Sovinismista ja teini-ikäisistä horoista

Tiistai 18.10.2011 klo 6.58

Sattuva, ajatuksia herättävä kolumni on vaikea kirjoitettava. Emilia Kukkala onnistui kirjoittamaan sellaisen Uuden Suomen Puheenvuorossa 12.10.2011. Kukkalan kolumni käsittelee sitä sovinismia, joka kohdistuu länsimaisessa yhteiskunnassa teini-ikäisiin tyttöihin.

Aikana, jolloin ulkoinen kauneus menee ihanteena ylitse kaiken muun, ja seksi ilman rakkautta on asia joka myy on nuoren tytön vaikeaa kasvaa aikuiseksi naiseksi. Kasvot, takapuoli, rinnat... kaikki on arvioinnin kohteena, arvioijana vastakkaisen sukupuolen edustajat iästä, koulutustaustasta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Sovinismille on helppoa hörähdellä, sille että keski-ikäinen mies katsoo oikeudekseen läpsäistä kaunista ja nuorta tyttöä ohimennessään takapuolelle. Yhdeksän kymmenestä läsnäolijasta hörähtää, tai ainakin hymyilee. Miksi?

Kuvitellaanpa tapahtuma toisin päin: jos fyysisen, ilman lupaa ja syvempää tunnetta vailla olevan kosketuksen kohteena olisikin tuo mies, ja läpsäisijänä tuo nuori kaunis tyttö.

Hörähtäisimmekö? Vai saisiko tuo tyttö silmissämme tietynlaisen statuksen?

Mieheen koskettajana tuo pieni hetki ei jätä minkäänlaista jälkeä mielissämme. Mutta kosketetun, tuon nuoren tytön mieleen se pieni hetki voi jättää lähtemättömän jäljen.

Kirjailijan ego ja naama kirjan liepeessä

Tiistai 4.10.2011 klo 6.49

Viikonloppuna otatin promokuvia itsestäni ensi keväänä ilmestyvän seuraavan romaanini markkinointia varten. Romaanin tulee julkaisemaan Karisto, hyvä perinteikäs 110-vuotias hämeenlinnalaisyritys. Mukavaa saada nimensä Kariston kirjailijalistalle, jolta löytyy Eino Leinon kaltaisia suuruuksia.

Kirjailijan kuvan kirjan etuliepeessä pitäisi kai erottaa hänet kaikista muista kirjailijoista - noin markkinoinnin näkökulmasta. Se ei taida ihan onnistua meikäläisellä: ilman rillejä muistutan näköjään pahasti Hannu Raittilaa, ja niiden kanssa kuulemma Kari Hotakaista. Mikäpä siinä, erinomaisia kirjailijoita molemmat.

Tiedän, että kirjailijapiireissä vähän hymähdellään sille että kirjoja, noita ajatusten pyhäkköjä myydään niiden kirjoittajien naamakuvilla. Monelle oman itsen tuominen esiin kirjoittamansa teoksen takaa on vaikeaa.

Mutta siihen on kai vain totuttava, tähän kaiken personoitumiseen yhteiskunnassa. Lukija haluaa kenties tietää, minkä näköinen ihminen on juuri tämän tarinan takana. Kenties sillä on jotakin vaikutusta lukukokemukseen?

En ymmärrä mediamaksun logiikkaa

Tiistai 27.9.2011 klo 11.27

Yleisradion, tuon yhden maamme merkittävimmän viestintäorganisaation tuleva rahoitus on saamassa farssin piirteitä. Mikä surullisinta, erittäin epätasa-arvoisen farssin.

Asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru jättää näinä aikoina Ylen rahoituksen eduskuntaryhmien ratkaistavaksi. Päätös syntynee asiassa vielä tänä syksynä, ja pöydällä on useampiakin vaihtoehtoja.

Yksi noista vaihtoehdoista on kotitalouskohtaisen mediamaksun käyttöönotto. Riippumatta siitä, onko kysymyksessä yhden tai useamman henkilön kotitalous, ja riippumatta siitä mitkä ovat kotitalouden käytettävissä olevat tulot jokainen kotitalous osallistuisi omilla pakollisilla roposillaan Yleisradion rahoitukseen. Riippumatta siitä, käytetäänkö kotitaloudessa Yleisradion - sinällään mielestäni laadukkaita - palveluita.

