Ristimitta, kuudes romaanini ilmestyy maaliskuussa

Perjantai 25.11.2011 klo 13.55

Ristimitta, kuudes romaanini ilmestyy maaliskuussa 2012. Ensimmäisen lauseen taisin kirjoittaa tähän käsikirjoitukseen neljä vuotta sitten. Pitkät ovat kirjailijan työrupeamat - mutta lopputulos on aina palkinnut, ainakin tähän saakka, ja ainakin kirjoittajansa.

Teemalähtöisenä kirjoittajana lähdin Ristimitassa etsimään syitä siihen, miksi toiset meistä kestävät elämän antamia iskuja paremmin kuin toiset. Jokainen meistä niitä saa. Toiset nousevat iskun saatuaan ylös, pyyhkivät pölyt hihoistaan ja hymyilevät. Toiset jäävät maahan makaamaan.

Kustantaja Kariston lukijat löysivät käsikirjoituksesta huumoria ja tragikomiikkaa. Kyllä se kirjoittajalle käy - ilohan on vain surun kääntöpuoli ja riemu tuskan velipuoli. Toista ei voi olla olemassa ilman toista.

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6.49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Isyys on oikeus - ei velvollisuus

Sunnuntai 13.11.2011 klo 13.19

Tänään vietetään isänpäivää. Itselläni on ollut onni kuulua isien joukkoon vuodesta 1994 lähtien. Isä on yksi niistä "titteleistä", jota arvostan eniten - aivan kuten äitikin on. Oikeasti isänpäivää ja äitienpäivää vietetään joka ikisenä päivänä vuodessa, kaikkine vaatimuksineen ja rasituksineen, mutta myös ilon hetkineen.

Tänään mediassa on näköjään nostettu framille erityisesti yksinhuoltajaisät ja elatusvelvolliset isät. Se on hyvä asia: miehellä on oikeus isyyteen myös silloin, kun hänellä ei jostakin syystä ole mahdollisuutta osallistua lapsensa elämään sen jokaisena päivänä. Toivottavasti mahdollisimman moni elatusvelvollinen isä saa/haluaa silti osallistua niinä päivinä kun se on mahdollista.

Onnea kaikille Suomen isille!

Narsisti on hyvä jätkä - ainakin itselleen

Torstai 3.11.2011 klo 19.27

"Arkikielessä ymmärrämme narsistin itserakkaaksi henkilöksi, joka kehuu jatkuvasti itseään ja saavutuksiaan, elättelee uskomattomia fantasioita, janoaa huomiota, on ylimielinen, käyttäytyy kateellisesti ja pyrkyrimäisesti."

Lainaus on peräisin Narsistien uhrien tuki ry:n nettisivuilta. Tuleeko mieleesi henkilö, johon tuollainen kuvaus sopii? Minulle tulee - montakin. Mainituilla sivuilla on paljon tietoa tästä luonnehäiriön muodosta, jolla ei tosin taida ainakaan vielä olla virallista sairauden luokitusta.

Pelottavia tarinoita narsismista, ja sen ääri-ilmiöistä kuulee silloin tällöin liikkuessaan maailmalla. Todennäköisesti monet niistä perhe- ja muista väkivallanteoista, joista luemme lehdistä ja näemme töllöstä johtuvat osaltaan narsismista.

Toisaalta: lainauksessa kuvatun henkilön voi hyvinkin kuvitella menestyjäksi jossakin länsimaisen kilpailuyhteiskuntamme ammatissa. Sanotaan, että menestys ruokkii menestystä - eikö siis henkilö, joka vaikuttaa noin äärimmäisen menestyvältä ja tyytyväiseltä itseensä, siis ansaitsekin lisää menestystä? Hinta läheisille voi tosin olla kova - mutta eihän narsisti sitä ajattele.

Netistä löytää nykyisin vertaistukea ja tietoa monesta sellaisesta aiheesta, jotka voivat tehdä työpaikasta tai kodista helvetin. Se on äärimmäisen hyvä asia. Todennäköisesti tälläkin hetkellä joku äärimmäisen väsynyt ihminen kirjoittaa jossakin päin Suomea Googleen hakusanan narsisti, ja katsoo mitä tuloksia hakukone antaa.

