Seuraava romaani työn alla - ehkä

Maanantai 31.8.2015 klo 7.38

Minulla on hyllyssäni 245 sivun nivaska papereita. Viime keväänä, kaiken muun tohinan ohessa kirjoitin ensimmäistä versiota jostakin tarinan tapaisesta ylös. Liikoja miettimättä, liikoja suunnitelematta, yhtään rajaamatta tai stilisoimatta.

Tällä viikolla otan tuon kesän paikallaan pölyttyneen nivaskan esiin. Aina kun aikaa jää muulta tohinalta, luen raakiletta läpi tehden merkintöjä sivuihin, vetäen sinisiä viivoja lauseiden päälle, kirjaten kysymysmerkkejä ruutupaperivihkoon. Miettien, onko mukana kaikista tärkein kysymys: miksi.

Jos minusta sen jälkeen vielä tuntuu että tuosta raakileesta on johonkin, otan sen oikeasti työn alle: karsin, stilisoin, hankin lisätietoa, poistan. Siitä voi tulla jonakin päivänä romaani. Siitä voi tulla jotakin - tai sitten ei. Silloin eletään vuosia 2016 ja 2017.

Yksikään kustantaja ei ole koskaan tilannut minulta yhtään käsikirjoitusta. Jos olisi kysytty, olisin varmaan saanut muotoiltua tulokkaasta hyvän näköisen tiivistelmän aaneloselle tietäen, ettei lopputulos tule olemaan sen näköinen.

Proosa ei ole vakiomittaista metritavaraa. Onneksi.

Marketteihin tarvitaan lähikirjahyllyjä

Torstai 20.8.2015 klo 13.13

Helsingin Sanomat uutisoi tänään (20.8.) siitä, kuinka yhä suurempi osa kirjallisuudesta myydään marketeissa. Noin viidesosa, eli noin neljä miljoonaa kirjaa kaikkiaan 20 miljoonasta tänä vuonna myytävästä kirjasta löytää ostajansa marketin hyllyltä.

Perinteinen kivijalkakirjakauppa on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta elänyt jo pitkään myymällä enemmän kaikkea muuta kuin kirjoja. Kirjojen nettimyynnissä on omat ongelmansa. Kirja on fyysinen esine. Sitä tekee mieli koskettaa ja katsella ennen ostopäätöstä.

On totta, että pienen kustantamon kirjojen on aivan yhtä vaikea päästä marketin myyntihyllyyn kuin kirjakaupan hyllylle. Marketeissa tavoitellaan massaa, ja silloin puhutaan tunnetuimmista ja eniten myydyistä teoksista ja kirjailijoista. En osaa surra sitä. Pääasia että kirjoja on saatavilla. Pääosan omasta tuotannostani olen julkaissut pienten ja keskisuurten kustantamojen kautta.

Pienet ruuan lähituottajat ovat saaneet jo melko hyvin omia tuotteitaan varten omat hyllymetrinsä markettien ruokaosastoille. Ei siis voi olla mahdoton ajatus, että jonakin päivänä kussakin marketissa on myös hylly lähiseudulla tuotetulle kirjallisuudelle.

Sellaiselle voi olla hyvinkin tilausta tässä alueiden Euroopassa.

Monikulttuurisuudesta ja valkoisesta arjalaisuudesta

Maanantai 3.8.2015 klo 9.26

Olen seurannut surullisena kansanedustaja Olli Immosen (ps) Facebook-kirjoituksista noussutta kohua. Viime viikonloppuna Jyväskylässä pahoinpideltiin toisin ajattelevia ja puhuvia ihmisiä. Vaikka kysymys taitaakin osin olla kesän perinteisestä uutispulasta, en pidä tällaisista tapahtumista.

On helppoa vastustaa yhtä sanaa, sellaista kuin monikulttuurisuus. Sanoja tai kirjoittaja ei ehkä huomaa, että tuo sana pitää eriväristen, ja eri kulttuureista tulevien ihmisten lisäksi sisällään myös esimerkiksi eri tavoin vammaisia ihmisiä. Heillä ei ole vammansa vuoksi mahdollisuutta elää samoin kuin muulla "valtaväestöllä".

