Viina on masenne, sanoi toimittaja Eve Mantu

Perjantai 24.5.2013 klo 7.12

Satuin avaamaan tiistain automatkalla Radio Puheen hyvään aikaan. Toimittaja Eve Mantu oli tehnyt ajatuksia herättävän dokumentin Lapualla Minnesota-menetelmän avulla ihmisiä viinasta vieroittavasta hoitopaikasta.

Alkoholismin seuraukset koskettavat järkyttävän suurta osaa meistä suomalaisista. Siitä huolimatta tuosta sairaudesta - sillä sairautta sen täytyy olla, tuon vahvan riippuvuuden viinaan - puhutaan vähän. Mieluummin puhutaan mielenterveyden ongelmista, työelämän ongelmista, väestön liian vähäisestä liikkumisesta, ylipaino-ongelmasta...

Mantu oli valinnut toimittajana työtavakseen fiksun tien. Hän peilasi koko ajan hoitolaitoksessa näkemäänsä ja kokemaansa omiin kokemuksiinsa alkoholistin omaisena ja läheisenä. Tuloksena oli lämmin, rohkea ja koskettava tarina.

Toimittajan, kuten kirjailijankin työssä on vaarana etukenoinen pönöttäminen kokovartalopeilin edessä. Silloin tuloksena on vain peilikuva, ei mitään kuvaa siitä mitä sen peilin takana ehkä on piilossa. Sen vaaran Mantu mielestäni vältti.

Viina on masenne! on kuunneltavissa Yle Areenassa

Internet muuttaa tapaamme lukea

Maanantai 6.5.2013 klo 15.51

"internet muuttaa tapaamme ajatella, muistaa ja lukea. Se totuttaa meidät nettilogiikkaan, jossa syventyminen on pahe. Pikaiset silmäykset ja nopea liike palkitaan. Pitää olla yhteyksissä, mutta toiset kohdataan vain kevyesti."

Näin kirjoittaa kolumnissaan Nettilogiikka työelämän tutkija Anu Järvensivu (HS 5.5.13). Erinomaisessa kirjoituksessaan Järvensivu käsittelee sitä, miten meidät on ehdollistettu odottamaan seuraavia sähköisiä impulsseja täyttämään päivämme. Klik klik, nopea silmäys ja päätös. Yhä uudelleen ja uudelleen, syventymättä asiaan yhtään paremmin.

Esikoisromaanini Syysmarkkinat ilmestyi vuonna 2005. Siinä ounastelin sitä tapaa, millä meistä ja tulevista sukupolvista tehdään kaupallisista ärsykkeistä riippuvaisia olentoja.

Enpä tuota romaania kirjoittaessani arvannut, että sen visiot voisivat toteutua näin nopeasti.

Suomalainen kirjallisuus ja Frankfurt 2014

Maanantai 29.4.2013 klo 14.19

Tämän päivän Hesarissa oli ansiokas kirjoitus Frankfurtin kirjamessuista ensi vuonna. Suomi tulee olemaan näillä lajissaan maailman suurimmilla messuilla vuoden teemamaa. Suomalainen kirjallisuus näkyy ja kuuluu vuoden 2014 syksyllä viiden päivän ajan niille, jotka päättävät millaista kirjallisuutta maailmalla myydään ja levitetään.

Tavoitteet ovat Hesarin mukaan huikeita. Kun nyt saksaksi käännetään 35-40 suomalaisteosta vuodessa, on ensi vuoden tavoite peräti 100 kirjaa. Yhteensä ulkomailla on julkaistu uusina käännöksinä vuosina 2002-2013 (18. huhtikuuta mennessä) 1 852 kirjaa.

Jokainen noista kirjoista on ansainnut kääntämisensä. Se on selvää, että rahakkailla Keski-Euroopan markkinoilla suomi-kirja kilpailee aivan yhtä eksoottisten teosten kanssa, jotka tulevat tarjolle jostakin kaukaa.

Harmi, ettei jutussa kerrota mitään siitä, miten ja millaisin keinoin me kenties erottautuisimme suuresta massasta. Luvut, kuten se että ranskaksi käännettiin viime vuonna vain 16 kirjaa (joukossa myös minun kirjani) ovat totta kai tärkeitä.

