Kriisit ovat verhottuja enkeleitä, sanoo aforismi

Torstai 2.5.2013 klo 12.54

Käyn parhaillaan lävitse kirjoittajayhdistys Paltan 50-vuotisjuhlavuoden kirjoituskisaan lähetettyjä tekstejä. Niitä tuli paljon, ja suhtaudun tehtävään nöyryydellä. Monesta tekstistä näkee, että niitä on hiottu ajan kanssa ja ajateltu kauan.

Eräs, muualta jo aikaisemmin tuttu lause lävähti yhdestä tekstistä silmieni eteen: Kriisit ovat verhottuja enkeleitä.

Tuollaiset lauseet ovat lukijansa edessä pysähdyttäviä. Kriisejä ja vaikeuksia on tavallisesti totuttu ajattelemaan asioina, jotka riivaavat ja kiusaavat meitä maan päällä kulkijoita. Miksi ne siis enkeleitä olisivat, noita henkiolentoja joiden ajatellaan auttavan meitä vaelluksellamme? Senkö takia, että usein ihmisen elämä kääntyy kohti parempaa vasta suunnattomien vaikeuksien jälkeen?

Tuollaisia pieniä ja kauniita lauseita sanotaan aforismeiksi. Tiiviiksi lauseiksi, joiden merkitystä joutuu miettimään ja sijoittamaan sen omaan elämäänsä. Niiden etsiminen, odottaminen ja löytäminen tekee lukemisesta vaivan arvoista.

Suomalainen kirjallisuus ja Frankfurt 2014

Maanantai 29.4.2013 klo 14.19

Tämän päivän Hesarissa oli ansiokas kirjoitus Frankfurtin kirjamessuista ensi vuonna. Suomi tulee olemaan näillä lajissaan maailman suurimmilla messuilla vuoden teemamaa. Suomalainen kirjallisuus näkyy ja kuuluu vuoden 2014 syksyllä viiden päivän ajan niille, jotka päättävät millaista kirjallisuutta maailmalla myydään ja levitetään.

Tavoitteet ovat Hesarin mukaan huikeita. Kun nyt saksaksi käännetään 35-40 suomalaisteosta vuodessa, on ensi vuoden tavoite peräti 100 kirjaa. Yhteensä ulkomailla on julkaistu uusina käännöksinä vuosina 2002-2013 (18. huhtikuuta mennessä) 1 852 kirjaa.

Jokainen noista kirjoista on ansainnut kääntämisensä. Se on selvää, että rahakkailla Keski-Euroopan markkinoilla suomi-kirja kilpailee aivan yhtä eksoottisten teosten kanssa, jotka tulevat tarjolle jostakin kaukaa.

Harmi, ettei jutussa kerrota mitään siitä, miten ja millaisin keinoin me kenties erottautuisimme suuresta massasta. Luvut, kuten se että ranskaksi käännettiin viime vuonna vain 16 kirjaa (joukossa myös minun kirjani) ovat totta kai tärkeitä.

Tarinan marssi kotikoneelta Frankfurtiin ja muualle maailmaan on pitkä ja kivinen. On kokemusta...

First reviews about Le Royaume des perches

Keskiviikko 24.4.2013 klo 9.10

My first novel published in french came out at 13^th March. Le Royaume des perches (Ahventen valtakunta in finnish) was published by Gaia Editions.

This translation to foreign language is also my first one. So, it is very exciting to me to wait and see what people who read my story in french will think about it. Do they like it? Do they reach same thoughts about my passionate fisherman Ilpo Kauppinen that my finnish readers do? Is there something especially different in my – and finnish way – of thinking and society?

Some of first reviews about Le Royaume des perches can be found in Internet. I'm very pleased of them, either readers have liked about my book or not. Writing and books – they are just telepathy from one human being to another human being. What a wonderful thing that is!