Toinen helposti tunnetasolla vastustettava asia ovat pakolaiset ja heidän ottamisensa Suomeen. Kirjoittaja tai sanoja ei ehkä ole huomannut, että sodan tai nälän ajamana on maailmassa eri arvioiden mukaan tällä hetkellä noin 60 miljoonaa pakolaista. Tuo määrä ei minkään suomalaisen puoleen ohjelmakirjauksin, tai edes maan hallitusohjelman kirjauksin pienene mihinkään.

Päin vastoin: sodat eivät näytä loppuvan. Ilmastonmuutos etenee, ja Sahelin alueen kuivuus pahenee. Väestönkasvu on monessa maailmanosassa suurempaa kuin meillä. Ne, jotka lähtevät silloin etsimään parempaa elantoa ovat yleensä nuoria miehiä ja naisia. Niin se oli myös silloin, kun Suomesta lähdettiin suurin joukoin Ruotsiin 1960- ja 70-luvuilla.

Kuvaan 2014 ilmestyneessä romaanissani Niobe kansallissosialistisen aatteen voittoa ja pyrkimystä puhtaasti arjalaiseen yhteiskuntaan. Tutkin tuota kirjaa varten varsinkin Saksaa ja sen 1930-luvun aatemaailmaa.

Johtopäätös: monikulttuurisuutta ei voi tukahduttaa. Mutta siinä voi, ja pitää oppia elämään. Sanonta maassa maan tavalla ei tarkoita yhtään mitään. Ne ovat jo täällä, nuo erilaiset ihmiset. Ovat aina olleet.

Ranskannos elää omaa elämäänsä - Le Royaume des perches is still alive in France

Sunnuntai 26.7.2015 klo 11.19

Vuonna 2013 ranskaksi ilmestynyt romaanini Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) elää ja voi hyvin Ranskassa. Tammikuussa 2015 se ilmestyi siellä pokkarina. Pokkari on näköjään jatkanut kirjani tarinan elinkaarta, se on löytänyt tiensä uusien lukijoiden käsiin.

Tällä viikolla (23.7.) http://www.conseilspolarsdepietro.fr/ -nimisen blogin pitäjä on kommentoinut netissä pienen tarinani hänessä herättämiä ajatuksia. Hän arvioi kirjailijan löytäneen täydellisen tasapainon mustan huumorin ja vinon melankolian välillä. Hänestä kirjassa on suurta surua, mutta myös purevaa huumoria.

Tarina syntyy jokaisesta kirjasta sen kunkin lukijan päässä itsenäisesti. Parhaimmillaan lukija löytää kirjasta juuri sitä mitä etsii ja tarvitsee. Tässä tapauksessa kirjailija kiittää ja on iloinen.

---------

My novel Ahventen valtakunta was published in Finland 2007. It came out in France 2013 on the name Le Royaume des perches. On january 2015 it was published as paperback, too. New readers have found my little story.

This week one of them wrote few words about book here: http://www.conseilspolarsdepietro.fr/. He found a lot of humour, melancholy and sorrow from it. He says that those things are in good balance in my story.

Every reader has a right to make independently decisions concerning every book. Sometimes he/she will found what he/she wants and needs. As a writer I'm very pleased when it happens.

Kreikka-puheessa on paljon paatosta, vähän logosta

Maanantai 13.7.2015 klo 7.50

Kreikan taloustilanne ja siitä käytävät neuvottelut ovat nyt kiihkeässä vaiheessa. Asiaa seurataan mediassa tiukasti. Ainakaan minä en ymmärrä kaikkea lukemaani ja kuulemaani. Yksistään luku 50 miljardia euroa ylittää käsityskyvyn. Se on 500 000 euroa per jokainen suomalainen.