Ajatus on törkeä ajatellen pienituloisia lähimmäisiämme, ja sotii hyvinvointivaltion yhteisvastuun periaatteita vastaan. Eikö nämä asiat tule hoitaa, ja kustannukset tasata progressiivisen verotuksen keinoin valtion budjetin kautta?

Kapitalismi sekä miehen ja naisen välinen rakkaus eivät sovi yhteen

Perjantai 16.9.2011 klo 6.45

Otsikon mukaisen väitteen esittää amerikkalainen sosiologi Dean MacCannell Soile Veijolan ja Eeva Jokisen kirjassa Voiko naista rakastaa? (WSOY 2001). MacCannel näkee kapitalismin tarvitsevan heteroseksuaalista ihmissuhdetta vain ihmissuvun jatkamiseen.

Muuten miehen ja naisen välinen suhde on on täysin puhtaalle kapitalismille vaarallinen: se johtaa väestönkasvuun, mikä taas vähentää jaossa olevaa varallisuutta per pää. Parasta rakkautta rahatalouden kannalta olisikin miesten välinen homoseksuaalisuus, josta jälkeläisiä ei synny.

Missä puhtaaksi viljellyssä kapitalismissa olisi naisen paikka? Ei oikeastaan missään. Hänet voitaisiin korvata markkinoilta ostettavilla kodinkoneilla, ruoalla ja seuralaispalveluilla. Palvelujen ostaminen olisi miehelle edullisempaa kuin kokonaisen naisen elättäminen, ja pääomien arvonlisäys olisi suurempi kuin kahden ihmisen tekemissä kotitöissä.

Karu visio tulevaisuudesta... vai olemmeko jo menossa sitä kohti? Soile Veijolalta ja Eeva Jokiselta ajatuksia herättävä kirja miehen ja naisen suhteesta. Suosittelen.

J.D. Salinger, vaiennut ja vaiennettu kirjailija

Tiistai 13.9.2011 klo 6.37

Luin loppuun Kenneth Slawenskin teoksen J.D. Salinger - Kirjailijan elämä. Paksu opus kuin mikä, mutta samalla monipuolinen esittely J.D. Salingerista (1912-2010), yhdestä amerikkalaisen kirjallisuuden suurista ikoneista.

Olen lukenut Salingerin pääteoksena pidetyn Siepparin ruispellossa (1951). Teos ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta ymmärrän kyllä miksi se vetoaa amerikkalaisiin lukijoihin. Tarinaa irrallaan omassa elämässään ajelehtivasta Holden Caulfieldista voi ehkä pitää amerikkalaisen unelman kääntöpuolena.

J.D. Salinger tunnetaan siitä, että 1960-luvun jälkeen hän ei enää julkaissut yhtään teosta. Ei, vaikka kustantajiksi halukkaita ei teoksilta olisi puuttunut. Samalla kun kirjailijan hiljaisuus jatkui, kasvoi myytti hänen erakoitumisestaan ja siitä suuresta romaanista, jota hän ehkä oli kirjoittamassa. Ja jota ei koskaan julkaistu. Tarina kirjailijasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen teoksensa.

Ehkä Salinger koki, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa. Että kaikki tärkeä oli jo sanottu. Kunnioitettava päätös, jota amerikkalaista nopeaa unelmaansa elävät aikalaiset eivät tajunneet.

Klassisen tarinan henkilöhahmot tänään

Maanantai 5.9.2011 klo 8.01

On aika päivittää Aristoteleen Runousopista tutut klassisen tarinan sankarihahmot - nuo tärkeät henkilöt, joiden kautta melkein jokainen lehtijuttu, kirja, elokuva, kuunnelma jne. luo elämyksiä kokijalleen.

Sankarin viitan nykykantajan valinta tuottaa vaikeuksia. Timo Soinin suurin jytkyhuuma on ainakin toistaiseksi takana, eikä Mikael Granlundin ilmaveivikään enää jaksa lämmittää. Olisiko sankari siis kuuden puolueen sixpäck-hallituksensa koossapysymisen kanssa ankarasti kamppaileva Jyrki Katainen? Päädyn kuitenkin urheilijaan, juuri FC Schalkeen siirtyneeseen Teemu Pukkiin.

Sankarin auttajan roolia, eli Han Solon paikkaa tarjoaisin ehkä tällä hetkellä Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentajalle Mixu Paatelaiselle. Hänen on kasvatettava Pukin kaltaisista nuorista pelaajista uusi joukkue, ja saatava samalla Mika Väyrysen ja Mikael Forssellin kaltaiset vanhat jyrät näyttämään niin hyviltä, että he löytävät uudet ammattilaisjoukkueet itselleen.

