Ahventen valtakunta kiinnostaa e-kirjana

Torstai 16.12.2010 klo 14.49

Vuonna 2007 ilmestynyt ensimmäinen Reijo Sudenmaa-romaanini Ahventen valtakunta on noussut tällä viikolla Akateemisessa kirjakaupassa ladatuimpien e-kirjojen kärkikymmenikköön.

Kirjailijaahan se lämmittää - vaikka tiedänkin, että e-kirjojen myynti on vielä hyvin vähäistä. Uskottelen itselleni, että moni sähkökirjan itselleen hankkinut on lainannut kirjastosta jonkin sarjan romaaneista, ja haluaa nyt lukea niistä sen ihka ensimmäisen sähköisestä kirjastaan.

Voihan siinä käydä niinkin, että sähkökirjan yleistyminen oikeasti jatkaa kirjan elinkaarta kaupallisena tuotteena. Tuota kaarta, jota usein ilkeästi pidetään vain kolmen kuukauden mittaisena. Hyvä niin.

Sääli, että kirjailija on se jonka palkkapussi sähköistyvässä maailmassa pienenee. Sähkökirjan arvonlisävero on 23 prosenttia, kun se painetussa kirjassa on 9 prosenttia. Kirjailijan saama osuus kirjan tuotosta on yleensä sähkökirjassa pienempi kuin painetusta kirjasta, koska se määritellään prosenttiosuutena kirjan hinnasta.

Kirjan kirjoittamiseen kuluvaa aikaa sähkökirjan yleistyminen ei millään tavalla vähennä. Prosenttien on pakko nousta, tai muuten tarinat jäävät kirjoittamatta. Kirjailijankin kun on pakko syödä.

Kansi kertoo kirjasta - jotakin

Lauantai 11.12.2010 klo 8.42

Liian iso juttu, neljäs Reijo Sudenmaa -sarjan romaani ilmestyy maaliskuussa 2011. Reija Kaskiahon teokseen suunnittelema kansikuva ja kirjan teemojen lyhyt esittely löytyvät täältä.

Kansikuva, ja takakannen esittelyteksti ovat tärkeä osa jokaista kirjaa. Ne saavat kirjan näkevän joko tarttumaan siihen, ja hylkäämään sen. Ne kertovat jotakin siitä, mitä kirja sisältää. Kysymyksessä on tavallaan lupaus.

Eittämättä onnistuneista kansikuvista tulee ensimmäisenä mieleen Tuntemattoman kypäräpäisen sotilaan profiili. Epäonnistuneista...

Niitäkin tulee mieleen.

Uskonnollisen ja liike-elämän retoriikan liitto tekee pahaa

Lauantai 4.12.2010 klo 8.57

Kiitokset toimittaja Anu Nousiaiselle ajatuksia herättävästä jutusta HS:n kuukausiliitteessä 4.12. Juttu käsittelee pääkaupunkiseudulle, Tapani Koivuniemen persoonan ympärille kehittynyttä uskonnollista lahkoa.

Uskontoa, uskon käsityksiä ja uskomisen tapoja käsittelevät jutut ovat kuluneena vuonna saaneet mediassa runsaasti palstatilaa. Kertoneeko se ihmisten lisääntyneestä halusta etsiä sitä lopullista totuutta tästä kaikesta aikana, jolloin usko talousvoimien kaikkivoipaisuuteen on koetuksella?

Minusta tuntui erityisen pahalta lukea otteita niistä puheista, joita em. lahkon johtaja on jutun mukaan pitänyt "lampailleen". Isoa kirjaa, onpa se sitten Raamattu, Euroopan unionin perussopimus tai raportti maapallon ilmaston lämpenemisestä on niin helppoa tulkita itselleen ja ideologialleen edullisella tavalla.

Se retoriikka, jota lahkon johtaja on käyttänyt on muuten aika lähellä sitä tyyliä, jota olen kuullut monissa yritysten henkilöstölle tarkoitetuissa hengennostatustilaisuuksissa. Henki on vahva, ja liha heikko - vai onko se toisin päin?