Ehkä siksi suuri osa Kreikka-keskustelusta perustuu tunteisiin. Sanotaanhan, että suuri osa länsimaisesta sivistyksestä on peräisin antiikin Kreikan ajattelijoilta. Ehkäpä velkaneuvottelujakin pitäisi seurata tuon ajan mestariväittelijöiden käyttämän kielen kautta?

Aristoteles näkyy sanoneen, että vaikuttava puhuminen - eli retoriikka - koostuu paatoksesta (pathos), eetoksesta (ethos) ja logoksesta. Lataamalla sanoihinsa paatosta puhuja yrittää vedota kuulijan tunteisiin, jotta hän olisi vastaanottavaisempi sille mitä sanotaan.

Eetos tarkoittaa moraalia ja sitä, missä määrin puhuja saa itsensä kuulostamaan uskottavalta. Logos tarkoittaa järkeä, periaatteita ja todellisuutta.

Ehkä nykypäivän kreikkalaiset ja me muut EU-kansalaiset olemme kukin oman yhteisömme ja kasvatuksemme uhreja noiden kolmen sanan (paatos, eetos ja logos) käytössä ja tulkinnassa. Voiko siitä seurata mitään hyvää, jos toinen yrittää puhua järkeä ja toinen ottaa sen vastaan pelkkänä paatoksena?

Silloin voidaan päätyä vain pathos-sanan yhteen merkitykseen: se kun näkyy tarkoittavan myös jonkin kohteena olemista, kokemista ja kärsimistä.

Lähde: Aristoteles: Retoriikka

Sodan (menetetty) sukupolvi on TV 1:ltä hyvä kesäuusinta

Tiistai 7.7.2015 klo 14.46

TV 1 esitti viime vuonna laadukkaan kolmiosaisen saksalaisen draamasarjan Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, unsere Väter). Se kertoo viiden saksalaisnuoren kautta toisen maailmansodan kurimuksesta vuoden 1941 kesästä kevääseen 1945. Sarja uusitaan tänä kesänä. Ensimmäinen osa tulee tänään. Kiitos!

Noina vuosina miljoonat saksalaiset saivat surmansa itärintamalla, monet heistä Ukrainassa. Nyt noilla samoilla alueilla taistellaan taas. Saksa on - kuten oli myös vuonna 1941 - Euroopan kiistatta vaikutusvaltaisin valtio. Siinä roolissa vain Venäjä pystyy sen ehkä haastamaan. Jos ei muuten, niin yllättävällä käytöksellään.

Laadukasta saksalaissarjaa kannattaa katsoa. Toinen maailmansota on saksalaisille edelleen suuri trauma. Jossakin muualla siitä on tehty suuri isänmaallinen koitos, jolla perustellaan ison maan nykyisiäkin vaatimuksia.

Kaikki nuo kasvit, joita et huomaa ilman kukkia

Tiistai 30.6.2015 klo 7.34

Digikamera on ihmeellinen värkki. Sillä onnistuu kuvaaminen melkein joka kerta. Minä toivon, että tuollaiset kamerat saavat ihmiset kiinnostumaan meitä ympäröivästä luonnosta.

Luonto on nyt täynnä väriä - sellaisetkin kasvit kiinnittävät huomiota joita emme tavallisesti huomaa. Kuten nämä niittynätkelmä, rätvänä ja kangasmaitikka.

Rakkauden pimeä puoli - Kyösti Salovaara Rakkausarvista Dekkariseuran lehdessä

Tiistai 23.6.2015 klo 11.55

Kyösti Salovaaran kritiikki Ruumiin kulttuurissa 2/2015 käsittelee helmikuussa ilmestynyttä Rakkausarpia-romaaniani. Hän nimeää teoksen aiheiksi mustasukkaisuuden ja hullun rakkauden joka päättyy kuolemaan. Ei ollenkaan hullusti nimetty!

Salovaara kysyy kritiikissään hyviä kysymyksiä: Miksi rakkauteen tuntuu aina liittyvän mustasukkaisuus? Miksi pahoinpidelty nainen alistuu miehen käyttäytymiseen? Jatkuuko rakkaus kuolemaan asti, vaikka sen jäljet pelottavat?