Some links are shown here:

http://www.gibertjoseph.com/le-royaume-des-perches-4748392.html

http://lecoindelalimule.blogspot.fi/2013/04/le-royaume-des-perches-martti-linna.html

http://www.galeriedartleclercgap.com/Le-royaume-des-perches-Martti-Linna_a114.html

http://www.hebdo.ch/les-blogs/descombes-mireille-polars-et-polis/filets-de-perche-au-beurre-noir

http://www.initiales.org/Le-royaume-des-perches.html

http://www.lalsace.fr/loisirs/2013/04/12/la-dame-du-lac

http://blogdephaco.blogspot.fi/2013/05/le-royaume-des-perches.html

http://black-novel.over-blog.com/le-royaume-des-perches-de-martti-linna-ga%C3%AFa

http://www.babelio.com/livres/Linna-Le-royaume-des-perches/469897

Nikolai II:n jalanjäljillä Virolahdella

Maanantai 15.4.2013 klo 8.44

Otin tehtäväkseni kirjoittaa lyhyitä, kuunnelmallisia tarinoita Nikolai II:n ja hänen perheensä kesäisistä lomista Virolahden rannikolla. Venäjän viimeinen, heinäkuussa 1918 Jekaterinburgissa surmattu keisari vietti kesiään kaakkoisessa Suomessa vuosina 1908-1914.

Tehtävä on mielenkiintoinen: silloisen suurvallan johtaja halusi elää Virolahdella mahdollisimman yksinkertaista elämää. Siellä hän oli poissa Pietarin juonittelujen, vastuiden ja liehittelijöiden keskeltä. Toisaalta se oli vain silmänlumetta. Keisari ei koskaan voinut käyttäytyä niin kuin tavallinen ihminen. Ei edes silloin, kun hän näytti olevan yksin: Nikolain yksinäisiä kävelyretkiä Virolahden kyläteillä suojasivat metsän keskellä näkymättömissä seisovat sotilaat ja poliisit.

Kirjoittamiani tarinoita tullaan käyttämään alueen matkailun tarpeisiin. Keisarin kesänvietosta halutaan kertoa seudulla vieraileville ihmisille. Osalle heistä keisari ja hänen perheensä seisovat yhä jalustalla, jossakin muiden ihmisten yläpuolella. Kuinka he suhtautuvat kirjoittamiini dramatisointeihin keisariperheen ”tavallisesta” elämästä? Sallitaanko ihailluille hallitsijoille ja heidän perheilleen tavallinen elämä – edes näin kauan kuoleman jälkeen?

Hyvä tietopaketti keisarillisesta perheestä löytyy esimerkiksi täältä.

Edgar Rice Burroughsin neuvot romaanin kirjoittajalle

Keskiviikko 10.4.2013 klo 8.01

Kirjailijalta kysytään aika usein neuvoja kirjoittamiseen. Niitä on hankala antaa, kas kun jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet jonkin uuden luomiselle. Kun kysytään, sitä yrittää mumista sellaisen vastauksen, jollaista luulee kysyjän odottavan.

Tarzanin, ja monen muun legendaarisen hahmon luoja Edgar Rice Burroughs (1875-1950) kiteytti mielestäni osuvasti jotakin olennaista kirjoittamisesta. Hänen mielestään hyvän romaanin kirjoittajan täytyy olla

1 pettynyt ja masentunut.
2 olla epäonnistunut kaikessa mitä hän on tehnyt.
3 hänen on täytynyt viettää sietämättömän yksitoikkoista ja mielenkiinnotonta elämää.
4 hänen täytyy olla sydämensä pohjasta kyllästynyt sivistykseen.
5 hänen ei tarvitse piitata kieliopista eikä hän lue paljon.
6 hän omistaa keskitason aivot ja tavalliset taipumukset.
7 hän osaa olla käsittelemättä sellaisia aiheita, joista hän ymmärtää jotakin.

Lähde: Curt Riess: Bestseller (Otava 1963)

Erilaisia kertomuksia 335 surmatusta siviilistä

Torstai 4.4.2013 klo 7.31

Luen parhaillaan Alessandro Portellin kirjaa Käsky on täytetty (Faros 2012). Se kertoo 335 siviilistä, jotka saksalaiset surmasivat Roomassa 24. maaliskuuta 1944 kostoksi edellisenä päivänä tapahtuneesta partisaanien hyökkäyksestä.