Kolme lisätehtävää suomalaisille

Lauantai 27.11.2010 klo 6.32

Tällä viikolla julkaistu Suomen maabrändityöryhmän loppuraportti sisältää paljon hyviä ajatuksia. Raportistä löytyy konkreettisia ajatuksia siihen, miten maa makaisi jatkossa paremmin. Siitä kiitos tekijöille.

Kolmea tehtävää jäin näistä raportin esityksistä kaipaamaan, tai kaipaan niitä sinne konkreettisemmin sanoin:

- Kuluta vähemmän.

Meitä suomalaisia on viisi miljoonaa. Maailmassa on kohta seitsemän miljardia asukasta. Luonnonresurssit eivät riitä kaikille, jotka niitä haluavat yhä lisää. Kuinka yhdistää pienempi kulutus, ja jatkuva taloudellinen kasvu?

- Älä anna tuloerojen kasvaa

90-luvun lamavuosista lähtien tuloerojen kasvu suomalaisten keskuudessa on ollut rajua, ja kehitys kiihtyy. Raportin muut hienot tehtävät eivät toteudu, jos tätä ei oteta johtoajatukseksi.

- Vaikuta demokraattisesti

Johtuen paljolti edellisestä, kansalaisten äänestysaktiivisuus kaikissa vaaleissa on pudonnut, eikä vapaaehtoistyölle löydy tekijöitä. Yhdistystoiminta, yksi suomalaisen yhteiskunnan tukijaloista hiipuu vetäjien puutteeseen. Ääriliikkeiden äänenpainot saavat lisää valtaa, niin eduskunnassa kuin muissakin päätöksentekoelimissä.

Olemmekohan osa Dagdan suurta kattilaa?

Tiistai 23.11.2010 klo 20.18

Satun juuri lukemaan kirjaa irlantilaisista myyteistä. Irlannissa, kuten muuallakin Brittein saarilla on erittäin rikas vanha tarinaperinne, perintönä heidän kelttiläisistä sukujuuristaan.

Kirjassa kerrotaan muun muassa Dagdasta, vanhasta irlanninkelttiläisestä jumalasta. Iiriksi hänen nimensä on deagh dia, hyvä jumala.

Dagdaa kutsuttiin myös mahtavaksi tietäjäksi. Siinä mielessä hän muistuttaa gallien muinaista jumalaa Sucellusta, sanoo Wikipedia. Lausutaankohan tuo nimi Sukellus?

Sodassa Dagda käytti aseenaan suurta nuijaa. Sen toisella päällä hän tappoi vastustajiaan, ja toisella herätti kuolleita sotureita henkiin. Dagda tunnettiin myös suuresta kattilastaan, josta hän loihti hyvinvointia omalle kansalleen.

Viime päivien uutiset Irlannista saavat hymyilemään, vaikka talouskriisi onkin vakava asia. Noinkohan Dagda on herännyt henkiin, ja se hänen suuri kattilansa onkin koko tämä meidän uljas eurooppalainen unionimme?

Työmarkkinoilla on thaimaansuomalainen moraali

Maanantai 22.11.2010 klo 6.55

Moraali on kummallinen sana, ja sitä käytetään hyvin erilaisissa yhteyksissä. Sanakirjan mukaan sana kuvaa yksilön tai yhteisön eettisiä käyttäytymissääntöjä, käsityksiä oikeasta ja väärästä, arvostuksia ja niiden mukaan elämistä.

Kirjailija Tuula-Liina Varis kirjoitti mielipidekirjoituksessaan Kansan Uutisissa (30.9.) hyvin suomalaisen median ja työmarkkinoiden kaksinaismoralismista. Thaimaalaisten marjanpoimijoiden oikeuksien polkemista on helppoa kritisoida tiedotusvälineissä, jotka itse sortuvat samanlaisiin menetelmiin omassa toiminnassaan, suhteessa suomalaisiin työntekijöihinsä ja yhteistyökumppaneihinsa.

Kirjailijoiden, freelancetoimittajien ja muiden luovien alojen työläisten listaan on helppoa lisätä esimerkiksi monet vuokra- ja jatkuvaa pätkätyötä muilla aloilla tekevät, sekä "työharjoittelussa" vuosikausia pienellä korvauksella olevat kehitysvammaiset.