Kysymykset ovat hyviä ja vaikeita vastata. Ehkä taide - eritoten kirjallisuus - auttaa meitä tekemään ne näkyviksi ja mahdolliset vastaukset ymmärrettäviksi. Ainakin toivon niin.

Kirjailija kiittää - ei kehuista, vaan siitä että lukija on löytänyt teoksesta itselleen jotakin ajateltavaa.

Dekkarit ovat muutakin kuin kesälukemista

Lauantai 20.6.2015 klo 8.19

Juhannuksen seutu on minulle myös lukemisen aikaa. Parin rauhoittumiselle varatun päivän aikana on hyvä lukea muutama ajatuksia herättävä kirja.

Aloitin lukemalla brittiläisen Victor Canningin vuonna 1987 suomeksi ilmestyneen romaanin Katoamispiste (Kustannus Oy Jalava). Teos luokiteltaneen trilleriksi. Minulle se tarjosi hyvää aivovoimistelua.

Dekkareita pidetään nykyään ennen kaikkea viihdelukemistoina. Olen aina sotinut tätä ajatusta vastaan. Parhaimmillaan hyvä jännityskirjallisuus tarjoaa ajatuksia, ihmis- ja ajankuvaa sekä yhteiskunnallisten epäkohtien pohtimista.

Canning (s. 1911) kuuluu samaan takavuosien menestyneiden brittijännityskirjailijoiden kermaan kuin esimerkiksi Desmond Bagley ja Brian Callison. Nykyisin nuo minun lapsuusvuosikymmenieni hyvät tuttavat on melkein jo unohdettu.

Se on sääli. Bagleyn, Callisonin ja Canningin kirjoissa ei juuri mässäillä verellä eikä roiskeilla. Niiden kieli on kuitenkin kaunista, ja ne vievät lukijansa mielikuvituksen erilaisiin paikkoihin ympäri maailmaa.

Parhaimmillaan niissä on myös hyvä psykologinen ote – lukekaapa vaikka Canningin romaani Murhaaja etsii murhaajaa (Gummerrus 1968) tai Callisonin humoristinen Maltan kaappari (Tammi 1981).

Kirjastoapurahojen uudet jakoperusteet puhuttavat

Sunnuntai 14.6.2015 klo 11.15

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla on keskusteltu viime päivinä kirjailijoille myönnettävien kirjastoapurahojen uudistuneista jakoperusteista. Uuden linjauksen mukaan apurahoja myönnetään vuosittain pienempi lukumäärä, ja ne ovat vastaavasti kooltaan suurempia.

Linjauksessa on sekä hyvää että huonoa. Omassa kommentissani (HS 13.6.) päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Oman kirjailijataipaleeni perusteella näen kirjastoapurahat yhtenä niistä instrumenteista, joilla ruokitaan kirjallisuutemme monimuotoisuutta, paikallisuutta ja uudistumista.

Keskittäminen ei oikein istu siihen kuvioon.

Kaksi hautaa saarella - kuinka lukija muuntaa tarinaa

Perjantai 12.6.2015 klo 8.59

Uusin romaanini alkaa pikkuhiljaa tavoittaa lukijansa kirjakauppojen ja kirjastojen kautta. Kirjastojen nettisivut kertovat, että kirjat liikkuvat uutuushyllyiltä koteihin, sinne olohuoneen sohville ja makuuhuoneiden yöpöydille.

Kirjailija on oman työnsä tehnyt. Oman puolikkaansa tarinasta. Lukijat muuntavat, kääntävät ja rikastuttavat tarinaa omien ajatustensa mukaan. He tekevät siitä täyden tarinan.

Ja niin on hyvä.

Kaksi hautaa saarella - julkistamistilaisuus Haminassa 4.6.

Maanantai 1.6.2015 klo 10.18

Haminassa vietetään nyt erityistä Hamina-viikkoa. Se sattui oivasti uuden romaanini julkaisemisen kannalta: Kaksi hautaa saarella -teoksen julkkareita voidaan viettää yhtenä viikon tapahtumista.