Viisaaksi vanhukseksi, nykyajan Yodan rooliin on tarjolla useampiakin ehdokkaita. Sekä Sauli Niinistö, Paavo Lipponen että Paavo Väyrynen ovat kaikki ilmoittautuneet tavoittelemaan tasavallan presidentin istuinta. Näistä kolmesta viimeksi mainittu tuntuu monen mielestä sopivan myös tarinan pahikseksi - ainakin, jos asiaa kysellään Keskustan omista riveista.

Pahikseksi - eli sankarin varjoksi - on ehdolla Väyrysen lisäksi vahvimmin valtiovarainministeri Jutta Urpilainen. Hänen vakuusvaatimuksensa EU:n kriisimaiden lisälainoittamiselle näkyy jo nyt siinä, että moni pitää häntä tämän yhteisen EU-purtemme pahimpana keikuttajana.

Harmi, ettei Anneli Jäätteenmäki lähtenyt mukaan presidenttikisaan! Hänestä olisimme saaneet kiinnostavan varjon ainakin Paavo Lipposelle. Lisäksi arkkipahiksen roolista kilpailee tuore kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, joka tuntuu valitsevan saamistaan menokutsuista aina sen väärän - eli jonkin muun kuin sen, mitä kulttuuriväki haluaa.

Maistiainen kirjasta, ole hyvä

Lauantai 13.8.2011

Elisan e-kirjakaupasta näkyy löytyvän netissä luettavissa oleva näyte viime keväänä ilmestyneestä romaanistani Liian iso juttu.

Tällaisten tekstinäytteiden käyttö on yleistynyt muuallakin kuin netissä: ihan tavallisessa kivijalkakirjakaupassa voidaan kävijän kouraan tarjota pieni vihkonen, josta löytyy lyhyt pätkä jostakin vasta ilmestyneestä hittikirjasta.

Mikäpä siinä. Ehkä tällaiset maistiaiset saavat jotkut lukijoista löytämään itselleen mieleistä luettavaa. Ainakin meille kirjoittajille se korostaa tarinan vetävän aloituksen merkitystä.

Kas kun tuo näytepala taidetaan yleensä ottaa niistä kirjan ensimmäisistä sivuista.

Pentinkulmasta, kirjallisuudesta ja yhteiskuntakritiikistä

Maanantai 8.8.2011 klo 7.36

Urjalan Pentinkulmalla, Väinö Linnan synnyinseudulla on vietetty taas elokuussa Pentinkulman päiviä. Kysymyksessä on hieno ja arvokas perinne. Itselläni oli kunnia osallistua tapahtuman yhteydessä vuosittain järjestettävään esikoiskirjailijakoulutukseen vuonna 2006.

Kirjoituspöydän siivous toi nenän alle muistiinpanoni tutkija Jussi Ojansuun tuossa koulutuksessa pitämästä puheenvuorosta kritiikistä ja sen olemuksesta. Tuolloin - viisi vuotta sitten - Ojansuu oli sitä mieltä, että suomalaisten lukijoiden ominaispiirre on realistinen lukutapa: lukijat odottavat, että kirjallisuudesta löytyy vastauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Totta on, että sanapari yhteiskunnallinen kritiikki mainitaan usein varsinkin silloin, kun puhutaan proosasta ja sen kirjoittamisesta. Luulen, että sanaparin tarkkaa sisältöä ei useinkaan tarkkaan mietitä.

Itsestäni näyttää siltä, että virta käy kritiikeissä muodon arvioimisen suuntaan: miten kirjoittaja onnistuu henkilökuvauksessa, tarinan jännitteen ylläpidossa ja niin edelleen. Rikoskirjallisuudesta havainnoidaan sitä, onko se murha siellä vai ei. Jos on, niin hyvä.

Vähemmän kritiikeissä puhutaan siitä, millaisia asioita kirjoittaja on nostanut/on yrittänyt nostaa esille. Tarinaa ei verrata niihin tarinoihin, joissa joku muu on yrittänyt antaa yhteiskunnalliselle epäkohdalle kasvoja ja ääntä.

Siltä se ainakin minusta näyttää. Valitettavasti.

Monikulttuurisuus - mitä se on?

