. Todellisuudessa se tila voi olla yrityksen tuottavin huone.

Luovuus ei tarvitse noita kuuluisia avokonttoreita, ei ihmisten altistamista jatkuville häiriöille ja toistensa kohtaamisille. Kukin kirjoittaja kyllä etsiytyy alitajuntansa ohjaamana paikkaan, jossa juuri hänen luovuutensa kukkii.

Ei se vaadi aina edes sähköä eikä tietoverkkoa: vahakantisia vihkoja saa vielä monesta kaupasta.

Tervetuloa Haminan Suomalaiseen Kirjakauppaan pe 15. syyskuuta - pingviinejä, ilmastonmuutosta ja pottubileitä!

Torstai 14.9.2017 klo 8.00

Haminassa vietetään perjantaina, 15. syyskuuta Valojen Yötä alkavan pimeän vuodenajan valaisemiseksi.

Olen mukana jo alkuillasta, juttelemassa ilmastonmuutoksesta lasten silmin. Ja pingviinien. Ehkä myös jääkarhujen.

Tervetuloa!

Leimakirves heiluu taas - nyt ihmisten kesken

Keskiviikko 7.12.2016 klo 6.48

Tulin töihin metsäalalle 80-luvulla. Silloin leimakirves oli jo pikku hiljaa poistumassa metsätyömailta ja puuvarastoilta. Kirveellä merkittiin hakkuussa poistettavat puut niiden kylkiin tehdyillä pilkoilla. Kirveellä myös merkittiin varastopaikalla, mille yhtiölle sinne pinotut puut kuuluivat.

Seurasin surullisena kielenkäyttöä sosiaalisessa mediassa, ja muissa sähköisissä medioissa eilen. Silloin, 6. joulukuuta vietettiin Suomen 99. itsenäisyyspäivää. Toisaalla Helsingissä marssivat natsit. Toisaalla oli nähty suvakkien ja heidän suojattiensa kulkue. Iloittiin, kun niitä toisia oli niin vähän, ja poliisit pitivät heidät hyvin kurissa.

Yksi televisiouutisten pääaiheista oli eri ryhmien mahdollisen yhteenoton raportointi. Sitä ei tullut, toimittaja seisoi yksin mikrofoni kädessään Hietaniemen hautausmaalla. Toivon, ettei uutistoimituksen väki pettynyt odotetun uutisaiheensa menemisestä mönkään.

Harvennusmetsässä leimakirveen iskun sai useimmiten kokea puista se kaikken huonoin: paksuoksainen, rungoltaan väärä, huonolatvainen. Se sai väistyä parempiensa kasvun tieltä. Minusta näyttää siltä, että yhteiskunnassa on otettu taas leimakirves käyttöön.

Nyt sillä leimataan puiden sijasta ihmisiä. Niitä toisenlaisia. Erilaisia. Jotka joutaisivat pois.