Sodan (menetetty) sukupolvi on TV 1:ltä hyvä kesäuusinta

Tiistai 7.7.2015 klo 14.46

TV 1 esitti viime vuonna laadukkaan kolmiosaisen saksalaisen draamasarjan Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, unsere Väter). Se kertoo viiden saksalaisnuoren kautta toisen maailmansodan kurimuksesta vuoden 1941 kesästä kevääseen 1945. Sarja uusitaan tänä kesänä. Ensimmäinen osa tulee tänään. Kiitos!

Noina vuosina miljoonat saksalaiset saivat surmansa itärintamalla, monet heistä Ukrainassa. Nyt noilla samoilla alueilla taistellaan taas. Saksa on - kuten oli myös vuonna 1941 - Euroopan kiistatta vaikutusvaltaisin valtio. Siinä roolissa vain Venäjä pystyy sen ehkä haastamaan. Jos ei muuten, niin yllättävällä käytöksellään.

Laadukasta saksalaissarjaa kannattaa katsoa. Toinen maailmansota on saksalaisille edelleen suuri trauma. Jossakin muualla siitä on tehty suuri isänmaallinen koitos, jolla perustellaan ison maan nykyisiäkin vaatimuksia.

Rakkauden pimeä puoli - Kyösti Salovaara Rakkausarvista Dekkariseuran lehdessä

Tiistai 23.6.2015 klo 11.55

Kyösti Salovaaran kritiikki Ruumiin kulttuurissa 2/2015 käsittelee helmikuussa ilmestynyttä Rakkausarpia-romaaniani. Hän nimeää teoksen aiheiksi mustasukkaisuuden ja hullun rakkauden joka päättyy kuolemaan. Ei ollenkaan hullusti nimetty!

Salovaara kysyy kritiikissään hyviä kysymyksiä: Miksi rakkauteen tuntuu aina liittyvän mustasukkaisuus? Miksi pahoinpidelty nainen alistuu miehen käyttäytymiseen? Jatkuuko rakkaus kuolemaan asti, vaikka sen jäljet pelottavat?

Kysymykset ovat hyviä ja vaikeita vastata. Ehkä taide - eritoten kirjallisuus - auttaa meitä tekemään ne näkyviksi ja mahdolliset vastaukset ymmärrettäviksi. Ainakin toivon niin.

Kirjailija kiittää - ei kehuista, vaan siitä että lukija on löytänyt teoksesta itselleen jotakin ajateltavaa.

Dekkarit ovat muutakin kuin kesälukemista

Lauantai 20.6.2015 klo 8.19

Juhannuksen seutu on minulle myös lukemisen aikaa. Parin rauhoittumiselle varatun päivän aikana on hyvä lukea muutama ajatuksia herättävä kirja.

Aloitin lukemalla brittiläisen Victor Canningin vuonna 1987 suomeksi ilmestyneen romaanin Katoamispiste (Kustannus Oy Jalava). Teos luokiteltaneen trilleriksi. Minulle se tarjosi hyvää aivovoimistelua.

Dekkareita pidetään nykyään ennen kaikkea viihdelukemistoina. Olen aina sotinut tätä ajatusta vastaan. Parhaimmillaan hyvä jännityskirjallisuus tarjoaa ajatuksia, ihmis- ja ajankuvaa sekä yhteiskunnallisten epäkohtien pohtimista.

Canning (s. 1911) kuuluu samaan takavuosien menestyneiden brittijännityskirjailijoiden kermaan kuin esimerkiksi Desmond Bagley ja Brian Callison. Nykyisin nuo minun lapsuusvuosikymmenieni hyvät tuttavat on melkein jo unohdettu.

Se on sääli. Bagleyn, Callisonin ja Canningin kirjoissa ei juuri mässäillä verellä eikä roiskeilla. Niiden kieli on kuitenkin kaunista, ja ne vievät lukijansa mielikuvituksen erilaisiin paikkoihin ympäri maailmaa.

Parhaimmillaan niissä on myös hyvä psykologinen ote – lukekaapa vaikka Canningin romaani Murhaaja etsii murhaajaa (Gummerrus 1968) tai Callisonin humoristinen Maltan kaappari (Tammi 1981).

Kaksi hautaa saarella - julkistamistilaisuus Haminassa 4.6.