Eli tervetuloa torstaina, 4. kesäkuuta kello 18.15 alkaen Haminan pääkirjaston Kasper-saliin. Romaanini käsittelee fiktion keinoin, siihen faktaa yhdistelemällä niitä traagisia tapahtumia, jotka johtivat Kymenlaaksossakin monin paikoin käsittämättömiin veritekoihin toisia ihmisiä kohtaan keväällä 1918.

Noista ajoista on kulunut melkein sata vuotta. Mutta olemmeko me yhtään viisaampia? Epäilen.

Radiojuttua keväästä 1918, Aleksei Osipovista ja haudoista saarella

Keskiviikko 20.5.2015 klo 10.55

Eilen toimittaja Kirsi Partanen haastatteli minua uuden kirjani tiimoilta Kymenlaakson Radiossa. Juttu on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa.

Kiitos taitavalle haastattelijalle. 300-sivuisessa teoksessa - toivottavasti - on monta särmää joihin tarttua. Seitsemän minuutin tuotosta kuunnellessani vasta oikeastaan tajusin, kuinka isoa aihetta mieleni lähti viitisen vuotta sitten työstämään.

Vajaaksihan se työstö jäi. Niin se aina jää, onneksi. Jää tarinan lukijoillekin jotakin tekemistä.

Myös nainen osaa tappaa: Hitlerin raivottaret on hyytävä kirja

Tiistai 19.5.2015 klo 7.27

Luen parhaillaan Wendy Lowerin kirjoittamaa kirjaa Hitlerin raivottaret (Atena 2014). Se kertoo siitä, kuinka saksalaiset naiset osallistuivat miesten rinnalla natsihallinnon tekemiin julmuuksiin Itä-Euroopassa.

Sodan aikana natsi-Saksa lähetti satojatuhansia naisia eri puolille valloittamaansa Eurooppaa eri tehtäviin. Tarvittiin sihteereitä, sairaanhoitajia ja muita pieniä ihmisiä hoitamaan kaikkia niitä töitä, joita suuren uuden alamaisjoukon hallitseminen vaati. Pahimmillaan naiset osallistuivat keskitysleireillä vartijatehtäviin miesten rinnalla.

Lower on tehnyt suuren työn kerätessään taustatietoa eräistä näistä naisista, joista useat painoivat itse liipaisinta. Tekojensa tekohetkellä he olivat nuoria ihmisiä. Takanaan heillä oli kuitenkin jo vuosikausien systemaattinen aivopesu julman diktatuurin koneistossa.

He tunsivat tekevänsä oikein - se ilmenee monta kertaa kirjan sivuilta. Noista ajoista on jo yli 70 vuotta. Mutta jossakin harrastetaan yhä samanlaista aivopesua toista ihmisryhmää kohtaan.

Surullista.

Kymmenes romaani painosta: Kaksi hautaa saarella lähtee maailmalle

Maanantai 11.5.2015 klo 13.36

Kuinka 9-luokkalainen Late luki Rakkausarpia-romaanini

Tiistai 5.5.2015 klo 7.43

Lukutaito on itse asiassa aika vaikea asia. Ensin lukijan on muutettava näkemänsä merkkien jono sanoiksi. Sanojen on yhdistyttävä lukijan päässä mielikuviksi asioista, jotka hän jotenkin tuntee tai tunnistaa. Vasta sen jälkeen voi alkaa varsinainen työ: mitä nämä sanat oikeasti tarkoittavat, ja mitä minä niistä ajattelen?

Erään äidinkielen lehtorin pitämässä Lukemisen sietämätön keveys-blogissa 9-luokkalaiset kertovat tiiviisti tuntemuksiaan lukemistaan kirjoista. Nimimerkki Late näkyy lukeneen Rakkausarpia-romaanini. Tässä linkki sivuun, jolta hänen kritiikkinsä löytyy.

Late tiivistää tuntemuksensa romaanistani näihin sanoihin: "Olisin toivonut Reiskalle ja Jarkolle erilaisen kohtalon asiat olisi varmaan voinut pystyä selvittämään."