Voimia sinulle, jotka haet apua. Toivottavasti löydät sitä - ensi alkuun netistä.

Lukuvinkki: Simon Crompton: Rakastuin narsistiin (Minerva 2009)

Milloin ovat ihmisen parhaat vuodet?

Perjantai 28.10.2011 klo 7.55

Luen parhaillaan iltalukemisina Kaija Maria Junkkarin teosta Naisen parhaat vuodet (Otava 1998). Ikääntymistä, ja sen mukaista identiteetin kehittymistä käsittelevää kirjaansa varten Junkkari haastatteli laajan joukon 45-59-vuotiaita naisia. Hän käsittelee isoa teemaa - ihmisen ja hänen ajatusmaailmansa muuttumista ajan mukana - oivaltavasti ja kiinnostavasti.

Kiinnostava on esimerkiksi se Junkkarin ajatus, että ihmisen elämänkaari jakautuu jaksoihin: naisilla - niin kuin "lapsellisilla" miehilläkin, uskon - aika parikymppisestä noin nelikymppiseksi kuluu aika paljon työn, perheen ja kaiken muun ehdoilla.

Sen jälkeen voi olla enemmän aikaa itselle - ja ajatukset ja tekemisen halu palaavat niihin asioihin, joita halusi oikeasti tehdä ennen puberteetti-ikää. Vanhuusiällä, läheisten poismenon ja liikkumisen luonnollisen rajoittumisen myötä on taas aika palata mielen sisäisen maailman tärkeyteen.

Se ajatus miellyttää, että suurin osa Junkkarin tuolloin haastattelemista ihmisistä koki elävänsä elämänsä parasta aikaa juuri sillä hetkellä. Niin kai sen pitäisikin olla - se aika joka on eletty on jo takana päin, ja tulevaa aikaa emme tiedä.

Sovinismista ja teini-ikäisistä horoista

Tiistai 18.10.2011 klo 6.58

Sattuva, ajatuksia herättävä kolumni on vaikea kirjoitettava. Emilia Kukkala onnistui kirjoittamaan sellaisen Uuden Suomen Puheenvuorossa 12.10.2011. Kukkalan kolumni käsittelee sitä sovinismia, joka kohdistuu länsimaisessa yhteiskunnassa teini-ikäisiin tyttöihin.

Aikana, jolloin ulkoinen kauneus menee ihanteena ylitse kaiken muun, ja seksi ilman rakkautta on asia joka myy on nuoren tytön vaikeaa kasvaa aikuiseksi naiseksi. Kasvot, takapuoli, rinnat... kaikki on arvioinnin kohteena, arvioijana vastakkaisen sukupuolen edustajat iästä, koulutustaustasta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Sovinismille on helppoa hörähdellä, sille että keski-ikäinen mies katsoo oikeudekseen läpsäistä kaunista ja nuorta tyttöä ohimennessään takapuolelle. Yhdeksän kymmenestä läsnäolijasta hörähtää, tai ainakin hymyilee. Miksi?

Kuvitellaanpa tapahtuma toisin päin: jos fyysisen, ilman lupaa ja syvempää tunnetta vailla olevan kosketuksen kohteena olisikin tuo mies, ja läpsäisijänä tuo nuori kaunis tyttö.

Hörähtäisimmekö? Vai saisiko tuo tyttö silmissämme tietynlaisen statuksen?

Mieheen koskettajana tuo pieni hetki ei jätä minkäänlaista jälkeä mielissämme. Mutta kosketetun, tuon nuoren tytön mieleen se pieni hetki voi jättää lähtemättömän jäljen.

Kuinka kirjailija ja kriitikko eroavat toisistaan

Keskiviikko 12.10.2011 klo 6.53

Sain rakentavan, pitkän analyysin eräästä romaaniprojektistani kirjailijakollegalta. Kiitos ja kumarrus, sinä kansainvälisestikin menestynyt kollegani, jonka nimi jääköön meidän salaisuudeksi - ainakin vielä.

