La maison de vos rêves - read by Bernard Poirette from RTL

Tiistai 5.7.2016 klo 14.32

Mr. Bernard Poirette from RTL has read french translation of my novel Kuolleita unelmia (La maison de vos rêves). Poetic humour and effective police work in Finland, he says.

Thank You, Mr. Poirette! I hope other readers admit, too :)

BREXIT oli demokratian voitto ja tappio

Perjantai 24.6.2016 klo 18.09

Tätä kirjoittaessani Iso-Britannia on juuri päättänyt erota Euroopan Unionista. Päätöksen teki EI-äänillään hieman yli puolet äänestäneistä briteistä. 72 prosenttia äänioikeutetuista käytti oikeuttaan.

Ensi tuntumalta en osaa sanoa, oliko äänestystulos voitto demokratialle vai ei. Iso-Britannian eri osat (Englanti, Skotlanti ja Pohjois-Irlanti sekä Wales) äänestivät eri tavoin. Eurooppaa on yritetty kehittää unionin avulla rauhan tyyssijaksi. Ikävää, että puolet briteistä katsoi unionin olevan heille tarpeeton.

Tulevaisuus on taas vähän hämärämpi Euroopalle.

Kuolleita unelmia ilmestyy ranskaksi 4. toukokuuta / La maison de vos rêves is published in France 4th May

Tiistai 3.5.2016 klo 17.08

Kuolleita unelmia, kolmas Sudenmaa-sarjani romaani julkaistaan huomenna Ranskassa. Odotan jännityksellä, mitä ranskalaiset lukijani pitävät suomalaisen hirsitalotehtaan tarinasta...


La maison de vos rêves, my second french translation comes out tomorrow. I'm very excited about that. First novel, Le Royaume des perches had a very good success. What do my french readers think about this?

More information: http://www.gaia-editions.com/content/la-maison-de-vos-reves

Panaman papereita ja Osuuskunta Metsäliiton viestiä

Keskiviikko 6.4.2016 klo 7.09

Tällä viikolla jokaisessa mediassa kohkataan Panaman veroparatiisista, johon enemmän tai vähemmän isokenkäiset varakkaat ovat sijoittaneet rahojaan piiloon verottajilta ja mahdollisilta vallananastajilta. Ensimmäisenä panamalaisesta asianajotoimistosta vuotaneista tiedoista kertoi Suomessa Ylen MOT-ohjelma 4. huhtikuuta.

Samaan aikaan median vilkuilemisen kanssa luen suomalaista maatalous- ja teollistumishistoriaa. Ensi keväänä, tähän samaan aikaan viimeistelen Maataloustuottajain Kaakkois-Suomen liiton 100-vuotishistoriikkia. 40- ja 50-luvuilla Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan kylillä kiersivät talosta taloon tuottajayhdistyksistä valitut piirimiehet puhumassa isännille metsärahoista.

Metsäteollisuus oli jo tuolloin järjestäytynyt yhteistyöhön, jonka turvin yksityisiltä metsänomistajilta ostetun raakapuun hinta pystyttiin pitämään alhaisena. MTK, eli tuottajat halusivat päästä itse pöydän toiselle puolelle puunostajiksi. Sillä tavoin he toivoivat pystyvänsä nostamaan raakapuusta maksettavaa hintaa.

Piirimiehet keräsivät sitoumuksia sijoituksista Osuuskunta Metsäliiton jäsenmaksuihin ja velkakirjoihin. Summat, jotka maaseudun isoista ja pienistä taloista kerättiin olivat huomattavia. Ihmiset uskoivat asiaan.

1950-luvun puolessa välissä Osuuskunta osti Äänekoskelta selluloosatehtaan. Nyt niille samoille seutuville rakennetaan 1,2 miljardilla eurolla Metsä Groupin isoa biojalostamoa, jonka on tarkoitus tuottaa markkinasellun lisäksi puusta paljon muutakin. Keski-Suomen metsiin ja alihankintayrityksille on luvassa paljon töitä.

