Olisiko Ystäviä ja vihollisia -romaani ollut Aku Louhimiehelle parempi valinta kuin Tuntematon sotilas?

Sunnuntai 29.10.2017 klo 8.36

Valitaan romaanille teema: sodan mielettömyys. Romaanin pääosassa on miesjoukko josta osa kuolee sotaretken aikana. Tarinassa esiintyy pelkuruutta, sankaritekoja, katkeruutta, sovitusta. Kaikkea elämästä, kirjoitettuna hyvällä suomella. Kirja saa hyvät arvostelut ja herättää keskustelua.

Kirjoitetaan sama kirja toiseen kertaan. Tällä kertaa pääosa sen lukijoista tietää jo mitä odottaa. Tapahtumatkin osataan ulkoa. Toki kirjoittaja voi korostaa teoksessa eri asioita, ottaa erilaisia kuvakulmia. Onhan ensimmäisen romaanin kirjoittamisesta jo kulunut aikaa. Romaania ei juuri tohdita arvostella aikalaisten taholta. Onhan kysymyksessä Ikoni.

Lisää aikaa kuluu. Otetaanpas, ja kirjoitetaan sama romaani vielä kolmannen kerran uusiksi. Tällä kertaa sen lukevat tietävät vuorosanatkin ulkoa. He tietävät, ketkä tulevat kuolemaan ja ketkä jäävät eloon henkilöhahmoista. Ne ihmiset, jotka oikeasti tietävät millaista Siellä Jossakin joskus oli, ovat jo pääosin manan majoilla.

Aku Louhimies teki elokuvan puolella Tuntemattomasta sotilaasta tuon kolmannen version. En tiedä, millaisen vastaanoton Tuntemattoman kirjoittaminen romaaniksi kolmannen kerran olisi saanut. Luultavasti tekijää olisi syytetty plagioinnista.

Louhimiehen teos tuntuu nostavan tunteita - ja se on aina hyvä saavutus taiteessa. Tuli kuitenkin mieleen, millaisen vastaanoton olisi saanut Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia -romaanin filmatisointi itsenäisen Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi?

Talven sotaromaani ilmestyi paria kuukautta ennen Väinö Linnan Tuntematonta. Tuotakin romaania kiitettiin, vaikka se jäikin auttamatta vertailukohtansa varjoon. Olisiko saksalais-suomalaisesta aseveljeydestä ja vihanpidosta kertovan romaanin kuvaaminen ollut Tuntemattomampaa hedelmällisempää juuri nyt, kun tämä yhtenäinen Eurooppa kipuilee monelta nurkaltaan?

Tavataan Helsingin kirjamessuilla lauantaina

Maanantai 23.10.2017 klo 11.45

Helsingin kirjamessuja, tuota maan suurinta ja monen mielestä kauneinta kirjallisuustapahtumaa vietetään taas ensi viikonloppuna.

Minäkin olen siellä lauantaina liikenteessä kirjoineni - ja toivottavasti myös ajatuksineni. Iltapäivällä minulla on parikin esiintymistä tiedossa, yhdessä muutaman mielenkiintoisen kollegan kanssa.

Eli jos olet isolla kirkolla tuolloin, niin tule juttusille!

Kirjallisuus on muuta kuin juominkeja ja nyrkkitappeluita

Tiistai 10.10.2017 klo 9.40

Tänään 10.10. vietetään kansalliskirjailijaksemmekin kutsutun Aleksis Kiven merkkipäivää. Näinä päivinä täyttää pyöreitä myös Suomen Kirjailijaliitto, jonka jäsen minäkin olen. Useammassakin lehdessä on käsitelty liiton pitkästä työstä julkaistua historiikkia. Lehtijutuissa on vilahdellut juominkeja, kirjailijoiden välisiä nyrkkitappeluita ja muuta kivaa.

Kirjallisuuteen liittyvässä uutisoinnissa ja muussa sen saamassa mediahuomiossa kiinnitetään usein huomiota kirjanjulkistamistilaisuuksiin, kirjailijoiden isoihin tuloihin sekä kirjailijan persoonaan liittyviin asioihin.

