Suvivirsi on muutakin kuin kristittyjen laulu

Torstai 26.5.2016 klo 7.37

Viikon päästä peruskouluissa lauletaan kevätlukukauden loppumisen merkiksi Suvivirttä. Löysin You Tubesta Vuokko Hovatan kauniin rumbaversion tuosta vanhasta musiikkikappaleesta.

Kun kansakunta moniarvoistuu ja eri uskontokuntia edustavien kansalaisten arvot kohtaavat, mietitään vanhoja arvoja ja tapoja uudelleen. Näin on tehty Suomessakin monessa koulussa Joulun sanoman kohdalla.

Toivon, että Suvivirttä lauletaan jatkossakin koulujen kevätjuhlissa. Paitsi uskonnollista merkitystä, tuo laulu kantaa mukanaan myös paljon perinteitä ja mielikuvia. En liene ainoa, jonka mielestä sen kuuleminen merkitsee kesän tuloa kylmään Pohjolaan.

Ja onhan se ennen kaikkea kaunista  musiikkia.

Panaman papereita ja Osuuskunta Metsäliiton viestiä

Keskiviikko 6.4.2016 klo 7.09

Tällä viikolla jokaisessa mediassa kohkataan Panaman veroparatiisista, johon enemmän tai vähemmän isokenkäiset varakkaat ovat sijoittaneet rahojaan piiloon verottajilta ja mahdollisilta vallananastajilta. Ensimmäisenä panamalaisesta asianajotoimistosta vuotaneista tiedoista kertoi Suomessa Ylen MOT-ohjelma 4. huhtikuuta.

Samaan aikaan median vilkuilemisen kanssa luen suomalaista maatalous- ja teollistumishistoriaa. Ensi keväänä, tähän samaan aikaan viimeistelen Maataloustuottajain Kaakkois-Suomen liiton 100-vuotishistoriikkia. 40- ja 50-luvuilla Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan kylillä kiersivät talosta taloon tuottajayhdistyksistä valitut piirimiehet puhumassa isännille metsärahoista.

Metsäteollisuus oli jo tuolloin järjestäytynyt yhteistyöhön, jonka turvin yksityisiltä metsänomistajilta ostetun raakapuun hinta pystyttiin pitämään alhaisena. MTK, eli tuottajat halusivat päästä itse pöydän toiselle puolelle puunostajiksi. Sillä tavoin he toivoivat pystyvänsä nostamaan raakapuusta maksettavaa hintaa.

Piirimiehet keräsivät sitoumuksia sijoituksista Osuuskunta Metsäliiton jäsenmaksuihin ja velkakirjoihin. Summat, jotka maaseudun isoista ja pienistä taloista kerättiin olivat huomattavia. Ihmiset uskoivat asiaan.

1950-luvun puolessa välissä Osuuskunta osti Äänekoskelta selluloosatehtaan. Nyt niille samoille seutuville rakennetaan 1,2 miljardilla eurolla Metsä Groupin isoa biojalostamoa, jonka on tarkoitus tuottaa markkinasellun lisäksi puusta paljon muutakin. Keski-Suomen metsiin ja alihankintayrityksille on luvassa paljon töitä.

1940- ja 50-lukujen suomalaiset talonpojat sijoittivat Suomeen, omaksi ja kansantalouden hyväksi. Panamaan rahojaan siirtäneet ovat tainneet ajatella vain itseään. En silti osaa inhota tai tuomita heitä. Varojen siirtäminen ei sinänsä ole rikollista Suomen lain mukaan. Samaan aikaan, kun Panaman veroparatiisista kohistaan, kansalle myydään osake- ja muita rahastoja jotka sijoittavat rahojaan kehitysmaihin. Tuottojen luvataan olevan jotakin muuta kuin kituvassa Euroopassa.

Tuota eroa voisi kutsua kaksinaismoraaliksi. Kehitysmaita kutsutaan noiden rahastojen esitteissä kehittyviksi talouksiksi. Sitä ei niissä kerrota, kenen hyväksi rahat siellä jossakin paikan päällä menevät.