1940- ja 50-lukujen suomalaiset talonpojat sijoittivat Suomeen, omaksi ja kansantalouden hyväksi. Panamaan rahojaan siirtäneet ovat tainneet ajatella vain itseään. En silti osaa inhota tai tuomita heitä. Varojen siirtäminen ei sinänsä ole rikollista Suomen lain mukaan. Samaan aikaan, kun Panaman veroparatiisista kohistaan, kansalle myydään osake- ja muita rahastoja jotka sijoittavat rahojaan kehitysmaihin. Tuottojen luvataan olevan jotakin muuta kuin kituvassa Euroopassa.

Tuota eroa voisi kutsua kaksinaismoraaliksi. Kehitysmaita kutsutaan noiden rahastojen esitteissä kehittyviksi talouksiksi. Sitä ei niissä kerrota, kenen hyväksi rahat siellä jossakin paikan päällä menevät.

Melkeinpä odotan paljastusta, että jokin tai jotkin liikepankeista ovat kierrättäneet näiden "kansanrahastojen" rahoja Panaman kautta saadakseen tuotot näyttämään paremmilta. Isossa kirjassa puhuttiin jotakin ensimmäisen kiven heittämisestä. Nykyisin siitä ilmiöstä taidetaan käyttää nimeä parviäly.

Ensimmäinen nuortenkirjani ilmestyy keväällä 2017

Maanantai 7.3.2016 klo 14.21

Allekirjoitin juuri kustannussopimuksen romaanista. Se ilmestyy keväällä 2017. Toisin kuin aikaisemmat romaanini, on tuleva teos suunnattu nuorille. Toki toivon, että varttuneemmatkin lukijat saavat siitä itselleen jotakin.

Kirjan päähenkilö on 9-vuotias Katri. Kolmasluokkalainen, fiksu ja kekseliäs tyttö. Niin kekseliäs, että hän päättää tehdä sellaisia asioita, joita me aikuiset emme osaa tehdä. Sellaisia kuin maailman pelastaminen.

Kirjan ideaa olen kehitellyt jo vuosia, hakenut siihen oikeaa rytmiä ja kieltä. Kirjoittaessani käsikirjoitusta en tietoisesti vältellyt vaikeitakaan kielikuvia. Luin itse Raamatun seitsemänvuotiaana kannesta kanteen, kun kaikki muut kirjat oli kotimökistä jo luettu.

Sallan kaukopartiosodasta, Odysseyksen retkistä ja Troijan sodasta muistan lukeneeni runomittaa suunnilleen samoihin aikoihin. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta rytmiin pääsin kiinni ja nautin siitä.

Monta vuotta myöhemmin luin kirjoja ääneen omille lapsilleni. Tein saman havainnon: jos ja kun rytmi on kunnossa, se vie nuorenkin lukijan ja kuulijan outoihin maailmoihin.

Olen iloinen uudesta aluevaltauksestani. Palautetta jään odottamaan. Ja nimen omaan niiltä nuorilta lukijoilta. Fiksuimmilta meistä kaikista.

Yhteiskuntasopimus - mitä työnantajapuoli oikein lupasi?

Lauantai 5.3.2016 klo 10.06

Tätä kirjoittaessani työelämän keskusjärjestöjen neuvottelema yhteiskuntasopimus näyttää kaatuvan. Osa SAK:n jäsenliitoista on jättäytymässä sopimuksen ulkopuolelle. En ihmettele.

Wikipedian mukaan sopimus eli välipuhe on kahden tai useamman tahon välinen toimi, jolla luodaan tai muutetaan velvoitteita.

Sitä, mitä työntekijäpuoli lupasi sopimusluonnoksessa on käsitelty paljon mediassa: nollapalkkasopimuksia, säästöjä julkisen sektorin lomista ja niin edelleen. Monta pientä kohtaa, joista halutun säästöjen puron pitäisi syntyä.

Mitä Elinkeinoelämän Keskusliitto puolestaan lupasi? En muista nähneeni yhtään sitovaa lupausta. EK:n pomo Jyri Häkämies on ollut tv-kameroiden edessä huolissaan lisääntyvästä työttömyydestä. Tähän saakka se argumentti on kulunut lähinnä työväenliikkeen, ja sitä lähellä olevien poliittisten puolueiden äänenpainoissa.