Viime vuoden lokakuussa (19.10.) kirjallisuusmies, emeritusprofessori Yrjö Varpio lausui Ylen haastattelussa kirjallisuudesta näin:

Kirjallisuuden kansallinen tehtävä näyttää nyt Varpiosta joutuneen vaakalaudalle.
– Tämä on harmi, koska kirjailijat näkevät erittäin tarkkaan, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu tällä hetkellä. Kirjailijan rooli on aina olla yhteiskunnan kriitikko.

Tuosta olen Varpion kanssa samaa mieltä.

Lukunäyte Isän luokse -romaanista: maistakaa, olkaa hyvä

Maanantai 9.10.2017 klo 6.59

Netistä löytyy lukunäyte tuoreesta lastenromaanistani Isän luokse. Parisenkymmentä ensimmäistä sivua 140-sivuisesta kirjasta. Niiden silmäilyn jälkeen lukija voi päättää, haluaako hän lukea enemmän ja koko tarinan.

Tällaiset lukunäytteet ovat yleistyneet viime vuosina. Niistä voi olla monta mieltä. Jollakin kriteerillä nuo kohdat kirjasta, joita netissä esitellään on valittu. Ovatko ne juuri niitä, jotka kiinnostavat ihmistä joka ne sattuu näkemään? Toimiiko kirjaksi tarkoitettu teksti pc:n kuvaruudulla samanlaisena, herättääkö se samanlaisia ajatuksia?

Kirjalle ei voi tehdä niin kuin puserolle marketissa, sitä ei voi sovittaa ylleen. Lukunäyte on paremminkin kuin ne pienet juusto- ja kinkkusuikaleet isojen messujen ruokaosastolla: maista, ole hyvä. Jos tykkäät, ehkäpä haluat nauttia samaa myös kotona ja kaikessa rauhassa.

Tervetuloa Haminan Suomalaiseen Kirjakauppaan pe 15. syyskuuta - pingviinejä, ilmastonmuutosta ja pottubileitä!

Torstai 14.9.2017 klo 8.00

Haminassa vietetään perjantaina, 15. syyskuuta Valojen Yötä alkavan pimeän vuodenajan valaisemiseksi.

Olen mukana jo alkuillasta, juttelemassa ilmastonmuutoksesta lasten silmin. Ja pingviinien. Ehkä myös jääkarhujen.

Tervetuloa!

Ihminen on aina oikeassa ja väärässä paikassa ja oikeaan mutta väärään aikaan

Lauantai 9.9.2017 klo 7.18

Minua pyydettiin mielenkiintoiselta kuulostavaan tapahtumaan puhumaan kirjoistani. En mennyt, siinä kohtaa kalenteriani oli jo toinen merkintä.

Kuulun niihin kirjailijoihin, joita ei kovin usein kirjallisuus- ja muissa tapahtumissa nähdä. Suurin syy siihen on raadollinen: en elä ainakaan vielä kirjojeni tuotoilla, minun on hankittava perheen tarvitsema elanto muualta ja se vie aikaa.

Toisaalta en halua olla missään siksi että olisin paikalla. Sanovat, että Suomen kirjalliset ja muut taidepiirit ovat pieniä. Niin ehkä onkin. Haluan yhä uskoa siihen, että kirjailija jättää sen pikkuruisen raapaisunsa tämän maailman kamaraan ja sen asukkaiden mieliin teostensa kautta, ei näyttämällä pälliään mahdollisimman monessa paikassa.

Kun olen yhtäällä, en voi olla toisaalla. Luulen, että tämä tunne on universaali ja inhimillinen. Ehkä se aiheuttaa joillekin meistä riittämättömyyden tunnetta.

Ei tarvitse: omissa vapaa-ajan harrastuksissani ja ”sivutoimissani” olen päässyt moneen sellaiseen paikkaan ja tavannut monia sellaisia ihmisiä, joista en menemättä olisi koskaan saanut tietää.

Jokainen meistä jättää jäljen jokaiseen tapaamaansa ihmiseen, imee itseensä edes vähän jotakin siitä mitä aistii ympärillään. Kirjoitin jossakin tarinassa niin. Mitä useammassa paikassa me olemme, sen rikkaammiksi me henkisesti tulemme. 