Tarinan marssi kotikoneelta Frankfurtiin ja muualle maailmaan on pitkä ja kivinen. On kokemusta...

Edgar Rice Burroughsin neuvot romaanin kirjoittajalle

Keskiviikko 10.4.2013 klo 8.01

Kirjailijalta kysytään aika usein neuvoja kirjoittamiseen. Niitä on hankala antaa, kas kun jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet jonkin uuden luomiselle. Kun kysytään, sitä yrittää mumista sellaisen vastauksen, jollaista luulee kysyjän odottavan.

Tarzanin, ja monen muun legendaarisen hahmon luoja Edgar Rice Burroughs (1875-1950) kiteytti mielestäni osuvasti jotakin olennaista kirjoittamisesta. Hänen mielestään hyvän romaanin kirjoittajan täytyy olla

1 pettynyt ja masentunut.
2 olla epäonnistunut kaikessa mitä hän on tehnyt.
3 hänen on täytynyt viettää sietämättömän yksitoikkoista ja mielenkiinnotonta elämää.
4 hänen täytyy olla sydämensä pohjasta kyllästynyt sivistykseen.
5 hänen ei tarvitse piitata kieliopista eikä hän lue paljon.
6 hän omistaa keskitason aivot ja tavalliset taipumukset.
7 hän osaa olla käsittelemättä sellaisia aiheita, joista hän ymmärtää jotakin.

Lähde: Curt Riess: Bestseller (Otava 1963)

Hiljaisuus pelottaa ja houkuttaa luokseen

Perjantai 29.3.2013 klo 7.21

Pääsiäisen aika on monen ihmisen elämässä se aika, joka – toivottavasti – laittaa pysähtymään ja vetämään henkeä. Eri puolilla maata järjestetään näinä päivinä erityisiä hiljentymishetkiä eli retriittejä. Arkielämä saa jäädä, on aikaa olla hetki omien ajatustensa kanssa yksin.

… tai sitten ei. En ole koskaan osallistunut järjestettyyn retriittiin. En tiedä, mikä lisäarvo sillä saavutetaan, jos ihmiset tulevat tarkoituksella hiljentymään yhdessä. Kertooko se siitä, että me kuitenkin olemme sosiaalisia, toisiamme tarvitsevia olentoja? Pelkäämmekö sisimmässämme syvää ja pahaa yksinäisyyttä, ja lähestymme hiljaisuutta varoen?

Retriitillä voi kuvitella olevan monenlaisia muotoja. Onko sekin hiljentymistä omien ajatustensa ääreen, kun mies avaa sen perjantaipullonsa juodakseen itsensä jurriin jossa mikään ei tunnu, mikään ei satuta ja maailma on vähän aikaa kaukana?

Sanotaan, että mykkien valtakunnassa yksikin ääni voi olla ratkaiseva. Mutta voi se toimia toisinkin päin. Joskus on hyvä olla hiljaa. Olla vain.

Mustaa kahvia oli Agatha Christien ensimmäinen

Lauantai 16.3.2013 klo 8.11

Kävin eilen katsomassa Haminan Teatterissa Agatha Christien kirjoittaman murhamysteerin Mustaa kahvia. Ensi-ilta oli samalla näytelmän kantaesitys Suomessa. Komea suoritus harrastajateatterilta!

30-luvulle sijoittuva näytelmä oli tiettävästi ensimmäinen jonka Christie koskaan kirjoitti. Myöhemmin syntyikin sitten klassikko Hiirenloukku. Dekkareiden kuningattareksikin tituleerattu Christie otti Hercule Poirot-näytelmällä itselleen haltuun aivan uuden alueen.

Olen kirjoittanut tähän mennessä yhden näytelmän. Näytelmän työstäminen on aivan erilainen projekti kuin romaanin kirjoittaminen: on koko ajan muistettava, että näyttelijät tuovat oman tulkintansa näyttämölle, ja tila antaa omat rajansa sille mitä katsojat näkevät. Romaanissa näyttämönä toimii lukijan mielikuvitus - seiniä ei ole.