Sunnuntai 31.7.2011 klo 17.18

Norjan terroriteot nostivat keskusteluun uuden muotisanan, monikulttuurisuuden. Esimerkiksi perussuomalainen kansanedustaja James Hirvisaari on ilmaissut nettikirjoituksissaan kantanaan, että monikulttuurisuudella ei tehdä Suomessa yhtään mitään. Mitähän monikulttuurisuus mahtaa tarkoittaa?

Suomi - tuo pieni, sitkeä ja urhea maa - on aina ollut pienuutensa johdosta erilaisten invaasioiden kohde. Pääoma ja uudet ajatukset ovat tulleet tänne pääosin jostakin muualta. Tätä maata on polkenut niin ruotsalainen, venäläinen kuin saksalainen ja englantilainen sotilassaapas. Kalifornialaista monikulttuurisuutta tulee töllöstä joka ilta tuutin täydeltä. Kun pörssi heilahtaa Wall Streetillä, se tuntuu täällä saakka.

Yhden määritelmän mukaan monikulttuurisuus tarkoittaa erilaisten kulttuurien vuorovaikutusta. Em. syistä olemme saaneet "nauttia" monikulttuurisuuden seurauksista jo vuosisatojen ajan. Siinä ei siis ole mitään uutta.

Sen sijaan siinä on, että sana monikulttuurisuus yhdistetään tällä hetkellä vain islamiin ja sitä tunnustaviin ihmisiin. Varsinkin heihin, jotka muuttavat/haluavat muuttaa tähän maahan.

Onko oikein leimata yksi sana negatiivikseksi vain yhden, maailman suurimpiin uskontoihin kuuluvan aatteen takia? Ja onko oikein leimata monikulttuurisuuden vastustajat ja kannattajat sen perusteella omiksi vstustajikseen mitä yksi, ilmeisen häiriintynyt ihminen teki Norjassa?

Minusta ei ole. Erilaisten kulttuurien kohtaamiseen liittyy aina vaikeuksia. On turha väittää muuta. Toisaalta, pienen kansan ainoa mahdollisuus selvitä tulevaisuudessa on siinä, että meiltä löytyy ymmärrystä erilaisista kulttuureista tulevia ihmisiä kohtaan.

Eräs viime vuosisadalla elänyt "suuri" valtiomies tuli kutsuneeksi vuonna 1944 Suomea kirppuvaltioksi, kun maamme johdon oli pakko kääntää politiikkansa suuntaa. Ehkä nytkin tarvittaisiin sitä poliittista johtajuutta. Onko Suomi suvaitsevainen ja monia kulttuureja ymmärtävä maa - vai ymmärrämmekö me itsemme samalla hengiltä?

Äärikristillisyyden ja tappamisen syy-yhteyksistä

Maanantai 25.7.2011 klo 7.27

Norjassa kymmeniä ihmisiä surmannutta A.B. Breivikiä on kutsuttu mediassa tapahtuman jälkeen äärikristityksi. Äärikristillisen elämänkatsomuksen on katsottu olleen yksi hänen tekonsa motiiveista. Toivoisin, että joku avaisi sanonnan, kertoisi mitä sillä tarkoitetaan.

Ihmisiä on tapettu maailman sivu uskonsodissa, ja valitettavasti niin tehdään edelleen. Siitäkin huolimatta, että melkein kaikissa suurissa uskonnoissa ja filosofioissa on kirjattu ylös se sama ajatus, joka löytyy Raamatun Vuorisaarnasta: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Brahmalaisuuden suuriin kirjoihin lause on kirjattu  näin: Älä tee toiselle sellaista, joka aiheuttaa sinulle itsellesi tehtynä tuskaa. Buddhan pyhät kirjat sanovat saman seuraavasti: Älä aiheuta toiselle sellaista kipua, jota et itsekään halua kokea. Ja juutalaistenkin teksteissä asia sanotaan suoraan: Älkää tehkö mitään sellaista kanssaihmisillenne, jota ette halua tehtävän itsellenne.

Kaikissa noissa kirjoituksissa tuo melkein sama lause on kirjattu hyvin keskeiselle paikalle. Siksi äärikristillisyys, ääri-islamilaisuus tai mikä muu ääri- tahansa kuulostaa hyvin huonolta motiivilta surmata toista ihmistä.

Vai onko kysymys pohjimmiltaan siitä, että me haluamme - tai osa meistä haluaa - aiheuttaa itselleen tiedostamattaan tuskaa, ja on siksi valmis aiheuttamaan sitä myös toisille?

