Uuden romaanin aloittaminen on kurjaa hommaa

Keskiviikko 7.9.2016 klo 9.27

Se tunne on taas päällä. Pitää aloittaa uuden romaanin ensimmäisen version tekeminen.

Tiedän suurin piirtein, mikä teoksen teema tulee olemaan. Tiedän myös, mitä tapahtuu sen ensimmäisessä luvussa. Siis ensimmäisessä versiossa. Jos tarina toimii, versioita tulee olemaan kaksi, kolme, neljä...

Tiedän myös, millaista lähdeaineistoa vielä tarvitsen. Sitä on hamuttava käsille ja pantava lukuun. Ruutupaperivihkoon on kirjattava ranskalaisilla viivoilla ne mielen juolahdukset, joilla kenties on käyttöä romaanissa.

Hieno, jännittävä hetki kirjailijan työssä. Silti hallitseva tunne on alakulo.

Kun sen jo tietää usean tarinan kokemuksella, ettei tarinasta tule sellainen kuin nyt luulen.

Mitäs me puita halaavat suomalaiset - We wierd tree-hugging Finns

Tiistai 22.3.2016 klo 6.51

Vuonna 2010 julkaisin romaanin nimeltään Kuolleita unelmia. Se kertoo Haliwood-nimisestä suomalaisesta hirsitalotehtaasta. Tehtaan perustaja haki voimaa itseensä halaamalla suurta, tehtaan pihalla kasvavaa mäntyä. Teos julkaistaan ranskaksi tänä keväänä.

Olinpa mielissäni, kun luin hiljattain lehdestä Lapin Sirkkaan perustetusta HaliPuusta. Ihmiset ympäri maailman voivat adoptoida itselleen halipuuksi jonkun tilan puista. He voivat seurata sen elämää netissä, ja halutessaan käydä halaamassa sitä.

Ajatus metsän parantavasta voimasta on vanha ja tosi. Hyvä, että se aletaan vihdoinkin taas ymmärtää.

---

Six years ago I published a novel called Kuolleita unelmia (Dead dreams). It is a story about a company called Haliwood. It's products are log-builded houses. Man, who established Haliwood used to go and hug a big pine which was growing in the middle of production area. It gave him stregth to do it all, and with success. Novel will be published in french this spring.

I was very pleased, when I recently read about hugging trees at Sirkka in Lappland. At HaliPuu You can choose Your own tree to hug. You can observe it's life through Internet. When needed, You can go and give a hug to the tree You have adopted.

Knowledge about healing powers of forests has been there thousands of years. I'm glad that we understand it once again.

Suomalaisen musiikin päivä - ansaittu lisäys merkkipäiviin

Tiistai 8.12.2015 klo 7.06

Tänään, Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä vietetään myös Suomalaisen musiikin päivää. Se lisättiin virallisiin liputuspäiviin jokunen vuosi sitten.

Luen parhaillaan Tanssiorkesteri Dallapen historiaa (Tanssikorkesteri Dallape - Suomijatsin legenda 1925 - 2010, Marko Tikka ja Toivo Tamminen, SKS 2011). Hyvin kirjoitettu ja elävä teos.

Dallapen riveissä kävivät menneinä vuosikymmeninä soittamassa ja laulamassa lähes kaikki maamme silloiset ja tulevat huippumuusikot ja -laulajat Olavi Virrasta lähtien. Tai ainakin he tekivät yhteistyötä instituutioksi muodostuneen yhtyeen kanssa.

Kirjan sivuilta ja tuttujen kappaleiden nimistä selviää hyvin, kuinka suuri merkitys ilon ja lohdun tuojana musiikilla on ollut. Pula-aikana, sota-aikana, 60-luvun maaltamuuton aikana. Niin myös tänään

Kiitos musiikista sävelille ja niiden tekijöille.

Suomellakin on oma pakolaisvenehistoriansa

Sunnuntai 15.11.2015 klo 7.44

Juha Salmisen kirjoittama näytelmä Aleksei Osipovista ja Maija Rasilaisesta saa ensi-iltansa Kuusankosken Teatterissa ensi torstaina. Kouvolan Sanomat kertoo tänään Alekseista ja Maijasta, sekä minua että Juhaa kiehtoneista henkilöistä Suomen sisällissodan ajalta.

Keväällä 1918 Suomesta lähdettiin merta pitkin pakoon moneen suuntaan. Punaiset, ja sellaiset jotka epäilivät muusta syystä voitokkaiden valkoisten hyviä aikomuksia yrittivät päästä Suomenlahtea pitkin Pietariin.