Ehkäpä kotimaisista ongelmista ei saa puhua samalla tavalla, koska se olisi moralisointia: siveellisyyden saarnaamista, läksyttämistä, ojentamista ja tuomitsemista.

Eihän sellainen voi olla tiedotusvälineiden, saati luovien alojen tehtävä. Niiden tehtävähän on viihdyttää, tuottaa harmonista taukomusiikkia markkinoiden tietoiskujen väleihin.

Facebookin sukupolvia jakavasta ihanuudesta

Keskiviikko 17.11.2010 klo 6.36

Facebookia, suosituinta niin sanotuista sosisaalisista medioista käyttää jo ainakin 500 miljoonaa ihmistä. Siis puoli miljardia.

Kirjailija Zadie Smith ruotii arvostetussa The New York Rewiew of Books -lehdessä (26.10.) sitä, millaisia eroja tällaisten  medioiden käyttäjissä on suhteessa niihin, jotka eivät niitä käytä. Ja sitä, onko kysymyksessä ero eri sukupolvien kesken, vaiko jotakin muuta.

Smith jakaa kirjoituksessaan ihmiset malleiksi 1.0 ja 2.0. 1.0 on tavis, joka ei välttämättä ymmärrä Facebookin kaikkia hienouksia ja mahdollisuuksia. 2.0 on hänen mielestään hauraampi olento, jolle riittää elämän sisällöksi kevyen läpän heittäminen tunteettomaan, biteistä koostuvaan seinätauluun netissä.

Hyviä ajatuksia. Kuitenkin toivon, ettei ihmisten jako malleihin 1.0, 2.0, 3.0 ja niin edelleen koskaan toteudu.

Malli 1.x on kuitenkin paljon kiinnostavampi kokonaisuus.

Kirjoja kirjailijasta joka kirjoittaa - narsismiako?

Sunnuntai 14.11.2010

Tämän vuoden kotimaisessa kaunokirjallisessa sadossa näkyy olevan hämmästyttävän paljon teoksia, joissa joku kirjan henkilöhahmoista on kirjailija, tai joissa asiat nähdään kirjailija-hahmon silmin. Ilmiö on ollut trendinä jo jonkin aikaa.

Kriittinen kommentoija voisi ajatella, että suomalainen kirjailijakunta on käynyt laiskaksi, etteivät he enää jaksa kerätä pohjatietoa muista ammateista ja kansanryhmistä luodakseen kertojannahkansa jonkun muun ihmisen sisälle. Tai niin, että kirjailija kohotetaan tarinan aktiivisena hahmona eliitiksi, muita hienommaksi yliminäksi.

Ei se varmaan niin ole. Kysymyksiä kuitenkin herää: millaisen maailmankuvan tästä muutenkin sirpaloituvasta maailmasta kirjoittaja voi lukijalle antaa kirjoittaessaan kirjaa kirjailijasta, jolla on vaikeuksia saada kirjoitettua sitä seuraavaa kirjaansa?

Vai onko kysymyksessä se sama kaiken viestinnän personoitumiskehitys, jonka näkee joka aamu avatessaan päivän sanomalehden: enää ei riitä, että toimittaja kertoo artikkelissa ammattitaitoisesti mitä, missä ja milloin. Ei; sen ohessa täytyy olla toimittajan kasvokuvalla varustettu kommenttilaatikko, jossa toimittaja kertoo oman mielipiteensä asiasta.

Olemmeko siis matkalla kohti yhä pahenevaa minä-ihmisten yhteiskuntaa?

Kirjagenren reuna-alueilla on liukasta

Keskiviikko 10.11.2010 klo 7.06

Vilkaisu Pirkanmaan kirjastojen yhteiseen PIKI-verkkokirjastoon kertoo, että viime keväänä ilmestynyttä Kuolleita unelmia-romaaniani on kirjastoissa yhteensä 25 kappaletta. Niistä 23 oli vilkaisuhetkellä lainassa ja 2 oli hyllyssä.

Vastaavasti, keväällä 2009 ilmestynyttä Tammikoti-romaania on kirjastoissa 14 kappaletta. Puolet oli lainassa ja puolet hyllyssä.