Alessandro Portelli on roomalaisen La Sapienza -yliopiston professori ja merkittävä muistitietotutkija. Se näkyy kirjassa: kysymyksessä ei ole historiallinen kronikka, vaan satojen, välillisesti kenties tuhansien ihmisten hajanaisista muistitiedon pätkistä koostettu kuva siitä, mitä maaliskuussa 1944 oikein tapahtui, ja keitä ja millaisia ihmisiä surmatut olivat.

Tarinaniskijälle teos on oiva lukupaketti. Mistä tarina alkaa - surmahetkestä vaiko surmattujen lapsuudesta? Vaiko siitä, mitä Italian yhteiskunnassa tapahtui 1920-luvulla? Miten "totuus" tapahtumasta muuttuu, kun siitä kertovat ihmiset jotka ovat kuulleet asiasta vain jonkun muun kertomana?

Hiljaisuus pelottaa ja houkuttaa luokseen

Perjantai 29.3.2013 klo 7.21

Pääsiäisen aika on monen ihmisen elämässä se aika, joka – toivottavasti – laittaa pysähtymään ja vetämään henkeä. Eri puolilla maata järjestetään näinä päivinä erityisiä hiljentymishetkiä eli retriittejä. Arkielämä saa jäädä, on aikaa olla hetki omien ajatustensa kanssa yksin.

… tai sitten ei. En ole koskaan osallistunut järjestettyyn retriittiin. En tiedä, mikä lisäarvo sillä saavutetaan, jos ihmiset tulevat tarkoituksella hiljentymään yhdessä. Kertooko se siitä, että me kuitenkin olemme sosiaalisia, toisiamme tarvitsevia olentoja? Pelkäämmekö sisimmässämme syvää ja pahaa yksinäisyyttä, ja lähestymme hiljaisuutta varoen?

Retriitillä voi kuvitella olevan monenlaisia muotoja. Onko sekin hiljentymistä omien ajatustensa ääreen, kun mies avaa sen perjantaipullonsa juodakseen itsensä jurriin jossa mikään ei tunnu, mikään ei satuta ja maailma on vähän aikaa kaukana?

Sanotaan, että mykkien valtakunnassa yksikin ääni voi olla ratkaiseva. Mutta voi se toimia toisinkin päin. Joskus on hyvä olla hiljaa. Olla vain.

Ranskannos joka huuhtelee tunteella

Maanantai 25.3.2013 klo 7.13

Olen viime päivinä googlaillut ahkerasti ranskalaista kielialuetta. Kritiikit Ahventen valtakunnan vasta ranskaksi ilmestyneestä käännöksestä tietenkin kiinnostavat.

Arvioita alkaa jo löytyä. Harmi vain, etten osaa ranskaa. Kokeilin erään löytyneen arvion kääntämistä suomeksi Googlen käännösohjelmalla.

Jostakin syystä arvostukseni ammattitaitoisia, inhimillisiä tulkkeja ja kääntäjiä kohtaan nousi kertaheitolla toiseen potenssiin.

"Valtakunta navat - Martti Linna

Intohimona kalastus tausta, epäselvä merkkejä, ja vaikka ulkona suomalainen ahdistava tunnelma suljettuun istuntoon vaaditaan

Eri. Sara lovéstam

Tämä romaani pyörii kolme merkkiä, jotka joutuvat toisiinsa tajuamatta sitä. Jokainen ajattelee heille annetaan poikkeavuus, mutta ilman tirkistely kirjoittaja voimme näyttävät terve tällä différence.Très hyvin rakennettu huuhtele tunteella jokaisella sivulla."

(Lähde: http://www.espaceculturelleclercgap.com)

Mustaa kahvia oli Agatha Christien ensimmäinen

Lauantai 16.3.2013 klo 8.11

Kävin eilen katsomassa Haminan Teatterissa Agatha Christien kirjoittaman murhamysteerin Mustaa kahvia. Ensi-ilta oli samalla näytelmän kantaesitys Suomessa. Komea suoritus harrastajateatterilta!