Ilmankos Christie kuulemma kirjoittikin Mustan kahvin käsikirjoitukseen tarkat askelmerkit kullekin näyttelijälle.

Kuvassa Hercule Poirot (Raimo Kaistala, takana) ja tohtori Carelli (Petri Salonen)

Yksinäisyys, tuo ihailtu ja vihattu olotila

Lauantai 26.1.2013 klo 14.33

Lauantain 26.1. Hesarissa oli Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen artikkeli yksinäisyydestä. Jutun ingressissä väitettiin, että Suomessa on yhtä paljon yksinäisiä ihmisiä kuin Vantaalla on asukkaita. Tokkopa riittänee...

Jutun mukaan yksinäisyys on evoluution kehittämä tapa muistuttaa meitä siitä, ettei kukaan meistä pärjää täällä yksin. Yksinäisyys aiheuttaa aivoissa samanlaista liikehdintää kuin fyysinen kipu. Se sattuu.

Vähän aikaa sitten pohdiskelimme eräässä työpalaverissa yksinäisyyden kokemista. Eräs suuresti kunnioittamani, hyvin paljon ihmiskontakteja tuottavassa työssä palveleva henkilö sanoi, että välillä hän huomaa olevansa yksinäinen jopa monilapsisen perheensä keskellä.

Paljon lienee merkitystä sillä, onko koettu yksinäisyys itse valittu olotila vaiko tila, johon on ajauduttu. Tänään kävelin kahden tunnin pitkän lenkin auringon valaisemilla talvihangilla. En kokenut yksinäisyyttä vaan onnellisuutta.

Moni kirjailija on - ainakin myöhemmin kirjoitettujen henkilökuviensa mukaan - ollut hyvin yksinäinen henkilö. Monia heistä pidetään nykyisin suurina ajattelijoina. Tunnistan tuon yksinäisyyden tarpeen joskus työssäni. Hälinässä syntyy yleensä vain lisää hälinää.

Mutta jos yksinäisyys ei olekaan oma valinta? Hesarin jutun mukaan moni yksinäinen tyytyy mieluummin ankeaan arkeensa kuin ryhtyy tavoittelemaan epävarmaa onnea.

Surullista!

Pekka Himanen, Sininen kirja ja filosofian vaikeus

Keskiviikko 21.11.2012 klo 14.23

Valtiovallan filosofi Pekka Himaselta tilaama Sininen kirja on herättänyt netissä runsaasti keskustelua. Ei ihme: tilauksen arvoksi on eri lähteissä ilmoitettu noin 700 000 euroa. Sinisen kirjan antimista kirjoittaa terävästi esimerkiksi Minna Lindgren Suomen Kuvalehden blogissaan 18.11.2012.

Tutustumatta Pekka Himasen tuotokseen on tunnustettava, että monet filosofien kirjoittamat teokset ovat minustakin tuntuneet aikojen saatossa uuvuttavilta. Kesken jäi aikoinaan muun muassa yksi alan keskeinen teos, Oswald Spenglerin 1200-sivuinen järkäle Länsimaiden perikato. Myöskään Milan Kunderan kehuttu Olemisen sietämätön keveys ei puraissut minuun. Kosketuspinta jäi puuttumaan.

Aristoteleen Runousoppi ja moni muu tämän alan teos on sen sijaan toiminut hyvin myös minun kohdallani. Parhaimmillaan filosofi pystyy antamaan lukijalleen paljon uutta ajateltavaa.

Mutta tässäkin kysymyksessä täytyy olla kahden kauppa. Eli en lukematta lähde tuomitsemaan Himasenkaan teosta mitättömäksi - vaikka noiden ajatusten hinta kalliilta tuntuukin.

Vuosissa 1918 ja 2012 on yhtäläisyyksiä

Lauantai 29.9.2012 klo 10.28

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja, kansanedustaja Jan Vapaavuori kaipasi Hesarissa (20.9.) realismia suomalaiseen talousajatteluun. Vapaavuoren ydinsanoma oli, että työttömyysturvaa olisi leikattava työn houkuttelevuuden lisäämiseksi. Se parantaisi maan taloustilannetta.