Kuolleita unelmia on luokiteltu jännitysromaaniksi, Tammikoti avioliitto- ja rikosromaaniksi. Kirjoittajalle, eli minulle kysymyksessä on saman kirjasarjan kaksi itsenäistä osaa.

Kuinkahan paljon kirjallisuuden jakaminen eri tyyppeihin - eli genreihin - ohjaa kirjoja ostavia ihmisiä? Entä kuinkahan paljon se ohjaa niitä lainaavia ja lukevia ihmisiä heidän valintapäätöksissään?

Asia tuli taas mieleen, kun eilen julkistettiin tämänvuotiset lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Monenlaisia hyviä tarinoita on valittu kisaamaan samasta palkinnosta.

Toivottavasti sangen lipoisa genre-ajattelu ei estä ketään lukijaa löytämästä itselleen merkittävää tarinaa.

Kaikki nuo puheettomat parisuhteet...

Lauantai 6.11.2010 klo 7.44

Hesarin (6.10.) jutun mukaan sosiologi Jaana Maksimainen väittää, että parisuhteesta on tullut oma saarekkeensa, erotuksena avioliitosta, perheestä ja jopa rakkaudesta. Olen lukenut hänen ajatuksiaan jostakin muustakin aviisista.

Sosiologin ajatukset tuntuvat kiinnostavilta. Se että ikuisesti kestävä parisuhde on jokin ihanne, johon ei hyväksytä hiljaisuutta eikä tragedian mahdollisuutta, ei kuulosta hyvältä. Tragedia on osa elämää - jos ei muuten, se tulee siihen kuoleman kautta. Ja välillä ihmiselle tekee pelkästään hyvää olla hiljaa, kuunnella omaa sisintään.

Jos kaikki ihmisestä terapoidaan ja analysoidaan puhki, niin mitä jää jäljelle hänen sisälleen? Mitä omaa, ja niin ollen arvokasta ja jaettavaa? Jotakin tällaista yritin itsekin kirjoittaa - ehkä Maksimaista kömpelömmin - romaaniini kolmanteen Tammikoti, jossa eronnut Pertti yrittää saada parisuhteeseensa sairastuneet ihmiset siististi erilleen toisistaan.

Hyvä huono uutinen eläinrääkkäyksestä

Keskiviikko 3.11.2010 klo 10.33

Vuoden eläinsuojelutekona palkittiin hevosten huonon kohtelun paljastaminen Iitissä. Asiasta uutisoi muun muassa PK Kymenlaakso.

Vanha sanonta kuuluu, että huono uutinen on hyvä uutinen. Tässä tapauksessa se pitää masentavan hyvin paikkansa. Herättävä uutinen, joka tapauksessa.

Toivottavasti tulevina vuosina eläinsuojelurikoksen paljastamista ei tarvitse enää palkita vuoden eläinsuojelutekona.

Onko puolueeton toimittaja mahdoton eläjä?

Keskiviikko 27.10.2010 klo 12.48

Noita lehtijuttuja tehdessä tullee aina välillä sivunneeksi politiikkaa. Haastateltujen henkilöiden nimen perään tulee kirjoittaneeksi sulkuihin lyhenteitä sd., ps., kok. ja niin edelleen.

Viime aikoina on Suomessa keskusteltu vilkkaasti siitä, pitäisikö toimittajien ilmoittaa puoluekantansa julkisesti, jotta heidän tuotostensa vastaanottajat voisivat paremmin arvioida niiden laatua.

Periaatteessa ajatuksessa on mielestäni ideaa. Puoluekannan julkistamisen lisäarvo lienee kuitenkin aika pieni. En usko, että toimittaja, jonka puoluekanta on erilainen kuin sen median kanta, jossa hän tekee töitään viihtyisi sen palveluksessa kovinkaan kauan.

Puoluekantaani ei ole koskaan kysytty yhdestäkään niistä noin kymmenestä mediasta, joille teen silloin tällöin freelancerina töitä. Sen painoarvo nykyisillä mediamarkkinoilla taitaa olla häviävän pieni.

Toisaalta toimittajan mahdollisuus "värittää" juttujaan johonkin suuntaan on sekin pieni, vaikka muuta sanotaankin. Toimittajan tehtävä ei ole panna sanoja haastateltavan suuhun - vaan kysellä ne hyvät kysymykset mikä, kuka, miksi ja milloin.