30-luvulle sijoittuva näytelmä oli tiettävästi ensimmäinen jonka Christie koskaan kirjoitti. Myöhemmin syntyikin sitten klassikko Hiirenloukku. Dekkareiden kuningattareksikin tituleerattu Christie otti Hercule Poirot-näytelmällä itselleen haltuun aivan uuden alueen.

Olen kirjoittanut tähän mennessä yhden näytelmän. Näytelmän työstäminen on aivan erilainen projekti kuin romaanin kirjoittaminen: on koko ajan muistettava, että näyttelijät tuovat oman tulkintansa näyttämölle, ja tila antaa omat rajansa sille mitä katsojat näkevät. Romaanissa näyttämönä toimii lukijan mielikuvitus - seiniä ei ole.

Ilmankos Christie kuulemma kirjoittikin Mustan kahvin käsikirjoitukseen tarkat askelmerkit kullekin näyttelijälle.

Kuvassa Hercule Poirot (Raimo Kaistala, takana) ja tohtori Carelli (Petri Salonen)

Turvallisuus on mediassa kestoaihe

Keskiviikko 13.3.2013 klo 8.08

Sain kunnian puhua tänään Kymenlaakson maaseutufoorumissa siitä, mikä on median merkitys turvallisuuden kokemisessa. Ohjelmassa on muita mielenkiintoisia, turvallisuuteen liittyviä puheenvuoroja jo ennen minua.

Monesti moititaan, että lehdistö ja muut mediat myyvät itseään ostajille ja kuluttajille maalaamaalla taivaanrantaan isoja, meitä kaikkia uhkaavia asioita. Milloin on tulossa kaikkien aikojen lumikaaos, milloin taas sudet ovat syömässä jonkin pikkukunnan kaikki asukkaat ihan näinä päivinä.

Se on totta, että erilaisia uhkia raapustetaan paperille enemmän, kuin niitä oikeasti on olemassa suhteessa muuhun elämään. Se taitaa vain olla niin, että meistä jokainen haluaa tietää uhkaako minun omaa pientä lintukotoani jokin kauhea asia.

Tai - positiivisesti ajateltuna - haluamme kokea empatiaa kaikkia niitä myrskyjen ja onnettomuuden uhreja kohtaan, joista näemme joka päivä välähdyksiä televisiossa. Toisen onnettomuus kenties tarjoaa meidän omaan pieneen elämäämme pienen puhdistuksen hetken, mahdollisuuden tuntea jotakin syvää ja hyvää.

Uutuuskirja kiertää lukijalta toiselle

Keskiviikko 6.3.2013 klo 8.22

Tämä näkymä kirjaston nettisivuilta piristää kirjailijan mieltä. Uusi kirja kiertää lukijoidensa käsissä. Sitä jopa jonotetaan. Se tarinan puolikas, jonka olen kirjoittajana luonut kovien kansien väliin täydentyy kunkin lukijan ajatusmaailman, arvojen ja elämänkokemuksen myötä täydeksi tarinaksi.

Parempaa motivaattoria työn jatkamiselle en juuri keksi.

Herkullisesti suomalainen romaani

Maanantai 4.3.2013 klo 7.19

Isossa kirjassa on tarina, jonka juoni menee muistaakseni näin: Ihmiset alkoivat rakentaa Baabeliin valtavan pitkää tornia, joka valmistuttuaan yltäisi taivaisiin asti. Silloin ihmiset olisivat jumalansa kanssa samalla tasolla.

Tästäkös jumala suuttui. Hän hajotti tornin ennen sen valmistumista. Samoin hän hajotti kaikki kansat eri puolille maailmaa, jotta he eivät enää tavoittelisi yhdessä hänen asemaansa korkealla taivaassa. Varmemmaksi vakuudeksi hän sekoitti kansojen kielet vielä niin, etteivät ihmiset enää ymmärrä toisiaan.

