Miksi julkinen rahoitus on tärkeä asia kulttuurille

Lauantai 8.2.2025 klo 8.24

Tulolähteistä ja menokohteista tehtävät päätökset ovat politiikassa aina myös arvovalintoja. Nykyisessä säästöjenetsintäkurimuksessa kulttuuripalvelut ovat usein lähde, josta menovähennyksiä haetaan. En pidä kulttuurin tuottamisen hinnasta käytävää keskustelua huonona asiana, kunhan muistetaan myös sen merkitys ja vaihtoehtoiskustannukset.

Sana kulttuuri tarkoittaa laajaa kirjoa erilaisia asioita. Oma sivistyssanakirjani antaa sille tällaiset selitykset: sivistys, valistus; sivilisaatio, yhteiskunta; jonkin suppean alueen tavat ja muoti-ilmiöt. Jo nuo selitykset kertovat, mistä kulttuurissa pohjimmiltaan on kysymys: yhteisistä tavoista elää ja olla.

Noita tapoja on hyvin vaikea kuvitella ilman yhteistä kieltä. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee edes jossakin määrin yhtenäisiä käyttäytymiskoodeja: nämä asiat ovat meidän yhteisössämme sallittuja ja hyvästä, nämä kiellettyjä tai ainakin pahasta. Samassa kulttuurissa elävien on myös hyvä tietää jotakin sen historiasta ja kaikista niistä erilaisista ihmisistä, jotka siinä elävät.

Yhteinen kieli, käytöstavat, kuva historiasta ja erilaisista ihmisistä voidaan toki juntata saman kulttuurin sisällä asuville ihmisille väkisin, äärimmäisessä tapauksessa väkivalloin. Tätä tapaa on harrastettu maailman sivu, eikä se ole tuntematon tapa tänäkään päivänä. Jos et usko, avaa päivän lehti tai katso, mitä otsikoita netin uutissivustolta löytyy.

Kulttuuria voidaan toki muokata halutun laiseksi paljolla rahalla. Etenkin 1990-luvulta lähtien alkanut ajanjakso on ollut viestintä- ja markkinointitutkimuksen kulta-aikaa. Yhteisöjen jäsenten asenteita, makuja ja mielipiteitä seurataan, ja niihin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan. Samanlaisten työkalujen hyödyntäminen on tullut normaaliksi osaksi harjoitettua päivänpolitiikkaa: ei ole sattumaa, että viestintätoimistoissa tämänkin kevään vaaleja varten eri puolueille muokatut iskulauseet muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan.

Toisaalta, en ole lukenut yhtään tutkimusta, jossa todettaisiin että täysin samanmieliset työ- ja harrastuspiirit olisivat kaikkein hedelmällisimpiä kasvuolosuhteita ihmisyhteisöjen suotuisalle kehitykselle. Päin vastoin: on runsaasti näyttöä siitä että kun erilaiset mielipiteet kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan, voi syntyä jotakin uutta, ja aikaisempaa parempaa. Tällainen tulos on todennäköisin sellaisessa kulttuurissa, jonka sisällä erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus ilmaista turvallisesti omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Moni itsevaltias pitänee itseään sinä kuuluisana ”valistuneena diktaattorina”. Varmaankin itänaapurin Josef Stalinkin teki niin. Tiedetäänhän, että hän piti elokuvista ja kuunteli musiikkia. Toki hänenkin aikanaan tehtiin hienoa kulttuurityötä: moni taiteilija oppi käyttämään ilmaisussaan kirjailija Mihail Bulgakovin tapaan taitavia kiertoilmaisuja pitääkseen henkensä, ja saadakseen tehdä sitä työtä jonka näki tärkeäksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää, mitä kaikkea menetimme niiden miljoonien ihmisten mukana, jotka katosivat loputtomaan vankileirien saaristoon.

Teen tällä hetkellä pohjatöitä tietokirjaan, joka kertoo suomalaisten 1800-luvun lopun, ja 1900-luvun alun metsäpatruunoiden merkityksestä suomalaiselle kulttuurille, lähtien maalaustaiteesta ja arkkitehtuurista, ja päätyen merenkäyntiin ja rautateiden rakentamiseen. Lukuisat vihreällä kullalla rikastuneet patruunat olivat anteliaita mesenaatteja. Heidän kartuttamansa varallisuus näkyy tänäkin päivänä Suomessa hienoina rakennuksina, taideapurahoja jakavien säätiöiden myönteisinä päätöksinä ja monina muina hienoina asioina.

Patruunoidenkin arvokkaaseen tukeen sisältyi kuitenkin myös vaihtoehtoiskustannus: kun omana aikanaan, omissa tehdasyhteisöissään lähes kaikkivaltiaat patruunat valitsivat itselleen suojatteja kulttuurintekijöiden keskuudesta, niin keitä muita he jättivät huomiotta? Millaisia asioita me jälkipolvet mahdoimme menettää?

Kulttuuri typistetään usein julkisessa keskustelussa vain taiteeseen, suppeimmillaan vain sen tekemisessä tarvittaviin rakenteisiin. Metsäpatruunoiden kulta-aikana taiteen rahoitus oli pitkälti yksityistä rahaa. Sen tuloksia voimme käydä ihailemassa vaikkapa Ateneumissa. Julkinen raha alkoi tulla kuvioihin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Suomen hiljalleen vaurastuessa.

Kulttuurin julkinen tuki antaa parhaimmillaan äänen myös maan hiljaisille, tarjoten turvallisen kasvulaatikon monenlaisille kukinnoille. Uskon sen olevan monessa tapauksessa yhteisön kannalta turvallinen ja tuottava tapa sivistää, valistaa, luoda yhteisiä tapoja ja pitää yhteisön kommunikaatioonsa tarvitsemaa kieltä elävänä ja rikkaana.

Kulttuuria – ja varsinkaan taidetta – ei valmisteta missään metritavarana. Sen kehittämiseen kuuluvat olennaisina osina epäonnistuminen, uudelleen yrittäminen ja väärin ymmärretyksi tuleminen. Kirjailijakaan ei voi sanoa alkaessaan kirjoittaa uutta romaania, että tällainen se tulee olemaan. Voi olla, että vasta sen yhdeksäs versio on se, joka lähtee aikanaan painoon, ja herättää ehkä yhteisön tarvitsemia tunteita, ajatuksia ja keskusteluja.

Kohti lihatonta kirjallisuutta

Maanantai 9.12.2024

Suosittujen Tatu ja Patu -lastenkirjojen tekijät ilmoittivat tällä viikolla poistavansa tuotannostaan viittaukset liha- ja maitotuotteisiin. Kunnioitan tuota päätöstä, sillä kirjailijankin on toimittava omien eettisten arvojensa mukaisesti. Se, että heidän päätöksensä koskee takautuvasti myös aikaisempien teosten uusintapainoksia, voi kuitenkin toimia vaarallisena ennakkotapauksena.

Kirjallisuuden ja muun taiteen on oltava kiinni siinä ajassa, jota kussakin teoksessa eletään. Vegaanisuus ei tietenkään ole uusi asia maailmassa. Itse asiassa, Suomessakin liha- ja maitotuotteet tulivat osaksi miltei jokapäiväistä ruokavaliota monessa kodissa vasta 1950-luvulla, kun kylmälaitteet ja valmisruokateollisuus alkoivat valtaamaan koteja ja markkinoita.

Lihaa on kuitenkin syöty maailman sivu. Historian muokkaaminen jälkikäteen kunkin aikakauden ajatusvirran mukaiseksi on osoittautunut huonoksi tavaksi suunnata kohti tulevaa. Historia on aina tulkintaa. Meillä on itänaapurina varoittava esimerkki kokonaisesta valtiosta, jossa systemaattisesti pyritään vaientamaan menneitä vuosikymmeniä koskevien tulkintojen tekemistä. Ei tuo ilmiö ole tuntematon meilläkään.