Maanantai 1.6.2015 klo 10.18

Haminassa vietetään nyt erityistä Hamina-viikkoa. Se sattui oivasti uuden romaanini julkaisemisen kannalta: Kaksi hautaa saarella -teoksen julkkareita voidaan viettää yhtenä viikon tapahtumista.

Eli tervetuloa torstaina, 4. kesäkuuta kello 18.15 alkaen Haminan pääkirjaston Kasper-saliin. Romaanini käsittelee fiktion keinoin, siihen faktaa yhdistelemällä niitä traagisia tapahtumia, jotka johtivat Kymenlaaksossakin monin paikoin käsittämättömiin veritekoihin toisia ihmisiä kohtaan keväällä 1918.

Noista ajoista on kulunut melkein sata vuotta. Mutta olemmeko me yhtään viisaampia? Epäilen.

Radiojuttua keväästä 1918, Aleksei Osipovista ja haudoista saarella

Keskiviikko 20.5.2015 klo 10.55

Eilen toimittaja Kirsi Partanen haastatteli minua uuden kirjani tiimoilta Kymenlaakson Radiossa. Juttu on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa.

Kiitos taitavalle haastattelijalle. 300-sivuisessa teoksessa - toivottavasti - on monta särmää joihin tarttua. Seitsemän minuutin tuotosta kuunnellessani vasta oikeastaan tajusin, kuinka isoa aihetta mieleni lähti viitisen vuotta sitten työstämään.

Vajaaksihan se työstö jäi. Niin se aina jää, onneksi. Jää tarinan lukijoillekin jotakin tekemistä.

Kuinka 9-luokkalainen Late luki Rakkausarpia-romaanini

Tiistai 5.5.2015 klo 7.43

Lukutaito on itse asiassa aika vaikea asia. Ensin lukijan on muutettava näkemänsä merkkien jono sanoiksi. Sanojen on yhdistyttävä lukijan päässä mielikuviksi asioista, jotka hän jotenkin tuntee tai tunnistaa. Vasta sen jälkeen voi alkaa varsinainen työ: mitä nämä sanat oikeasti tarkoittavat, ja mitä minä niistä ajattelen?

Erään äidinkielen lehtorin pitämässä Lukemisen sietämätön keveys-blogissa 9-luokkalaiset kertovat tiiviisti tuntemuksiaan lukemistaan kirjoista. Nimimerkki Late näkyy lukeneen Rakkausarpia-romaanini. Tässä linkki sivuun, jolta hänen kritiikkinsä löytyy.

Late tiivistää tuntemuksensa romaanistani näihin sanoihin: "Olisin toivonut Reiskalle ja Jarkolle erilaisen kohtalon asiat olisi varmaan voinut pystyä selvittämään."

Kirjailija on tuohon tyytyväinen. Merkkien jono on saanut selityksensä. Suomalaisissa peruskouluissa tehdään hyvää työtä lukutaidon, kaiken tiedon perustan eteen.

Kiitos!

Kaksi hautaa saarella - punaisten Savon rintaman viimeisen ylipäällikön tarina

Maanantai 13.4.2015 klo 10.28

Toukokuussa 1918 itäisen Suomenlahden saaristossa piilotteli kahdenlaisia ihmisiä. Saarilla lymysi valkoisia, jotka olivat paenneet mantereelta punakaartin suorittamia kutsuntoja. Saarille hakeutui henkensä hädässä punaisia, joilla ei ollut voitokkailta valkoisilta muuta odotettavaa kuin teloitus tai vankileirin kurjuus.

Haminan edustalla sijaitsevalle Majasaarelle rantautui Aleksei Osipov, Sippolassa vuonna 1888 syntynyt punaisten Savon rintaman viimeinen ylipäällikkö. Aleksei oli Suomeen asumaan jääneen Venäjän armeijan sotamiehen, ja suomenruotsalaisen torpparintyttären poika. Mukanaan saarella hänellä oli morsiamensa Maija Rasilainen.

Aleksei ja Maija odottivat saarella turhaan laivaa, joka veisi heidät turvaan Pietariin. Heillä oli täysi syy pelätä voittajien saapumista: Alekseilla oli venäläinen nimi ja hän oli huonossa huudossa Kymenlaakson mahtiyhtiön - Kymiyhtiön - herrojen silmissä. Punaisten sotapäällikkönä Aleksei oli yksi niistä harvoista, jonka taitoja myös viholliset kunnioittivat. Maija oli puolestaan toiminut mantereella punaisten riveissä sairaanhoitajana.