Oli jännä huomata se ero, kuinka ammattikirjailijan ja kriitikon - siis hänen, joka työkseen arvostelee kirjoja mutta ei itse kirjoita niitä - tavat käsitellä tarinoita erosivat ainakin tässä tapauksessa toisistaan.

Kriitikko hakee kirjasta yleistyksiä, vertaa sitä kaikkeen muuhun mitä on jo kirjoitettu ja arvottaa tekstiä sen mukaan. Itsekin tarinoita punova kirjailijakollega jätti kaiken tuon sivuun: hän pureutui siihen mitä kirjailijan kova työ on: kuinka teemat toimivat, kuinka henkilöhahmot suhtautuvat toisiinsa, onko joku henkilöhahmo tarpeen tarinassa vai ei.

Kaikkia niitä pieniä asioita, joita monisatasivuisen teoksen punoja joutuu itse miettimään koko ajan tykönänsä - varsinkin siinä vaiheessa, kun on tullut aika kirjoittaa käsikirjoituksesta se toinen, ja kolmas, ja ... versio, ja hauskuus on kirjoittamisesta kaukana.

Molemmissa lukutavoissa on puolensa. Mutta kollega tietää tämän asian paremmin: tarina on kirjoittajalleen Pomo.

Apurahakeskustelu velloo taas

Perjantai 7.10.2011 klo 6.36

Kirjailijan työn rahoitusta koskeva keskustelu näkyy taas käyvän kiivaana, varsinkin Hesarin kulttuurisivuilla. Pontimena keskustelulle ovat toimineet hiljattain julkaistu Kirjailijaliiton selvitys kirjailijoiden tuloista sekä HS:n kuukausiliitteen selvitys kirjastoapurahojen käytöstä viime vuosina ja vuosikymmeninä.

Avoimuus on hyvästä. Valitettavasti olemme niin pieni kielialue, että ilman julkisin varoin tapahtuvaa suomalaisen kirjallisuuden tukemista meillä ei juurikaan kotimaista kirjallisuutta tuotettaisi. Ei olisi kirjailijoita, joita ilman tärkeitä - ja vähemmän tärkeitä - tarinoita ja lyriikkaa ei synny. Toisaalta, kotimainen kirjallisuus työllistää tänä päivänä useita tuhansia ihmisiä kustantamoissa, kirjapainoissa, kirjakaupoissa, kirjastoissa ja niin edelleen.

Varmasti apurahojen jakomenettelyissä on parantamisen varaa. Ainakin se siltä kuulostaa, jos tosiaan on näin että kirjailija on voinut saada jotakin apurahaa kymmenen vuoden ajan joka vuosi, vaikka julkaisuja on kertynyt vain yksi. Nuoria, uransa alussa olevia kirjailijoita on paljon. Monella heistä voi olla tärkeää sanottavaa.

Apuraha ei ainakaan minun mielestäni ole sosiaalinen etuus vaan ennakkomaksu tehtävästä työstä. Kirjailija saa sen työsuunnitelmaa vastaan. Kun työ on tehty, eli kirja on valmis on aika arvioida oliko panostus vaivan väärtti.

Ja sen arvioinnin tekee jokainen lukija kohdallaan. Ei mikään edustuksellinen taho, joka tietäisi mikä on hyvää ja mikä huonoa ja merkityksetöntä. Ja siksi me tarvitsemme paljon, ja hyvin erilaista kirjallisuutta.

Kirjailijan ego ja naama kirjan liepeessä

Tiistai 4.10.2011 klo 6.49

Viikonloppuna otatin promokuvia itsestäni ensi keväänä ilmestyvän seuraavan romaanini markkinointia varten. Romaanin tulee julkaisemaan Karisto, hyvä perinteikäs 110-vuotias hämeenlinnalaisyritys. Mukavaa saada nimensä Kariston kirjailijalistalle, jolta löytyy Eino Leinon kaltaisia suuruuksia.