Kirjallisuuden, tarinoiden ja muun taiteen välityksellä. Mistä me oikein puhuisimme ja mistä lukisimme, jos olisimme kaikki koko ajan samassa paikassa?

Isän luokse, ensimmäinen lastenromaanini ilmestyy elokuussa

Keskiviikko 16.8.2017 klo 15.44

Vähemmistöjen valta ja vastuu kasvaa - elämmehän demokratiassa

Keskiviikko 16.8.2017 klo 9.56

Jo jonkin aikaa olen seurannut erilaisten vähemmistöjen hyvää näkyvyyttä päätöksenteossa ja mediassa meillä ja maailmalla. Välillä tuntuu, että erilaiset seksuaaliset vähemmistöt, etniset vähemmistöt, poliittiset vähemmistöt ja muut ryhmät, joita ei mielletä hallitseviksi ryhmiksi saavat enemmän näkyvyyttä kuin ehkä asiallisesti ansaitsisivat.

Länsimaisen demokratian yksi tehtävä on vähemmistöjen tasaveroisien oikeuksien turvaaminen. Tässä se on ainakin osittain myös onnistunut: esimerkiksi sata vuotta sitten ei osaavalla ja pätevällä naisella juurikaan ollut mahdollisuuksia nousta yhteiskunnassa korkeaan asemaan. Nyt asiat ovat paljon paremmin.

Vähemmistöjen oikeuksien korostamisella on kuitenkin kääntöpuolensa. Yksi niistä on se, että kuka tahansa meistä voi kokea kuuluvansa vähemmistöön. Itse asiassa, uskon jokaisen meistä olevan vähemmistössä jollakin elämänalalla. Miksi jonkin vähemmistön pitäisi saada enemmän oikeuksia ja huomiota kuin jonkin toisen?

Toinen kääntöpuoli on siinä, kuka käyttää vähemmistöjen ääntä. Länsimainen demokratia on tällä hetkellä kypsässä tilassa: kansalaiset eivät ole aktiivisia vaaleissa ja muissa vaikuttamismahdollisuuksissaan. Suuri enemmistö (jos sellaista on) on tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin tai tuntee, ettei sillä ole enää vaikutusmahdollisuuksia itseään koskeviin päätöksiin. Tällaisessa tilanteessa erilaiset sirpalevähemmistöt, joilla on tarmoa ja riittävän suureen ääneen huutavia johtajia, pystyvät ottamaan itselleen suurempaa valtaa ja huomiota kuin ehkä olisi tarpeen ja viisasta.

Kolmas kääntöpuoli on nimittäin tämä: Kuka tai mikä käyttää tuon hiljaisen enemmistön ääntä? Kun iso osa demokratiaan tottuneista kansalaisista – siitä enemmistöstä – on hiljaa löytyy aina niitä, joilla on riittävästi ääntä ja pyrkyä julistautua enemmistön äänitorviksi.

Kansan enemmistöllä kun on taipumus etsiä pahalle ololleen syntipukkeja vähemmistöistä: maahanmuuttajista, latinoista, eläkeläisistä, työttömistä, seksuaalivähemmistöistä… Tai ainakin kansalaisia voidaan yrittää saada uskomaan niin.

Jos enemmistön äänitorvet ovat riittävän äänekkäitä ja härskejä, voi jälki olla yhteiskunnan rakenteissa pahaa. Lieneeköhän tässä syy taannoisten Yhdysvaltain presidentinvaalien monet yllättäneeseen tulokseen?

Kännykkäkamera voi tuhota suomalaisten lukutaidon

Tiistai 18.7.2017 klo 7.51

Kaikki nuo mainiot luetut kirjat, jotka tekivät minusta kirjailijan

Maanantai 26.6.2017 klo 14.32

Olen huomannut monen muun ammatikseen kirjoittavan ihmisen lailla, että kävelylenkki työnteon välissä virkistää paitsi ruumista, myös aivoja. Paras tulos ei aina synny istumalla sinnikkäästi koneella. Tarvitaan niitä taukoja, jolloin aivot saavat rullata vapaasti.