Samaan aikaan, saman meren saarilla piileskeli valkoisiksi itseään tuntevia miehiä ja muita ihmisiä, joilla oli syytä pelätä punaisten hallintoa ja pakko-ottoja punakaartiin.

Osa turvapaikanhakijoista hukkui. Osa ammuttiin. Osa vangittiin, ja vietiin vankileireille näkemään nälkää. Osa sai palata kotiinsa, koska "oikea" puoli oli voittanut.

Lähes sadan vuoden takaisissa päivissä on jotakin kammottavan tuttua.

Aleksei Osipovin tarina myös näyttämölle

Torstai 5.11.2015 klo 12.32

19. marraskuuta saa Kuusankosken Teatterissa ensi-iltansa Juha Salmisen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Aleksei Osipovista, kevään 1918 punaisten Savon rintaman ylipäälliköstä.

Aleksei Osipov on myös tänä vuonna ilmestyneen romaanini Kaksi hautaa saarella päähenkilö. Kun kirjoitin teosta, en tiennyt Juhan tarttuneen samaan aikaan samaan aiheeseen näytelmän keinoin.

Keskustelen Juha Salmisen kanssa Osipovista ja hänen morsiamestaan Maija Rasilaisesta Kuusankosken kirjastossa ennen ensi-iltanäytöstä. Jännittävää kuulla ja nähdä, kuinka eri tavalla tai samalla tavalla olemme nähneet sen, mitä lähes 100 vuotta sitten tapahtui ja miksi.

Tilaisuuden kutsu löytyy täältä.

Miten Meistä suomalaisista tuli tämä Minä-kansa?

Perjantai 25.9.2015 klo 7.32

Sosiaalisessa mediassa kuuluu kuvata kiinnostava kohde niin, että Minä olen kuvassa etualalla. Suuren yhtiön johtaja kertoo yrityksestään lehtihaastattelussa Minä-muodossa. Minä otan asiaan kantaa, emme Me. Pääministeri Juha Sipilä käyttää televisiopuheessaan Minä-muotoa puhuessaan hallituksensa talouspoliittisista tavoitteista, ja vedotessaan kansalaisiin. Yli viiteen miljoonaan Minään.

Persoonapronominien taistelussa Me tuntuu olevan selätetty. Sillä ei ole enää arvoa, mitä Me yhteisesti ajattelemme tai haluamme. Yhteisesti kauniiksi koettu maisemakin pitää jokaisen Minän ihan itse kokea, arvottaa se liittämällä siihen oman Minänsä.

Haluammeko Me oikeasti tästä maasta Minäminä-maan, vaiko jotakin muuta?

Pienyrittäjä valittaa vähiten, luulen

Tiistai 15.9.2015 klo 13.41

Minulla ei ole esittää asiasta empiiristä tutkimustulosta, mutta kylläkin paljon kymmenen vuoden freelance-toimittajuuden kerryttämää aineistoa. Näyttää vahvasti siltä, että suomalainen pienyrittäjä valittaa huomattavasti vähemmän kuin eläkeläiset, työttömät, palkkatyössä olevat tai palkkatyönään isojen yrityksien tai työntekijöiden etuja ajavat johtajat.

Viimeksi totesin asian tänään, kun kävin jututtamassa paikalliseen kaupunkilehteen Kotkan-Haminan seudulla risteilyalustoimintaa harjoittavan MeriSetin yrittäjää Kari Auvista. Kyyninen toimittaja ei saanut Karista irti yhden yhtä negatiivista sanaa.

Ilmiö on pienyrittäjien keskuudessa yleinen, mietinkin pitäisikö siitä valittaa johonkin. Eivätkö suomalaiset pienyrittäjät tosiaan osaa valittaa tänä valituksen kultaisena aikakautena  - vai ovatko he yrittäjiä juuri siksi, etteivät valita?

Seuraava ranskaksi käännettävä romaanini, eli Kuolleita unelmia kertoo muuten suomalaisesta perheyrityksestä. Jännityksellä odotan, kaipaavatko tulevat ranskalaiset kriitikkoni kirjaan lisää valitusta.

Kaksi hautaa saarella - julkistamistilaisuus Haminassa 4.6.

Maanantai 1.6.2015 klo 10.18

Haminassa vietetään nyt erityistä Hamina-viikkoa. Se sattui oivasti uuden romaanini julkaisemisen kannalta: Kaksi hautaa saarella -teoksen julkkareita voidaan viettää yhtenä viikon tapahtumista.