Kirjailijana tunnen huolta, jos lihaa ja maitoa koskevien muokkausten tekeminen yleistyy laajemminkin menneitä aikoja kuvaavassa taiteessa. Millaista kuvaa ihmiskunnan kehityksestä se silloin antaa tuleville lukijasukupolville? Muutama esimerkki.

Jos mestarikirjailija Veikko Huovisen tuotannon oikeuksien omistajat päättävät ryhtyä toimeen, katoaa Lampaansyöjät ilman muuta kirjastojen hyllyiltä. Myös Hamsterit-teokseen, erääseen omista suosikeistani, tulee oleellisia muutoksia. James Fennimore Cooperin Hirventappajasta tulee ehkä Sadonkorjaaja. Anneli Saulin tähdittämästä Hilja maitotyttö – elokuvastakin tulee Hilja kauramaitohenkilö.

Tunnen syvää huolta monista muistakin klassikoista. Pujopartainen Kit Carson on ehdoton suosikkihahmoni villiä länttä kuvaavissa Tex Willer -sarjakuvakirjoissa. Kun Kit ja Tex ratsastavat uuteen kaupunkiin, Kitin ensimmäinen toive on saada paikallisessa saluunassa eteensä keko paistinperunoita, sekä lautasen kokoinen pihvi.

En tiedä, tuntuisiko noiden pistooli- ja nyrkkisankareiden seikkailuiden lukeminen yhtään samalta, jos Kit haaveilisikin niiden sijasta salaattiannoksesta, ja lautasellisesta paistettua tofua.

Romaanien henkilöhahmojen ohuudesta

Lauantai 16.11.2024 klo 8.43

Lopetin juuri erään sotaromaanin viimeisen sivun lukemisen. Silloin, kun kirjoista tehtiin vielä sanomalehtiin kritiikkejä, kriitikot moittivat joskus niiden henkilöhahmoja liian ohuiksi. Luulen nyt tietäväni, mitä he tarkoittivat.

Lukemani romaanin päähenkilössä ei ole sinänsä mitään vikaa. Hän on urheilullinen nuorukainen, joka ominaisuuksiensa vuoksi nostetaan johtamaan kaltaisiaan siinä verisessä tappamisen työssä, jota kutsutaan sodaksi. Sotaromaaninen kieli on kirjailijalla vielä vanhahtavaa: ryssiä tapetaan. Nykyterminologiassa sotilaat kutsuvat tuota miinoilla silpomista, kranaatinsirpaleilla repimistä ja luodin ampumista vatsaan viholliseen vaikuttamiseksi.

Lukemisen edistyessä mietin yhä enemmän sitä, paljonko lopulta opin tuntemaan tarinan päähenkilöä. Hänen taustastaan tulin tietämään vain sen kaupungin josta hän oli kotoisin, ja hänen ammattinsa. Ennen sotaa oli ollut joku tyttökin. Se, millaisia arvoja ja muita eväitä nuorukainen oli noista tarpeista elämäänsä varten saanut, ei selvinnyt.

Avoimeksi jäi myös se, miten hän käymänsä taistelut koki. Romaanissa hän ampuu aina ensin ja jää eloon. Pelkureista hän ei pidä, mutta hyvin suoriutuneet asetoverit saavat taputuksia selkään. Taistelujen välillä ryypätään roisisti. Sitä, mitä päähenkilö ajattelee tappamistaan ihmisistä ihmisinä, ei kerrota. Ei edes sitä, miltä tappaminen tuntuu.

Sama koskee myös hänen asetovereitaan. Kuin muodon vuoksi romaanissa on myös tuo joka paikkaan ehtivä suruton karjalainen aseveli. Sitä, miten hän pystyy olemaan tuon helvetin keskellä aina niin iloinen ja vitsaileva, ei kerrota.

Romaanille täytyy siis antaa kiitosta. Se aiheutti minulle mieltä vaivaavia kysymyksiä. Ihminen on – käsitykseni mukaan – aina enemmän tai vähemmän rikkonainen ruukku. Häntä on vaikea tulkita, jos säröistä ja liimauksista ei ole mitään näkyvissä.

Tavataan Kolmikulman Joulumarkkinoilla

Maanantai 11.11.2024 klo 11.20

Ennen joulua järjestettävät monituiset markkinatapahtumat ovat kirjailijalle hyvä paikka tavata lukijoitaan. Olen kirjoineni mukana Karhulassa sunnuntaina 17. marraskuuta pidettävillä Kolmikulman Joulumarkkinoilla.

Laajan tietokirjan tai romaanin kirjoittaminen vaatii keskittymistä. Se taas vaatii – ainakin minulla – sitä, että vietän aikaani tiiviisti työpöytäni ääressä, ja jatkan aina kirjoittamista siitä, mihin se viimeksi jäi. Olen kyllä lukenut kollegoista, jotka tekevät työtään kahvilapöydissä ja kirjastojen lukusaleissa. Ihailtavaa, ei onnistuisi minulta.

Vaikka elämmekin minäminä -aikaa, ei kirjailija luo kokonaisia maailmoita, tai niiden uusia järjestyksiä itseään varten. Tullakseen täydeksi tarina vaatii aina lukijakseen ja kokijakseen toisen ihmisen. Välillä on hyvä käydä kuulemassa, millaisia maailmoja omiin havaintoihini ja ajatuksiini pohjautuvat tarinanpuolikkaat ovat saaneet aikaan.

Noihin Karhulan joulumarkkinoihin liittyy kohdaltani vinkeä historiallinen yhteensattuma. Ne pidetään William Ruthin kadun varrella. Ruth (1839-1913) oli metsäpatruuna, joka loi nykyisin Kotkaan kuuluvaan Karhulaan yhden maamme tärkeimmistä teollisuuskeskittymistä.

Hän syntyi Kivijärvellä Keski-Suomessa köyhään kappalaisen perheeseen. Ensi sunnuntaina eräs toinen kivijärveläissyntyinen puhuu hänen mukaansa nimetyn kadun varrella omista tuotoksistaan.

Yhdeksäntoista vuotta esikoisromaanistani

Keskiviikko 23.10.2024 klo 14.10

Se taisi olla syksyä 2004, kun vierailin ensimmäisen kerran Otavan kivilinnoituksessa Helsingin Uudenmaankadulla. Yrityksen silloinen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö, ja tuleva kustannustoimittajani halusivat jutella kanssani lähettämästäni käsikirjoituksesta. Esikoisromaanini Syysmarkkinat ilmestyi seuraavan vuoden syksyllä.

Tuota bisnesmaailman opein lapsia valmentavasta lastentarhasta kertovaa romaania olin kirjoittanut jo useamman vuoden ajan säännöllisen leipätyön ohessa. Se tahtoo sanoa että iltayöstä, kun omat lapset olivat nukkumassa ja viikonloppuisin, aina silloin kun se oli mahdollista. Kummallista, miten ihminen venyy kaikenlaiseen silloin, kun sen tekeminen on itselle tärkeää.

Teoksen ilmestyttyä olin Helsingin kirjamessuilla haastateltavana. Kuulijoitakin taisi olla parisenkymmentä. Kansiossani olevien lehtileikkeiden mukaan romaanista ilmestyi viitisen lehtikritiikkiä. Silloin olisin kernaasti suonut niitä olevan enemmän. Tänä syksynä esikoisensa julkaiseva kirjailija saa olla tyytyväinen, jos saa edes yhden ainoan.

Muuttiko romaani jotakin? Tuliko minusta yksi Otavan seitsemästä tähdestä? Ei.

Minusta ei tullut maailman- tai edes suomenkuuluisaa kirjailijaa. Kassakone ei kilissyt, eikä kustantajakaan tainnut olla tyytyväinen kirjan myyntiin. En saanut myönteistä kustannuspäätöstä seuraavasta tarjoamastani nivaskasta. Vuosia myöhemmin, mutkan kautta palasin taas Otavan tähtien alle, kun se osti neljä teostani julkaisseen Kariston.