Avoimesti jonkin väristä lippua kantavia medioita meillä on vähän, ja se on sääli. Muistan vieläkin synnyinkuntani Kivijärven ilmeisesti ainoan kommunistin kotiini 70-luvulla agiteeraustarkoituksesta lahjoittamat Neuvostoliitto- sekä Maailma ja me-lehdet.

Sääli, ettei niitä tullut kukaan säilyttäneeksi. Sen muistan, että väriä niissä oli - ja sen tajusi silloin alle 10-vuotiaskin.

Kiina on yllättävän lähellä

Lauantai 23.10.2010 klo 7.44

Oli virkistävää lukea hämeenkyröläisen taimitarhuri Sami Pihkoluoman ajatuksia kiinalaisista tuotteista (Maaseudun Tulevaisuus 22.10.10).

Pihkoluoma on haastattelun mukaan päätynyt tekemään yksittäisen ihmisen ratkaisun. Hän boikotoi ostopäätöksissään - jos mahdollista - Kiinasta tuotuja tuotteita. Näin, vaikka ne yleensä ovat markkinoiden halvimpia.

Syy boikottiin on se sama, jonka me kaikki olemme lukeneet ja kuulleet mediasta: Kiina käyttää tällä hetkellä luonnonvarojaan ja kansaansa ympäristöstä ja ihmisoikeuksista piittaamatta taloudellisen vaurastumisen hyväksi - eikä vauraus koidu kaikkien hyväksi.

Halpahallin farkkurekkiä penkaava kuluttaja viime kädessä päättää, miten luonnonvaroja käytetään ja ihmisarvoja kunnioitetaan eri puolilla maailmaa. Varsinkin silloin, kun kysymyksessä on ulkomaankaupasta elävä Kiina.

Eikä tuollainen yksittäisen ihmisen boikotti ole toimi kiinalaisia vastaan - vaan ahneutta vastaan. Maapallomme on yhteinen, ja ennen pitkää ahneuden jäljet on maksettava. Siinä asiassa olemme kaikki maksun puolella.

Homoillan toispuoleiset vaikutukset

Maanantai 18.10.2010 klo 14.04

Ylen viime viikolla televisioiman Homoillan vaikutuksista kirkosta eroamiseen on uutisoitu viime päivinä näyttävästi. Tuhannet ja taas tuhannet ovat eronneet kirkosta. Uutisoinnin valossa koko instituutio näyttäisi olevan romahtamassa.

Ko. lähetystä näkemättä, eli sen sisältöä arvottamatta vaikutusten uutisointi herättää ainakin yhden kysymyksen: kuinka moni on lähetyksen jälkeen liittynyt Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon?

Varmasti heitäkin on. Tasapuolisuus ei ole toteutunut - ei ainakaan uutisoinnissa.

Kirjailija ja hänen sisäinen pakkonsa

Torstai 14.10.2010 klo 6.52

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi mietti blogissaan 10.10.10 (hieno päivämäärä!) kirjailijoiden ryhmittelyä sen mukaan, miten he suhtautuvat kirjoittamiseensa.

Listalta löytyy kyynistä ammattilaista, romantikkoa ja sisäisen pakkonsa ajamaa tekstinsä hiojaa.

Yhtä ryhmää jäin kaipaamaan - ellei se sitten ole jonkin toisen ryhmän sisällä. Voi olla, että joillakuilla meistä on halu yrittää tehdä näkyvää näkymättömäksi, kertoa kirjaimin maailmasta jotakin sellaista, joka saa lukijan ajattelemaan toisin.

Kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta puhutaan nyt paljon - ehkä jopa liikaa. Siinä on jotakin samaa, kuin että metsuri välittäisi enemmän raivaussahastaan kuin siitä, miltä männyntaimikko näyttää sen jälkeen, kun hän on sahaansa siellä käyttänyt.

Onko kirjoittaminen, eli tarinan luominen sanoista siis enemmän työkalu vai tavoite? Itse toivon, että se olisi noista vaihtoehdoista ensimmäinen.