Eli tervetuloa torstaina, 4. kesäkuuta kello 18.15 alkaen Haminan pääkirjaston Kasper-saliin. Romaanini käsittelee fiktion keinoin, siihen faktaa yhdistelemällä niitä traagisia tapahtumia, jotka johtivat Kymenlaaksossakin monin paikoin käsittämättömiin veritekoihin toisia ihmisiä kohtaan keväällä 1918.

Noista ajoista on kulunut melkein sata vuotta. Mutta olemmeko me yhtään viisaampia? Epäilen.

Miksi haluta rakkautta, joka sattuu? Rakkausarpia Kirjavinkeissä

Maanantai 27.4.2015 klo 7.20

"Rakkausarpia on erittäin hyvin kerrottu ja vaikka se onkin fiktiivinen tarina, on vain surullista, että tällaisia Reiska/Julia-tapauksia on olemassa, joka paikassa. Aina käy niin, että joku haluaa rakkautta vaikka se sattuu."

Näin kirjoittaa Kini Laine Kirjavinkeissä 25.4. Sudenmaa-sarjan kuudennesta romaanistani. Hyvä kiteytys - kirjailija kiittää.

Kun yhteiskuntaa rakennetaan ja kehitetään, uskotaan että parisuhde, perhe ja kaikki mikä elämiseen kuuluu koostuu rationaalisista ja järkevistä ratkaisuista. Vain sillä tavoin yksityinen ja yhteinen elämä voidaan muuttaa numeroiksi, joilla sitä voidaan esittää lukuina, graafeina ja piirakoina. Sillä tavoin meitä voidaan verrata toisiimme ja niihin sellaisiin, joita meidän pitäisi olla. Hyväosaisiin ja järkeviin, mallien mukaisiin ihmisiin.

Niin se ei vain ole. Todellisuudessa annamme tunteiden viedä, teemme ratkaisuja joiden tiedämme itsekin olevan huonoja. Tuhoamme itseämme tavalla, joka ei voi ottaa missään laskelmissa huomioon.

Joskus sitä tuhoavaa voimaa kutsutaan myös suureksi rakkaudeksi. Se on surullista.

Klassinen tarina ja kuinka se lopetetaan

Keskiviikko 1.4.2015 klo 10.10

”Komedia päättyy loppuratkaisuun, jossa draaman päähenkilön asiat ovat paremmin kuin tarinan alussa. Tragedia puolestaan päättyy katastrofiin, jossa päähenkilön tilanne on pahempi kuin alussa.”

Juonirakenteen teoreetikkona pidetty Gustav Freytag on sanonut näin analysoidessaan klassisia näytelmiä. Vaikka Freytag tutki näytelmiä, voi hänen ajatuksiaan soveltaa myös romaanin kirjoittamiseen. Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajat käyttävät joskus turhankin näkyvää freytagilaista rautalankaa laatiessaan varmojen hittien käsikirjoituksia.

Minulla on jälleen kerran edessäni tilanne, jossa aloitan romaanikäsikirjoituksen viimeisen kappaleen kirjoittamista. Yksi rautalankamalli lopusta minulla jo on, tiedän suunnilleen mitä tulee tapahtumaan. Tässä toisessa versiossa minun on solmittava uskottavasti kaikki irrallaan olevat langat mahdollisia lukijoita varten. Tarinan lopun on oltava sellainen, että siitä jää lukijalle jälkimaku koko kirjasta.

Vaikka pidänkin juonirakenteisia tarinoita oikean elämän vastaisina on tunnustettava, että freytagilaisessa ajattelussa on oma viehätyksensä. Se on selkeä ratkaisu. Jokainen lukija toivoo hyvää pitämälleen päähenkilölle. Jos tarinan Julialle ja Romeolle käy huonosti, se kouraisee joskus syvältä.

Romaaniaihiossani on nyt noin 260 000 merkkiä. Loppuratkaisun myötä niitä tullee lisää noin 3 000. Veemäistä, kun tiedän jo ennalta etten voi tyydyttää jokaisen lukijan mielihaluja.

Juha Hurmeen kymmenen teesiä lukemisen puolesta

Perjantai 20.3.2015 klo 7.18

Arvostamani kirjailija Juha Hurme listaa Ylen Kulttuurin nettisivuilla 18. maaliskuuta kymmenen syytä, miksi hänen mielestään kannattaa lukea kirjoja ja tarinoita.