Mutta lopputulos jäi itselleni kirkkaasti plussan puolelle. Tuhansien kustantamoihin vuosittain lähetettyjen käsikirjoitusten joukosta tekeleestäni oli löydetty jotakin omaperäistä ja arvokasta. Jotakin, joka nähtiin paperille painamisen ja lukijoille jakamisen väärtiksi. Vähän romaanin julkaisemisen jälkeen jättäydyin kynällä ja kameralla itseni ja jälkikasvuni elättäneeksi freelanceriksi.

Sitä en ole katunut kuin korkeintaan niinä päivinä, kun entisessä työpaikassani on ollut palkanmaksupäivä. En ole lukenut Syysmarkkinoita pitkään aikaan. Kun sen joskus teen, mietin luultavasti, että kirjoittaisin tuon ja tuon kohdan tänä päivänä eri tavalla. Ja vielä tuon.

Elämä on matka. Samoin romaani.

Kirjailijoiden avoin kirje päättäjille kertoo isosta huolesta

Perjantai 4.10.2024 klo 9.16

Eräiden suomalaisten eturivin kirjailijoiden liikkeelle laittaman avoimen kirjeen suomalaisen kirjallisuuden puolesta on allekirjoittanut jo yli tuhat kirjailijaa. Kysymys on paitsi kirjailijoiden toimeentulosta, myös suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin rikkaudesta, merkityksestä ja tulevaisuudesta.

Tuo avoin kirje päättäjille löytyy täältä. Niclas Sandin, äänikirjapalvelu BookBeatin toimitusjohtaja ehti jo vastaamaan kirjeessä esitettyihin huolenaiheisiin omalla kirjoituksellaan. Kiitos hänelle siitä: viimeistään nyt on aika keskustella menossa olevasta murroksesta. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen kommentoi eräitä Sandinin huomioita näin.

Eräässä omassa kirjahankkeessani olen viime aikoina perehtynyt Suomessa reilut sata vuotta sitten heränneeseen kansallisuusaatteeseen. Keskeisenä asiana siinä oli sivistyneistön siihen asti hyljeksimän suomen nostaminen sivistyskielen asemaan kaikista venäläistämistoimista, ja ruotsin kielen hallinnollisesta ylivallasta huolimatta.

Keskeisinä ajureina uuden, terveen kansallistunnon nostattamisessa olivat silloin suomalaiset taiteilijat ja kulttuuripersoonat. Kirjailijat, taidemaalarit, kuvataiteilijat, arkkitehdit ja muut. Heräteltiin uskoa siihen, että tämä pieni maa voi seisoa omilla jaloillaan. Lopulta jonkinlaista kiertokoulua, tai muutaman luokan kansakoulua käyneet tavalliset suomalaiset saivat lukea omista asioistaan omalla kielellään.

Kieli ja sen ymmärtäminen on pohja, jolle nykyinen suomalainen hyvinvointivaltio kaikkine puutteineenkin on rakennettu. Yksi osa tuon kielen kunnossa ja ajan tasalla pitämistä on suomalainen kirjallisuus. Sitä tarvitaan kertomaan siitä, mistä olemme tulossa, millaisessa maassa asumme nyt, ja minne olemme kenties menossa. Jollei ihmisillä ole yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa yhtä yhteistä kieltä, niin millainen on sen tulevaisuus?

On selvää että myös kirjallisuus, kirjoittaminen ja lukeminen muuttuvat digitaaliseksi muuttuvassa maailmassa. Tuon siirtymän pitää kuitenkin olla hallittua, ja mahdollisimman tasapuolinen kaikille ketjun osapuolille. Siksi liitin oman nimeni noiden tuhannen kirjailijan joukkoon.

Toivon, että päättäjät kaikilla tasoilla ottavat kirjeessä esitetyt asiat vakavasti. On oikeiden toimien aika.

Haminan syksyn kirjailijakahviloissa mielenkiintoisia vieraita

Keskiviikko 28.8.2024 klo 8.12

Haminan kaupungin kulttuuri- ja kirjastopalvelut järjestävät syyskaudella neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on ilo toimia iltojen kirjailijavieraiden haastattelijana.

Vierailujen sarjan aloittaa 10. syyskuuta kaksi kertaa kaunokirjallisuuden Finlandian voittanut Jukka Viikilä (s. 1973), jonka vierailu peruuntui viime syksynä sairastumisen vuoksi. Romaanit Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) olivat myös kaupallisia menestyksiä. Viikilän tänä vuonna ilmestynyt romaani Hiekkalinnat on tutkielma rakkaudesta ja sen kestävyydestä.

Lokakuun 15. päivänä Kasper-salissa kuullaan kirjailija/kuvittajapari Elina Kuorelahden ja Nunnu Halmetojan ajatuksia lastenkirjallisuudesta ja sen tekemisestä. Historioitsija Kuorelahti, ja Haminassa asuva graafikko-kuvittaja Halmetoja ovat julkaisseet tähän mennessä yhdessä kolme lastenkirjaa.

Marraskuun 12. päivän kirjailijavieras, toimittaja Jessikka Aro sai vuonna 2016 Bonnierin suuren journalistipalkinnon artikkelistaan Putinin trollit Suomessa. Hänen vuonna 2019 ilmestynyt tietokirjansa Putinin trollit on herättänyt Ukrainan sodan myötä kiinnostusta myös maailmalla. Aron tänä vuonna ilmestynyt teos Putinin maailmansota avaa Kremlin harjoittaman hybridisodan taustoja ja keinoja.

Syksyn kirjailijavierailut päättää 10. joulukuuta kaikille suomalaisille tuttu kasvo, Yleisradion pitkäaikainen uutisankkuri Matti Rönkä. Kirjailijana hän on voittanut sekä vuoden parhaalle suomalaiselle rikosromaanille myönnettävän Vuoden johtolanka-palkinnon, että parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon. Röngän Viktor Kärppä -romaanisarjan pohjalta on tehty sekä tv-sarja että elokuva.

Kannaksen kesän 1944 suurhyökkäys eräässä sotapäiväkirjassa

Sunnuntai 9.6.2024 klo 11.28

Tänään, 9. kesäkuuta tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun puna-armeija aloitti Karjalan kannaksella Suomen erillisrauhaan johtaneen suurhyökkäyksensä. Moni asia on niistä päivistä muuttunut, mutta nuorten sankarivainajien tarve ei ole kadonnut globaalisti mihinkään.

Luin isäni sodanaikaisen komppanian, eli jalkaväkirykmentti 50:n 5. komppanian sotapäiväkirjasta tuon hyökkäyksen aikaisia merkintöjä. Osana 11. divisioonaa rykmentti siirrettiin tulppaamaan Ihantalan tasalla hyökkääjän joukoilta pääsyä syvemmälle Suomeen.

Viides komppania kärsi kesäkuun lopulla Kärstilänjärven tienoilla käydyissä taisteluissa raskaita tappioita. Jäin miettimään etenkin sotapäiväkirjaan 28. kesäkuuta tehtyä merkintää ankarassa tykistökeskityksessä viimeiseen miehen kadonneesta joukkueesta.

Rauhan aikana kasvanut ja elänyt ihminen ei voi edes kuvitella kaikkia niitä hirveyksiä, joita noiden lakonisten sanojen taakse sisältyy. Tuskin tuon joukkueen miehet kaikki kaatuivat: muutamaa päivää myöhemmin sotapäiväkirjasta löytyy merkintä komppanian komentopaikalla hajalle joutuneille, ja uudelleen kokoon kerätyille miehille pidetystä puhuttelusta. Siinä käsiteltiin kurin ja tottelemisen merkitystä.

Muistan lapsuudestani joitakin isäni muiden sotaveteraanien kanssa käymiä keskustelunpätkiä noista päivistä. Joukko loppuun asti väsyneitä miehiä kerääntyi suureen katajapuskaan puhumaan siitä, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Yritettäisiinkö etsiä omaa joukkoa, vai lähdettäisiinkö kävelemään kohti koti-Suomea?

Ehkä jotkut heistä lähtivät, enkä ihmettele. Vaihtoehtona oli paluu takaisin helvettiin.