Pelastavaa laivaa ei koskaan tullut. Aleksei ja Maija on haudattu tuolle saarelle Suomenlahdella. Tarina kertoo, että he surmasivat itsensä kun valkoisten etsintäpartio lähestyi saarta. Kävikö näin – kukaan ei ole enää kertomassa.

Kävin Majasaaressa ensimmäisen kerran kesällä 2010. Aleksein ja Maijan tarina ei jättänyt tarinankertojaa rauhaan, se oli kirjoitettava romaaniksi. Teos ilmestyy toukokuussa.

Totta se on: tarina valitsee aina kertojansa.

Kirjallisuus kertoo menneestä ja tulevasta - mutta entäs tämä aika?

Tiistai 10.3.2015 klo 18.04

Kirjoittajana minua tietenkin kiinnostaa, mitä muut kirjoittajat parhaillaan luovat. Otin asiakseni tutkailla tämän kevään romaanitarjontaa eri kustantajilta.

Pitkään jatkunut historiallisten aiheiden trendi näkyy jatkuvan. Kuka muistelee lapsuuttaan, kuka kertoo vuodesta 1918. Talvisotakin näkyy vilahtavan monessa teoksessa - lieneeköhän tämän "juhlavuoden" peruja.

Toisaalta fantasia ja tulevaisuuteen sijoittuva tarina on laji, jolla on oma ja vahva kannattajakuntansa. Osa kirjoittajista vie lukijansa avaruuteen, osa tyytyy tuleviin ekokatastrofeihin maan päällä.

Hyvä näin. Jos historiallinen teos yrittää ymmärtää mistä olemme tulossa, yrittää tulevaisuuteen kurottava teos arvailla minne ja millaisina olemme menossa. Kummallakin lajilla on oma paikkansa kirjallisuudessa. Aika näyttää, mitkä tämän kevään romaaneista jäävät merkkiteoksina elämään ja keskustelemaan tulevien sukupolvienkin kanssa. Välttämättä ei yksikään niistä.

En tiedä, pitäisikö olla huolestunut siitä että tämä nykyinen aika näyttää jäävän mopen osille kirjallisuuden kaanonissa. Eräs kirjailijakollegani sanoi, ettei hän edes halua kirjoittaa tästä ajasta - mehän elämme tätä koko ajan. Mutta ymmärrämmekö me tätä aikaa? Epäilen.

Nykyisen ajan kuvaus näyttää jäävän paljolti dekkaristien harteille. Hyvä, että edes heidän.

Epikuros ja aforismien kiusallinen viisaus

Keskiviikko 25.2.2015 klo 12.41

Sain sähköpostiini viisauden alkavaa päivää varten. Kreikkalainen Epikuros (341-270 eaa) lausui aikakirjojen mukaan näin:

Älä turmele sitä mitä sinulla on,

haluamalla sitä mitä sinulla ei ole;

ja muista, että mitä sinulla nyt on,

oli kerran niiden asioiden joukossa,

joista vain uneksit.


Hyvä aforismi, ajatelma on jotakin mikä pistää ajattelemaan asioita omalta kohdaltaan. Jos olen tyytyväinen tähän hetkeen, teenkö virheen kun en tavoittele jotakin parempaa?

Olen uneksinut hyvistä asioista ja tehnyt niiden eteen paljon. Jos ja kun ne toteutuvat, olenko itsekäs jos pidän niistä kiinni? Entä onko minun asetettava uusia unelmia tavoiteltaviksi?

Aina jollakulla muulla on (näyttää olevan) asiat paremmin. Olenko tyhmä, jos en osaa kadehtia häntä siitä? Pitääkö minun sääliä niitä, joilla asiat ovat huonommin?

Aforismit - jos mitkä - osaavat tiivistää elämää muutamaan sanaan. Se on yksi syy siihen, miksi en jaksa uskoa kirjoitetun tekstin kuolemaan tässä kuvallisen tykityksen luvatussa ajassa.

Rakkausarpia-romaani ilmestyy 28. helmikuuta

Maanantai 16.2.2015 klo 12.33

Kuudes Sudenmaa-sarjan rikosromaanini ilmestyy helmikuun viimeisenä päivänä.