Kirjailija on tuohon tyytyväinen. Merkkien jono on saanut selityksensä. Suomalaisissa peruskouluissa tehdään hyvää työtä lukutaidon, kaiken tiedon perustan eteen.

Kiitos!

Miksi haluta rakkautta, joka sattuu? Rakkausarpia Kirjavinkeissä

Maanantai 27.4.2015 klo 7.20

"Rakkausarpia on erittäin hyvin kerrottu ja vaikka se onkin fiktiivinen tarina, on vain surullista, että tällaisia Reiska/Julia-tapauksia on olemassa, joka paikassa. Aina käy niin, että joku haluaa rakkautta vaikka se sattuu."

Näin kirjoittaa Kini Laine Kirjavinkeissä 25.4. Sudenmaa-sarjan kuudennesta romaanistani. Hyvä kiteytys - kirjailija kiittää.

Kun yhteiskuntaa rakennetaan ja kehitetään, uskotaan että parisuhde, perhe ja kaikki mikä elämiseen kuuluu koostuu rationaalisista ja järkevistä ratkaisuista. Vain sillä tavoin yksityinen ja yhteinen elämä voidaan muuttaa numeroiksi, joilla sitä voidaan esittää lukuina, graafeina ja piirakoina. Sillä tavoin meitä voidaan verrata toisiimme ja niihin sellaisiin, joita meidän pitäisi olla. Hyväosaisiin ja järkeviin, mallien mukaisiin ihmisiin.

Niin se ei vain ole. Todellisuudessa annamme tunteiden viedä, teemme ratkaisuja joiden tiedämme itsekin olevan huonoja. Tuhoamme itseämme tavalla, joka ei voi ottaa missään laskelmissa huomioon.

Joskus sitä tuhoavaa voimaa kutsutaan myös suureksi rakkaudeksi. Se on surullista.

Kaksi hautaa saarella - punaisten Savon rintaman viimeisen ylipäällikön tarina

Maanantai 13.4.2015 klo 10.28

Toukokuussa 1918 itäisen Suomenlahden saaristossa piilotteli kahdenlaisia ihmisiä. Saarilla lymysi valkoisia, jotka olivat paenneet mantereelta punakaartin suorittamia kutsuntoja. Saarille hakeutui henkensä hädässä punaisia, joilla ei ollut voitokkailta valkoisilta muuta odotettavaa kuin teloitus tai vankileirin kurjuus.

Haminan edustalla sijaitsevalle Majasaarelle rantautui Aleksei Osipov, Sippolassa vuonna 1888 syntynyt punaisten Savon rintaman viimeinen ylipäällikkö. Aleksei oli Suomeen asumaan jääneen Venäjän armeijan sotamiehen, ja suomenruotsalaisen torpparintyttären poika. Mukanaan saarella hänellä oli morsiamensa Maija Rasilainen.

Aleksei ja Maija odottivat saarella turhaan laivaa, joka veisi heidät turvaan Pietariin. Heillä oli täysi syy pelätä voittajien saapumista: Alekseilla oli venäläinen nimi ja hän oli huonossa huudossa Kymenlaakson mahtiyhtiön - Kymiyhtiön - herrojen silmissä. Punaisten sotapäällikkönä Aleksei oli yksi niistä harvoista, jonka taitoja myös viholliset kunnioittivat. Maija oli puolestaan toiminut mantereella punaisten riveissä sairaanhoitajana.

Pelastavaa laivaa ei koskaan tullut. Aleksei ja Maija on haudattu tuolle saarelle Suomenlahdella. Tarina kertoo, että he surmasivat itsensä kun valkoisten etsintäpartio lähestyi saarta. Kävikö näin – kukaan ei ole enää kertomassa.

Kävin Majasaaressa ensimmäisen kerran kesällä 2010. Aleksein ja Maijan tarina ei jättänyt tarinankertojaa rauhaan, se oli kirjoitettava romaaniksi. Teos ilmestyy toukokuussa.