Kirjailijan kuvan kirjan etuliepeessä pitäisi kai erottaa hänet kaikista muista kirjailijoista - noin markkinoinnin näkökulmasta. Se ei taida ihan onnistua meikäläisellä: ilman rillejä muistutan näköjään pahasti Hannu Raittilaa, ja niiden kanssa kuulemma Kari Hotakaista. Mikäpä siinä, erinomaisia kirjailijoita molemmat.

Tiedän, että kirjailijapiireissä vähän hymähdellään sille että kirjoja, noita ajatusten pyhäkköjä myydään niiden kirjoittajien naamakuvilla. Monelle oman itsen tuominen esiin kirjoittamansa teoksen takaa on vaikeaa.

Mutta siihen on kai vain totuttava, tähän kaiken personoitumiseen yhteiskunnassa. Lukija haluaa kenties tietää, minkä näköinen ihminen on juuri tämän tarinan takana. Kenties sillä on jotakin vaikutusta lukukokemukseen?

En ymmärrä mediamaksun logiikkaa

Tiistai 27.9.2011 klo 11.27

Yleisradion, tuon yhden maamme merkittävimmän viestintäorganisaation tuleva rahoitus on saamassa farssin piirteitä. Mikä surullisinta, erittäin epätasa-arvoisen farssin.

Asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru jättää näinä aikoina Ylen rahoituksen eduskuntaryhmien ratkaistavaksi. Päätös syntynee asiassa vielä tänä syksynä, ja pöydällä on useampiakin vaihtoehtoja.

Yksi noista vaihtoehdoista on kotitalouskohtaisen mediamaksun käyttöönotto. Riippumatta siitä, onko kysymyksessä yhden tai useamman henkilön kotitalous, ja riippumatta siitä mitkä ovat kotitalouden käytettävissä olevat tulot jokainen kotitalous osallistuisi omilla pakollisilla roposillaan Yleisradion rahoitukseen. Riippumatta siitä, käytetäänkö kotitaloudessa Yleisradion - sinällään mielestäni laadukkaita - palveluita.

Ajatus on törkeä ajatellen pienituloisia lähimmäisiämme, ja sotii hyvinvointivaltion yhteisvastuun periaatteita vastaan. Eikö nämä asiat tule hoitaa, ja kustannukset tasata progressiivisen verotuksen keinoin valtion budjetin kautta?

Kapitalismi sekä miehen ja naisen välinen rakkaus eivät sovi yhteen

Perjantai 16.9.2011 klo 6.45

Otsikon mukaisen väitteen esittää amerikkalainen sosiologi Dean MacCannell Soile Veijolan ja Eeva Jokisen kirjassa Voiko naista rakastaa? (WSOY 2001). MacCannel näkee kapitalismin tarvitsevan heteroseksuaalista ihmissuhdetta vain ihmissuvun jatkamiseen.

Muuten miehen ja naisen välinen suhde on on täysin puhtaalle kapitalismille vaarallinen: se johtaa väestönkasvuun, mikä taas vähentää jaossa olevaa varallisuutta per pää. Parasta rakkautta rahatalouden kannalta olisikin miesten välinen homoseksuaalisuus, josta jälkeläisiä ei synny.

Missä puhtaaksi viljellyssä kapitalismissa olisi naisen paikka? Ei oikeastaan missään. Hänet voitaisiin korvata markkinoilta ostettavilla kodinkoneilla, ruoalla ja seuralaispalveluilla. Palvelujen ostaminen olisi miehelle edullisempaa kuin kokonaisen naisen elättäminen, ja pääomien arvonlisäys olisi suurempi kuin kahden ihmisen tekemissä kotitöissä.

Karu visio tulevaisuudesta... vai olemmeko jo menossa sitä kohti? Soile Veijolalta ja Eeva Jokiselta ajatuksia herättävä kirja miehen ja naisen suhteesta. Suosittelen.

J.D. Salinger, vaiennut ja vaiennettu kirjailija

Tiistai 13.9.2011 klo 6.37

Luin loppuun Kenneth Slawenskin teoksen J.D. Salinger - Kirjailijan elämä. Paksu opus kuin mikä, mutta samalla monipuolinen esittely J.D. Salingerista (1912-2010), yhdestä amerikkalaisen kirjallisuuden suurista ikoneista.