EK, ja maan hallitus ovat olleet huolissaan Suomen kilpailukyvystä. Missään ei ole avattu, mitä EK sillä tarkoittaa. Wikipedian mukaan kilpailukyky merkitsee toimijan, yleensä yrityksen, toimialan tai kansantalouden kykyä selviytyä taloudellisen kilpailun olosuhteissa. Sitä voidaan arvioida esimerkiksi hinnan, markkinoinnin tai tietotaidon perusteella.

Jos olen oikeassa, yhteiskuntasopimuksella voidaan parantaa - osittain ja lyhytaikaisesti - noista kolmesta vain hintakilpailukykyä. Missä pöydässä noista kahdesta muusta puhutaan, kun sekä oppilaitoksilta että opiskelijoilta leikataan yhä enemmän?

Näissä oloissa en ihmettele, että PAM:iin kuuluva osa-aikainen kaupan kassa puristaa kätensä nyrkkiin nähdessään keulaministerien juhlivan äijätervehdyksin hänen tulojensa leikkaamista.

Kieroutunut ansaintalogiikka vaarantaa laatujournalismin tekemisen

Keskiviikko 17.2.2016 klo 7.29

Sain hiljattain eräältä keskikokoisen mediakonsernin lehdeltä tarjouksen kirjoittaa novellin heidän suunnittelemaansa sunnuntainovellisarjaan. Mielelläni olisin sellaisen kirjoittanut: 4 000 merkin haaste luoda jotakin mieleen tarttuvaa ja merkityksellistä piristää aina.

Seuraavaksi sain konsernilta postia. Kysymyksessä oli sopimuspohja: sen mukaan konserni varasi itselleen kaikki tulevan novellini julkaisu-, muuttamis- ja edelleenluovutusoikeudet. Olen kirjoittanut paljonkin lehtikolumneja ja -pakinoita. Tämä kerta oli ensimmäinen, kun tällaista ota tai jätä -sopimusta tarjottiin minulle kaunokirjallisesta teoksesta. Hanke raukesi siihen. Teoksen kirjoittaa aina ihminen, joka vastaa työstään. Tekijäksi ei voi kirjoittaa mediakonsernia.

Tällaiset kaikkien oikeuksien luovutusvaatimukset avustajille alkavat olla arkipäivää suuremmissa mediataloissa journalismin osalta. Kun avustaja kirjoittaa jutun tai ottaa lehtikuvan, hän ei voi kertoa haastattelun tai kuvauksen kohteelle missä kaikkialla tuotos voi pompsahtaa vastaan. Avustaja ei yksinkertaisesti tiedä sitä. Silti hän "sopimuksen" mukaan vastaa aineiston oikeellisuudesta kaikilla käyttötavoilla. Ja tietysti ilman eri korvausta.

Haastattelu ja kuvaaminen perustuu aina luottamukseen ja rehellisyyteen. Niitä pyydetään, ja samalla kohdehenkilöille kerrotaan miksi ja mihin mediaan. Minusta kaikkien oikeuksien vaatiminen on laatujournalismilta laukaus omaan nilkkaan. Juttu tai kuva, joka toimii oivasti omassa asiayhteydessään, voi ison konsernin kiireessä ja klikkausvaatimuksissa päätyä julkaistavaksi aivan eri yhteyksissä ikävin seurauksin.

Toivon että tulet raiskatuksi, kirjoitti hän sosiaaliseen mediaan

Perjantai 5.2.2016 klo 9.15

Tuoreessa Journalistissa, Suomen Journalistiliiton jäsenlehdessä on pysäyttävä kirjoitus some-raivosta. Siitä, millaisia sanoja käytämme sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja otti yhteyttä muutamaan netissä raivoajaan. Hän kysyi, miksi raivoaja oli kirjoittanut haluavansa että jollekin toiselle ihmiselle tapahtuisi pahaa. Raiskaus tarkoittaa toivottavasti samaa rumaa asiaa suurimmalle osalle ihmisistä.