Joka vuosi 25-40 suomalaista naista ja miestä menettää henkensä joko nykyisen tai entisen rakkaansa surmaamana.

Moni surmaajista sanoo tapahtuman jälkeen rakastavansa yhä sitä, jonka hengen hän on juuri riistänyt. Mustasukkaisuus on hirvittävä ja musta voima. Samalla se yhtä luonnollinen asia kuin jokapäiväinen hengitys.

Se, miksi matka lemmestä lähestymiskieltoon on niin usein lyhyt on vahva ristiriita ihmisten välillä.

Juuri siksi mustasukkaisuus sopii hyvin rikosromaanilla tutkittavaksi teemaksi. Melkein jokaisella on siitä omakohtaista kokemusta.

Ellei ole, voi kysyä onko edes oikeasti rakastanut.

Sosiaalinen media ja terve narsismi - toimiva yhtälö?

Keskiviikko 14.1.2015 klo 12.29

Monella meistä on netissä omat kotisivut. Vielä useammalla taitaa olla oma tilansa Facebookissa. Kaikkein nopeimmilla uuden tekniikan omaksujilla löytyy sijaa vielä Instagramista ja muista sähköisistä ns. sosiaalisista medioista.

Tänä itsestä otettujen kuvien kultaisena aikana sosiaaliseen mediaan mukaan lähtevä ihminen joutuu linjaamaan, paljonko hän on valmis kertomaan itsestään julkisesti ja mitä hän itsessään arvostaa. Hänen on linjattava, keitä hän kutsuu ystävikseen - edes Facebookissa.

Kirjaus naamakirjassa, valittu linkki naurattavaan videoon tai tervehdys kamun synttäripäivänä on samalla kannanotto. Vähintäänkin se on valinta.

Antiikin aikaisen tarun mukaan Narkissos oli kaunis nuorukainen, joka rakastui omaan peilikuvaansa lähteessä. Hän riutui mahdottomaan rakkauteensa ja kuoli.

Luulen, että nykyihmisen on mahdollista rakastua tykkäyksiä keräävään sähköiseen peilikuvaansa. Siitä voi tulla toinen minä - tai ainakin se kuva itsestä, jollaisena haluaisin itseni mieluiten nähdä.

Terve itsensä rakastaminen on hyvästä, sairaudeksi kehittynyt narsismi raskasta kanssaeläjille. Hyvä, silmiä avaava lukukokemus aiheesta on ainakin Tuija Välipakan ja Arja Lehtosaaren kirja Sata tapaa tappaa sielu (Ajatus Kirjat 2007).

Suljetun auton arvoitus herätti Kirsin kiinnostuksen

Maanantai 5.1.2015 klo 8.01

Kirsi Hietanen näkyy ruotineen blogissaan Kirsin kirjanurkka viime syksynä ilmestynyttä Kariston mieskirjailijoiden novellikokoelmaa Rikos - 7 rikostarinaa. Sain ilokseni kirjoittaa yhden noista tarinoista, eli Suljetun auton arvoituksen.

Novelli on kirjailijalle eräs haastavimmista kirjoittamisen lajeista. Ehkä vain terävän kolumnin laatiminen ylittää sen vaativuudessa. Sivuja ei ole paljon käytettävissä, joten rönsyt ja teemat on jätettävä vähille. Yhden käsiteltävän juonen ja ajatuksen ympärille on luotava toimiva ja lihaisa tarina. Ilmankos meistä kynänpyörittäjistä kovin harvat yltävät novellisteina Ernest Hemingwayn tasolle...

Kirsi Hietanen näkyy pitäneen novellistani, se kenties saa hänet tarttumaan johonkin kirjoittamistani romaaneista. Tuollainen, monen kirjoittajan yhteinen kokoelma onkin parhaimmillaan eräänlainen kirjailijan käyntikortti siitä miten hän tarinoitaan kertoo. Monet omat kirjailijalöytöni olen tehnyt samalla tavalla, jonkin novellikokoelman kautta.