Tänä aamuna pohdin tuolla happihypyllä niitä kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Monet ovat vaipuneet unholaan. Moni kirja palaa mieleen, kun jokin asia tai tapahtuma niistä muistuttaa. Ne kaikkein tärkeimmät kirjat muistan varmasti aina.

Seitsemän vuoden iässä luin läpi Raamatun. Miksi? Kas, kun kaikki muu kodistani löytynyt kirjallinen materiaali oli siihen mennessä jo luettu. Lukukokemus oli ilmeisen vahva: muistan vieläkin monia tuon ison kirjan sananlaskuja ja muita hienoja lauseita ulkoa. Niitä olen hyödyntänyt muun muassa Sudenmaa-sarjassani. Onhan sen päähenkilö, rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa rovastin poika.

Kellopeliappelsiini, Anthony Burgessin vuonna 1962 ilmestynyt kelpo romaani opetti minulle, ettei romaanin kielen tarvitse olla lineaarista ja jäykkää, jotta se pystyy kertomaan tarinansa. Tuo kirja on silkkaa kielen ilotulitusta - silti nautittavaa ja aidosti erilaista.

Joseph Hellerin Catch-22 on suosikkiromaanini. Kirjalla on selkeä teema: ihmisen elämässä tulee aina vastaan sääntö, joka korvaa edellisen säännön. Tämä sääntö, Catch-22 elää koko ajan mukana romaanissa, mutta ei tee sitä päälleliimatun oloisesti. Kirjan olen lukenut lukemattomia kertoja, mutta en vieläkään tajua miten Heller pystyi pitämään kasassa lähes parinkymmenen henkilötarinan eepoksen.

Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun nousi ehkä yllättäenkin metsälenkilläni mieleen vahvana lukukokemuksena. Kyllä, se oli tajunnan räjäyttävä lukukokemus nuorelle miehelle. Sen jäljet näkyvät vahvana vaikkapa ensi syksynä ilmestyvässä ensimmäisessä lastenromaanissani Isän luokse.

Menkää lenkille, ihmiset. Tajunta laajenee.

Tällä viikolla istutin oman Suomi 100 vuotta -juhlametsikköni

Perjantai 2.6.2017 klo 19.51

Tällä viikolla kuokin ja kylvin kiviseen rinteeseen alun uudelle metsälle.

Edellisen puusukupolven kasvatti alulle Antti Brandt, silloinen metsänomistaja. Brandt, kolmen lapsen isä, kaatui Laatokan Karjalassa lokakuussa 1941.

Hänen laillaan minäkään en tule näkemään näitä puita täyskasvuisina. Metsässä löytää aina mittasuhteita turhille hörhellyksilleen ja kiireilleen.

Miksi murhan viihdekäyttöä ei kriminalisoida?

Sunnuntai 16.4.2017 klo 13.11

Läheisen ihmisen väkivaltainen kuolema ei ole hauska asia silloin, kun se sattuu omalle kohdalle. Silti me katsomme, luemme ja kuuntelemme pelkästään yhden vuoden aikana vähintäänkin satoja murhia, surmia ja tappoja televisiosta, elokuvista, Internetistä ja kirjoista. Jotkut sanovat sitä viihteeksi. Sanovat jopa pitävänsä siitä.

Miksi ihmeessä? Jännityksen vuoksiko? Vai siksi, että fiktiivisiin murhiin liittyy usein arvoitus, joka kiehtoo? Vai tyydyttävätkö nuo väkivallan teot omaa väkivallan tarvettamme, jota emme voi järjestäytyneessä yhteiskunnassa purkaa luonnollisesti?

Toisen ihmisen kohteleminen kaltoin toimii ajurina monessa hienosti tehdyssä tarinassa. Myönnän, syyllistyn itsekin kirjoittajana tuohon samaan asiaan.

Silti sitä on joskus syytä ihmetellä.