Melkeinpä odotan paljastusta, että jokin tai jotkin liikepankeista ovat kierrättäneet näiden "kansanrahastojen" rahoja Panaman kautta saadakseen tuotot näyttämään paremmilta. Isossa kirjassa puhuttiin jotakin ensimmäisen kiven heittämisestä. Nykyisin siitä ilmiöstä taidetaan käyttää nimeä parviäly.

Mitäs me puita halaavat suomalaiset - We wierd tree-hugging Finns

Tiistai 22.3.2016 klo 6.51

Vuonna 2010 julkaisin romaanin nimeltään Kuolleita unelmia. Se kertoo Haliwood-nimisestä suomalaisesta hirsitalotehtaasta. Tehtaan perustaja haki voimaa itseensä halaamalla suurta, tehtaan pihalla kasvavaa mäntyä. Teos julkaistaan ranskaksi tänä keväänä.

Olinpa mielissäni, kun luin hiljattain lehdestä Lapin Sirkkaan perustetusta HaliPuusta. Ihmiset ympäri maailman voivat adoptoida itselleen halipuuksi jonkun tilan puista. He voivat seurata sen elämää netissä, ja halutessaan käydä halaamassa sitä.

Ajatus metsän parantavasta voimasta on vanha ja tosi. Hyvä, että se aletaan vihdoinkin taas ymmärtää.

---

Six years ago I published a novel called Kuolleita unelmia (Dead dreams). It is a story about a company called Haliwood. It's products are log-builded houses. Man, who established Haliwood used to go and hug a big pine which was growing in the middle of production area. It gave him stregth to do it all, and with success. Novel will be published in french this spring.

I was very pleased, when I recently read about hugging trees at Sirkka in Lappland. At HaliPuu You can choose Your own tree to hug. You can observe it's life through Internet. When needed, You can go and give a hug to the tree You have adopted.

Knowledge about healing powers of forests has been there thousands of years. I'm glad that we understand it once again.

Ensimmäinen nuortenkirjani ilmestyy keväällä 2017

Maanantai 7.3.2016 klo 14.21

Allekirjoitin juuri kustannussopimuksen romaanista. Se ilmestyy keväällä 2017. Toisin kuin aikaisemmat romaanini, on tuleva teos suunnattu nuorille. Toki toivon, että varttuneemmatkin lukijat saavat siitä itselleen jotakin.

Kirjan päähenkilö on 9-vuotias Katri. Kolmasluokkalainen, fiksu ja kekseliäs tyttö. Niin kekseliäs, että hän päättää tehdä sellaisia asioita, joita me aikuiset emme osaa tehdä. Sellaisia kuin maailman pelastaminen.

Kirjan ideaa olen kehitellyt jo vuosia, hakenut siihen oikeaa rytmiä ja kieltä. Kirjoittaessani käsikirjoitusta en tietoisesti vältellyt vaikeitakaan kielikuvia. Luin itse Raamatun seitsemänvuotiaana kannesta kanteen, kun kaikki muut kirjat oli kotimökistä jo luettu.

Sallan kaukopartiosodasta, Odysseyksen retkistä ja Troijan sodasta muistan lukeneeni runomittaa suunnilleen samoihin aikoihin. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta rytmiin pääsin kiinni ja nautin siitä.

Monta vuotta myöhemmin luin kirjoja ääneen omille lapsilleni. Tein saman havainnon: jos ja kun rytmi on kunnossa, se vie nuorenkin lukijan ja kuulijan outoihin maailmoihin.

Olen iloinen uudesta aluevaltauksestani. Palautetta jään odottamaan. Ja nimen omaan niiltä nuorilta lukijoilta. Fiksuimmilta meistä kaikista.

Yhteiskuntasopimus - mitä työnantajapuoli oikein lupasi?

Lauantai 5.3.2016 klo 10.06

Tätä kirjoittaessani työelämän keskusjärjestöjen neuvottelema yhteiskuntasopimus näyttää kaatuvan. Osa SAK:n jäsenliitoista on jättäytymässä sopimuksen ulkopuolelle. En ihmettele.