Yhdestä asiasta olen Hietasen kanssa samaa mieltä: jonakin päivänä haluan totta vie olla mukana miesten kirjoittamassa rakkausnovellikokoelmassa. Pienenä vinkkinä, Kariston väki :)

Kirjallisuuden yksi tehtävä on muistaminen

Torstai 1.1.2015 klo 10.41

Vuoden vaihteen toinen kiinnostava lukukokemus oli Ulla-Maija Peltosen teos Muistin paikat (SKS 2003). Kirjassaan Peltonen kartoittaa niitä tapoja, joilla vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia on yritetty muistaa ja unohtaa aina näihin päiviin saakka.

Tuosta ajasta Suomessa kertovat lukuisat punaisten ja valkoisten surmattujen tunnetut ja tunnetut hautapaikat sekä muistomerkit. Muistomerkit auttavat suremaan menetettyjä. Ne kertovat mitä tapahtui ja valottavat tapahtumien eri puolia. Ilmankos varsinkin voitettujen punaisten muistomerkkejä on turmeltu vielä tällä vuosituhannella.

Historiallisen trauman käsittely vaatii Peltosen mukaan muistamista ja trauman aiheuttajan  kriittistä kohtaamista. Traumaa on purettava, ja sitä on toistettava jotta mitään vastaava ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan.

Kirjallisuus on kansanperinteen ja muistitiedon ohella iso osa kansakunnan yhteistä muistia. Sota on rakkauden ja kuoleman ohella yksi kaunokirjallisuuden kestoaiheista. Vielä 1970-luvulla joka kuudes suomalainen kaunokirjallinen teos käsitteli jollakin tavalla sotaa.

Suomalaisten sotakirjojen aika ei näytä olevan ohi vieläkään. Hyvä niin - purkamista ja toistoa tarvitsevat myös tulevat sukupolvet jotta ymmärtäisimme, miksi olemme tässä tällaisina juuri nyt.

Taide auttaa hyväksymään historian - niin myös Virossa

Torstai 25.12.2014 klo 11.38

Joulun ajan ensimmäinen kirja on nyt luettu. Vaikuttava sellainen: Imbi Pajun lähinnä sukunsa kohtaloista miehitetyssä Virossa kirjoittama teos Torjutut muistot (Like 2006).

Olen lukenut paljon dokumentaarisia teoksia siitä, mitä Neuvostoliiton miehittämässä Virossa tapahtui vuosina 1939-1991. Väliin mahtui muutamia vuosia Saksan vallan alla sen jälkeen kun Molotovin-Ribbentroppin sopimus oli rauennut.

Tuhansia ja taas tuhansia virolaisia teloitettiin, pakkosiirrettiin Venäjälle tai tuomittiin pitkiin pakkotyörangaistuksiin neuvostovallan aikana. Kansa, joka oli ehtinyt luoda lyhyen itsenäisyytensä aikana vahvat siteet länteen ja demokraattiseen kehitykseen lannistettiin pelolla tottelemaan uusia isäntiä.

Neuvostoliitossa oltiin mestareita laatimaan dokumentteja tietyn näköisiksi. Komentoketjussa jokaisen lenkin hyvinvointi riippui siitä, miellyttäisivätkö raportit ja kuulustelupöytäkirjat niitä jotka olivat ylempänä hierarkiassa. Se pelko teki tavallisista perheenisistä ja -äideistä tuhottavia valkobandiitteja ja luokkavihollisia.

Viron - ja monen muun neuvostotasavallan - historiankirjoitus perustuu yhä suurelta osin näihin vääristyneisiin dokumentteihin. Totuus niissä on - mutta vain tietyltä kantilta katsottuna. Siksi Imbi Paju on useaan kertaan, muun muassa kirjansa sivulla 209 sitä mieltä, että historian tulkitseminen on liian vakava asia jätettäväksi vain historioitsijoiden ja poliitikkojen tulkittavaksi.

Olen samaa mieltä, sillä dokumenteista puuttuu tunne. Esimerkiksi juutalaisvainoja ovat työstäneet tunteen tasolla käsitettäviksi sellaiset suuret taiteilijat kuin kirjailija Primo Levi ja elokuvaohjaaja Steven Spielberg. Ne tehoavat lukijaansa ja katsojaansa enemmän kuin yksikään kuiva dokumentti. Se on yksi syy siihen, miksi vallanpitäjät usein vihaavat taiteilijoita.