Olen lukenut Salingerin pääteoksena pidetyn Siepparin ruispellossa (1951). Teos ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta ymmärrän kyllä miksi se vetoaa amerikkalaisiin lukijoihin. Tarinaa irrallaan omassa elämässään ajelehtivasta Holden Caulfieldista voi ehkä pitää amerikkalaisen unelman kääntöpuolena.

J.D. Salinger tunnetaan siitä, että 1960-luvun jälkeen hän ei enää julkaissut yhtään teosta. Ei, vaikka kustantajiksi halukkaita ei teoksilta olisi puuttunut. Samalla kun kirjailijan hiljaisuus jatkui, kasvoi myytti hänen erakoitumisestaan ja siitä suuresta romaanista, jota hän ehkä oli kirjoittamassa. Ja jota ei koskaan julkaistu. Tarina kirjailijasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen teoksensa.

Ehkä Salinger koki, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa. Että kaikki tärkeä oli jo sanottu. Kunnioitettava päätös, jota amerikkalaista nopeaa unelmaansa elävät aikalaiset eivät tajunneet.

Klassisen tarinan henkilöhahmot tänään

Maanantai 5.9.2011 klo 8.01

On aika päivittää Aristoteleen Runousopista tutut klassisen tarinan sankarihahmot - nuo tärkeät henkilöt, joiden kautta melkein jokainen lehtijuttu, kirja, elokuva, kuunnelma jne. luo elämyksiä kokijalleen.

Sankarin viitan nykykantajan valinta tuottaa vaikeuksia. Timo Soinin suurin jytkyhuuma on ainakin toistaiseksi takana, eikä Mikael Granlundin ilmaveivikään enää jaksa lämmittää. Olisiko sankari siis kuuden puolueen sixpäck-hallituksensa koossapysymisen kanssa ankarasti kamppaileva Jyrki Katainen? Päädyn kuitenkin urheilijaan, juuri FC Schalkeen siirtyneeseen Teemu Pukkiin.

Sankarin auttajan roolia, eli Han Solon paikkaa tarjoaisin ehkä tällä hetkellä Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentajalle Mixu Paatelaiselle. Hänen on kasvatettava Pukin kaltaisista nuorista pelaajista uusi joukkue, ja saatava samalla Mika Väyrysen ja Mikael Forssellin kaltaiset vanhat jyrät näyttämään niin hyviltä, että he löytävät uudet ammattilaisjoukkueet itselleen.

Viisaaksi vanhukseksi, nykyajan Yodan rooliin on tarjolla useampiakin ehdokkaita. Sekä Sauli Niinistö, Paavo Lipponen että Paavo Väyrynen ovat kaikki ilmoittautuneet tavoittelemaan tasavallan presidentin istuinta. Näistä kolmesta viimeksi mainittu tuntuu monen mielestä sopivan myös tarinan pahikseksi - ainakin, jos asiaa kysellään Keskustan omista riveista.

Pahikseksi - eli sankarin varjoksi - on ehdolla Väyrysen lisäksi vahvimmin valtiovarainministeri Jutta Urpilainen. Hänen vakuusvaatimuksensa EU:n kriisimaiden lisälainoittamiselle näkyy jo nyt siinä, että moni pitää häntä tämän yhteisen EU-purtemme pahimpana keikuttajana.

Harmi, ettei Anneli Jäätteenmäki lähtenyt mukaan presidenttikisaan! Hänestä olisimme saaneet kiinnostavan varjon ainakin Paavo Lipposelle. Lisäksi arkkipahiksen roolista kilpailee tuore kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, joka tuntuu valitsevan saamistaan menokutsuista aina sen väärän - eli jonkin muun kuin sen, mitä kulttuuriväki haluaa.

Samaa mieltä nimettömyydestä, Matti Apunen

Tiistai 30.8.2011 klo 7.10

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti tämän päivän Hesarissa (30.8.) harvinaisen osuvan kolumnin nimettömyydestä nettikirjoittelussa. Olen miettinyt nimettömyyden antaman suojan väärinkäyttöä netin keskustelupalstoilla aika lailla samalla tavalla kuin hän.