Tarina Baabelin tornista tuli mieleeni, kun löysin netistä ensimmäiset arviot keskiviikkona 13. maaliskuuta ranskannoksena ilmestyvästä romaanistani Ahventen valtakunta.

Sanoissa on paljon tuttua, vaikka en niistä kaikkia ymmärräkään. Sana sieltä, toinen täältä on tuttu. Osan voi laittaa arvaamalla.  Niistä muodostuu lause, joka ehkä on se, mitä sen kirjoittaja on tarkoittanutkin.

Jos oikein ymmärsin, viimeisessä lauseessa kirjoittaja kutsuu romaania Le Royaume des perches herkullisesti suomalaiseksi romaaniksi.

Niin minä toiveikkaasti sen ainakin mielessäni baabeliksi käänsin.

Sairaus on raskas taakka ilman demoneitakin

Keskiviikko 27.2.2013 klo 7.40

Demoneiksi kutsutaan eri uskonnoissa niitä riivaajia ja pahoja henkiä, jotka kiusaavat ihmistä ja ajavat häntä pois jumalan – millä nimellä tuota jumalolentoa eri uskonnoissa kutsutaankin – yhteydestä. Kristinuskossa demonit ovat sen kaikista suurimman pahan eli saatanan kätyreitä. Juutalaiset ovat omassa Talmudissaan peräti laskeneet demonien määrän. Niitä on sen mukaan 7,4 miljoonaa kappaletta.

Maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaara nosti demonikeskustelun Suomessa uudelleen otsikoihin, kun hänen kirkossa pitämänsä saarna päätyi yhdeksi aiheeksi TV 1:n MOT-ohjelmaan 25.2. Jalovaaran saarnan sanoista voi saada sen käsityksen, että eräät mielen- ja muiden sairauksien hoitoon käytetyt lääkkeet ovat näiden riivaajien apuvälineitä.

Surullista saarnaa, jos Jalovaara näin sanansa tarkoituksella asetti. Sairaudet ovat niiden kantajille ja sairastuneiden läheisille ihan riittävän raskaita taakkoja kantaa ilman niiden demonisointiakin. Oma mieli ja ympäristö luovat tuota taakkaa ilman, että siihen päälle lisätään vielä henkiolentojenkin tekoset.

Elämän ja tarinan taitekohdissa on eroja

Maanantai 18.2.2013 klo 13.18

Kirjoitan tällä hetkellä taitekohtaa erääseen fiktiiviseen tarinaan. Taitekohtaa, jota tarinoista laadituissa teorioissa nimitetään myös käännekohdaksi. Sen jälkeen mikään ei saa olla tarinan päähenkilöiden elämässä niin kuin ennen. Taitekohta sysää liikkeelle tarinan väistämättömän loppuratkaisun. Se antaa sille merkityksen: asiat näyttävät menevän, niin kuin niiden kuuluikin mennä.

Taitekohdan miettiminen fiktiiviseen tarinaan on ainakin minulle tarinaniskemisen vaikein paikka. Ei sitä oikein voi edeltä käsin miettiä eikä suunnitella. Tarinan päähenkilöt ovat siihen mennessä syntyneet jo oikeasti, alkaneet elää minun haluistani riippumatonta elämäänsä. Ellei niin olisi, he olisivat pelkkää paperia. Tuon lopullisen ja kohtalokkaan käänteen täytyy syntyä jotenkin heidän itsensä kautta.

Keksitty taitekohta eroaa monella tapaa tämän "oikean" elämän taitekohdista. Kirjoittajana tiedän vähän jo ennalta, milloin tuo käänne on tulossa päähenkilön elämässä.

Joskus oikeassa elämässä tuntuu, että taitekohdan huomaa omassa mutkaisessa polussaan vasta jälkeen päin.

Ehkä niin onkin loppujen lopuksi parempi.

Alaston kirjailija vaiko paljastava tarina?