Viime viikkojen uutisista on voinut poimia karmeita lukuja yt-neuvotteluja käyvistä firmoista: OP-Pohjolassa ne koskettavat 700 henkilöä, Metsossa 630 henkilöä, Nokia Siemens Networksissa 400 henkilöä, Keskossa 370 henkilöä... yritysten lista on pitkä. Joukossa on hyvää tulosta tekeviä firmoja. Noinkohan tulossa olevat irtisanomiset vältettäisiin, vaikka työttömiksi joutuvia ihmisiä odottava ”turvaverkko” olisi harvempi?

Muistui mieleeni Olli Korjuksen teos Hamina 1918 – nimi nimeltä, luoti luodilta (Atena 2008). Sisällissodan viime vaiheista kertovan teoksen sivulta 253 löytyy seuraava kuvaus tuolloisista oloista Haminassa:

”Ei liene sattumaa, että Salmenkylään rekisteröidyistä 11 työttömästä kuusi oli ammuttujen joukossa... Valkoisten käsitys, jota muun muassa paikallisten lehtien sivuilla tuotiin painokkaasti esille oli, että toimeentulo oli jokaisen itsensä vastuulla... Työttömyysturvan väärinkäytöstä tuli keskeinen teema työttömiä, varsinkin Salmenkylän työttömiä vastaan. He eivät oikeasti olleet avun tarpeessa.”

Sadassa vuodessa ei näytä mikään muuttuneen ajattelemisen tavoissa.

Lastensuojelua, parisuhteen hoitoa ja sanojen merkityksiä

Perjantai 7.9.2012 klo 6.58

Viimeaikaiset perhe- ja lapsisurmat ovat tuoneet lehtien palstoille paljon artikkeleja ja mielipiteitä lastensuojelusta.

Lastensuojelu. Tuo sana sisältää itsessään hirvittävän, negatiivisen arvolatauksen. Jos lasta pitää suojella, häneen täytyy kohdistua jokin uhka. Noinkohan pääsemme koskaan tilanteeseen, jossa voisimme puhua vaikkapa lasten tukemisesta?

Toinen sanapari, jota olen viime aikoina ihmetellyt on parisuhteen hoitaminen. Sairaita hoidetaan sairaaloissa. Parisuhteen hoitamisen tärkeyttä hoetaan monesta eri tuutista. Onko meillä siis lähtökohtana ajatus, että tuo tärkeä suhde on aina sairas?

Löytyisiköhän siihenkin jokin kauniimpi suomenkielinen sanapari?

Kaikki nuo kirjallisuusblogeja pitävät naiset

Maanantai 6.8.2012 klo 18.03

Eräs uutuusromaaninsa näkyvyyttä ja markkinointia pähkäilevä kirjailijakollega lähetti minulle sähköpostia. Hän äimisteli tekemäänsä havaintoa kirjallisuusblogien maailmasta.

Samalla kun kirjallisuuskritiikkien määrä perinteisessä printtimediassa vähenee, on nettiin omaksi harrastuksekseen kirjoittavien kirjallisuuskriitikoiden toivottu paikkaavan tätä yhä yhä suuremmaksi käyvää puutetta kirjojen saamassa näkyvyyydessä. Kirjablogeja löytyykin netistä melkoisen vaivatta ja paljon.

Kollegani oli tehnyt kuitenkin hämmästyttävän havainnon: kaikki ne suosituimmat kirjablogistit, joille hän oli tarjonnut teostaan tutustuttavaksi ovat ilmeisesti naisia, ja iältään melko nuoria. Tarkastin väittämän oikeellisuuden: siltä se tosiaan näyttää!

Kysyä sopii (iäkkään mieskollegan suulla), mistä tämä johtuu, ja mitä se tarkoittaa eri tyyppisten, sukupuoleltaan ja iältään erilaisten kirjailijoiden tuotosten saamassa näkyvyydessä. Painottuvatko nuorten naiskriitikoiden lukuharrastuksessa samaa sukupuolta olevien, iältään suurin piirtein samanikäisten naisten kirjoittamat kirjat?

Ja miksi miespuolisia kirjabloggaajia näyttää olevan niin vähän?