Wikipedian mukaan sopimus eli välipuhe on kahden tai useamman tahon välinen toimi, jolla luodaan tai muutetaan velvoitteita.

Sitä, mitä työntekijäpuoli lupasi sopimusluonnoksessa on käsitelty paljon mediassa: nollapalkkasopimuksia, säästöjä julkisen sektorin lomista ja niin edelleen. Monta pientä kohtaa, joista halutun säästöjen puron pitäisi syntyä.

Mitä Elinkeinoelämän Keskusliitto puolestaan lupasi? En muista nähneeni yhtään sitovaa lupausta. EK:n pomo Jyri Häkämies on ollut tv-kameroiden edessä huolissaan lisääntyvästä työttömyydestä. Tähän saakka se argumentti on kulunut lähinnä työväenliikkeen, ja sitä lähellä olevien poliittisten puolueiden äänenpainoissa.

EK, ja maan hallitus ovat olleet huolissaan Suomen kilpailukyvystä. Missään ei ole avattu, mitä EK sillä tarkoittaa. Wikipedian mukaan kilpailukyky merkitsee toimijan, yleensä yrityksen, toimialan tai kansantalouden kykyä selviytyä taloudellisen kilpailun olosuhteissa. Sitä voidaan arvioida esimerkiksi hinnan, markkinoinnin tai tietotaidon perusteella.

Jos olen oikeassa, yhteiskuntasopimuksella voidaan parantaa - osittain ja lyhytaikaisesti - noista kolmesta vain hintakilpailukykyä. Missä pöydässä noista kahdesta muusta puhutaan, kun sekä oppilaitoksilta että opiskelijoilta leikataan yhä enemmän?

Näissä oloissa en ihmettele, että PAM:iin kuuluva osa-aikainen kaupan kassa puristaa kätensä nyrkkiin nähdessään keulaministerien juhlivan äijätervehdyksin hänen tulojensa leikkaamista.

Kieroutunut ansaintalogiikka vaarantaa laatujournalismin tekemisen

Keskiviikko 17.2.2016 klo 7.29

Sain hiljattain eräältä keskikokoisen mediakonsernin lehdeltä tarjouksen kirjoittaa novellin heidän suunnittelemaansa sunnuntainovellisarjaan. Mielelläni olisin sellaisen kirjoittanut: 4 000 merkin haaste luoda jotakin mieleen tarttuvaa ja merkityksellistä piristää aina.

Seuraavaksi sain konsernilta postia. Kysymyksessä oli sopimuspohja: sen mukaan konserni varasi itselleen kaikki tulevan novellini julkaisu-, muuttamis- ja edelleenluovutusoikeudet. Olen kirjoittanut paljonkin lehtikolumneja ja -pakinoita. Tämä kerta oli ensimmäinen, kun tällaista ota tai jätä -sopimusta tarjottiin minulle kaunokirjallisesta teoksesta. Hanke raukesi siihen. Teoksen kirjoittaa aina ihminen, joka vastaa työstään. Tekijäksi ei voi kirjoittaa mediakonsernia.

Tällaiset kaikkien oikeuksien luovutusvaatimukset avustajille alkavat olla arkipäivää suuremmissa mediataloissa journalismin osalta. Kun avustaja kirjoittaa jutun tai ottaa lehtikuvan, hän ei voi kertoa haastattelun tai kuvauksen kohteelle missä kaikkialla tuotos voi pompsahtaa vastaan. Avustaja ei yksinkertaisesti tiedä sitä. Silti hän "sopimuksen" mukaan vastaa aineiston oikeellisuudesta kaikilla käyttötavoilla. Ja tietysti ilman eri korvausta.

Haastattelu ja kuvaaminen perustuu aina luottamukseen ja rehellisyyteen. Niitä pyydetään, ja samalla kohdehenkilöille kerrotaan miksi ja mihin mediaan. Minusta kaikkien oikeuksien vaatiminen on laatujournalismilta laukaus omaan nilkkaan. Juttu tai kuva, joka toimii oivasti omassa asiayhteydessään, voi ison konsernin kiireessä ja klikkausvaatimuksissa päätyä julkaistavaksi aivan eri yhteyksissä ikävin seurauksin.