Scifi ja fantasia kertovat myös tästä päivästä

Perjantai 22.7.2011 klo 10.43

Kustannusosakeyhtiö Teoksen järjestämän fantasia- ja scifikirjoituskilpailun tulokset on julkistettu ja voittajat on valittu. Onnea heille, ja muillekin kirjoituskilpailuun käsikirjoituksillaan osallistuneille.

Jotkut vierastavat scifiä ja fantasiaa sen vuoksi, että näihin lajeihin luokitellut tarinat sijoittuvat usein outoihin ympäristöihin, outoihin yhteiskuntaoloihin tai aikaan, jota ei ole koskaan ollut edes olemassa.

Aivan suotta. Uskon, että jokainen tässä ajassa kirjoitettu teos kertoo - kirjoittajansa tahtoen tai tahtomatta - jotakin syntyajankohdastaan, sen arjesta ja ongelmista. Tai sitten teos peilaa yhteiskunnan muuttumista aikojen saatossa joksikin toiseksi.

Ajatellaan vaikka Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja, joita monikaan lapsi - valitettavasti - ei enää tunne omikseen, kuten vielä minun ikäluokkani lapset tunsivat. Fantasiaksi ne on luokiteltava: puolialaston valkoinen puoliapina heiluu liaanien varassa puusta toiseen, tappaa suuria petoja ja suojelee omaa kuningaskuntaansa. Onhan hän apinain kuningas.

Tiedän, että aikoinaan Tarzaneita lukivat aikuisetkin. Sen ajan englantilaiset aristokraatit eivät nähneet ajatuksessa valkoisen miehen herruudesta, ja mustien ihmisten lapsenkaltaisuudessa mitään kummallista.

Heille se oli sen ajan realismia.

Samuli Parosen pienten sanojen maailma

Sunnuntai 17.7.2011

Sain kunnian puhua kirjailija Samuli Parosen sanojen maailmasta Virolahden kotiseutujuhlassa Klamilassa 17. heinäkuuta.

Ravijoella syntynyt Paronen (1917-1974) muistetaan ehkä parhaiten aforimismikokoelmastaan Maailma on sana. Se ilmestyi postuumisti samana vuonna kun hän kuoli. Kaiken kaikkiaan Paronen ehti julkaista suhteellisen lyhyellä aikavälillä (1964-1974) kymmenen teosta.

Määritelmänsä mukaan aforismi on lyhyessä ja tiiviissä muodossa esitetty ajatus. Ehkä siksi - lyhyytensä vuoksi - Parosen aforismit eivät tunnu vanhentuneilta tänäkään päivänä.

Vai mitä sanotte vaikkapa näistä:

Kaakonkulma-lehden juttu juhlasta ja puheestani siellä (20.7.)

Moni kirjailija vaihtaa syksyllä kustantajaa

Keskiviikko 6.7.2011 klo 7.16

Posti toi erään keskisuuren suomalaiskustantamon julkaisun, jossa kustantamo esittelee ensi syksynä julkaistavia kirjoja. Kirjastossa selasin muiden kustantamoiden vastaavia opuksia.

Kustannusmaailman murros näyttää olevan totta, monen kirjailijan kohdalla. He ovat vaihtamassa kustantamoa, ainakin seuraavan teoksensa osalta. He ovat tarjonneet käsikirjoitustaan jollekin muulle kuin perinteiselle kustantamolleen, siitä on pidetty ja sopimus sen julkaisemisesta on syntynyt. Näin näkyy tehneen moni tunnettu tekijä.

Asiassa voi nähdä sekä hyviä että huonoja puolia: ehkä kirjailija saa tällä tavalla julkaistuksi sellaisen käsikirjoituksensa, johon vakikustantamossa on suhtauduttu nihkeästi. Kysymys voi olla kirjailijan kannalta aivan uudenlaisesta lajityypistä. Toisaalta, kustantamoissa ehkä huomataan, että hyvistä kirjailijasuhteista kannattaa pitää kiinni, niin taloudellisesti kuin muutenkin: jokainen meistä voi äänestää jaloillaan.

Kääntöpuoliakin löytyy. Kirjailijat kilpailevat kustantamoiden julkaisuohjelmia laadittaessa käsikirjoituksillaan. Tätä kilpailua on turha häpeillä ja väittää, ettei sitä ole. Kun jonkun teos julkaistaan, se tarkoittaa että jonkun toisen tärkeä käsikirjoitus saa ei-vastauksen. Se on ikävä asia.