Kuinka laatia muistopuhe toisesta ihmisestä

Keskiviikko 1.5.2024 klo 8.51

Jonkinlaisena sanankäytön ammattilaisena myönnyin pyyntöön pitää lyhyt muistopuhe erään sukulaiseni tulevassa muistotilaisuudessa. Mukavampiakin tilaisuuksia puheen pitämiselle on elämäni aikana ollut. Monenlaisia ajatuksia on risteillyt puhetta miettiessä päässäni. Mistä meidät muistetaan, kun jokaiselle tulee vuorollaan aika siirtyä täältä tuonpuoleiseen?

Ensimmäisenä mieleeni tulivat kyseisen ihmisen teot. Jouduin ottamaan jo nuorella iällä paljon vastuuta maatilan töistä pienellä kotitilallani. Silloin nyt muisteltava ihminen oli yksi heistä, jotka olivat suureksi avuksi reilusti alta kaksikymppisen koltiaisen opetellessa traktorin, moottorisahan ja muiden työkoneiden käyttämistä.

Huomaan miettiväni kyseistä ihmistä paljolti hänen töittensä ja tekojensa kautta. Juuri hän istutti ne kuusen- ja männyntaimet metsäpalstalleni noin 20 vuotta sitten, joiden talvenjälkeistä kuntoa patikoin tarkastamaan heti muistotilaisuuden jälkeen. Luulen, että katselen noita jo pitkiksi venähtäneitä nuoria puita tänä keväänä eri tavalla kuin ennen.

Luontosuhteeni perusta lienee osittain syntynyt nyt muistelemani henkilön kautta. Entisessä Kymiyhtiön metsänvartijan mökissä, keskellä metsää melkein koko ikänsä asuneena hänellä oli luonnollinen tapa katsella ympäröivää luontoa, hyödyntää sitä ja seurata vuodenaikojen vaihtumista toisiin. Viime vuosina olen huomannut palanneeni tuohon ikivanhaan tapaan rytmittää elämää: talvea ja kevättä seuraa aina kesä, ja niiden jälkeen on alakuloisen oloisen, mutta usein runsasta satoa tuottavan syksyn vuoro.

Muistelemani henkilö kuuluu ikäluokkaan, jonka mielikuvitusta televisioksi kutsuttu lasitutti, ja netiksi kutsuttu lumemaailma eivät ehtineet saada pauloihinsa. Luulen, että rakkauteni tarinoiden kuulemiseen, lukemiseen ja sepittämiseen on pitkälti tuon pienen mökin sohvalla aikoinaan istuttujen hetkien ansiota. Metsästysjutut, metsätyökuvaukset ja tarinat sukumme aikaisempien sukupolvien vaiheista soljuivat käsittelemättöminä suoraan niiden kertojilta mieleeni.

Kukaan ei oikeasti tiedä, jatkuuko tämä maanpäällinen elämä jollakin tavalla tuonpuoleisessa. Sen voi kuitenkin sanoa, että tämän maallisen ajan jättäneet elävät tekojensa ja tarinoidensa kautta vielä pitkään keskuudessamme.

Luento sisällissodasta ja kirjallisuudesta Kotkassa

Perjantai 12.1.2024 klo 8.00

Sodan ja sen vaikutusten kuvaaminen on ollut kirjailijoille aihepiiri, josta on aina löytynyt uusia kirjoittamisen aiheita.

Keväällä 1918 käyty Suomen sisällissota ei tehnyt tältä osin poikkeusta. Torstaina 18. tammikuuta kello 17.00 – 19.00 kerron Kotkan pääkirjastolla omista lukukokemuksistani Kymenlaakson sukututkimusseuran järjestämässä tilaisuudessa.

Omien teosteni, etenkin romaanien Kaksi hautaa saarella ja Tämä nuori maa tiimoilta, olen tehnyt paljon taustatöitä lukemalla tuohon kansakuntamme surulliseen aikaan liittyviä kirjoja. Parhaillaan työstän mielessäni aiheita, joita aion Kotkassa käsitellä.

Keväästä 1918 on kirjoitettu sekä tietokirjoja että fiktiivisiä teoksia. Sotaa, sen tapahtumia ja sen seurauksia voi miettiä sekä yksilön, yhteisöjen että yhteiskunnan, sekä syiden ja seurausten näkökulmasta. Julkaisuilla voi olla jokin tavoite, tai sitten niissä pyritään antamaan autenttinen kuva asioista, mitään värisävyä lisäämättä tai mitään pois ottamatta.

Mitä otan mukaan, mitä jätän pois? Siinäpä haastetta luennoitsijalle! Odotan mielenkiintoista iltaa, ja mielenkiintoisia keskusteluja.

On monta hyvää syytä olla lukematta yhtään kirjaa

Maanantai 11.12.2023 klo 15.01

Kirjailijan kannattaa ehdottomasti osallistua tuotteineen erilaisiin myyjäisiin. Kun oma kirja on myyntiartikkelina rinta rinnan muilla pöydillä olevien villasukkien, joulukoristeiden ja tuoksusaippuoiden kanssa, ymmärtää omien tarinoidensa erinomaisuuden rajat. Kaikkia ne eivät vain kiinnosta.

Charles Dickens kuvaa erinomaisessa Saiturin joulu -teoksessaan kitupiikkiä, joka säästää rahan ja mammonan takia aivan kaikessa, myös ihmissuhteissa. Suomalaisille joulumarkkinoille eksyneenä Ebenezer Scrooge, Dickensin päähenkilö, joutuisi koville. Tarjolla on sekä itselle että läheisille kaikenlaista tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Niitä tarjoavat – joskus jopa tyrkyttävät – monet ammattimyyjät, sekä vähemmän markkinointitaitoja hallitsevat käsityöläiset.

Muutamille myyjäisille näinä kiireisinä joulunalusviikkoina kirjoineni osallistuneena olen hahmottanut erilaisia profiileja henkilöistä, jotka eivät osta kirjoja itselleen tai lahjaksi. Hahmot ovat ehkä hieman karrikoituja, mutta myyntipöydän takaa katsottuina ehdottoman tosia.

”Ei minulla ole aikaa lukea kirjoja.” Tällainen henkilö on suhteellisen yleinen joulumarkkinoilla, mutta häneen on vaikeaa saada kontaktia. Hän paahtaa melkoisella vauhdilla ohi toivorikkaan kirjailijan myyntipöydästä, usein kännykkä kädessään. Jos hän jostakin syystä pysähtyy, ovat kieltävät sanat yleensä juuri nuo kuusi. Tällaista kirjankieltäjää on helppoa uskoa jo hänen käytöksensä tähden.

”Kuka enää lukee kirjoja?” Tällaisen henkilön kanssa ei synny kauppoja, mutta monesti syntyy antoisia keskusteluja. Hän on usein innokas penkkiurheilija tai englantilaisten poliisisarjojen ystävä. Tosin luulen, että jos hän sattuisi vastaajaksi televisionkatsojille suunnattuun kyselyyn, hän vastaisi katsovansa luonto- ja muita dokumentteja.

Kirjailijalle tuollaiset urheilua ja dekkarisarjoja käsittelevät keskustelut ovat hedelmällisiä. Ne kannattaa ottaa oppimistapahtumina. Tuotteissani täytyy olla jotakin vikaa, kun ne häviävät suosiossa pesäpallolle tai lontoolaiselle sarjamurhaajalle. Voisikohan niistä, ja niitä kuvaavista kuvavirroista oppia jotakin?

”Meille ei sovi kirjahylly.” Tämä on paha vasta-argumentti kirjaansa tuputtavalle kirjailijalle. Ei auta, vaikka kuinka selitän että osa minunkin sangen suuresta kirjamäärästä viihtyy hyvin varaston entisissä banaani- ja appelsiinilaatikoissa. Siellä ne ovat aina haettavissa. Jos ei ole hyllyä, ei voi olla kirjojakaan. Yksinkertainen torppaus!