Kaikkiin Juhan teeseihin on helppo yhtyä. Ilman kirjaa on kurjaa. Tarinan voi luoda todeksi vain sen lukija. Kirjoittaja voi tehdä siitä maksimissaan vain puolet.

Kiitos, Juha.

Kirjallisuuden yksi tehtävä on muistaminen

Torstai 1.1.2015 klo 10.41

Vuoden vaihteen toinen kiinnostava lukukokemus oli Ulla-Maija Peltosen teos Muistin paikat (SKS 2003). Kirjassaan Peltonen kartoittaa niitä tapoja, joilla vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia on yritetty muistaa ja unohtaa aina näihin päiviin saakka.

Tuosta ajasta Suomessa kertovat lukuisat punaisten ja valkoisten surmattujen tunnetut ja tunnetut hautapaikat sekä muistomerkit. Muistomerkit auttavat suremaan menetettyjä. Ne kertovat mitä tapahtui ja valottavat tapahtumien eri puolia. Ilmankos varsinkin voitettujen punaisten muistomerkkejä on turmeltu vielä tällä vuosituhannella.

Historiallisen trauman käsittely vaatii Peltosen mukaan muistamista ja trauman aiheuttajan  kriittistä kohtaamista. Traumaa on purettava, ja sitä on toistettava jotta mitään vastaava ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan.

Kirjallisuus on kansanperinteen ja muistitiedon ohella iso osa kansakunnan yhteistä muistia. Sota on rakkauden ja kuoleman ohella yksi kaunokirjallisuuden kestoaiheista. Vielä 1970-luvulla joka kuudes suomalainen kaunokirjallinen teos käsitteli jollakin tavalla sotaa.

Suomalaisten sotakirjojen aika ei näytä olevan ohi vieläkään. Hyvä niin - purkamista ja toistoa tarvitsevat myös tulevat sukupolvet jotta ymmärtäisimme, miksi olemme tässä tällaisina juuri nyt.

Haminan kirjailijakahvilassa syysvieraina Pelo, Koskinen ja Marttinen

Keskiviikko 27.8.2014 klo 9.19

Olen vetänyt kahden vuoden ajan Haminassa kaupungin kulttuuri- ja kirjastotoimien kustantamaa kirjailijakahvilatoimintaa. Kiitos ja kumarrus hyvästä pestistä!

Tänä syksynä haastateltavakseni saapuu taas kolme vierasta. Syyskuussa (18.9.) pääkirjaston Kasper-saliin saapuu viime vuoden Finlandia-voittaja Riikka Pelo. Riikka on mielenkiintoinen vieras minulle: olimme samalla WSOY:n stipendiaattikurssilla Oriveden opistossa vuonna 2002, aikana jolloin kumpikaan ei ollut vielä julkaissut esikoistaan.

Lokakuussa (16.10.) vieraanamme on JP Koskinen, scifin, fantasian ja historiallisen romaanin taitaja. Hän on meritoitunut esimerkiksi monien kirjoituskilpailujen menestyjänä - siitäkin aion kysellä. Hänen Finlandia-ehdokkaana ollut romaaninsa Rasputinista oli vaikuttava lukukokemus.

Marraskuussa (6.11.) Kasper-saliin saapuu Annamari Marttinen Lappeenrannasta. Tutustuin hänen tuotantoonsa kesän aikana. Ihmissuhdekuvauksen taito on hänellä hallussa ja monesti aihe löytyy omasta elämästä - uskonpa että pääsemme illan aikana kirjailijan ihon alle...

Kolmas versio tarinasta on kaikista vaikein

Tiistai 15.4.2014 klo 9.35

Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.

Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.

Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.

Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.

Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.

Luonto osasi Mindfulnessin ennen meitä

Tiistai 1.4.2014 klo 8.20

Olin tilaisuudessa, jossa Mindfulness-kouluttaja veti osanottajille lyhyen session tätä kovasti muotiin tullutta mielen rentouttamismuotoa. Yksi suomennos tuolle Mindfulness-sanalle taitaa olla tietoisuustaito.

En oikein osaa suhtautua tällaisiin kaupallistettuihin ja/tai opetettuihin tapoihin rauhoittaa itseään ja mieltään. Lienee sitä meikäläisen metsäläisyyttä – pienestä pojasta lähtien parasta mielensä rauhoittamista minulle on ollut käveleminen metsään, nouseminen siellä mäen päälle ja maisemien katseleminen vähän korkeammalta.