Torstai 7.2.2013 klo 8.43

Tämän aamun lehdessä oli kuva tunnetusta suomalaisesta kirjailijasta sängyssään, sylissään pieni lapsi. Hellyttävä ja onnistunut kuva. Haastattelussa kirjailija kertoi suhteestaan nukkumiseen ja uniin.

Haastattelu, ja eritoten tuo kuva jäi mietityttämään kirjallisuuden tehtävää ja sen mahdollista muuttumista yhteiskunnan mukana. Mikä on kirjailijan tehtävä nyt ja tulevaisuudessa? Onko se enemmän kertominen itsestään, vaiko kertominen ihmisestä ja siitä ympäristöstä jossa me itse kukin yksin ja yhdessä elämme?

Kun kirjailija kertoo itsestään, hän supistaa samalla kokemusmaailmansa ja tarinansa omaan itseensä, historiaansa ja siihen, kuinka hän on tämänhetkisen minuutensa rakentanut. Se voi tapahtua vaikka niin, että kirjailija kertoo lehden sivuilla alastonkuvan kera suhteestaan alastomuuteen.

Tuo voi toimia. Itse kuitenkin arvostan enemmän tarinoita, joista näkee että kirjailija on yrittänyt päästä ulos omista nahkoistaan ja asettua jonkun muun asemaan, katsomaan maailmaa jonkun toisen silmin.

Kukaan meistä ei elä täällä yksin. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin me menetämme halun yrittää ymmärtää toista ihmistä.

Yksinäisyys, tuo ihailtu ja vihattu olotila

Lauantai 26.1.2013 klo 14.33

Lauantain 26.1. Hesarissa oli Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen artikkeli yksinäisyydestä. Jutun ingressissä väitettiin, että Suomessa on yhtä paljon yksinäisiä ihmisiä kuin Vantaalla on asukkaita. Tokkopa riittänee...

Jutun mukaan yksinäisyys on evoluution kehittämä tapa muistuttaa meitä siitä, ettei kukaan meistä pärjää täällä yksin. Yksinäisyys aiheuttaa aivoissa samanlaista liikehdintää kuin fyysinen kipu. Se sattuu.

Vähän aikaa sitten pohdiskelimme eräässä työpalaverissa yksinäisyyden kokemista. Eräs suuresti kunnioittamani, hyvin paljon ihmiskontakteja tuottavassa työssä palveleva henkilö sanoi, että välillä hän huomaa olevansa yksinäinen jopa monilapsisen perheensä keskellä.

Paljon lienee merkitystä sillä, onko koettu yksinäisyys itse valittu olotila vaiko tila, johon on ajauduttu. Tänään kävelin kahden tunnin pitkän lenkin auringon valaisemilla talvihangilla. En kokenut yksinäisyyttä vaan onnellisuutta.

Moni kirjailija on - ainakin myöhemmin kirjoitettujen henkilökuviensa mukaan - ollut hyvin yksinäinen henkilö. Monia heistä pidetään nykyisin suurina ajattelijoina. Tunnistan tuon yksinäisyyden tarpeen joskus työssäni. Hälinässä syntyy yleensä vain lisää hälinää.

Mutta jos yksinäisyys ei olekaan oma valinta? Hesarin jutun mukaan moni yksinäinen tyytyy mieluummin ankeaan arkeensa kuin ryhtyy tavoittelemaan epävarmaa onnea.

Surullista!

Kirjoituskilpailu voi avata uusia ovia

Maanantai 21.1.2013 klo 6.55

Kaakkois-Suomen kirjoittajayhdistys Paltta, jonka johtokuntaan kuulun järjestää tänä keväänä kaikille avoimen kirjoituskilpailun. Se juhlistaa yhdistyksen 50-vuotista taivalta.

Kirjoituskilpailuihin osallistutaan tässä maassa mielellään. Meidän kilpailuumme on tullut jo kymmenittäin vastauksia. Minusta tuo sana kilpailu ei ole ollenkaan oleellinen asia koko jutussa.

Kirjoittaminen on ajattelua, ja ajatusten laittamista järjestykseen. Joskus kilpailuun lähetetty teksti voi kuvata hyvinkin tarkasti kirjoittajansa ajatuksia tavalla, johon hän ei ole aikaisemmin pystynyt.