"Normaalissa" elämässä kansalainen vahvistaa esittämänsä asian oikeellisuuden omilla kasvoillaan, ja tarvittaessa omalla allekirjoituksellaan. Näin ei tapahdu netissä: ihminen, joka kirjoittaa pahoja asioita toisesta ihmisestä tai ihmisryhmästä ei välttämättä ole se, joksi häntä luulet.

Avoimuus on hyväksi, mutta vain jos se tapahtuu omin kasvoin. Silloin myös vastapuoli - eli viestin netistä vastaanottava lukija - voi arvioida viestin kirjoittajan tarkoitusperiä. Nostaako nimettömyys keskustelun tasoa? En muista sellaista tapausta nähneeni.

Tiedotusvälineissä on osattu jo iät kaiket suojata nimettömyyden viitalla sellainen mielipiteensä esittäjä, joka tuota viittaa oikeasti tarvitsee esimerkiksi rikoksen uhrina. Plussana tällaisessa nimettömyydessä on sekin, että silloin nimimerkin taakse kätkeytyminen ei tapahdu hetken vihanpuuskassa, vaan kysymyksessä on - ainakin asiaa käsittelevän toimittajan taholta - analyyttinen harkinta.

Kirjailija on aina töissä - Salovaaran mukaan

Perjantai 19.8.2011 klo 7.20

Hyvät, eli puhuttelevat ja ajatuksia herättävät esipuheet ovat kirjoissa harvinaisia. Nyt tuli yksi sellainen vastaan, Kyösti Salovaaran laatimana Suomen eturivin kirjailijoiden yhteisessä rikosnovellikokoelmassa Intohimosta rikokseen (Gummerrus 2002).

Mielenkiintoinen on esimerkiksi Salovaaran havainto, että kirjallisuus - niin kuin elokuvakin - on täynnä kohtalokkaita naisia. Femme fatale luo heti positiivisen mielleyhtymän, tuo kaunis ja salaperäinen nainen on se joku, joka vie tarinaa eteenpäin, ja joka usein kantaa raskasta ja surullista salaisuutta josta mies haluaa päästä selville.

Sen sijaan kohtalokkaita miehiä ei taiteessa esiinny. Don Juanit, Auervaarat ja gigolot ovat tyyppejä, joita tarinoissa ei juuri kunnioiteta. Miksiköhän?

Toinen Kyösti Salovaaran havainto on se, että rikollisen ja kirjailijan mielellä ja työllä on paljon yhteistä. Heidän (siis Salovaaran mielestä) pitää osata sulautua joukkoon, vaieta ja viekastella, käyttää hyväkseen kanssaihmisiä ennen kuin nämä huomaavat mitään ja kun huomaavat, kaikki on jo myöhäistä; rikollinen on vienyt lompakon, kirjailija elämäsi tarinan.

Tiedä tuosta. Ainakin eläminen sekä kirjailijana, että hänen läheisenään olisi tuolla tavoin ajateltuna yhtä helvettiä. Mutta tämä Salovaaran kiteytys on ehkä hyvä kuitenkin muistaa: Meidän on aina oltava varuillamme kun kohtaamme rikollisen tai taiteilijan. Hän saattaa olla työssään vaikka me emme sitä tiedä.

Maistiainen kirjasta, ole hyvä

Lauantai 13.8.2011

Elisan e-kirjakaupasta näkyy löytyvän netissä luettavissa oleva näyte viime keväänä ilmestyneestä romaanistani Liian iso juttu.

Tällaisten tekstinäytteiden käyttö on yleistynyt muuallakin kuin netissä: ihan tavallisessa kivijalkakirjakaupassa voidaan kävijän kouraan tarjota pieni vihkonen, josta löytyy lyhyt pätkä jostakin vasta ilmestyneestä hittikirjasta.