Ehkä ihmiskunta – tai ainakin suuri osa meistä länsimaisista ihmisistä – on kadottamassa lopullisesti tuota kykyä elää hetkessä, ja siksi sitä pitää opettaa. Se tuntuu pahalta, sillä hyvät asiat ovat yksinkertaisia. Minusta tässä, Heidi Helander-Hyvösen suuhun Maaseudun Tulevaisuudessa 21.3.2014 kirjatussa lausahduksessa on syvää viisautta:

”Tärkeintä on siirtyä tekemisen maailmasta olemisen maailmaan. Hyväksytään itsemme, hetki, ympäristö ja tuntemukset sellaisina kuin ne ovat.”

Lukukoira on hieno keksintö

Perjantai 7.3.2014 klo 16.29

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla palkittiin koira ensimmäistä kertaa merkittävällä kirjallisuuspalkinnolla. Muistan, että sosiaalisessa mediassa asia herätti ihmettelyä joidenkin kirjailijoiden taholta: 10 000 euron turvin moni meistä pystyisi rauhoittumaan melkoiseksi toviksi luovan työn tekemiseen vailla taloushuolia.



Maailmalla luku- tai keskittymisvaikeuksista kärsiviä lapsia, tai muita lukuhaluisia auttaa noin 2 000 lukukoiraa. Suomessa niitä lienee viitisenkymmentä. Ensi viikosta lähtien Haminan pääkirjastossa voi tavata lukuharrastuksen merkeissä kuvassa näkyvät karvanaamat.

Minusta ajatus lukukoirista on hieno. Lemmikkieläimen rapsutus on tunnetusti yksi maailman rauhoittavimpia asioita. Miksipä siihen ei voisi yhdistää toista yhtä hyvää asiaa, lukemista.

Joku maksaa leivän myös ajattelijalle

Maanantai 27.1.2014 klo 15.16

Johtuneeko jatkuvaan taloudelliseen kasvuun pohjautuvan ideologian kriisistä se, että huippupoliitikkomme ovat viime aikoina kilvan kutsuneet koolle viisaiden ihmisten seminaareja. Milloin on koolla ollut taloustutkijoita, milloin korkean tason yritysjohtajia.

Tapasipa valtiovarainministerimme hiljakkoin myös johtavia kirkonmiehiä. Itse Tasavallan Presidentti letkautti julkisesti siitä, miten seminaareihin näyttää riittävän korkeapalkkaisia istujia.

Antiikin Kreikkakin oli aikoinaan täynnä yhä maineessa olevia ajattelijoita. Viisaat ja oppineet miehet kilpailivat silloin retoriikassa, siinä kuka osaisi sattuvimmin ja parhaimmin voittaa toiset sanallisessa väittelyssä ja argumentoinnissa.

Aristoteles, Homeros ja moni muu antiikin kreikkalainen elää yhä keskuudessamme aikoinaan muistiin kirjattujen sanojensa ansiosta. Presidentti Niinistön letkautusta miettiessä tuli mieleen tämä kysymys:

Liekö kukaan tutkinut, ketkä olivat niitä mesenaatteja ja oligarkkeja jotka maksoivat Kreikan viisaiden miesten seminaarit? Millainen mahtaa olla heidän vaikutuksensa siihen länsimaiseen ajatteluun, josta me ainakin joskus olemme ylpeitä?

Saattohoitajakissa, syövän tunnistava koira sekä luomakunnan kruunu

Lauantai 28.12.2013 klo 16.19

Meitä ihmisiä kutsutaan joskus luomakunnan kruunuiksi. Kruunuja tai ei, me uskomme olevamme kehittyneemmällä tasolla kuin mikään muu maapallolla asuva eliölaji.

Kovinpa ovat vajavaiset tietomme ja puutteelliset aistimme. Minna Lindgren kirjoitti Hesarissa 22. joulukuuta hienon kolumnin hoitavista kyvyistä, joita meille niin tutuilla lemmikkieläimillä on. Kuinka on mahdollista, että koira tunnistaa sairaalabakteerin tai syöpäsolut paremmin kuin yksikään ihmisen tekemä vekotin? Entä kuinka kissa voi tietää, kuka meistä on pian kuoleva?

Ainakaan toistaiseksi emme tiedä vastauksia. Ehkä niitä pitääkin etsiä sananmukaisesti koirien ja kissojen kanssa.

Niobe, tarina rotupuhtaasta Suomesta ilmestyy 2. tammikuuta

Keskiviikko 18.12.2013 klo 14.38

”Kapitalistit ovat saavuttaneet asemansa kyvykkyydellään. Tämän valinnan perusteella, joka osoittaa että he ovat ylempää rotua, heillä on oikeus johtaa.”