Mutta vastaavasti, kirjailijan - ainakin väliaikaisesti - menettänyt kustantamo voi katsoa peiliin. Ja se joutuu etsimään uutta julkaistavaa - eli niitä kirjailijoita, joilla on se hyvä käsikirjoitus. Vaikkapa sellainen, joka ei jollekin toiselle kelvannut.

Niistähän tässä kaikessa on kysymys.

Ympäristöstä, nykytilasta ja tulevaisuudesta

Perjantai 1.7.2011 klo 8.21

Luen parhaillaan ranskalaisen Le Monde Diplomatique -lehden toimituskunnan kirjoittamaa kirjaa Ympäristöatlas (Like 2008) maailman tilasta. Tai oikeastaan tätä kirjaa ei lueta vaan katsellaan: se on täynnä karttoja ja tilastoja.

Kirja antaa lohduttoman kuvan maailman tilasta, ja taustoittaa hyvin monia nykyhetkenkin ongelmia. Meitä ihmisiä on yhteisellä pallolla tällä hetkellä jo yli 6,5 miljardia. Joskus vuoden 2050 paikkeilla määrän arvioidaan tasoittuvan jonnekin 10 miljardin kieppeille. Nousu on huima - ja varsinkin kun ajattelee, että maailmassa on niin paljon nälkää jo nyt.

Monet kotimaisetkin kiistakysymykset asettuvat uuteen valoon, kun niitä katselee ulkoisista tekijöistä käsin. Ympäristöpakolaisia - siis heitä, jotka joutuvat lähtemään kodeistaan sen takia, että tuhoutunut elinympäristö tai liikakansoitus ei anna muita vaihtoehtoja - on maailmassa nyt noin 50 miljoonaa. Vuoteen 2050 mennessä määrä todennäköisesti nelinkertaistuu.

Tuossa valossa suomalainen maahanmuuttokiistely on pieni asia. Tulevaisuudessa ei kysytä, millä perusteilla Suomi valitsee uudet asukkaansa. Kysymys kuuluu, että kuinka yritämme auttaa ympäristöpakolaisia - ja samalla itseämme - jo nyt ja missä se tapahtuu. Vastauksia löytyy sekä läheltä että kaukaa.

Ajatuksia herättävä kirja. Suosittelen.

Aleksis Kiven Jukolan viesti onnellisesti takana

Maanantai 20.6.2011 klo 8.13

Virolahdella viikonvaihteessa juostu ja kävelty Jukolan viesti on viety päätökseensä. Oma sijoitus ja suoritus maastossa tyydyttävät. Kivaa oli.

En tiedä, olisiko Jukolan viestin kaltaista tapahtumaa olemassa ilman Aleksis Kiven suurta romaania. Ei ainakaan sillä nimellä. Metsässä tuli mietittyä sitäkin, kuinka paljon herra Kivi vaikutti tahtoen tai tahtomattaan meidän suomalaisten luontosuhteeseen, tapaan kokea metsä. Luulen, että aika paljon, myös tavoilla joita emme tiedosta.

Suunnistus sijoilla ynnä muut muistuttaa aika paljon kirjallisuutta ja sen kokemista. Rastilla kysyt toiselta läähättäjältä, että mikä rasti sinulla on seuraavaksi. Jos numero on sama, otetaan yhteinen suunta ja mennään kimpassa. Yhteisellä taipaleella yritetään pysyä suunnassa, ja otetaan yhdessä kiinni paikkoja kartalta. Jos pudotaan kartalta, niin se tehdään yhdessä. Vähän samalla tavalla kuin kirjailija, ja hänen lukijansa tuntuvat joskus tekevän.

Eivät liikunta - eli asioiden fyysinen kokeminen - ja kirjallisuuden antamat elämykset loppujen lopuksi niin kaukana ole toisistaan.

Minäkuva ja kuinka se toimii

Tiistai 14.6.2011

Näinä aikoina länsimaissa siirrytään kenties lopullisesti me-yhteiskunnista minä-yhteiskuntiin. Nykyaikaa kutsutaan - syystäkin - ajaksi, jossa yhä suurempi osa meistä ajattelee vain itseään ja omaa etuaan.