Mikäpä siinä. Ehkä tällaiset maistiaiset saavat jotkut lukijoista löytämään itselleen mieleistä luettavaa. Ainakin meille kirjoittajille se korostaa tarinan vetävän aloituksen merkitystä.

Kas kun tuo näytepala taidetaan yleensä ottaa niistä kirjan ensimmäisistä sivuista.

Pentinkulmasta, kirjallisuudesta ja yhteiskuntakritiikistä

Maanantai 8.8.2011 klo 7.36

Urjalan Pentinkulmalla, Väinö Linnan synnyinseudulla on vietetty taas elokuussa Pentinkulman päiviä. Kysymyksessä on hieno ja arvokas perinne. Itselläni oli kunnia osallistua tapahtuman yhteydessä vuosittain järjestettävään esikoiskirjailijakoulutukseen vuonna 2006.

Kirjoituspöydän siivous toi nenän alle muistiinpanoni tutkija Jussi Ojansuun tuossa koulutuksessa pitämästä puheenvuorosta kritiikistä ja sen olemuksesta. Tuolloin - viisi vuotta sitten - Ojansuu oli sitä mieltä, että suomalaisten lukijoiden ominaispiirre on realistinen lukutapa: lukijat odottavat, että kirjallisuudesta löytyy vastauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Totta on, että sanapari yhteiskunnallinen kritiikki mainitaan usein varsinkin silloin, kun puhutaan proosasta ja sen kirjoittamisesta. Luulen, että sanaparin tarkkaa sisältöä ei useinkaan tarkkaan mietitä.

Itsestäni näyttää siltä, että virta käy kritiikeissä muodon arvioimisen suuntaan: miten kirjoittaja onnistuu henkilökuvauksessa, tarinan jännitteen ylläpidossa ja niin edelleen. Rikoskirjallisuudesta havainnoidaan sitä, onko se murha siellä vai ei. Jos on, niin hyvä.

Vähemmän kritiikeissä puhutaan siitä, millaisia asioita kirjoittaja on nostanut/on yrittänyt nostaa esille. Tarinaa ei verrata niihin tarinoihin, joissa joku muu on yrittänyt antaa yhteiskunnalliselle epäkohdalle kasvoja ja ääntä.

Siltä se ainakin minusta näyttää. Valitettavasti.

Uupumusepidemia ja itsensä kuuntelemisen taito

Keskiviikko 3.8.2011 klo 6.29

Iltalukemisina on parhaillaan Fredrik Bengtssonin kirja Loppuunpalaminen - uusi mahdollisuus (Kirjapaja 2004). Bengtsson on ruotsalainen psykologi, joka kirjoittaa isosta länsimaisesta vitsauksesta, loppuunpalamisesta. Hän on kokenut sen itsekin.

Aiheesta on kirjoitettu vaikka kuinka paljon erilaisia opuksia. Bengtsson näkee - onneksi - asian toisin: parhaimmillaan burn out, loppuunpalaminen tai millä-nimellä-sitä-kutsutaankin voi olla kokijalleen parasta, mitä hänelle on elämässään sattunut.

Se, että voimat loppuvat, voi usein johtua siitä että ihminen on tehnyt siihen astisessa elämässään aivan eri asioita kuin mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Työssä, perheessä, vapaa-ajalla tai muuten. Loppuun palanut on sulkenut korvansa siltä, mitä oma sisin hänelle sanoo.

Korvien avaaminen omalle sisimmälle, se se vasta voi tiukkaa tehdäkin. Bengtsson - vaikka psykologi onkin - kirjoittaa ymmärrettävää ja helppoa kieltä vaikeasta asiasta. Suosittelen lukukokemukseksi.

Monikulttuurisuus - mitä se on?

Sunnuntai 31.7.2011 klo 17.18

Norjan terroriteot nostivat keskusteluun uuden muotisanan, monikulttuurisuuden. Esimerkiksi perussuomalainen kansanedustaja James Hirvisaari on ilmaissut nettikirjoituksissaan kantanaan, että monikulttuurisuudella ei tehdä Suomessa yhtään mitään. Mitähän monikulttuurisuus mahtaa tarkoittaa?