Toivon että tulet raiskatuksi, kirjoitti hän sosiaaliseen mediaan

Perjantai 5.2.2016 klo 9.15

Tuoreessa Journalistissa, Suomen Journalistiliiton jäsenlehdessä on pysäyttävä kirjoitus some-raivosta. Siitä, millaisia sanoja käytämme sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja otti yhteyttä muutamaan netissä raivoajaan. Hän kysyi, miksi raivoaja oli kirjoittanut haluavansa että jollekin toiselle ihmiselle tapahtuisi pahaa. Raiskaus tarkoittaa toivottavasti samaa rumaa asiaa suurimmalle osalle ihmisistä.

Toimittajan saamat vastaukset hämmästyttävät. Itse lausutut sanat eivät tarkoitakaan samaa asiaa kaikille. Selvät, suomen kielellä omin sormin naputellut sanat. Kirjoittaja ei tunne olevansa vastuussa ikävästä toivomuksestaan. Vastuu kuuluu jollekin toiselle. Jossakin.

On luonnollista, että osa meistä ilmaisee itseään parhaiten puhumalla, osa piirtämällä, osa kirjoittamalla. Ja että sanoilla on paljon erilaisia merkityksiä.

Silti hirvittää, jos vastuu omista sanoista katoaa.

Miksi Ian Rankin kirjoittaa yhä rikoskomisario John Rebusista?

Perjantai 22.1.2016 klo 7.44

Aloittelen parhaillaan lukemaan Ian Rankinin romaania Hiljaa takavasemmalle (Blue Moon, 2015). Englanniksi rikoskomisario John Rebusista kertova romaani näkyy ilmestyneen jo vuonna 2007, kuudentenatoista ainakin 20-osaisesta sarjasta.

Rankin on yksi mielikirjailijoistani, niistä joiden uutuuksia odotan. Uuden kirjan aloittaminen sai minut ajattelemaan sitä, miksi lähes kaikki mahdolliset palkinnot urallaan saanut kirjailija yhä istuu koneensa ääreen luomaan jotakin uutta tyhjästä? Senkö takia, että me lukijat odotamme?

Monta kirjaa jo julkaisseena kirjailijana tapaan jonkin verran ihmisiä, jotka haaveilevat sen ensimmäisensä kirjoittamisesta. Olen saanut myös postia heiltä, jotka ensimmäisensä ovat saaneet jonkin kustantamon kautta tehtyä. Kovin monelle heistä tuntuu tulevan pettymyksenä se, että muutaman lehtijutun jälkeen kukaan ei enää välitä koko kirjasta. Ei välttämättä edes lähisuku. Tai siltä se ainakin jotakin odottaneesta kirjailijasta tuntuu.

Voin olla väärässä, mutta luulen ettei Ian Rankinia kiinnosta hittojakaan hänen kirjojensa saamien palkintojen tai lukijoiden määrä. Luulen, että hän on vain niin kiintynyt kulmikkaaseen päähenkilöönsä, että on pakko jatkaa hänen elämänsä seuraamista. Luulen, että elämä nostaa Rankinin muistiinpanoihin yhä uusia ja mielenkiintoisia aiheita joista on pakko kirjoittaa.

Hiiteen glitteri, kiitokset ja kimallus! Kirjoittaja ei tee niillä mitään silloin kun pakarat puutuvat, alaselkää jomottaa ja loppuratkaisu puuttuu juuri siitä tärkeästä kappaleesta.

Aleksei Osipov ei olisi liittynyt Odinin sotureihin

Perjantai 15.1.2016 klo 7.25

Kirjailijakollega Jukka Behm näkyy tarttuneen Kaksi hautaa saarella-romaaniini. Hän ruotii sitä blogissaan täällä. Kiitos ja kumarrus, sekä risuista että ruusuista. Samaa kirjoittajan ammattia harjoittava tietää, mistä tässä työssä on kysymys.