Luin kokeneiden NLP-kouluttajien Veli-Matti Toivosen ja Marja Koiviston kirjan Minätyö (ai-ai Kustannus, 2011). Ajatuksia herättävä teos minäkuvasta ja siitä, kuinka se toimii. Suosittelen.

Se, mitä ihminen ajattelee itsestään, ja mitä hän tuntee olevansa on yksi iso osa kokonaisuutta nimeltä ihminen. Yhteiskunnassa minä on toisaalta osa tuotantokapasiteettia, työväline ja raaka-aine jota jalostetaan - tai ainakin yritetään jalostaa.

Eli suomeksi sanottuna: siihen, miten jokainen meistä kokee minuutensa yritetään vaikuttaa. Se, miten minä näen itseni voi olla jollekulle arvokasta ja tutkimisen arvoista.

Pelottava, jos kohta kiinnostava ajatus.

Kirjailija, kriitikko ja yksi suuri kysymys

Tiistai 31.5.2011 klo 7.22

Maaliskuussa ilmestyneen Liian iso juttu -romaanini kritiikkejä ilmestyy pikku hiljaa eri medioissa. Olen koonnut sähköisessä muodossa julkaistuja, omia kirjojani koskevia kritiikkejä tänne.

Yksi viimeisimmän kirjani lukeneista kriitikoista katsoo kirjani sisältävän jonkin verran tyhjäkäyntiä. Toinen pohtii, onko kirjan teema liian iso alle 300-sivuisessa romaanissa käsiteltäväksi. Kolmas on mielissään siitä, että kirjan tarina pystyi yllättämään hänet lopussa. Eli ristiriitoja kritiikkien välillä löytyy, ja siihen olen kirjoittajana tyytyväinen: kukin näistä lukijoista on tehnyt oman puolikkaansa tarinasta, sen puolikkaan päälle jonka olen kirjoittajana pystyttänyt.

Yksituumainen hymistely ja selkään taputtelu kritiikeissä olisi kauhistus. Sehän tarkoittaisi, että olisin luonut tarinan sataprosenttisesti itse, ilman että lukijalla on mahdollisuus tehdä omaa osaansa: kullakin heistä on oikeus nostaa omat teemansa tarinassa esille, jotakin sellaista jota kukin heistä pitää tarinassa tärkeänä.

En usko, että kritiikkien lukeminen on pahasta kirjailijoille. Olen kuullut, että jotkut eivät lue niitä ollenkaan. Toiselta puolen, en usko että kritiikit vaikuttavat tulevaan kirjoittamiseeni: kunkin tarinan on elettävä omilla ehdoillaan. Kaiken takana on kuitenkin se yksi iso kysymys. Miksi?

Ensi keväänä minulta ilmestyy aivan erilainen romaani kuin nämä neljä perättäistä Sudenmaata ovat olleet. Oikeastaan kaikki muuttuu: genre, teemoitus, henkilötyypit - ja kustantaja ja kustannustoimittaja.

Tulee olemaan jännää peilata kriitikkojen suhtautumista muutokseen: kuinka paljon he lukevat uutta tuotantoa suhteessa aikaisempaan tuotantooni - vai pystyvätkö irtautumaan siitä kokonaan? Se on se vaatimus, jonka eteen kirjailija alati joutuu. Tai pääsee, yrittäessään vastata isoon kysymykseen.

Heinäkuussa Sysmän Kirjakyläpäiville

Perjantai 27.5.2011 klo 6.45

Osallistun heinäkuussa (8.-10.7.) Sysmän Kirjakyläpäiville yhdessä Tuukka Sandströmin, toisen haminalaisen kirjailijan ja Idiootti-kustantamon perustajan kanssa. Tarkoitukseni on viettää mukava kesäinen viikonloppu kirjojen parissa, esitellen omia tuotoksiani nykyisille tai mahdollisille lukijoille ja haistellen itselleni uuden kirjallisuustapahtuman ilmapiiriä.

Tähän mennessä olen osallistunut kirjailijanurallani Helsingin, Jyväskylän ja Lahden kirjamessuille sekä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville. Tapahtumissa on eroja. Helsingistä tulee ensimmäisenä mieleen valtava väen tungos ja hälinä. Jyväskylästä hyvin toteutettu messujen sijoittelu, jonka ansiosta ihmisten äänet kuuluvat esiintyjälavoilta. Lahdesta melko pieniin tiloihin sijoitettu, mutta samalla hyvin toimiva tarjonta.