”Käykö pankkikortti?” Auts! Tämä moderni tapa kieltäytyä ostamasta laatimaani tarinaa on sangen yleinen. Sitä ennen olen usein nähnyt potentiaalisen ostajaehdokkaan katseen vaeltavan myyntipöydälläni, todeten ettei sillä ole tarvittavaa maksupäätettä. Tällaiselle henkilölle on turha kertoa , että MobilePay käy kyllä. Pahus, kun hänellä ei sitä tietenkään ole kännykässään.

”Kiertelen vähän, ja tulen takaisin.” Koskaan ei tällainen ostajakandidaatti ole vielä palannut. Sana vähän tarkoittanee hyvin erilaisia askel- ja matkamääriä erilaisille ihmisille. Kiertoilmaus voi tietenkin tarkoittaa juuri minun pöytäni kiertämistä – mahdollisimman kaukaa.

”En osaa lukea.” Tämän vastauksen kuulin ensimmäisen kerran viime sunnuntain myyjäisissä. Myönnetään: jäin sanattomaksi.

Tavataan kirjojen merkeissä Kolmikulman ja Bastionin joulumarkkinoilla

Torstai 16.11.2023 klo 9.28

Mustanaamio poistuu toisinaan kotiviidakostaan, ja liikkuu kaupungilla kuin kuka tahansa meistä. Samoin kirjailija lähtee toisinaan työkammiostaan ihmisten ilmoille tuotostensa kanssa.

Kirjoja, saati niiden tarinoita ei ole olemassa ilman kirjailijaa. Aivan yhtä tärkeää on, että kirja löytää siitä kiinnostuneen, siitä jotakin itselleen saavan lukijan. ”Se jokin” voi olla oma lukukokemus, tai lahjaksi ostettavan kirjan kohdalla hyvä mieli.

Jossakin noiden tarpeiden on kohdattava: kirjamessuilla, kirjakaupassa tai jossakin muussa paikassa. Kirjailijalle tarjoutuu tosi harvoin tilaisuuksia esitellä tuotoksiaan messujen kaltaisissa isoissa tapahtumissa. Silloinkin kun niin tapahtuu, ei tapaaminen kirjoittajan ja lukijan välillä muodostu isossa, hälinää täynnä olevassa hallissa kovinkaan henkilökohtaiseksi.

Ennen joulua järjestettävät lukuisat myyjäistapahtumat ovat osoittautuneet mainioiksi paikoiksi jutella kirjoista, lukemisesta ja tarinoista. Yleensä tapahtumiin tullaan uteliaina, valmiiksi hyvällä tuulella. Kirjojen äärellä olen käynyt monet hyvät keskustelut sekä kirjojen teemoista että niiden vierestä.

Läheskään aina ei tapaaminen ole johtanut kirjan myymiseen ja ostamiseen. Kumpikin osapuoli on kuitenkin saanut keskustelusta itselleen jotakin. Ehkä sitä paljon puhuttua joulumieltä?

Tänä vuonna olen tuotoksineni mukana Karhulan Kolmikulman Joulumarkkinoilla sunnuntaina 19. marraskuuta (kello 10-15), ja Hamina Bastionin Wanhan Holviston Joulussa sunnuntaina 10. joulukuuta (kello 10-16).

Tervetuloa juttusille!

Moni kirjailija miettii nyt työnsä jatkoa, minäkin

Maanantai 30.10.2023 klo 9.27

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n syyskuun lopulla julkaisemat tulokset kirjailijoiden tulokyselystä ovat kylmäävää luettavaa. Kirjailija näyttää joutuneen sellaisten markkinavoimien armoille, joihin hän ei juurikaan voi vaikuttaa.

On selvää, ettei Suomen kokoinen kielialue elätä monta päätoimista kirjailijaa. Näin asia on ollut aina. Suurin osa sekä kauno- että tietokirjallisuutta ”kirjailevista” henkilöistä tekee sitä muiden töiden ohella. Menestystarinat syntyvät (lue: myyvät), jos ovat syntyäkseen.

Vaikka eilen päättyneillä Helsingin kirjamessuilla saavutettiin taas huimia kävijämääriä ja uskottiin kirjan tulevaisuuteen, on tuon hienon henkisen työn tuotteen yllä suuria ja mustia pilviä. Seuraavassa muutamia hajahuomioita noista kirjallisen taivaan varjostajista.

Nykyisessä Minäminä -maailmassa kirja personoituu kirjoittajaansa. Jokainen satoja tunteja housujensa takapuolta kirjahankkeen parissa kuluttanut on totisesti ansainnut kaiken saamansa julkisuuden ja arvostuksen. Mutta onko se pidemmän päälle tervettä, että kirjailijan oma persoona saa enemmän julkisuutta kuin ne teemat, joista hän yrittää kirjassaan kertoa? Rajoittaako niin sanottu autofiktio mahdollisuuksiamme kirjoittaa suurempia ihmisryhmiä koskevista asioista ja samaistua muihin?

Suoratoistopalvelujen taistelu markkinaosuuksista kurjistaa kirjallisuutta. Yhä suurempi osuus kirjallisuudesta nautitaan silmien sijaan korvilla. Tuoreimpien näkemieni lukujen valossa kirjojen lukuaikapalveluja tarjoavat yritykset tekevät bisnestään tappiolla, enkä ollenkaan ihmettele: kun lupaa sata kirjaa ilmaiseksi uudelle kuuntelijalle, niin eihän siitä kenellekään jää mitään. Ei varsinkaan jakolinjan loppupäässä seisovalle kirjailijalle, jonka työhön kaikki perustuu. Ei auta, vaikka kävisi kuinka hyvät kustannussopimusneuvottelut kustantajansa kanssa: nollasta on paha jakaa mitään.

Mikä on tekijänoikeuskorvausten tulevaisuus? Tekijänoikeuslaissa sanotaan selvästi ja suomen kielellä, että tekijänoikeus kuuluu sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen. Oikeus on ollut peruste ja elinehto sille, että tekijä on saanut korvausta työstään, ja on uskaltanut ryhtyä sen seuraavan työnsä suunnittelemiseen. Suoratoistopalvelut ja materiaalin digitaalinen jakaminen haastavat vahvasti tuota kaiken perustana olevaa oikeutta. Kuinka kirjaa äänikirjaksi lukevalle henkilölle voi syntyä tekijänoikeus sellaiseen teokseen, jota hän on silmiensä eteen kirjoitettuna lukemassa?

Omakustannekirjallisuus elää kustannuspaineissa. Toki kirjailija voi kieltäytyä kustantamolta saamastaan huonosta äänikirjatarjouksesta, ja painattaa kirjansa itse paperille. Jututin erästä toistakymmentä kiitettyä omakustannekirjaa julkaissutta kirjailijaa. Hän oli pyytänyt hyvältä suomalaiselta painotalolta tarjouksen seuraavan kirjansa suhteellisen pienestä painoksesta.

Hinta oli lähes tuplaantunut edellisestä kirjasta tasolle, jota kirjan lukija tuskin siitä maksaa kaupungin joulumarkkinoilla. Painopaperin hinta on Ukrainan sodan, ja paperitehtaiden sulkemisen myötä tappanut monia sanomalehtiä. Pahoin pelkään, että se lopettaa myös monen paikallisesti merkittävän omakustannekirjailijan työn.

On toki muitakin pilviä: tekoälyn avulla ”kirjoitettava” tulevaisuuden kirjallisuus, kansalaisten rapautuva lukutaito… Kullakin ajalla on ollut omat pilvensä. Aina niistä on selvitty seuraavaan aurinkoiseen päivään.

Lavatanssikulttuuri voi sittenkin hyvin

Torstai 17.8.2023 klo 15.26

Juuri ennen koronapandemian puhkeamista ehdittiin julkaista suomalaisesta tanssilavakulttuurista kertova kirjani Tanssilavojen Suomi (Karisto, 2020). Pandemia näytti vievän lavoilta sekä järjestäjät, esiintyjät että tanssijat. Tämä kesä on kuitenkin osoittanut nuo pahimmat pelot turhiksi.