Oivaltavasti Behm ottaa kirjani, eli kevään 1918 tapahtumista verrannon tähän päivään. Hän kirjoittaa punapäällikkö Aleksei Osipovista näin:

"Voikkaan Mannerheim oli levoton nuorukainen ja iltamarettelöitsijä, mutta enpä usko että hän sovittelisi Soldiers of Odin -porukan takkia yllensä, jos eläisi nyt. Hän oli itsekin mamu, venäläisen isän ja suomenruotsalaisen äidin rakkauden kirpeä hedelmä. Linnan kuvaamana hänessä kiertää enemmän suvakin kuin rasistin verta."

Nyt kun tuota ajattelen, niin olen samaa mieltä. Lyhyen elämänsä aikana arvostetuksi sotapäälliköksi noussut Osipov näki monta erilaista maata ja monta erilaista kansanryhmää. Hän sanoi alaisilleen taistelevansa systeemiä vastaan, ei minkään aatteen puolesta.

Järjestyskaarteista on tässäkin maassa huonoja muistoja. Annetaan niiden jäädä sellaisiksi, kiitos. Muistoiksi.

Uusi Kirjan vuosi alkamassa

Maanantai 4.1.2016 klo 11.50

Vuotta 2015 juhlistettiin virallisesti Kirjan vuotena. Teemaan liittyen järjestettiin Suomessa monenlaisia tilaisuuksia kuten luentoja, kirjailijavierailuja ja lukutilaisuuksia. Toivottavasti mahdollisimman moni ne huomasi ja osallistui.

Itselleni viime vuosi oli työn kannalta hedelmällinen. Minulta julkaistiin kaksikin romaania. Ensin tammikuussa Rakkausarpia, Sudenmaa-sarjan kuudes rikosromaani Myllylahden kustantamana. Kirja sai pienen kustantamon kirjaksi hyvin kritiikkejä eri medioissa. Ne teemat, joita siinä yritin käsitellä näkyvät mietityttäneen myös kirjan lukijoita. Hyvä niin.

Toukokuussa ilmestyi Kariston kustantamana romaanini Kaksi hautaa saarella, eli Haminan Majasaareen haudatun punapäällikkö Aleksei Osipovin ja hänen Maija-rakastettunsa tarina. Se huomattiin lähinnä Kymenlaaksossa, mutta en osaa olla siitä pahoillani: vuosi 1918 herättää paljon kiinnostusta, ja uskon monen käden vielä tarttuvan romaaniini kirjastoissa ja ehkä kirjakaupoissakin.

Todellisuudessa Kirjan vuotta vietetään joka vuosi, myös tänä vuonna. Kirjan julkaisemista edeltää kirjailijan kenties useiden vuosien työ. Toukokuussa Ranskassa ilmestyy käännöksenä Sudenmaa-sarjan romaanini Kuolleita unelmia. Se julkaistiin Suomessa vuonna 2010.

Siitä on viisi vuotta. Teoksen teema, me epäjärjestelmälliset ihmiset meitä muottiin pistävän yhteiskunnan puristuksessa ei ole vanhentunut mihinkään, ainakaan ranskalaisen kustantamoni mielestä.

Olen ehdottomasti saamaa mieltä.

Vuosi 2015 päättyy mustavalkoisiin kuviin

Maanantai 21.12.2015 klo 8.32

Toimittajan työssä otan paljon kuvia. Yritän keksiä erilaisia kuvakulmia saadakseni juttuni tulevan  lukijan katsovan kuvaa. Todella hyvä kuva onnistuu harvoin, ehkä kerran kahdestakymmenestä napatusta ruudusta. Joskus kokeilen kuvankäsittelyllä, toimisiko kuva paremmin mustavalkoisena. Näyttää siltä, että musta ja valkoinen ovat muidenkin suosiossa.