Saksan tuleva diktaattori Adolf Hitler sanoi näin Otto Strasserille, toiselle tärkeälle kansallissosialistille vuonna 1930. Hitler ampui itsensä Berliinin raunioiden keskellä vuonna 1945. Nyt, seitsemän vuosikymmentä myöhemmin hänen tokaisunsa on käynyt globalisaation myötä toteen: kansallisvaltioiden johtajien valta päättää tärkeistä asioista on pienempi kuin talouselämän mahti.

Rotuopilla ja antisemitismillä oli keskeinen rooli kansallissosialismin opinkappaleissa. Epäluuloa väärän näköisiä ihmisiä kohtaan esiintyi 1930-luvulla myös Suomessa. On hämmästyttävää todeta, että sodan jälkeiset vuosikymmenet eivät ole muuttaneet tilannetta miksikään. Keskustelulle monikulttuurisuudesta, sen vastustamisesta ja tulevaisuudesta on yhä vaikeaa löytää asiallista foorumia.

Vaihtoehtoishistoria, entäs jos -ajattelu on kirjailijalle herkullinen tapa hahmottaa ympäröivää maailmaa ja sitä, minne kenties olemme menossa. Neljä vuotta sitten ryhdyin luomaan paperille kuvaa Suur-Saksaan kuuluvasta Finnmarkista: entä jos kansallissosialistinen Saksa olisikin voittanut sodan, ja asuisimme nyt rotupuhtaassa Suomessa? Millainen olisi osin markkinatalouden ehdoilla toimiva, mutta rotuideologiaan pohjauvan valtion tiukassa otteessa elävä pieni suomalainen kaupunki?

Tulos, 244-sivuinen romaani nimeltään Niobe julkistetaan 2. tammikuuta. Päätin kustantaa romaanini tällä kertaa itse, vaikka muitakin mahdollisuuksia oli tarjolla. En halunnut kirjoittaa vakavasta asiasta viihdyttävää trilleriä, vaan ainakin yrittää jotakin muuta.

Mikä on lopputulos, millaisia ajatuksia tarina Niobesta herättää – sen jokainen romaanini lukeva päättäköön itse.

Lehtikolumni on vaikea kirjoittamisen laji

Tiistai 12.11.2013 klo 7.44

Hesarin entinen päätoimittaja Janne Virkkunen ruotii muistelmakirjassaan Päivälehden mies (WSOY 2013) ansiokkaasti yhteiskuntaa, mediaa ja omaa työtään. Maan suurimman päivälehden ex-päätoimittajana hänellä on näkemystä jaettavaksi monestakin asiasta. Kaikkea hän ei toki paljasta - eikä tarvitsekaan paljastaa.

Virkkunen kirjoittaa jotakin myös toimittajien kirjoittamista lehtikolumneista. Olen pannut merkille saman kuin Virkkunenkin: varsinkin Sanoma-konsernissa lehtien toimittajat saavat nykyisin kirjoittaa/heidät laitetaan kirjoittamaan omilla kasvoillaan mielipiteitä asioista, joista heillä oletetaan niitä olevan.

Eräs pitkän  linja journalisti sanoi minulle joskus, että kolumni kirjoitetaan siihen paikkaan lehteä johon ei ole laittaa uutista. Olen havainnut saman: hyvä kolumni saa aivosolut hyrräämään ja antaa uusia ajatuksia. Pahimmillaan se on leipätekstiä, josta asiat ja oivallukset tiivistävä ingressi ja loppu ovat jääneet kokonaan pois.

Julkisuus kuluttaa siinä olevaa ihmistä - myös toimittajaa. Toimittajan työ on perinteisesti ollut tarkkailijan työtä - mutta onko tarkkailija aina paras sanomaan asioista oma mielipiteensä? Entä onko oikein, että toimittaja esittää kolumnipalstallaan jostakin asiasta oman, jo lukitun käsityksensä ainoana oikeana faktana? Millaisin eväin hän lähtee juttukeikalle sellaisen henkilön luo, jonka käsitys on asiasta täysin vastakkainen? Tätäkin näkyy tapahtuvan.

Se, mitä toimittaja teki viikonloppuna mökillään voi olla kiinnostavaa hänet ihmisenä tunteville. Muille paljastuksen yhteiskunnallinen merkitys - saati se, miksi siitä pitäisi maksaa lehden tilausmaksu - ei välttämättä avaudu.