Kiersin kirjani pohjatöitä varten laajalti suomalaisia tanssilavoja. Haastattelin sekä tanssien järjestäjiä, tanssijoita että lavoilla esiintyviä muusikoita. Kukaan ei silloin aavistanut, että aivan lyhyen ajan päästä tanssipaikat joutuivat sulkemaan ovensa terveydelle liian vaarallisina paikkoina, ensimmäistä kertaa sitten sota-aikaisten tanssikieltojen.

Ennen pandemiaa tanssiväen suurin huoli tuntui olevan siinä, kuinka nuorempi väki löytää tietään tanssipaikkojen ilmapiiriin. Toinen suuri huoli oli se, mistä löydetään tarpeeksi uusia talkoolaisia erilaisten yhdistysten pyörittämille tanssilavoille.

Pandemia tuli ja meni. Koronasta tuskin pääsemme vähään aikaan eroon. Sama koskee – onneksi – myös lavatansseja. Kesän 2023 otokseni tanssipaikoista on paljon pienempi kuin se, minkä tein Tanssilavojen Suomea työstäessäni. Silti uskallan sanoa, että tanssikulttuurin elpyminen oli nopeampaa kuin ainakin itse osasin odottaa.

Omista tutuista lähi- ja lempilavoistani vain yksi vietti tänä kesänä täydellistä hiljaiseloa, ilman ainoatakaan tanssi-iltaa. Kysymyksessä on pienellä paikkakunnalla sijaitseva tanssipyhättö. Luulenkin, että sikäläiset aktiivit eivät saaneet enää tarpeeksi talkoolaisia liikkeelle. Eräällä toisella tutulla lavalla perjantai-illan tanssit loppuivat, mutta toiminta jatkuu sunnuntaisten päivätanssien merkeissä. Muutamaan kertaan olen niissä käynyt, ja väkeä on ollut lattialla kiitettävästi.

Joitakin tanssiorkestereita poistui esiintyjien listoilta. Nykyään tahtoo olla niin, että 10-15 suosituinta tanssiorkesteria ja -artistia rohmuaa valtaosan suosituimpien tanssipaikkojen keikoista. Moni meistä tanssijoista menee esiintyjän mukaan tanssipaikalle, koska tietää siellä olevan suurin joukoin kaltaisiaan. Syystä jota en ole ymmärtänyt, tämä tuntuu koskevan erityisesti naispuolisia tanssijoita: monina iltoina miehiä on lavan reunalla huomattavasti vähemmän kuin naisia. Heitä kun on viidessä rivissä ja kahdessa kerroksessa…

Moni tuttu tanssipari on myös häipynyt korona-aikana näköpiiristä. En tiedä, onko kysymyksessä koronan aiheuttama hengenmeno tai terveysongelmat, vaiko vain se että kotisohvalle on niin mahdottoman mukavaa jäädä. Häipyjät kuuluvat lähinnä lavojen vanhempaan ikäpolveen.

Vaikka huonoakin kehitystä on tapahtunut, olen pannut merkille monia hyviä asioita. Tänä kesänä lavoilla on riittänyt todella hyvin porukkaa. Myös sitä nuorta kaartia, jota niille on niin kovasti kaivattu. Monelle lavalle on saatu remmiin nuorempaa talkooporukkaa. Joillakin lavoilla on ryhdytty järjestämään konsertteja ja näytelmiä tanssien ohella. Luulen, että sekin alentaa tansseihin tulemisen kynnystä.

Moni tämän hetken suosituimmista tanssibändeistä etsii soitettavakseen tämän päivän hittejä, ja varioi niitä tanssijoiden jaloille sopivaksi tangoksi, rumbaksi, valssiksi tai muuksi tahtilajiksi. Tanssiseurat järjestävät kiitettävän paljon erilaisia tanssikursseja harrastajille. Luulen, että nekin ovat tuoneet uutta porukkaa lattialle: kun osaat yksinkertaiset vaihtoaskeleet, voit tanssia lähes minkä tahansa illan aikana soivan kappaleen tahtiin.

Lavatanssit tarjoavat musiikillisia elämyksiä, kohtaamisia ihmisten kesken ja kuntoa kohottavaa liikuntaa melko huokeaan hintaan. Harvassa ovat muut harrastukset, jotka pystyvät samaan!

Kirjallisuudesta voi nauttia yksin tai yhdessä

Maanantai 24.7.2023 klo 16.52

Kirjallisuuteen liittyvät tapahtumat ovat tänäkin kesänä suosittuja, eivätkä kaikki netissä kokoontuvat lukijaryhmät vietä kesätaukoa. Monen tarinoista pitävän ihmisen kesään kuuluu olennaisesti kirjarovio yöpöydällä. Lukeminen on siitä mukava laji, että sitä voi harrastaa sekä yksin että yhdessä.

Osa kirjallisuuteen liittyvistä kesätapahtumista on jo perinteisiä, vuosien ajan toistuneita. Mukaan mahtuu silti tänäkin suvena aivan uusia tapahtumia ja järjestäjiä. Eri kirjallisuuden lajit näkyvät olevan kattavasti edustettuina: vanha kirjallisuus, tietokirjallisuus, dekkarit, paikallishistoriat ja monet muut.

Netti on ottanut paikkansa kirjoista pitävien ihmisten kohtaamisten foorumina. Siinä missä ennen kokoonnuttiin yhteisen pöydän ääreen, nykyään hyödynnetään sähköistä kokoontumisalustaa. Voi kysyä, ovatko tällaiset kohtaamiset aina yhtä aitoja, kuin nokatusten tapahtuvat keskustelut. Meillä on viisi – joidenkin tietojen mukaan kuusi – aistia. Kaikki niistä eivät ole hyödynnettävissä sähköisessä maailmassa. Tekniset ongelmat ovat aina mahdollisia. Toisaalta, eipä tarvitse ajaa matkojen päähän omasta kodostaan ”tavatakseen” toisen ihmisen, ja vaihtaakseen ajatuksensa.

Kuulun itse niihin lukijoihin, jotka eivät kierrä kirjallisuustapahtumia. En myöskään osallistu netin keskusteluryhmiin. Minulle kirja on kaikesta teknisestä ja muusta kehityksestä huolimatta intiimi kokemus. Pallottelen omia ajatuksiani ja arvojani sen tarjoamaan seinään. Joskus kirjan takaisin sinkoamat pallot tarjoavat hyviä oivalluksia tai tekevät kipeää. Toisinaan ne menevät yli, ali tai ohi. Se on aina riski, kun tarttuu uuteen kirjaan.

Viime vuosina on tapanani ollut, etten tartu juuri nyt pinnalla olevaan kirjallisuuteen. Luen tälläkin hetkellä erään brittikirjailijan tuotantoa hänen esikoisestaan aina siihen viimeisimpään teokseen asti. On jännä seurata kirjailijan ammattitaidon kehittymistä matkan varrella.

Joskus nuo yhteiset matkat jäävät kesken: huomaan kirjailijan ryhtyneen toistamaan itseään. Toisinaan – kuten tämänkin brittikirjailijan kohdalla – olen tullut toistuvasti yllätetyksi siinä, kuinka hän uudistaa jatkuvasti tapaansa kertoa tarinoita.

Onko kirjallisuus parasta yksin vaiko seurassa nautittuna? Siihen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Sen saa jokainen päättää itse.

Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18.21

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi

Ukraina muuttaa suomalaistakin sotaromaania

Torstai 9.3.2023 klo 9.42

Perinteisessä suomalaisessa sotaromaanissa pieni sissiosasto puskee latuaan kohden Muurmannin junarataa. Välillä nuo pellavapäiset, sinisilmäiset suomalaissoturit yrmyilevät ylemmilleen ja puhuvat naisista ja viinasta. Heitä puskissa väijyvät ryssät paljastavat sijaintinsa mahorkan hajulla. Kun juna lentää radalla ilmaan alkaa pitkä, verinen ja väsyttävä kotimatka.