- takaisin suurvallaksi haluava Venäjä syyttää länttä talous- ja muista vaikeuksistaan. Kun Turkki ampuu alas rajallaan seikkailevan rynnäkkökoneen, siitä tulee pimeyden valtakunta. Putin hyvä, Yhdysvallat paha. Tai toisin päin.

- Isis ja Al Qaida-verkosto ovat yhteinen pahan ilmentymä, jota sopii epäillä aina kun jotakin hirveää tapahtuu. Siviilien pommittaminen ilmasta ja ihmisten tappaminen miehittämättömistä lennokeista ilman oikeudenkäyntiä on sallittua, jos kohteiden voi olettaa liittyvän Isisiin tai Al Qaidaan.

- turvapaikanhakijat ovat sylkykuppi, johon sopii sylkäistä jos itsellä on paha olla. He vievät meiltä työt, rahat, leivän ja lopulta naisetkin.

- ilmastonmuutos muuttaa lumiset talvipäivät mustaksi mullokseksi ja tappaa meidät kaikki.

- Suomen kilpailukykyä on parannettava viidellätoista prosentilla. Olemme sen verran jäljessä kilpailijamaista. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

- jos minulla menee huonosti, on se aina jonkun toisen/toisien syy. Hän/he ovat pimeitä, minä olen valon puolella.

Elokuvassa Schindlerin lista hätkäyttää mustavalkoisena filmattu kohtaus juutalaisten keräämisestä tapettaviksi. Äkkiä kohtauksessa näkyy pieni tyttö, päällään kirkkaanpunainen takki. Takki ei pelasta häntä, mutta Oskar Schindler näkee sen. Takin ansiosta monia muita pelastuu.

Toivon vuoden 2016 tuovan meille kaikille muitakin värejä kuin mustan ja valkoisen. Ainoastaan verenpunaista en osaa kaivata.

Suomalaisen musiikin päivä - ansaittu lisäys merkkipäiviin

Tiistai 8.12.2015 klo 7.06

Tänään, Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä vietetään myös Suomalaisen musiikin päivää. Se lisättiin virallisiin liputuspäiviin jokunen vuosi sitten.

Luen parhaillaan Tanssiorkesteri Dallapen historiaa (Tanssikorkesteri Dallape - Suomijatsin legenda 1925 - 2010, Marko Tikka ja Toivo Tamminen, SKS 2011). Hyvin kirjoitettu ja elävä teos.

Dallapen riveissä kävivät menneinä vuosikymmeninä soittamassa ja laulamassa lähes kaikki maamme silloiset ja tulevat huippumuusikot ja -laulajat Olavi Virrasta lähtien. Tai ainakin he tekivät yhteistyötä instituutioksi muodostuneen yhtyeen kanssa.

Kirjan sivuilta ja tuttujen kappaleiden nimistä selviää hyvin, kuinka suuri merkitys ilon ja lohdun tuojana musiikilla on ollut. Pula-aikana, sota-aikana, 60-luvun maaltamuuton aikana. Niin myös tänään

Kiitos musiikista sävelille ja niiden tekijöille.

Lindstedt puhui päätöksistä, kirjailija kirjoittaa niiden seurauksista

Sunnuntai 29.11.2015 klo 8.55

Tämänvuotinen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto herätti keskustelua. Se lienee palkinnon tärkein olemassaolon oikeutus. Sitä, mitä kirjoja itse luen tai jätän lukematta ei ohjaa palkinnot ja ehdokkuudet. Jokaisella lukijalla täytyy säilyttää oikeus valita itse se Vuoden Paras Kirja.

Laura Lindstedtin palkintojuhlassa pitämä puhe on saanut sekä kovaa kritiikkiä että kiitoksia. Mitään uutta hän ei sanonut. Ei mitään, mitä ei ole aikaisemmin sanottu. Sanojina vain ovat olleet muut kuin kaunokirjailijat.

Minusta Lindstedtin ei tarvinnutkaan sanoa mitään muuta. Kaunokirjailijat ovat ihmisiä, jotka kirjoittavat poliittisten päätösten seurauksista: onnellisuudesta, kurjuudesta ja kurjistumisesta, hyvinvoinnin jakautumisesta eri tavoin yhteiskunnassa.