Kuulemani perusteella luulen, että Sysmässä on paljonkin samaa kuin Sastamalassa. Sinne tullaan koskettelemaan kirjoja, katselemaan niitä ja puhumaan niistä. Syntyviä keskusteluja, sammuvia keskustelunavauksia ja käytyjä keskusteluja, jotka jäävät mieleen.

Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on. Stephen Kingin sanoin telepaattista yhteydenpitoa kirjojen välityksellä. Kirjallisuustapahtumassa ollaan käymässä. Ihan niin kuin elämässäkin ollaan.

Vastausten tulkintaa ei voi hallita, Jussi Halla-aho

Sunnuntai 22.5.2011 klo 9.15

Kansanedustajan ja tunnetun blogikirjoittajan Jussi Halla-ahon (ps.) tapa tehdä yhteistyötä median edustajien kanssa ei näköjään miellytä toimittajakuntaa.

Aiheesta on ollut juttua mm. Hesarissa. Aamulehden kanssa kansanedustaja Halla-ahon välit näyttävät menneen täysin poikki, ainakin lehden artikkelin (11.5.) mukaan.

Halla-aholla näkyy olevan tapana pidättäytyä joissakin kysymyksissä suullisista vastauksista. Sen sijaan hän vastaa niihin blogissaan, täsmällisesti ja kantansa perustellen. Äkkipäätä ajatellen tämä tuntuu hyvältä tavalta: vaikuttaja, jonka mielipiteistä ollaan kiinnostuneita ottaa aikaa kantansa muotoilemiseen.

Mutta... vaikuttajilta, ja varsinkin politikoilta on lupa odottaa vastauksia eri tavoin - sekä kasvokkain että kirjallisesti - esitettyihin kysymyksiin. Niihin kysymyksiin on hyvä pystyä vastaamaan heti, ainakin jollakin tasolla. Se auttaa paitsi tiukkojen deadline-aikojen kanssa painivia median edustajia, myös vaikuttajaa itseään: vastaamalla hän osoittaa hallitsevansa sen asian, josta kysytään. Tai sitten tunnustaa ettei hallitse. En tiedä, sekin on hyvä vastaus.

Loppupelissä vastaaminen suullisesti taikka blogitekstissä ei eroa millään tavalla toisesta tavasta. Vastaanottaja tekee molemmissa tapauksissa vastauksen tietosisällöstä oman tulkintansa. Näin tekee sekä toimittaja, että hänen kirjoittamansa artikkelin lukija.

Usein sekä haastateltu ja haastattelun tehnyt toimittaja saavat yllättyä tuosta viimeisestä  tulkinnasta. Sen, josta voi lukea Suomi24:n tai Facebookin keskustelupalstoilta. Varsinkin, jos kyse on ristiriitaisia ajatuksia herättävästä henkilöstä, jollainen Jussi Halla-ahokin näkyy olevan.

Kirja-agentit muuttavat kirjamarkkinoita

Keskiviikko 18.5.2011 klo 10.21

Sattui silmiin amerikkalaisen, menestyksekkään kirja-agentin Andrew Wylien haastattelu Harvard Magazinessa. Linkki löytyy tästä.

Wylie on tehnyt monet asiat toisin kuin suurten kustantamoiden markkinointiosastot. Hän korostaa kustantamon "backlistin", eli kirjailijoiden entisen tuotannon merkitystä suhteessa "frontlistiin", eli kunkin sesongin uutuuskirjasatoon.

Toisaalta Wylie uskoo myös pienten kirjakauppojen ja verkkokirjakaupan tulevaisuuteen, ja ennustaa ketjuuntuneiden kirjakauppojen toiminnan taantuvan. Tällä hetkellä esimerkiksi Suomessa kirjakauppaketjut päättävät hyvin pitkälle sen, mitä kirjoja pidetään esillä.

Wyliellä on monia hyviä ajatuksia ennen kaikkea tekijänoikeuksien tärkeydestä. Siksi tuntuukin käsittämättömältä, että Suomessa näiden aineettomien oikeuksien arvoa ei vielä täysin ymmärretä, saati arvosteta. Kirjailija, joka pystyy tuottamaan 40 vuoden aikana monta tärkeää teosta, voi olla sekä kulttuurisesti että taloudellisesti yhteiskunnalle aivan yhtä tärkeä voimavara kuin sen yhden suuren bestsellerin kirjoittaja.