Jatkosodan päättymisestä tulee kohta kuluneeksi kahdeksankymmentä vuotta. Yksikään sodassa itse mukana ollut ei ole enää kirjoittamassa kokemuksistaan. Uula Aapa, Reino Lehväslaiho, Esa Anttala, Väinö Linna ja monet muut sotakirjailijamme vaikuttavat kuitenkin vielä pitkään siihen, miten noista kansamme kovista vuosista kerrotaan romaaneissa, näytelmissä ja elokuvissa.

Toisin kuin isiemme ja isoisiemme vuosina 1939-1945 käymää sotaa, käynnissä olevaa Ukrainan sotaa voi jokainen seurata lähes reaaliajassa internetissä. Videoklipeissä näkyy, kuinka dronen pudottaman kranaatin haavoittama sotilas lyhistyy kasaan, nytkähtelee ja jää sitten hangelle makaamaan. Yöllä, valonvahvistinlaitteiden avulla kuvatuista videoista näkee jopa sen, millainen verivana jää pakoon yrittävästä haavoittuneesta sotilaasta.

Jos muuttuvat sotakirjojen kirjoittajat, niin muuttuvat myös niiden potentiaaliset lukijat. Harvempi meistä on enää viettänyt öitään havulaavussa, rakotulen lämmittäessä sen edustalla. Monen, ainakin nuoremman potentiaalisen lukijan kohdalla alkaa hiihtämiseenkin eläytymisen kanssa olemaan niin ja näin.

Romaania ei kukaan meistä kirjailijoista luo täydellisessä tyhjyydessä. Siihen tulee aina vaikutteita jostakin, muuten tuotos ei ole edes uskottava. Miksi siis kirjoista pitävä ihminen, joka voi itsekin seurata tuhoisaa sotaa reaaliajassa, vaivautuisi lukemaan samasta aiheesta jonkun toisen sepittämää tarinaa?

Uskon ja luulen, että monen itse sodan kokeneen kirjailijamme kohdalla kirjoittamisessa oli kysymys omakohtaisten sotatraumojen purkamisesta, tarpeesta selvittää niitä itselleen. Kun he muokkasivat järjettömän sodan edes jotenkin järjelliseksi kuvaukseksi, se palveli samaa tarkoitusta muillekin saman sukupolven lukijoille.

Saman nuo Linnan, Lehväslaihon ja kumppaneiden teokset tekivät vielä meille, sotaveteraanien lapsille: ehkä opimme ymmärtämään paremmin sitä helvettiä, joka muovasi noiden sodan nuorena kokeneiden miesten ja naisten koko loppuelämää.

Meitä nuoremmilla sukupolvilla ei ole enää samanlaista ymmärryksen lisäämisen tarvetta. Sotakirjallisuus on hyvää vauhtia muuttumassa vain viihteeksi viihteen joukkoon: romaaneistakin etsitään jännitystä, huimia seikkailuja, sankareita.

Onkin mielenkiintoista – mutta myös kylmäävää - ajatella sitä, keneen suurin osa lukijoista ja katsojista samaistuu kun kranaatti putoaa romaanissa tai netissä taivaalta, silpoen ihmistä: siihenkö, johon sattuu, vain siihenkö, joka osasi niin tarkasti sen räjähteensä pudottaa?

Ja oli se kumpi tahansa, niin millä perusteella lukija ja katsoja sen valintansa tekivät?

Pian voit tilata tekoälyltä täydellisen romaanin

Tiistai 7.2.2023 klo 12.26

Viime vuoden lopulla tuli markkinoille Chat GPT -niminen tekoälyohjelma. Viimeistään sen myötä on vakavasti mietittävä sitä millä aloilla tuollainen, ainakin rajallisesti uusia asioita ilman ihmisen tekemää ohjelmointia oppiva tiedonkäsittelyohjelma korvaa ihmisen tekemää työtä. Kirjailijan leipä voi hyvinkin olla liipaisimella.

Perinteisesti on sanottu ettei tietokone korvaa ihmistä sen vuoksi, ettei sillä ei ole tunteita. Meillähän ne – ainakin periaatteessa – kuuluvat varustukseen. Todellisuudessa tunteitamme on tallennettu ja analysoitu jo kauan koneellisesti. Sitä tietoa löytyy lukemattomista tietokannoista ja sitä myös käytetään.

Kun kirjaamme tykkäämisiämme ja linkitämme erilaisia asioita sometileille, teemme siihen liittyvät päätökset useimmiten tunteilla. Kun valitsemme kaupasta ruokatarpeita, vaatteita tai pieniä arjen nautintoja, teemme siinäkin päätöksiä tunteella. Se kenen seurassa olemme, ketä somessa seuraamme ja missä aikaamme vietämme, on sekin tunteiden tulosta. Jossakin jokin tietojenkäsittelyn prosessi seuraa vaivatta tekemisiämme.

Jos koneäly kykenee vielä oppimaan jotakin analysoidessaan tuota valtavaa tietomäärää, on peli menetetty: ei ole sattumaa että se tuote, jota emme tiedä edes tarvitsevamme ennen kuin se sattuu kaupan hyllyltä silmiimme, on siinä juuri sillä paikalla ja korkeudella.

Tekoälylle ei liene kummoinenkaan tehtävä analysoida sitä millaisia kirjoja ostamme, lainaamme ja luemme. Kun kirjojen lukeminen ja kuunteleminen siirtyy yhä enemmän sähköisten apuvälineiden käyttämiseen, jää jonnekin muistijälki siitäkin, missä kohti tylsä kirja jää meiltä kesken.

Tähän asti yksi lukijan rasitteista on ollut se, että joku (lue: ihmiskasvoinen kirjailija) on johdatellut häntä tarinan maailmassa eteenpäin. Kirjailija on päättänyt tarinan itsensä ohella sen mistä se alkaa, miten se etenee ja miten se päättyy. Pystyäkseen kirjoittamaan monisatasivuisen romaanin, kirjailijan on oltava kiinnostunut sen teemasta, henkilöistä ja miljööstä.

Oppivan tekoälyn myötä tilanne muuttuu paremmaksi. Ehkä jo jonkin ajan kuluttua se onkin lukija itse, joka tilaa bittien virralta juuri sellaisen tarinan jonka kulloinkin tarvitsee. Kaikki mitä hänen tarvitsee tehdä, on kirjoittaa tietokoneensa näytölle sanat Kirjoita minulle sellainen romaani, josta pidän.

Ja tekoäly ryhtyy töihin. Se kaivaa internetin valtavista tietovirroista käyttöönsä kaikki lukijan mieltymykset, henkilöhistorian, inhokit, kokemukset, paikat joissa hän on käynyt tai paikat, joista hän haluaa tietää lisää.

Lukija painaa Enteriä. Moderni tietokone ei edes ronksuta työskennellessään. Jo parin minuutin päästä se kehottaa lukijaa asettumaan mukavasti sohvalleen. Ja katso: hänen silmiinsä tai korviinsa soljuu juuri sellainen tarina joka miellyttää, joka tarjoaa elämyksiä, joka ei ärsytä, jonka tulkinta ja ymmärtäminen ei vaadi ponnistelua.

A vot! Se kauan kaivattu ja tavoiteltu, mutta jokaiselta kynänpyörittäjältä vajaaksi jäänyt on vihdoinkin syntynyt: Täydellinen Tarina.

Seuraamme sitä suurvallan hajoamista, joka jäi 30 vuotta sitten kesken

Maanantai 30.1.2023 klo 8.32

Luen parhaillaan valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin teosta Neuvostoihmisen loppu (Tammi 2018). Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 – ja ansaitusti. Haastatteluihin perustuva teos piirtää tarkoin vedoin kuvaa Neuvostoliitto -nimisen valtion hajoamisesta. Sen hajoamisen jatko-osaa seuraamme nyt Ukrainasta.