Totta se on: tarina valitsee aina kertojansa.

Kirjaa ei voi kirjoittaa rahantekomielellä

Perjantai 10.4.2015 klo 14.57

Kirjailijat ja freelancetoimittajat keskustelevat tällä hetkellä eri foorumeilla eläketurvasta. Siitä, millä me elämme sitten kun iän väistämättä tuomat vaivat haittaavat jonkin uuden luomista eikä kynä enää kulje.

Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen esitti aiheesta hyvän puheenvuoron 10. huhtikuuta. Olen hänen kanssaan monesta asiasta samaa mieltä.

"Jos kirjailija kirjoittaisi raha mielessä, tulisi kirjoista keskenään samanlaisia mustia sukkia. Kirjailija yrittäisi ennakoida, mikä sopii kaikille." Joskus lukiessa tuntuu, että tätäkin yritetään. Joskus jopa tuntuu, että kirjailijalta odotetaan tällaista sarjakirjoittamista kustantamoissa. Onhan helpompaa myydä, kun tuote tunnetaan. Se ei vaan luo mitään uutta.

"Nykyisessä tilanteessa taiteilijan tulee vakuuttaa taiteellisesta työstä saamansa myyntitulot ja palkkiot YEL-vakuutuksessa. Jos taiteilija on samaan aikaan apurahalla, hän maksaa rinnakkain kahta vakuutusta: MYELiä ja YELiä.  Tilanne on sekava ja kahden yrittäjävakuutuksen maksaminen on taloudellisesti raskasta. Eläkekertymä jää molemmissa pieneksi."

Tuokin on totta ja sekavaa. Journalisti-lehden tuoreessa numerossa (5/2015) freelancetoimittaja Tiina Ruulio laski, että hän maksaa 30 vuodessa yhteensä 160 000 YEL-eläkemaksuja. Aikanaan hän saanee sitä vastaan tuhannen euron kuukausieläkkeen.

Tuo ongelma koskee muitakin yksinyrittäjiä. Paljonkohan tuohon tulee kuuluisaa korkoa korolle-efektiä?

Klassinen tarina ja kuinka se lopetetaan

Keskiviikko 1.4.2015 klo 10.10

”Komedia päättyy loppuratkaisuun, jossa draaman päähenkilön asiat ovat paremmin kuin tarinan alussa. Tragedia puolestaan päättyy katastrofiin, jossa päähenkilön tilanne on pahempi kuin alussa.”

Juonirakenteen teoreetikkona pidetty Gustav Freytag on sanonut näin analysoidessaan klassisia näytelmiä. Vaikka Freytag tutki näytelmiä, voi hänen ajatuksiaan soveltaa myös romaanin kirjoittamiseen. Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajat käyttävät joskus turhankin näkyvää freytagilaista rautalankaa laatiessaan varmojen hittien käsikirjoituksia.

Minulla on jälleen kerran edessäni tilanne, jossa aloitan romaanikäsikirjoituksen viimeisen kappaleen kirjoittamista. Yksi rautalankamalli lopusta minulla jo on, tiedän suunnilleen mitä tulee tapahtumaan. Tässä toisessa versiossa minun on solmittava uskottavasti kaikki irrallaan olevat langat mahdollisia lukijoita varten. Tarinan lopun on oltava sellainen, että siitä jää lukijalle jälkimaku koko kirjasta.

Vaikka pidänkin juonirakenteisia tarinoita oikean elämän vastaisina on tunnustettava, että freytagilaisessa ajattelussa on oma viehätyksensä. Se on selkeä ratkaisu. Jokainen lukija toivoo hyvää pitämälleen päähenkilölle. Jos tarinan Julialle ja Romeolle käy huonosti, se kouraisee joskus syvältä.

Romaaniaihiossani on nyt noin 260 000 merkkiä. Loppuratkaisun myötä niitä tullee lisää noin 3 000. Veemäistä, kun tiedän jo ennalta etten voi tyydyttää jokaisen lukijan mielihaluja.