Päihdeperheen lapsi on suorittava selviytyjä - ehkä

Perjantai 21.11.2014 klo 7.56

Taide, eritoten kirjallisuus ja elokuva on täynnä kuvauksia alkoholistiperheen elämästä lapsen ja nuoren silmin. Jotkut kuvaukset ovat paremmin tehtyjä kuin toiset. Jokainen kosteassa perheessä kasvanut tietää, ettei sellaisen kuvaamisessa voi oikeasti onnistua.

Blogissaan kokovartalofiilis Ani kirjoittaa oivaltavasti havainnoistaan kaikista niistä kirjoista, joita alkoholistiperheistä on kirjoitettu. Monesta kostean lapsuuden eläneestä lapsesta tulee selviytyjä, ylisuorittaja, tyynenä pysyvä auttaja katastrofitilanteisiin.

Monesta tulee - mutta ei läheskään kaikista. Kun luin Anin blogia, nousi mieleeni kysymys onko ainakin osa tästä kaikkialla yhteiskunnassa vallitsevasta suoritusvimmasta laskettavissa myös kosteiden lapsuusvuosien tiliin.

Suurten ikäluokkien isät menivät rikki rintamalla, moni heistä turvautui rauhan tultua pulloon. Suurten ikäluokkien pojat saivat ja perivät mallit isiltään. Syntyi kokonainen ylisuorittajien sukupolvi.

60-, 70- ja 80-lukujen äiditkin saivat tarttua jo nestemäiseen lohduttajaan ilman edellisten sukupolvien häpeää. Ketjuja ei niin vain katkaista, saha ei pysy paikallaan kun elämä polkee pyöräänsä yhä villimmin eteenpäin.

Oman elämänsä suorittaminen, se on pirullinen asia ja mahdoton yhtälö.

Sitaatteja Ahventen valtakunnasta - ranskaksi

Perjantai 14.11.2014 klo 9.18

Kirjailijalle avautuu näköjään aivan uusi maailma, kun hänen tuotantoaan käännetään vieraalle kielelle. Olen googlaillut mielenkiinnolla netistä kaikkea, mitä viime vuonna ranskaksi ilmestyneestä Ahventen valtakunta-romaanistani on siellä kirjoitettu.

Le Royaume des perches on kirvoittanut lukijoiltaan monenlaisia ajatuksia. Kirjan luonnonkuvauksia on luettu ja niistä on pidetty. Kirjan teemat - ne jotka minä sinne olin leipovinani - on löydetty.

Ehkä hassuinta on ollut löytää kirjan tekstistä irrotettuja sitaatteja Internetistä. Joku on pitänyt niistä ja kirjoittanut ne ylös. Minulla on lukijana sama tapa. Ranskassa sattuvia sitaatteja jopa peukutetaan. Näin on tehty esimerkiksi nimimerkki christinebeaussonin irrottamille sitaateille täällä.

Hassua ja hauskaa telepaattista ajatusten vaihtamista kirjailijan ja lukijoiden välillä. Kirjailijana kiitän ja pokkaan.

23 tosiasiaa kapitalismista on hieno kirja

Tiistai 4.11.2014 klo 8.06

Pienillä kustantamoilla on paikkansa kustannusmaailmassa. Parhaimmillaan ne tarttuvat sellaisiin kirjaideoihin, jotka suurten koneistojensa ylläpitoa ajattelevissa isoissa kustantamoissa jäävät huomiotta.

Luen parhaillaan Ha-Joon Changin kirjaa 23 tosiasiaa kapitalismista (Into Kustannus Oy 2010). Kirjassaan korealaissyntyinen Chang ruotii ansiokkaasti niitä asioita, jotka pääoman kierron ympärille rakentuvassa yhteiskunnassa ovat vikana. Ne samat ”viat” ovat usein niitä hokemia, joita toistetaan mantroina ja tosiasioina taloudesta käytävässä keskustelussa.

Chang laittaa esimerkiksi lukijansa miettimään, onko matalaan inflaatioon pyrkimisessä mitään järkeä. Ainakaan siihen pyrkivä talousajattelu ei ole pystynyt takaamaan sitä tasaista ja turvallista talouskasvua, jota sillä on tavoiteltu. Inflaation torjuminen on samalla synonyymi pysyvän korkean työttömyyden hiljaiselle hyväksymiselle. Tästä nykyinen EU on hyvä esimerkki.