Isän luokse, ensimmäinen lastenromaanini ilmestyy elokuussa

Tiistai 11.4.2017 klo 14.40

Trump voi olla parasta mitä medialle on pitkään aikaan tapahtunut

Maanantai 27.2.2017 klo 7.53

Yhdysvaltain tuore presidentti Donald Trump näyttää katkaisseen välinsä osaan oman maansa suurimmista valtamedioista. Myös muut isot mediatalot, kuten brittien BBC saavat osansa. Asiaa kauhistellaan sekä sosiaalisessa että kaupallisessa mediassa. Sananvapauden ja tiedotusvälineiden vallan vahtikoira-statuksen pelätään olevan vaarassa.

Minä näen tapaus Trumpissa tiedotusvälineille myös suuren mahdollisuuden korostaa omaa merkitystään yhteiskunnassa. Omaa tekemistä on mietittävä kriittisesti: mihin vedetään rajat siinä, kun toimittaja laukoo suorassa televisiolähetyksessä tai valtalehden kolumnissaan omia mielipiteitään yleisinä totuuksina?

Entä onko televisiouutisten toimittajaketjutus (toimittaja haastattelee toista toimittajaa asiassa, johon olisi parempiakin ulkopuolisia asiantuntijoita tarjolla) viety jo liian pitkälle? Kuinka paljon lehtitalojen yhä yleistyvä tapa ostaa toisiltaan toimituksellista aineistoa ja sen yhteistuotanto kaventavat sitä moniäänisyyttä, josta tavallinen lukija - toivottavasti - muodostaa oman käsityksensä asioista?

Kuinka median yhä kiristyvä avustajakäytäntö, jossa avustajalta halutaan kaikki tämän tuottamaan juttusisältöön liittyvät oikeudet yhä pienempää korvausta vastaan vaikuttaa siihen, että ne yhteiskunnan äärilaidoiltakin tulevat heikot signaalit muutoksista pääsevät esille?

Trumpin esikunnan markkinoima "vaihtoehtoinen todellisuus" voi hyvinkin olla jo piilevä käytäntö osassa tiedotusvälineiden toimintaa ilman, että me edes tajuamme sitä. Voi hyvinkin olla, että me mediasta elävät vielä jonakin päivänä  kiitämme tätä Valkoiseen taloon muuttanutta miestä, joka herätti meidät tuottamaan parempaa uutisvirtaa. Sellaista, joka ei perustu totuuteen vaan todellisuuteen.

Tunteisiin vetoava tarina ei aina toimi uutisjutussa

Perjantai 10.2.2017 klo 15.17

Viime aikoina olen miettinyt paljon tarinankäytön merkitystä lehtiartikkelien laatimisessa. Ikiaikaisen tarinan hyödyntämistä näkee yhä enemmän aivan tavallisen uutispäivän sanomalehdessä: uutisjutussa on sankari, pahis, sankarin kokemia vastoinkäymisiä ja lopulta niiden jälkeinen onnellinen loppu.

Ongelmaksi voi tulla, että toimittajan harrastama maalailu voi peittää alleen pääasian jonka pitäisi olla uutinen ja jutun kärki. Toinen ongelma voi olla se, että kun tarina kerrotaan vain yhden ihmisen näkökulmasta, vain siitä tulee ehdoton totuus. Muita näkökulmia ei samaan asiaan tuoda esille.

Vähän samasta asiasta kirjoittaa Janne Arola tänään ilmestyneessä Journalistissa:

"Erityisesti näinä aikoina, kun valtamedia pyrkii kiivaasti erottautumaan valemedioista ja propagandasivustoista, faktojen paikkansapitävyyden varmistamisen pitäisi olla ensisijaisen tärkeää. Viime aikojen ilmiö on kuitenkin se, että yksittäisten ihmisten kokemuksia nostetaan tasaveroisiksi asiantuntijatiedon rinnalle. Mediassa näkee säännöllisesti tarinallisia juttuja sairaudesta tai muusta vaikeasta elämäntilanteesta selviytyneistä ihmisistä. Usein lähteenä ovat vain haastateltavat itse, eikä heidän taustojaan tai sanomisiaan ole tarkistettu muualta."

Yhdyn täysin Janne Arolan näkemykseen. Jos ja kun isolla pensselillä halutaan maalata ihmisen mielikuviin vetoavaa tarinaa, ei silti pidä tinkiä faktojen tarkistamisesta aina kun se on mahdollista - vaikkakin se mikä on totuus, on joskus pahuksen vaikeaa kaivaa esille.