Suomi - tuo pieni, sitkeä ja urhea maa - on aina ollut pienuutensa johdosta erilaisten invaasioiden kohde. Pääoma ja uudet ajatukset ovat tulleet tänne pääosin jostakin muualta. Tätä maata on polkenut niin ruotsalainen, venäläinen kuin saksalainen ja englantilainen sotilassaapas. Kalifornialaista monikulttuurisuutta tulee töllöstä joka ilta tuutin täydeltä. Kun pörssi heilahtaa Wall Streetillä, se tuntuu täällä saakka.

Yhden määritelmän mukaan monikulttuurisuus tarkoittaa erilaisten kulttuurien vuorovaikutusta. Em. syistä olemme saaneet "nauttia" monikulttuurisuuden seurauksista jo vuosisatojen ajan. Siinä ei siis ole mitään uutta.

Sen sijaan siinä on, että sana monikulttuurisuus yhdistetään tällä hetkellä vain islamiin ja sitä tunnustaviin ihmisiin. Varsinkin heihin, jotka muuttavat/haluavat muuttaa tähän maahan.

Onko oikein leimata yksi sana negatiivikseksi vain yhden, maailman suurimpiin uskontoihin kuuluvan aatteen takia? Ja onko oikein leimata monikulttuurisuuden vastustajat ja kannattajat sen perusteella omiksi vstustajikseen mitä yksi, ilmeisen häiriintynyt ihminen teki Norjassa?

Minusta ei ole. Erilaisten kulttuurien kohtaamiseen liittyy aina vaikeuksia. On turha väittää muuta. Toisaalta, pienen kansan ainoa mahdollisuus selvitä tulevaisuudessa on siinä, että meiltä löytyy ymmärrystä erilaisista kulttuureista tulevia ihmisiä kohtaan.

Eräs viime vuosisadalla elänyt "suuri" valtiomies tuli kutsuneeksi vuonna 1944 Suomea kirppuvaltioksi, kun maamme johdon oli pakko kääntää politiikkansa suuntaa. Ehkä nytkin tarvittaisiin sitä poliittista johtajuutta. Onko Suomi suvaitsevainen ja monia kulttuureja ymmärtävä maa - vai ymmärrämmekö me itsemme samalla hengiltä?

Äärikristillisyyden ja tappamisen syy-yhteyksistä

Maanantai 25.7.2011 klo 7.27

Norjassa kymmeniä ihmisiä surmannutta A.B. Breivikiä on kutsuttu mediassa tapahtuman jälkeen äärikristityksi. Äärikristillisen elämänkatsomuksen on katsottu olleen yksi hänen tekonsa motiiveista. Toivoisin, että joku avaisi sanonnan, kertoisi mitä sillä tarkoitetaan.

Ihmisiä on tapettu maailman sivu uskonsodissa, ja valitettavasti niin tehdään edelleen. Siitäkin huolimatta, että melkein kaikissa suurissa uskonnoissa ja filosofioissa on kirjattu ylös se sama ajatus, joka löytyy Raamatun Vuorisaarnasta: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Brahmalaisuuden suuriin kirjoihin lause on kirjattu  näin: Älä tee toiselle sellaista, joka aiheuttaa sinulle itsellesi tehtynä tuskaa. Buddhan pyhät kirjat sanovat saman seuraavasti: Älä aiheuta toiselle sellaista kipua, jota et itsekään halua kokea. Ja juutalaistenkin teksteissä asia sanotaan suoraan: Älkää tehkö mitään sellaista kanssaihmisillenne, jota ette halua tehtävän itsellenne.

Kaikissa noissa kirjoituksissa tuo melkein sama lause on kirjattu hyvin keskeiselle paikalle. Siksi äärikristillisyys, ääri-islamilaisuus tai mikä muu ääri- tahansa kuulostaa hyvin huonolta motiivilta surmata toista ihmistä.

Vai onko kysymys pohjimmiltaan siitä, että me haluamme - tai osa meistä haluaa - aiheuttaa itselleen tiedostamattaan tuskaa, ja on siksi valmis aiheuttamaan sitä myös toisille?