Olen lukenut aikaisemmin Aleksijevitšilta hänen neuvostoliittolaisten naisten sotakokemuksista kertovan kirjansa Sodalla ei ole naisen kasvoja (SN-kirjat 1988/ Tammi 2017). Sekin on hieno ja lukemisen arvoinen teos, tehty samalla haastattelutekniikalla. Se, että kirjailija yrittää säilyttää sanat siinä muodossa kuin ne haastateltaviltaan kuulee, tekee teoksen lukemisesta raskaampaa. Mutta samalla se tekee siitä antoisaa: erilaiset ajatukset ja mielipiteet melkeinpä kuulee omassa päässään.

”Se oli sosialismia, ja se oli yksinkertaisesti meidän elämäämme”

Teos ilmestyi Venäjällä vuonna 2013. Kirjailija aloitti haastattelujen tekemisen sitä varten jo 90-luvulla. Tuon vuosikymmenen alussa Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi ja lukuisiksi muiksi, enemmän tai vähemmän itsenäisiksi valtioiksi. Niiden henkinen ja taloudellinen taival on ollut vaihteleva. Osa on edelleen diktatuurimaisen vallankäytön alla. Osa – kuten rakas naapurimaamme Viro – säilytti Neuvostoliiton aikana sen verran länsimaista perintöään, että se on pystynyt takaamaan nykykansalaisilleen kohtuullisen elintason ja mielipiteen ilmaisemisen vapauden.

Itse Venäjä – jonka ympärille Neuvostoliitto aikanaan syntyi – on voinut luottaa olemassaolossaan valtaviin luonnonvaroihinsa ja pinta-alaansa. Niitä on ollut jopa tuhlattavaksi asti. Neuvostoliitolta Venäjä peri myös mittavat asevoimat ja vahvan turvallisuuskoneiston. Ei ollut yllätys, että uusi hallitseva luokka nousi entisen kommunistisen puolueen tilalle juuri noista organisaatioista.

”Ennen me joko sodimme tai valmistauduimme sotaan”

Aleksijevitšin teoksesta käy hyvin ilmi se, kuinka Neuvostoliiton viime vuosisadan suurin saavutus oli natsi-Saksasta saavutettu sotilaallinen voitto. Tuskinpa moni nykyhistorioitsija sitä kiistää, että natsismin tuhoamisessa juuri puna-armeija teki suurimman työn. Sen hinta oli karmaiseva: kymmeniä miljoonia kuolleita, haavoittuneita, kodittomia ja henkisesti vammautuneita.

Etsiessään omaa paikkaansa maailmassa, nyky-Venäjä on jälleen kaivanut tuon suuren voiton naftaliinista. Venäjän johdon mielestä se oikeuttaa maan – joka heidän mielestään on edelleen kaikissa mahdollisissa suhteissa suurvalta – käyttäytymään muita, Neuvostoliiton hajoamisen myötä syntyneitä valtioita kohtaan isännän ottein, vetämään punaisia viivoja ja piirtämään turvallisuusvyöhykkeitä niiden alueille. Ja jos ei Neuvostoliiton mahdin muisteleminen riitä, löytyy kaapeista suurien valloittajatsaarien luurankoja sitä edeltäneiltä ajoilta.

”Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä”

Neuvostoihmisen lopussa järkyttävän suuri osa kirjailijan haastattelemista ihmisistä haikailee entisiä neuvostoaikoja takaisin. Silloin oli kaupassa tosin vain sinistyneitä kananpoikia ja Siperiassa vankileirejä, mutta silloin sentään vallitsi yhteiskunnassa jonkinasteinen tasapaino ja jokainen tiesi, ettei mitään hyvää ollut muillakaan odotettavissa. Nyky-Venäjän aikana joutuu kaupassa tekemään valintoja monien eri tuotemerkkien kesken, ja oligarkilla on kaikkea enemmän kuin minulla. Sillä ei ole merkitystä, kuinka hyvin työsi teet. Sillä on, millaisia kavereita sinulla on ja paljonko sinulla on rahaa.

Hienoa teosta eteenpäin lukiessa valtaa mielen väistämättä ajatus, että nyt käytävä raaka sota Ukrainassa on jatkoa sille suurvallan hajoamiselle, joka jäi 30 vuotta sitten kesken. Venäjällä ovat vieläkin vallassa ja sen alla pääosin Homo sovietocukset, suuren ihmiskokeen tulokset. Heillä on edelleen menneen suurvallan hallitsijoiden kieli ja maaorjien mieli.

Ehkä tulemme tämän sodan seurauksena näkemään tuon Neuvostoliiton lopullisen hajoamisen, ja Venäjän syntymisen uudelleen jossakin paremmassa muodossa. Pessimismi tosin huokaa olkapään takaa, että siihen vaaditaan ainakin vielä toiset 30 vuotta ja kokonainen ihmissukupolvi. Pahin mahdollisuus että Neuvostoliitto syntyy uudelleen, ei ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto.

Juuri siksi Ukraina tarvitsee nyt kaiken mahdollisen tuen.

Kuvatulva syrjäytti ensin kirjoitettua sanaa, nyt siltä itseltään syö tilaa kuunneltava podcast

Torstai 19.1.2023 klo 13.49

Ihmisellä on tiettävästi viisi, joidenkin tietojen mukaan kuusi aistia ympäristönsä kokemiseen. Kukin meistä käyttää niitä eri tavalla ja ottaa informaatiota vastaan eri tavoin. Viestinnässä on menossa mielenkiintoinen kehityskulku: kuuloaisti on viestien vastaanottokanavana viemässä sijaa silmiltä.

Pitkään käyttämäni kuvankäsittelyohjelma poistui hiljattain markkinoilta, joten minun oli ryhdyttävä opettelemaan uuden ominaisuuksia. Hämmästyin sitä kehityksen määrää, joka näissä ohjelmissa on tekoälyn myötä tapahtunut.

Valokuvia on iän kaiken korjailtu ja muunneltu omiin tarpeisiin ja mieltymyksiin sopiviksi. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät ne Moskovan Punaiselta torilta otetut paraatien seuraajia esittävät kuvat, joista on poistettu - melko kömpelösti - milloin kenenkin epäsuosioon joutuneen puoluejohtajan hahmo.

Uusilla kuvankäsittelyohjelmilla pystyy aloittelijakin tekemään kuvalle ja sen eri osille lähes kaiken, mitä ikinä keksii: kuvaan voi lisätä tai siitä voi poistaa asioita, sen eri elementtejä voi sijoittaa johonkin toiseen kuvaan ja sen voi näppärästi naamioida otetuksi täysin eri paikasta, kuin mistä se on oikeasti otettu. Valokuvan todistusarvoon ”oikeasta” maailmasta ei voi enää luottaa.

Sanomalehdissä ja monessa muussa mediassa on pitkään ollut vallalla suuntaus, jossa kuva – ja varsinkin liikkuva kuva – korvaa kirjoitettua tekstiä. Ei tarvitse mennä monta vuosikymmentä taaksepäin, kun lehtiartikkelien pinta-alasta oli tekstiä enemmän kuin kuvaa. Nyt suuri otsikkokuva on monesti puolet koko jutusta. TikTokin ja You Tuben kaltaiset nettialustat suorastaan pursuavat liikkuvaa kuvaa, monesti hyvällä ammattitaidolla toteutettuna.

Siihen nähden on mielenkiintoista, että median seuraava rynnäkkö kohdistuu tällä hetkellä kuuloelimiimme. Äänikirjat ovat valtavan suuressa suosiossa, korvaten perinteistä luettavaa kirjaa. Netti on pullollaan podcasteja, noita lähinnä ääneen luottavia videotallenteita keskusteluista, haastatteluista, luennoista ja monesta muusta aiheesta.

Se joka haluaa pysyä aallonharjalla median tuottamisessa, miettineekin parhaillaan mitä tulee seuraavaksi. Onko se jotenkin tuntoaistiamme kutittavaa fyysistä asioiden välittämistä? Vaiko tiedon ja ajatusten siirtämistä makuhermojen kautta? Kuudennen aistin hyödyntämiseen en vielä vähään aikaan usko...