Chang kirjoittaa taloudesta ymmärrettävää kieltä. Toki hänkin joutuu lopulta myöntämään, että kapitalismi on huonoin mahdollinen talousjärjestelmä – ellei oteta huomioon kaikkia muita talousjärjestelmiä.

Metsät ja terveys - uusia näkökulmia ranskalaisille

Maanantai 13.10.2014 klo 15.22

Sain taannoisella Ranskan matkallani keskustella ranskalaisen yleisön ja arvostamani kirjailijakollega Johanna Sinisalon kanssa metsistä ja niiden merkityksestä suomalaisille. Johanna näkyy palanneen tähän lempiaiheeseeni tämänpäiväisessä Hesarin kolumnissaan.

Juuri tämänsorttisesta kulttuuriviennistä (ja myös -tuonnista) tykkään. Jos ja kun pääsemme kertomaan omasta maastamme jotakin muille kansakunnille, se jos mikä lisää ymmärrystä toisiamme kohtaan.

Kulttuuri - varsinkin, jos sen suomentaa tavaksi elää ja olla - on silloin taiten käytetty voimavara yhteyden luomiseen ihmisten välille.

Puhutaanko kirjoista - vaiko siitä, mistä kirjallisuus puhuu?

Keskiviikko 8.10.2014 klo 11.56

Olen nyt viikon verran makustellut Ranskan festivaalimatkaani jolta palasin viime viikolla. Samalla olen seurannut sosiaalisessa mediassa kirjailijakollegoiden uusimmista kirjoista käytävää keskustelua. Frankfurtin kirjamessuja, ja suomalaisten teemamaalaisuutta hehkutetaan laajasti.

En voi sille mitään, mutta yhä askaroin sen kysymyksen kimpussa puhutaanko kirjallisuudesta käytävässä keskustelussa oikeista asioista. Usein puhutaan kirjoista: kuinka hyvin ne on kirjoitettu, kuinka kirjailija osaa asiansa, kuinka hyvin ne myyvät meillä ja ulkomailla.

Kirjoja ja kirjailijoita nostetaan esille tavalla, joka on ehkä erilaista kuin ennen. Ja kun toisia nostetaan, käy varmasti niin että toisten kenties hiljaisemmat äänet jäävät hälinän alle. 

Hyvä että kirjoista puhutaan ja niitä kehutaan. Silti huomaan kaipaavani keskustelua niistä teemoista, joita kirjailijoiden luomat kertomukset käsittelevät. Yksinäisyydestä, erilaisuudesta, rakkauden kaipuusta, arvojen muuttumisesta... teemojen luettelo on pitkä ja rikas.

Vai onko niin, ettei kirjallisuus ole enää se media, jossa tärkeät asiat nousevat esille ja kansan palasteltaviksi? Eikö Iki-Kiannon Punaista viivaa tai Väinö-kaiman Pohjantähden kaltaisia tarinoita enää tarvita, kun kaikki huutavat yhtä aikaa?

Festival Die - paljon hyviä keskusteluja kirjallisuudesta ja ihmisen luontosuhteesta

Tiistai 30.9.2014 klo 11.30

Palasin juuri kotiin matkaltani Dien pieneen kaupunkiin Ranskan Alpeilta. Suomi oli tänä vuonna siellä järjestettävien Est-Ouest-Festivaalien teemamaa. Meitä kirjailijoita oli matkassa Suomesta yhdeksän.

Metsällisen taustani vuoksi sain osallistua myös seminaareihin, joissa käsiteltiin ihmisen luontosuhdetta Suomessa sekä Ranskassa. Ranskalaisten metsäihmisten kanssa pohdimme eroja siinä, kuinka hyödynnämme metsiämme.

Eroja löytyi. Me suomalaiset olemme muuttaneet kaupunkeihin paljon ranskalaisia myöhemmin. Se näkyy kielenkäytössä - moni kielen vertaus ja symboli löytyy meillä yhä luonnosta.

Mieleeni jäi erään pariisilaisen rouvan toteamus, että hän tulee Ranskan Alpeille patikoimaan nähdäkseen horisontin. Suuressa kaupungissa hän ei sitä näe. Ihminen menettää horisontin, mahdollisuuden nähdä ympäröivän maailman kauneuden. Surullista: sen mukana urbaani ihminen menettää paljon muutakin.