La maison de vos rêves - first crime story about ISO-standards ever?

Torstai 15.12.2016 klo 10.25

For me as a writer it is always a pleasure to read all kinds of thoughts about my books. Both positive and negative ones. If someones finds something to say about the book, there has to be something that touched reader.

This writing of french blogger about my novel La maison de vos rêves (came out in France this year) made me happy. She wondered, if this book is the first crime story ever concerning standardization on an organisation and satisfied clients. She also wrote, that every one working at marketing and with customers should read this book.

I must admit, I'm pleased. Big theme of this book for me was that how difficult it is for us unrationalized human beings to get involved in to rationalized organisations. Many times it hurts, when this happens.

This french blogger couldn't know, that I read a lot about ISO 9001- and ISO 14001-standards before I started to write. She couldn't know my meaning. She made it all by herself.

So, I think I made it :)

Protestiääni on demokratian syöpä

Tiistai 11.10.2016 klo 15.57

Parhaillaan Yhdysvalloissa käydään presidentinvaaleja. Ainakin suomalaisia medioita seuraamalla saa sen käsityksen, että suuri osa äänestäjistä tulee valitsemaan uurnilla sen ehdokkaan jota he inhoavat vähemmän. He antavat protestiäänen.

Meillä Suomessakin on kokemusta protestiäänillä päättäjiksi valituista henkilöistä. Demokratian lähtöolettamuksiin kuuluu, että äänestäjä piirtää paperiin sen henkilön numeron, jonka hän haluaa ajamaan omia asioitaan vallan isoissa kamareissa.

Mitä tapahtuu kun heikko, vähäväkinen ja itsensä voimattomaksi tai raivostuneeksi tunteva ihminen antaa protestiäänen? Jos noita ääniä kertyy tarpeeksi, saamme päättäjiksi ihmisiä joilla ei välttämättä ole siihen virkaan edellytyksiä. He voivat olla ihan fiksuja, hyviä esiintyjiä, taitavia nostamaan esiin epäkohtia, ihmisiä jotka osaavat huutaa niin että se kuullaan.

Silti... luulen että päättäjiksi tarvittaisiin enemmän kissoja. Heitä, joita ei pelkkä kiitos elätä. Eikä silittäminen myötäkarvaan ole niin tärkeä asia, kuin mahdollisimman monen kannalta oikeanlaiset päätökset.

Psykologista kurjuutta ja rivoja käyttäytymismalleja, huumorilla - Bruno Moulary blogissaan romaanistani La maison de vos rêves

Maanantai 19.9.2016 klo 9.06

Kirjailijasta on kiva löytää lehdistä ja netistä sellaisia arvioita kirjastaan, jotka osuivat hänen omasta mielestään lähelle sitä mitä hän on yrittänyt teoksessaan tavoittaa.

Romaanini La maison de vos rêves (Kuolleita unelmia, Myllylahti 2010) ilmestyi Ranskassa toukokuussa. Bruno Moulary arvioi kirjaa blogissaan Le Coin de la limule 2. syyskuuta. Vapaasti käännettynä näin:

"Martti Linnan kriittinen, humoristinen kerronta löytää sivistyneen maailman takaa psykologista kurjuutta ja rivoja käyttäytymismalleja."
Ei kauas heitä alkuperäisestä teemastani. Kirjailija kiittää ja kumartaa.

-----

For me as a writer it is a pleasure to find that kind of critics concerning my books that I can say yes, that's the way it is.

Mr Bruno Moulary writes in his blog 2nd September about my french translation of Kuolleita unelmia (Dead dreams, 2010), that was published in France last june:

"Martti Linna's critical but humorous way of telling a story takes us to see psychological misery and cruel behaviour pattern behind civilized world."

Thank You! That is very close to that, that I tried to write.

Kotimainen dekkari keskusteluttaa netissä

Maanantai 12.9.2016 klo 7.37

Aina välillä joku laittaa netin keskustelupalstoilla liikkeelle keskustelun suomalaisesta kirjallisuudesta. Ihan hyvä niin. Paljon turhemmistakin asioista bittikohtaamisissa keskustellaan.