Toimittajan saamat vastaukset hämmästyttävät. Itse lausutut sanat eivät tarkoitakaan samaa asiaa kaikille. Selvät, suomen kielellä omin sormin naputellut sanat. Kirjoittaja ei tunne olevansa vastuussa ikävästä toivomuksestaan. Vastuu kuuluu jollekin toiselle. Jossakin.

On luonnollista, että osa meistä ilmaisee itseään parhaiten puhumalla, osa piirtämällä, osa kirjoittamalla. Ja että sanoilla on paljon erilaisia merkityksiä.

Silti hirvittää, jos vastuu omista sanoista katoaa.

Miksi Ian Rankin kirjoittaa yhä rikoskomisario John Rebusista?

Perjantai 22.1.2016 klo 7.44

Aloittelen parhaillaan lukemaan Ian Rankinin romaania Hiljaa takavasemmalle (Blue Moon, 2015). Englanniksi rikoskomisario John Rebusista kertova romaani näkyy ilmestyneen jo vuonna 2007, kuudentenatoista ainakin 20-osaisesta sarjasta.

Rankin on yksi mielikirjailijoistani, niistä joiden uutuuksia odotan. Uuden kirjan aloittaminen sai minut ajattelemaan sitä, miksi lähes kaikki mahdolliset palkinnot urallaan saanut kirjailija yhä istuu koneensa ääreen luomaan jotakin uutta tyhjästä? Senkö takia, että me lukijat odotamme?

Monta kirjaa jo julkaisseena kirjailijana tapaan jonkin verran ihmisiä, jotka haaveilevat sen ensimmäisensä kirjoittamisesta. Olen saanut myös postia heiltä, jotka ensimmäisensä ovat saaneet jonkin kustantamon kautta tehtyä. Kovin monelle heistä tuntuu tulevan pettymyksenä se, että muutaman lehtijutun jälkeen kukaan ei enää välitä koko kirjasta. Ei välttämättä edes lähisuku. Tai siltä se ainakin jotakin odottaneesta kirjailijasta tuntuu.

Voin olla väärässä, mutta luulen ettei Ian Rankinia kiinnosta hittojakaan hänen kirjojensa saamien palkintojen tai lukijoiden määrä. Luulen, että hän on vain niin kiintynyt kulmikkaaseen päähenkilöönsä, että on pakko jatkaa hänen elämänsä seuraamista. Luulen, että elämä nostaa Rankinin muistiinpanoihin yhä uusia ja mielenkiintoisia aiheita joista on pakko kirjoittaa.

Hiiteen glitteri, kiitokset ja kimallus! Kirjoittaja ei tee niillä mitään silloin kun pakarat puutuvat, alaselkää jomottaa ja loppuratkaisu puuttuu juuri siitä tärkeästä kappaleesta.

Vuosi 2015 päättyy mustavalkoisiin kuviin

Maanantai 21.12.2015 klo 8.32

Toimittajan työssä otan paljon kuvia. Yritän keksiä erilaisia kuvakulmia saadakseni juttuni tulevan  lukijan katsovan kuvaa. Todella hyvä kuva onnistuu harvoin, ehkä kerran kahdestakymmenestä napatusta ruudusta. Joskus kokeilen kuvankäsittelyllä, toimisiko kuva paremmin mustavalkoisena. Näyttää siltä, että musta ja valkoinen ovat muidenkin suosiossa.

- takaisin suurvallaksi haluava Venäjä syyttää länttä talous- ja muista vaikeuksistaan. Kun Turkki ampuu alas rajallaan seikkailevan rynnäkkökoneen, siitä tulee pimeyden valtakunta. Putin hyvä, Yhdysvallat paha. Tai toisin päin.

- Isis ja Al Qaida-verkosto ovat yhteinen pahan ilmentymä, jota sopii epäillä aina kun jotakin hirveää tapahtuu. Siviilien pommittaminen ilmasta ja ihmisten tappaminen miehittämättömistä lennokeista ilman oikeudenkäyntiä on sallittua, jos kohteiden voi olettaa liittyvän Isisiin tai Al Qaidaan.