Jos Enkeli-Elisakin petti

Perjantai 20.7.2012 klo 7.17

Yksi hiljaisen uutiskesän uutisskuupeista on ollut koulukiusatun, itsemurhan tehneen Enkeli-Elisan mahdollinen paljastuminen keksityksi henkilöksi. Asiasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat. Muun muassa Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäinen käsitteli median pettänyttä uutiskritiikkiä kolumnissaan 13.7.

Enkeli-Elisan tarina on saanut ison määrän ihmisiä linkittämään itsensä hänestä kertoville Facebook- ja Internet-sivuille. Se tarkoittanee sitä, että tarina on koskettanut jotakin meissä. Itsekin kirjoitin näin blogissani 9. maaliskuuta.

Jos Elisan tarina osoittautuu keksityksi, on totta että ihmisiä - meitä - on huijattu. Toisaalta en osaa oikein tuntea itseäni petetyksi. Moni koulukiusattu tai kiusatun omainen on saanut purkaa tuntojaan Elisan kautta.

Melkeinpä olen pettyneempi, jos Elisan tarina on kaikesta huolimatta tosi. Vale-Elisan tapauksessa maailmassa olisi ainakin ollut yksi kiusattu ihminen vähemmän.

Moni kirjailijaan rakastunut pettyy

Tiistai 19.6.2012 klo 19.10

”Moni rakastuu henkilöön joka nauttii sosiaalista arvonantoa. Hän saattaa olla esimerkiksi laulaja tai pianisti, nyrkkeilijä tai kilpahiihtäjä tai ehkä kirjailija.

Tutkikaamme tapausta että joku rakastuu pianistiin. Poikkeuksellista hänen tapauksessaan on musikaalisuus, ura ja menestys, koko musiikkiestradien loistava maailma, kaikki tuo on sosiaaliselta kannalta tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta elämä pianistin rinnalla onkin jo toista. Ja sama pätee kaikkiin tämän kaltaisiin ammatteihin, sillä ytimeltään ne edellyttävät kurinalaisuutta, harjoittelua, uusiin tavoitteisiin, saavutuksiin, täydellisyyteen pyrkimistä. Yleisö ei näe kaikkea tätä vaivaa ja rutiinia, eikä rakastunut ihminenkään sitä heti näe; loistava saavutus tekee häneen vaikutuksen, eikä hän tule ajatelleeksi sitä nöyrää, yksinäistä työtä, joka on kaiken tämän välttämätön edellytys ja johon hänen on opittava osallistumaan esittämättä siinä pääosaa. Niinpä hän helposti pettyykin.”

Kirjailijan titteli tuntuu tosiaan olevan arvostettu. Itse työ ei ole mitään glitteriä ja kimallusta. Jopa neroilla - joita luojan kiitos on joukossamme vähän - arki voi olla yllättävän tylsää.

Syytä onkin nostaa hattua kaikille niille läheisille, jotka sen tylsyyden kestävät.

Lukuvinkki: Francesco Alberoni: Rakastuminen (Otava 1984)

Rakkaudella riittää vihollisia

Tiistai 22.5.2012 klo 7.23

"Tämä päivä valitsee lakanoita huomisen petiin. Jos voi tänään olla tyyni ja sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ei välttämättä ole saanut paljon aikaiseksi, mutta on saanut itselleen kokemuksen, joka kantaa huomiseen asti. Tässä on suurin vaikutusvalta, minkä ihminen voi ikinä saada, koska muuta vaikutusvaltaa ei ole."

Kielteiset tunteet ja ajatukset kuuluvat elämään meistä jokaisella. Samoin negatiiviset teot toisia ihmisiä kohtaan, joko tahallisesti tai tahattomasti. Sellaiset teot joihin liittyy Valhe, Valta, Viha, Vangitseminen tai Vastuuttomuus.

Onneksi noille hyvän elämän vihollisille löytyy vastavoimia. Jos ne vain löytää: Totuus, Vaikuttaminen, Anteeksiantaminen, Vapaus ja Vastuu.

Pieniä sanoja. Mutta löydettyinä, ja oikein käytettyinä hirmuisen suuria asioita.