Törmäsin Suomi 24:ssä tähän nimimerkki poirotvallanderin liikkeelle laskemaan keskusteluun suomalaisen dekkarin tasosta ja laadusta verrattuna ulkomailla julkaistaviin dekkareihin. Mielenkiintoista mielipiteenvaihtoa, näin kirjailijan kannalta. Niin on monta mieltä kuin on miestä ja naistakin. Niin kuin pitää ollakin, kun kirjoista puhutaan.

Oma uskoni on, että Suomessa julkaistaan vuosittain montakin sellaista teosta, jotka laadultaan kuuluisivat käännöskirjojen joukkoon isoillakin kielialueilla. On niin monesta esteen ylityksestä kiinni se, pääsevätkö ne sinne vai ei. Useimmiten eivät pääse, eikä niitä noteerata kunnolla edes Suomessa.

Mauri Sariola nostetaan ansaitusti aina esiin, kun puhutaan suomalaisen dekkarin jatkumosta. Nimimerkki Dekkaritutkija kyselee ketjussa, mitä samanlaista minun Sudenmaa-kirjoissani on verrattuna Sariolan Susikoskiin. Hän nostaa esille suomalaisen elämänmuodon ja maaseudun kuvaukset.

Vertaus tuntui tuolta osin hyvältä lukea. Juuri noita asioita ajattelin, kun lähdin kirjoittamaan Ahventen valtakunnan myötä suomalaisen näköistä dekkaria. Jossain alitajunnassa Sariola kenties kummitteli, kun arvoisa rikosylikonstaapelini muuttui kirjoittamisen aikana alkuperäisestä Reijo Hurtanmaasta Sudenmaaksi.

Suomalaisuudessa on yhä paljon mistä ammentaa maailmalle. Toivottavasti saan jatkaa sitä työtä.

Minuus, kirjailija ja sosiaalinen media

Perjantai 12.8.2016 klo 8.14

Osallistun sosiaaliseen mediaan tämän blogin lisäksi Facebookissa, naamakirjaksi ja sontaluukuksikin haukutussa oman elämänsä jakelujärjestelmässä. Ei siellä ole pakko olla, mutta kirjailijuuden kaltaista julkista työtä tekevälle se on suotavaa. Jotakuta voi kiinnostaa, millainen ihminen on hänen lukemansa kirjan tekijä. Kirjailijaa saatetaan jopa pyytää Facebook-kaveriksi, mikä yleensä tarkoittaa jonkinasteista yhteyttä.

Se, miten kirjailija Facebookissa on ja miten hän sitä käyttää näkyy vaihtelevan persoonan mukaan. Osa kirjoittaa lyhyitä kommentteja kirjoittamisprosessinsa nykytilasta, ja markkinoi kirjojaan ja muita töitään. Osa laittaa naamakirjaan kuvia, niitä kuuluisia selfie-otoksia itsestään erilaisissa paikoissa. Jotkut ovat naamakirjassa aivan hiljaa, eivät koskaan kommentoi mitään eivätkä tykkää mistään.

Mietin itse koko ajan naamakirjan olemusta. Ystävien kanssa on kiva seurustella sitäkin kautta, kuulla mitä heille kuuluu. Entä ammatillisesti? Olen päättänyt, että nostan linkityksin ja muilla keinoin esille sellaisia asioita, jotka ovat omille elämänarvoilleni läheisiä. Tylsää, ehkä. Mutta naamakirjahan on perimmiltään jonkinlaista jakamista? Ainakin niin toivon.

Viimeksi linkitin naamakirjan sivuille tietoa tulossa olevasta puiden halaamisviikosta. Lähiympäristön arvostamiseksi tehtävä työ on niin arvokasta, että uhraan sille mielelläni pienen sähköisen paikan omasta keinotodellisuudestani. Ehkä joku huomaa jutun sieltä, menee ja halaa puuta oikeassa elämässä.

Ja myönnän. Sosiaalinen media on minullekin keino markkinoida omia kirjojani. Keinotodellisuudessa jokainen pitää itseään esillä saadakseen siitä jotakin.