- turvapaikanhakijat ovat sylkykuppi, johon sopii sylkäistä jos itsellä on paha olla. He vievät meiltä työt, rahat, leivän ja lopulta naisetkin.

- ilmastonmuutos muuttaa lumiset talvipäivät mustaksi mullokseksi ja tappaa meidät kaikki.

- Suomen kilpailukykyä on parannettava viidellätoista prosentilla. Olemme sen verran jäljessä kilpailijamaista. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

- jos minulla menee huonosti, on se aina jonkun toisen/toisien syy. Hän/he ovat pimeitä, minä olen valon puolella.

Elokuvassa Schindlerin lista hätkäyttää mustavalkoisena filmattu kohtaus juutalaisten keräämisestä tapettaviksi. Äkkiä kohtauksessa näkyy pieni tyttö, päällään kirkkaanpunainen takki. Takki ei pelasta häntä, mutta Oskar Schindler näkee sen. Takin ansiosta monia muita pelastuu.

Toivon vuoden 2016 tuovan meille kaikille muitakin värejä kuin mustan ja valkoisen. Ainoastaan verenpunaista en osaa kaivata.

Suomalaisen musiikin päivä - ansaittu lisäys merkkipäiviin

Tiistai 8.12.2015 klo 7.06

Tänään, Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä vietetään myös Suomalaisen musiikin päivää. Se lisättiin virallisiin liputuspäiviin jokunen vuosi sitten.

Luen parhaillaan Tanssiorkesteri Dallapen historiaa (Tanssikorkesteri Dallape - Suomijatsin legenda 1925 - 2010, Marko Tikka ja Toivo Tamminen, SKS 2011). Hyvin kirjoitettu ja elävä teos.

Dallapen riveissä kävivät menneinä vuosikymmeninä soittamassa ja laulamassa lähes kaikki maamme silloiset ja tulevat huippumuusikot ja -laulajat Olavi Virrasta lähtien. Tai ainakin he tekivät yhteistyötä instituutioksi muodostuneen yhtyeen kanssa.

Kirjan sivuilta ja tuttujen kappaleiden nimistä selviää hyvin, kuinka suuri merkitys ilon ja lohdun tuojana musiikilla on ollut. Pula-aikana, sota-aikana, 60-luvun maaltamuuton aikana. Niin myös tänään

Kiitos musiikista sävelille ja niiden tekijöille.

Liika sosiaalisuus voi olla uhka yhteiskunnalle

Keskiviikko 25.11.2015 klo 7.46

Luen parhaillaan Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin kirjoittamaa kirjaa Käsikirjoittamisen taito (LIKE 2015). Kirja lienee tarkoitettu lähinnä kuvallisen viestinnän käsikirjoittamiseen, mutta sitä voi suositella myös prosaistille. Monet ongelmat ja työkalut ovat samoja.

Vacklin ja Rosenvall siteeraavat kirjassaan useita hienoja ajattelijoita. Minua jäi pohdituttamaan erityisesti filosofi Hannah Arendtin (1906 - 1975) suuhun pantu lausahdus siitä, kuinka liika sosiaalisuus voi olla yksityiseen ja julkiseen elämään kohdistuva uhka.

Arendtin havaitsi elinaikanaan ihmisten liian sosiaalisuuden johtavan massakulttuuriin ja -hysteriaan, tasapäistämiseen, tietynlaiseen käyttäytymiseen toiminnan sijaan sekä ajattelun unohtamiseen. Arendt kritisoi myös sellaisen intiimiyden valheellista suojaa, joka ei liity elämää ylläpitävään yksityisyyteen vaan käpristyy yksilön ympärille.

Arendt kuului niihin Saksan juutalaisiin, jotka pääsivät natseilta pakoon Yhdysvaltoihin. Hän lienee nähnyt nuoruudessaan joukkohysterian vaarat. Tällä hetkellä miljoonakaupunki Bryssel pelkää halvaantuneena muutaman vapaana olevan terroristin mahdollisia iskuja. Ihmisiä kehotetaan pysymään sisällä, omissa oloissaan.