Lukuvinkki: Tiia Arjanne: Rakkauden Viisi Vihollista (magentum 2007)

Uusi käsikirjoitus on matka tuntemattomaan

Keskiviikko 11.4.2012 klo 8.28

Aloitan parhaillaan uuden romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamista. Minulla on päässäni epämääräisenä möykkynä ajatus teemasta, josta haluan irroittaa lihat näkösälle tarinankerronnan julmalla veitsellä. Jokin outo ääni kuiskuttelee korvaani, että voisin löytää teemasta jotakin uutta, jotakin jota ei ole vielä kerrottu.

Ruutupaperivihkossa on kuukausien aikana kertyneitä ranskalaisia viivoja kysymyksistä, joiden avulla toivon voivani potkia tarinaa eteenpäin. Alitajunnassa, vielä aika syvällä odottaa koko joukko kohtauksia, joissa luomani ihmishahmot elävät, kuolevat, rakastavat, vihaavat ja antavat teemalle kasvot.

Tarinan ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle kuin juopunutta harhailua liian leveällä jalkakäytävällä. Ei oikein tiedä, että mihin sitä on menossa. Tai luulee tietävänsä, mutta jalat eivät tottele, eikä pää. Voi olla, että päädyn ison, kauniin, kiinnostavan teemani kanssa aivan jonnekin muualle kuin minne olen luullut olevani matkalla.

Tämä tarinankertojan ammatti on yhtä helvettiä. En suosittele tätä kenellekään. Jostakin syystä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään muusta.

Enkeli-Elisan sivuilla kerrotaan miltä tuntuu

Perjantai 9.3.2012 klo 6.48

Kaltaiseni toimittaja-kirjailija viettää paljon aikaansa Internetin äärellä keräten pohjatietoa, juttuideoita, etsien yhteyshenkilöitä, yrittäen pysyä kärryillä siitä, mihin tämä maailma ja me ihmiset olemme matkalla.

Monesti Internetin, ja varsinkin niin sanotun sosiaalisen median sisältö turruttaa. Moni kirjaus tuntuu turhalta läpänheitolta, joka olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Päälle kaatuva mainonta uuvuttaa.

Siksi kai sitä havahtuu aina, kun löytää jotakin, joka on kirjoitettu vakavasti ja vakavasta aiheesta. Kuten vaikkapa Enkeli-Elisaan, eli koulukiusaamiseen liittyvät sivut Internetissä ja Facebookissa. Sivut, jotka saivat alkunsa kun nuori ihminen päätti elämänsä kiusaamisen takia.

Tuon kaltaisilla sivuilla jaetaan tunteita, puhutaan siitä miltä tuntuu. Internet todellakin yhdistää ihmisiä ja ajatuksia. Ehkä se johtaa tekoihin.

Ehkä meillä on vielä toivoa.

Yksinäisen ja alkoholisoituneen kirjailijan vahva legenda

Sunnuntai 8.1.2012 klo 12.40

Kirjailija Kreetta Onkeli kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehden (4/2011) kolumnissaan havainnostaan, että jokaisella merkittävään tuotantoon yltäneellä mieskirjailijalla on ollut elämässään pitkäaikainen, järkevä ja kannustava elämänkumppani. Ja että useimmat pitkän uran kirjoittaneet naiskirjailijat ovat yksineläjiä kumppaninaan erakkous, erämaa tai alkoholi.

Kolumnin aiheeseen tarttui mm. Kymen Sanomat (7.1.2012). En tiedä, kirjoittiko Kreetta Onkeli nuo lauset kurillaan. Mutta hyvin usein kirjailijan työhön liitetään mielikuvissa juuri alkoholismi ja yksinäisyys. Täytyy myöntää, en tunne yhtään pahasti alkoholisoitunutta ja edelleen aktiivisesti kirjoittavaa kirjailijaa.

Kirjan suunnittelu, kirjoittaminen ja työstö vaatii nimittäin rautaisten perslihasten lisäksi sellaista turnauskestävyyttä, jota alkoholi ei tuo. Ja yksinäisimmän tuntemani ihmisen tapasin kymmenien ihmisten muodostaman niin sanotun työyhteisön keskeltä.