Ja mikä parasta, joskus ne ajatukset voivat saada myös jonkun toisen ihmisen ajattelemaan, että hei! Juuri tältä minustakin tuntuu.

Se on sitä sielujen yhteyttä.

Ensimmäinen Sudenmaa ilmestyy ranskaksi maaliskuussa

Tiistai 15.1.2013 klo 9.15

Ahventen valtakunta, vuonna 2007 ilmestynyt ensimmäinen Sudenmaa-sarjan rikosromaanini ilmestyy ranskaksi maaliskuussa. Kustantamo on antanut kirjalle nimen, joka on suora käännös sen suomalaisesta nimestä: La Royaume des perches.

Kirja näkyy olevan jo ranskalaisissa nettikirjakaupoissa. Sain kansikuvan äskettäin sähköpostiini. Olen siihen tyytyväinen: se on minusta hillitty mutta kaunis.

Yksinkertaisuus on monesti parasta.

Kirjan ranskankielinen esittely kustantajan nettisivuilla.

Readberry on mielenkiintoinen sähkökirjakauppa

Perjantai 11.1.2013 klo 7.34

Mikko Aarne, ihka ensimmäinen kustannustoimittajani Otavalla on nostanut jalkeille mielenkiintoisen sähkökirjakauppakonseptin yhdessä yhtiökumppaninsa Jarkko Ylikosken kanssa. Readberry tarjoaa kirjalatausten lisäksi myös keskustelua sähkökirjoina myytävistä teoksista.

Palveluun luvataan kuuluvan kirjailijahaastatteluja ja ammattilaisten analyyseja. Myös eriäville mielipiteille luvataan olevan tilaa.

Tuollaiselle palvelulle on helppoa toivottaa hyvää menestystä. Kirjan sähköisen muodon läpimurtoa on enteilty markkinoilla vähintään sen kymmenen vuotta. Nyt se alkanee olla lähellä - mikseipä siis keskustelu kirjallsuudesta siirtyisi sekin yhä enemmän nettiin.

Netin etuna keskustelun tapahtumapaikkana on sen nopeus - samalla, kun sormet juoksevat näppäimistöllä, on kommentti melkein jo kaikkien nähtävillä.

Netin kirous on sen helppous - oman kommentin tekeminen on niin helppoa, että laiskalta se jää tekemättä tai kommentin sisältö miettimättä.

Keskustelu palkoista lipesi sivuraiteille

Lauantai 5.1.2013 klo 16.10

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö vetosi uuden vuoden puheessaan suomalaisiin yksituumaisuuden nimissä. Hänen viestinsä oli, että tiukkoina aikoina jokaisen meistä on oltava valmis tinkimään omista eduistaan yhteiseksi hyväksi.

Sauli Niinistö näytti itse esimerkkiä, kun hän ilmoitti olevansa valmis luopumaan osasta siitä palkkiosta jonka hän saa tehtäviensä hoitamisesta. Luultavasti hänellä on varaa luopua neljänneksestä 160 000 euron vuosiansioistaan.

Presidentin ilmoituksen jälkeen on alkanut kiivas polemiikki siitä, pitäisikö suurituloisten yritysjohtajien, kansanedustajien jne. näyttää myös esimerkkiä ja laskea omia palkkojaan. On kirjoitettu paljon siitä, kuinka pieni merkitys tuollaisella palkkojen alennuksella olisi maamme taloudelliselle menestykselle, ja kuka oikeastaan koko alennuksesta edes hyötyisi.

Luulisin, että Niinistön tarkoitusperä oli hyvä ja perustui moraalin kohottamiseen: hyvä esimerkki ei ole populismia, vaan perinteinen tapa noudattaa hyvää johtajuutta.

Valitettavasti Niinistön hyvä viesti näyttää hukkuvan talouden kovan terminologian ja yleisen kyynisyyden alle. Moraali ja eettinen pohdinta ei niilä markkinoilla ole kovinkaan iso juttu.