Arendtin teokset taitavat mennä lukulistalle.

Suomellakin on oma pakolaisvenehistoriansa

Sunnuntai 15.11.2015 klo 7.44

Juha Salmisen kirjoittama näytelmä Aleksei Osipovista ja Maija Rasilaisesta saa ensi-iltansa Kuusankosken Teatterissa ensi torstaina. Kouvolan Sanomat kertoo tänään Alekseista ja Maijasta, sekä minua että Juhaa kiehtoneista henkilöistä Suomen sisällissodan ajalta.

Keväällä 1918 Suomesta lähdettiin merta pitkin pakoon moneen suuntaan. Punaiset, ja sellaiset jotka epäilivät muusta syystä voitokkaiden valkoisten hyviä aikomuksia yrittivät päästä Suomenlahtea pitkin Pietariin.

Samaan aikaan, saman meren saarilla piileskeli valkoisiksi itseään tuntevia miehiä ja muita ihmisiä, joilla oli syytä pelätä punaisten hallintoa ja pakko-ottoja punakaartiin.

Osa turvapaikanhakijoista hukkui. Osa ammuttiin. Osa vangittiin, ja vietiin vankileireille näkemään nälkää. Osa sai palata kotiinsa, koska "oikea" puoli oli voittanut.

Lähes sadan vuoden takaisissa päivissä on jotakin kammottavan tuttua.

Kevät 1918 kansakunnan muistijäljessä

Tiistai 27.10.2015 klo 6.40

Keskustelin viime perjantaina Helsingin Kirjamessujen paneelikeskustelussa neljän kirjailijakollegani kanssa historiallisen romaanin kirjoittamisesta. Useimmat meistä viidestä olimme ottaneet aiheen viimeisimpään romaaniin jostakin olemassa olleesta henkilöstä tai tapahtunesta tapahtumasta. Niinhän minäkin tein Kahdessa haudassa saarella, kun löysin Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen haudan Majasaarelta kesällä 2010.

Äskettäin etsin sotasurma-arkistosta erään tuntemani ihmisen isoäidin isää. Miestä, joka vietiin keväällä 1918 jonnekin, eikä hän koskaan palannut. Siitä jäi avoin haava suvun historiaan.

Löysinkin tuon 48-vuotiaana kuolleen työmiehen ja kahdeksan lapsen isän listoilta. Pidätyksen syy: osallistuminen kapinaan punakaartissa. Rangaistus: teloitus toukokuussa 1918.

Julma aika, julma kohtalo niin monelle. Toisesta tuli syyllinen, toisesta syytetty. Sen, mihin joukkoon kukakin kuului määritteli silloinkin voittaja.

Perjantaina historiallisesta romaanista Helsingin kirjamessuilla

Keskiviikko 21.10.2015 klo 13.53

Surullisen kaunis tarina - Kaksi hautaa saarella Kirjavinkeissä

Maanantai 5.10.2015 klo 6.50

Sisällissota. Kapina. Vapaussota. Veljessota.

Kysymys ei ole Syyriasta eikä Libyasta. Ei Ukrainastakaan. Noita nimityksiä on käytetty aina tarpeen mukaan kevään 1918 tapahtumista Suomessa. Tuhannet kuolivat, tuhannet jäivät orvoiksi. Tuhannet mielet arpeutuivat siirtääkseen arvet tulevillekin sukupolville.

Tapahtumista tulee kohta kuluneeksi sata vuotta. Paljon on noita aikoja tulkittu ja tutkittu, mutta ihmisen mieli tapaa olla sellainen ettei sitä toinen voi koskaan täysin ymmärtää. Mieleeni jäivät joskus erään elämää nähneen kirkonmiehen sanat: oman perheensä keskelläkin hän tuntee olevansa usein yksin.

Kaksi hautaa saarella -romaanini esittely näkyy ilmestyneen netin Kirjavinkit-sivustolle. Kini sanoo siellä romaanista, eli Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen tarinasta näin: "Raskasta ja synkkää aikaa, mutta silti kerrottu niin, että ihmisyyden ymmärtää."