Sen sijaan oikeanlaisen, ymmärtävän elämänkumppanin ja läheisen ihmisen merkitys on suuri missä tahansa ammatissa toimivalle ihmiselle. Se väite on helppo allekirjoittaa, niin miesten kuin naistenkin kohdalla.

On myös todistettu, että mieskirjailija pystyy pitämään huolta lapsistaan siinä missä nainenkin.

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6.49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Narsisti on hyvä jätkä - ainakin itselleen

Torstai 3.11.2011 klo 19.27

"Arkikielessä ymmärrämme narsistin itserakkaaksi henkilöksi, joka kehuu jatkuvasti itseään ja saavutuksiaan, elättelee uskomattomia fantasioita, janoaa huomiota, on ylimielinen, käyttäytyy kateellisesti ja pyrkyrimäisesti."

Lainaus on peräisin Narsistien uhrien tuki ry:n nettisivuilta. Tuleeko mieleesi henkilö, johon tuollainen kuvaus sopii? Minulle tulee - montakin. Mainituilla sivuilla on paljon tietoa tästä luonnehäiriön muodosta, jolla ei tosin taida ainakaan vielä olla virallista sairauden luokitusta.

Pelottavia tarinoita narsismista, ja sen ääri-ilmiöistä kuulee silloin tällöin liikkuessaan maailmalla. Todennäköisesti monet niistä perhe- ja muista väkivallanteoista, joista luemme lehdistä ja näemme töllöstä johtuvat osaltaan narsismista.

Toisaalta: lainauksessa kuvatun henkilön voi hyvinkin kuvitella menestyjäksi jossakin länsimaisen kilpailuyhteiskuntamme ammatissa. Sanotaan, että menestys ruokkii menestystä - eikö siis henkilö, joka vaikuttaa noin äärimmäisen menestyvältä ja tyytyväiseltä itseensä, siis ansaitsekin lisää menestystä? Hinta läheisille voi tosin olla kova - mutta eihän narsisti sitä ajattele.

Netistä löytää nykyisin vertaistukea ja tietoa monesta sellaisesta aiheesta, jotka voivat tehdä työpaikasta tai kodista helvetin. Se on äärimmäisen hyvä asia. Todennäköisesti tälläkin hetkellä joku äärimmäisen väsynyt ihminen kirjoittaa jossakin päin Suomea Googleen hakusanan narsisti, ja katsoo mitä tuloksia hakukone antaa.

Voimia sinulle, jotka haet apua. Toivottavasti löydät sitä - ensi alkuun netistä.

Lukuvinkki: Simon Crompton: Rakastuin narsistiin (Minerva 2009)

Milloin ovat ihmisen parhaat vuodet?

Perjantai 28.10.2011 klo 7.55

Luen parhaillaan iltalukemisina Kaija Maria Junkkarin teosta Naisen parhaat vuodet (Otava 1998). Ikääntymistä, ja sen mukaista identiteetin kehittymistä käsittelevää kirjaansa varten Junkkari haastatteli laajan joukon 45-59-vuotiaita naisia. Hän käsittelee isoa teemaa - ihmisen ja hänen ajatusmaailmansa muuttumista ajan mukana - oivaltavasti ja kiinnostavasti.

Kiinnostava on esimerkiksi se Junkkarin ajatus, että ihmisen elämänkaari jakautuu jaksoihin: naisilla - niin kuin "lapsellisilla" miehilläkin, uskon - aika parikymppisestä noin nelikymppiseksi kuluu aika paljon työn, perheen ja kaiken muun ehdoilla.

Sen jälkeen voi olla enemmän aikaa itselle - ja ajatukset ja tekemisen halu palaavat niihin asioihin, joita halusi oikeasti tehdä ennen puberteetti-ikää. Vanhuusiällä, läheisten poismenon ja liikkumisen luonnollisen rajoittumisen myötä on taas aika palata mielen sisäisen maailman tärkeyteen.

Se ajatus miellyttää, että suurin osa Junkkarin tuolloin haastattelemista ihmisistä koki elävänsä elämänsä parasta aikaa juuri sillä hetkellä. Niin kai sen pitäisikin olla - se aika joka on eletty on jo takana päin, ja tulevaa aikaa emme tiedä.