Puhe oli hyvä muistutus siitä, mistä kaunokirjallisuudessa perimmillään on kysymys: siitä, miltä pienestä ihmisestä tuntuu.

Liika sosiaalisuus voi olla uhka yhteiskunnalle

Keskiviikko 25.11.2015 klo 7.46

Luen parhaillaan Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin kirjoittamaa kirjaa Käsikirjoittamisen taito (LIKE 2015). Kirja lienee tarkoitettu lähinnä kuvallisen viestinnän käsikirjoittamiseen, mutta sitä voi suositella myös prosaistille. Monet ongelmat ja työkalut ovat samoja.

Vacklin ja Rosenvall siteeraavat kirjassaan useita hienoja ajattelijoita. Minua jäi pohdituttamaan erityisesti filosofi Hannah Arendtin (1906 - 1975) suuhun pantu lausahdus siitä, kuinka liika sosiaalisuus voi olla yksityiseen ja julkiseen elämään kohdistuva uhka.

Arendtin havaitsi elinaikanaan ihmisten liian sosiaalisuuden johtavan massakulttuuriin ja -hysteriaan, tasapäistämiseen, tietynlaiseen käyttäytymiseen toiminnan sijaan sekä ajattelun unohtamiseen. Arendt kritisoi myös sellaisen intiimiyden valheellista suojaa, joka ei liity elämää ylläpitävään yksityisyyteen vaan käpristyy yksilön ympärille.

Arendt kuului niihin Saksan juutalaisiin, jotka pääsivät natseilta pakoon Yhdysvaltoihin. Hän lienee nähnyt nuoruudessaan joukkohysterian vaarat. Tällä hetkellä miljoonakaupunki Bryssel pelkää halvaantuneena muutaman vapaana olevan terroristin mahdollisia iskuja. Ihmisiä kehotetaan pysymään sisällä, omissa oloissaan.

Arendtin teokset taitavat mennä lukulistalle.

Suomellakin on oma pakolaisvenehistoriansa

Sunnuntai 15.11.2015 klo 7.44

Juha Salmisen kirjoittama näytelmä Aleksei Osipovista ja Maija Rasilaisesta saa ensi-iltansa Kuusankosken Teatterissa ensi torstaina. Kouvolan Sanomat kertoo tänään Alekseista ja Maijasta, sekä minua että Juhaa kiehtoneista henkilöistä Suomen sisällissodan ajalta.

Keväällä 1918 Suomesta lähdettiin merta pitkin pakoon moneen suuntaan. Punaiset, ja sellaiset jotka epäilivät muusta syystä voitokkaiden valkoisten hyviä aikomuksia yrittivät päästä Suomenlahtea pitkin Pietariin.

Samaan aikaan, saman meren saarilla piileskeli valkoisiksi itseään tuntevia miehiä ja muita ihmisiä, joilla oli syytä pelätä punaisten hallintoa ja pakko-ottoja punakaartiin.

Osa turvapaikanhakijoista hukkui. Osa ammuttiin. Osa vangittiin, ja vietiin vankileireille näkemään nälkää. Osa sai palata kotiinsa, koska "oikea" puoli oli voittanut.

Lähes sadan vuoden takaisissa päivissä on jotakin kammottavan tuttua.

Aleksei Osipovin tarina myös näyttämölle

Torstai 5.11.2015 klo 12.32

19. marraskuuta saa Kuusankosken Teatterissa ensi-iltansa Juha Salmisen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Aleksei Osipovista, kevään 1918 punaisten Savon rintaman ylipäälliköstä.

Aleksei Osipov on myös tänä vuonna ilmestyneen romaanini Kaksi hautaa saarella päähenkilö. Kun kirjoitin teosta, en tiennyt Juhan tarttuneen samaan aikaan samaan aiheeseen näytelmän keinoin.