Tuossa on nykyistenkin sisällissotien valossa tarinankertojalle kova tavoite. Lukija päättääköön, milloin hän siinä onnistuu.

Pienyrittäjä valittaa vähiten, luulen

Tiistai 15.9.2015 klo 13.41

Minulla ei ole esittää asiasta empiiristä tutkimustulosta, mutta kylläkin paljon kymmenen vuoden freelance-toimittajuuden kerryttämää aineistoa. Näyttää vahvasti siltä, että suomalainen pienyrittäjä valittaa huomattavasti vähemmän kuin eläkeläiset, työttömät, palkkatyössä olevat tai palkkatyönään isojen yrityksien tai työntekijöiden etuja ajavat johtajat.

Viimeksi totesin asian tänään, kun kävin jututtamassa paikalliseen kaupunkilehteen Kotkan-Haminan seudulla risteilyalustoimintaa harjoittavan MeriSetin yrittäjää Kari Auvista. Kyyninen toimittaja ei saanut Karista irti yhden yhtä negatiivista sanaa.

Ilmiö on pienyrittäjien keskuudessa yleinen, mietinkin pitäisikö siitä valittaa johonkin. Eivätkö suomalaiset pienyrittäjät tosiaan osaa valittaa tänä valituksen kultaisena aikakautena  - vai ovatko he yrittäjiä juuri siksi, etteivät valita?

Seuraava ranskaksi käännettävä romaanini, eli Kuolleita unelmia kertoo muuten suomalaisesta perheyrityksestä. Jännityksellä odotan, kaipaavatko tulevat ranskalaiset kriitikkoni kirjaan lisää valitusta.

Hukkuneita pakolaisia todellisuudessa ja rumia kuolemia virtuaalimaailmassa

Maanantai 7.9.2015 klo 8.50

En halua enää nähdä niitä. En halua katsoa. Olen turtunut.

Tämän kaltaiset kuvat Välimereen hukkuneista pakolaisista ovat peittäneet verkkokalvomme nyt monena viikkona ja kuukautena peräkkäin. Jossakin vaiheessa ihmisen vastaanottamiskyky lakkaa. Aivot eivät enää reagoi.

Sama pätee vielä julmemmissakin olosuhteissa: lukemissani keskitysleirikuvauksissa natsi-Saksan ajalta henkiinjääneet kertovat, että ympärillään oleviin ruumiisiin ja kuoleviin tottui.

Meille kuvat kuolleista pakolaisista saapuvat vain värikkäinä kuvina lehtien sivuilla ja netissä. Ehkä osa kuvia valitsevista toimittajistakin on jo turtunut: yhä useammin vainajaa ei enää näytetä kokonaan. Hänet peitetään, kuten tuo kuvan pikkuinen poika. Tykitys ei enää toimi.

Samaan aikaan väkivalta on käyttömoottori sille viihteelle, jota ahmimme kirjoina, elokuvina, näytelminä ja muuna taiteena antamaan tunne-elämyksiä itsellemme. Sen väkivallan me hyväksymme. Sitä jopa odotamme. Itsekin käytän kuolemaa ja väkivaltaa kirjoissani moottorina, jolla yritän saada elämästä esille isoja kysymyksiä.

Kuolema on lopulta aika yksinäinen juttu. Sen jokainen kokee henkilökohtaisesti. Jos ei muuten, niin lopulta kukin meistä omalta kohdaltaan. Antaako se jotenkin sille lisää merkitystä tai arvokkuutta, jos miljoonat näkevät sen kuvana?

Monikulttuurisuudesta ja valkoisesta arjalaisuudesta

Maanantai 3.8.2015 klo 9.26

Olen seurannut surullisena kansanedustaja Olli Immosen (ps) Facebook-kirjoituksista noussutta kohua. Viime viikonloppuna Jyväskylässä pahoinpideltiin toisin ajattelevia ja puhuvia ihmisiä. Vaikka kysymys taitaakin osin olla kesän perinteisestä uutispulasta, en pidä tällaisista tapahtumista.

On helppoa vastustaa yhtä sanaa, sellaista kuin monikulttuurisuus. Sanoja tai kirjoittaja ei ehkä huomaa, että tuo sana pitää eriväristen, ja eri kulttuureista tulevien ihmisten lisäksi sisällään myös esimerkiksi eri tavoin vammaisia ihmisiä. Heillä ei ole vammansa vuoksi mahdollisuutta elää samoin kuin muulla "valtaväestöllä".

Toinen helposti tunnetasolla vastustettava asia ovat pakolaiset ja heidän ottamisensa Suomeen. Kirjoittaja tai sanoja ei ehkä ole huomannut, että sodan tai nälän ajamana on maailmassa eri arvioiden mukaan tällä hetkellä noin 60 miljoonaa pakolaista. Tuo määrä ei minkään suomalaisen puoleen ohjelmakirjauksin, tai edes maan hallitusohjelman kirjauksin pienene mihinkään.

Päin vastoin: sodat eivät näytä loppuvan. Ilmastonmuutos etenee, ja Sahelin alueen kuivuus pahenee. Väestönkasvu on monessa maailmanosassa suurempaa kuin meillä. Ne, jotka lähtevät silloin etsimään parempaa elantoa ovat yleensä nuoria miehiä ja naisia. Niin se oli myös silloin, kun Suomesta lähdettiin suurin joukoin Ruotsiin 1960- ja 70-luvuilla.

Kuvaan 2014 ilmestyneessä romaanissani Niobe kansallissosialistisen aatteen voittoa ja pyrkimystä puhtaasti arjalaiseen yhteiskuntaan. Tutkin tuota kirjaa varten varsinkin Saksaa ja sen 1930-luvun aatemaailmaa.

Johtopäätös: monikulttuurisuutta ei voi tukahduttaa. Mutta siinä voi, ja pitää oppia elämään. Sanonta maassa maan tavalla ei tarkoita yhtään mitään. Ne ovat jo täällä, nuo erilaiset ihmiset. Ovat aina olleet.

Kreikka-puheessa on paljon paatosta, vähän logosta

Maanantai 13.7.2015 klo 7.50

Kreikan taloustilanne ja siitä käytävät neuvottelut ovat nyt kiihkeässä vaiheessa. Asiaa seurataan mediassa tiukasti. Ainakaan minä en ymmärrä kaikkea lukemaani ja kuulemaani. Yksistään luku 50 miljardia euroa ylittää käsityskyvyn. Se on 500 000 euroa per jokainen suomalainen.

Ehkä siksi suuri osa Kreikka-keskustelusta perustuu tunteisiin. Sanotaanhan, että suuri osa länsimaisesta sivistyksestä on peräisin antiikin Kreikan ajattelijoilta. Ehkäpä velkaneuvottelujakin pitäisi seurata tuon ajan mestariväittelijöiden käyttämän kielen kautta?

Aristoteles näkyy sanoneen, että vaikuttava puhuminen - eli retoriikka - koostuu paatoksesta (pathos), eetoksesta (ethos) ja logoksesta. Lataamalla sanoihinsa paatosta puhuja yrittää vedota kuulijan tunteisiin, jotta hän olisi vastaanottavaisempi sille mitä sanotaan.

Eetos tarkoittaa moraalia ja sitä, missä määrin puhuja saa itsensä kuulostamaan uskottavalta. Logos tarkoittaa järkeä, periaatteita ja todellisuutta.

Ehkä nykypäivän kreikkalaiset ja me muut EU-kansalaiset olemme kukin oman yhteisömme ja kasvatuksemme uhreja noiden kolmen sanan (paatos, eetos ja logos) käytössä ja tulkinnassa. Voiko siitä seurata mitään hyvää, jos toinen yrittää puhua järkeä ja toinen ottaa sen vastaan pelkkänä paatoksena?

Silloin voidaan päätyä vain pathos-sanan yhteen merkitykseen: se kun näkyy tarkoittavan myös jonkin kohteena olemista, kokemista ja kärsimistä.

Lähde: Aristoteles: Retoriikka