Keskustelen Juha Salmisen kanssa Osipovista ja hänen morsiamestaan Maija Rasilaisesta Kuusankosken kirjastossa ennen ensi-iltanäytöstä. Jännittävää kuulla ja nähdä, kuinka eri tavalla tai samalla tavalla olemme nähneet sen, mitä lähes 100 vuotta sitten tapahtui ja miksi.

Tilaisuuden kutsu löytyy täältä.

Kevät 1918 kansakunnan muistijäljessä

Tiistai 27.10.2015 klo 6.40

Keskustelin viime perjantaina Helsingin Kirjamessujen paneelikeskustelussa neljän kirjailijakollegani kanssa historiallisen romaanin kirjoittamisesta. Useimmat meistä viidestä olimme ottaneet aiheen viimeisimpään romaaniin jostakin olemassa olleesta henkilöstä tai tapahtunesta tapahtumasta. Niinhän minäkin tein Kahdessa haudassa saarella, kun löysin Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen haudan Majasaarelta kesällä 2010.

Äskettäin etsin sotasurma-arkistosta erään tuntemani ihmisen isoäidin isää. Miestä, joka vietiin keväällä 1918 jonnekin, eikä hän koskaan palannut. Siitä jäi avoin haava suvun historiaan.

Löysinkin tuon 48-vuotiaana kuolleen työmiehen ja kahdeksan lapsen isän listoilta. Pidätyksen syy: osallistuminen kapinaan punakaartissa. Rangaistus: teloitus toukokuussa 1918.

Julma aika, julma kohtalo niin monelle. Toisesta tuli syyllinen, toisesta syytetty. Sen, mihin joukkoon kukakin kuului määritteli silloinkin voittaja.

Perjantaina historiallisesta romaanista Helsingin kirjamessuilla

Keskiviikko 21.10.2015 klo 13.53

Netin meemit ovat osa pitkää kulttuuria

Sunnuntai 11.10.2015 klo 8.00

Everyone You meet is fighting a battle You know nothing about. Be kind. Always.

Sosiaalinen media on täynnä lyhyeen muotoon kirjoitettuja lausahduksia. Meemejä. Joku linkkaa niitä Facebook-sivuilleen. Joku toinen tykkää linkistä. Tai on tykkäävinään.

Näistä sähköisistä meemeistä voi olla monta mieltä. Samoin kuin niiden edeltäjistäkin: hokemista, loruista, juomalauluista ja muista tuhansia ja taas tuhansia kertoja sanotuista ja lauletuista sanoista, jotka ovat jakaneet jotakin ihmiseltä toiselle.

Tästä meemistä tykkäsin. Se osui ja upposi. Jaoin sen.

Surullisen kaunis tarina - Kaksi hautaa saarella Kirjavinkeissä

Maanantai 5.10.2015 klo 6.50

Sisällissota. Kapina. Vapaussota. Veljessota.

Kysymys ei ole Syyriasta eikä Libyasta. Ei Ukrainastakaan. Noita nimityksiä on käytetty aina tarpeen mukaan kevään 1918 tapahtumista Suomessa. Tuhannet kuolivat, tuhannet jäivät orvoiksi. Tuhannet mielet arpeutuivat siirtääkseen arvet tulevillekin sukupolville.

Tapahtumista tulee kohta kuluneeksi sata vuotta. Paljon on noita aikoja tulkittu ja tutkittu, mutta ihmisen mieli tapaa olla sellainen ettei sitä toinen voi koskaan täysin ymmärtää. Mieleeni jäivät joskus erään elämää nähneen kirkonmiehen sanat: oman perheensä keskelläkin hän tuntee olevansa usein yksin.

Kaksi hautaa saarella -romaanini esittely näkyy ilmestyneen netin Kirjavinkit-sivustolle. Kini sanoo siellä romaanista, eli Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen tarinasta näin: "Raskasta ja synkkää aikaa, mutta silti kerrottu niin, että ihmisyyden ymmärtää."

Tuossa on nykyistenkin sisällissotien valossa tarinankertojalle kova tavoite. Lukija päättääköön, milloin hän siinä onnistuu.