Mieluummin reserviläisiä kuin ammattisotilaita

Maanantai 11.10.2010 klo 6.30

Käynti kertaamassa, muutaman vuoden tauon jälkeen oli terveellinen kokemus. Pysyn yleisen asevelvollisuuden kannattajana.

Pieni, muutaman kymmenen tuhannen miehen ja naisen muodostama huippuvarusteltu ammattiarmeija menettäisi tositilanteessa muutamassa päivässä taistelukykynsä. Huippuvarustelu maksaa, eikä se ole kotimaista tuotantoa.

Käytännössä ammattiarmeija olisi yhtä kuin Naton jäsenyys - enkä näe Suomella olevan tarvetta kehittyä rauhaanpakottamisen suurvallaksi. 200 000-350 000 edes jotenkuten koulutetun reserviläisen muodostama sissisodan uhka on asia, jonka mahdollinen maahantunkeutuja joutuisi ottamaan vakavasti.

En usko, että ammattiarmeija pystyisi palkkaamaan muita kuin aseenkäytön huippuosaajia riveihinsä. Reserviläisarmeijassa on heidän lisäkseen kirvesmiehiä, sähkömiehiä ja sairaanhoitajia - rauhanturvatehtävissä palvelleiden kertoman mukaan suomalaiset reserviläiset ovat juuri tällä osaamisellaan tehneet muiden maiden ammattisotilaisiin suurimman vaikutuksen.

Tärkein syy reservin säilyttämiselle on demokratia. En halua Suomeen muilta kansalaisilta suljettuja, ammattisotilaiden hallitsemia varuskuntia valtioiksi valtion sisälle.

Sota, ja siihen valmistautuminen on kuitenkin sen verran sairasta puuhaa.

Työperäinen maahanmuutto on kummallinen sana

Maanantai 4.10.2010 klo 6.30

Maahanmuuttopolitiikka tullee olemaan yksi ensi kevään eduskuntavaalien näkyvimmistä keskustelunaiheista. Siitä on helppo keksiä vetäviä otsikoita. Melkein jokaisella on asiasta jokin mielipide - omansa tai jonkun toisen. Ja irtopisteitä on kosolti jaossa.

Keskustelussa vilahtelee aika-ajoin kummallinen sanahirviö, työperäinen maahanmuutto. Olen ymmärtänyt sen tarkoittavan sitä, että maahamme otettaisiin vain parhaassa työiässä olevia tulijoita, tekemään niitä töitä joita emme pysty/emme osaa/emme ehdi/ emme halua tehdä. Ovatpa työt sitten vaativia lääkärintöitä terveyskeskuksessa tai puolukoidenpoimintaa metsissä.

Sana hirvittää. Se sisältää lähtökohtaisesti paljon oletuksia:

* työperäinen maahanmuuttaja on valmis täyttämään meidän odotuksiamme. Ei omia haaveitaan ja toiveitaan omasta työurastaan.
* hän tulee tänne töihin ilman perhettään, ilman hoitoa kaipaavia lapsiaan tai isovanhempia. Sosiaali- tai muita yhteiskunnan palveluita hän ei tarvitse. Hän tulee tänne töihin, ei viettämään muuten aikaansa.
* työperäinen maahanmuuttaja ei rakastu suomenarjalaiseen mieheen tai naiseen. Odotettavissa ei ole erilaisten sosiaalisten ja muiden tapojen yhteensovittamista ja ristiriitoja. Meidän ei tarvitse omaksua tulijan kulttuurista mitään omaan kulttuuriimme.

Suomalaisia muutti suurin joukoin Ruotsiin 60- ja 70-luvuilla. Töihin. Lähtijöiltä kuulemani mukaan se ei mennyt aivan noin.

Politiikassa on nyt klassisen tarinan aineksia

Tiistai 28.9.2010 klo 6.44

Seuraavat eduskuntavaalit ovat ensi keväänä, ja vaalivankkureita ajetaan jo toreille ja risteilyaluksien autokansille. Tarinanpunojan näkökulmasta näyttää siltä, että vaalikampanjasta tulee herkullista seurattavaa. Tarjolla ovat nimittäin kaikki Aristoteleen jo tuhansia vuosia sitten määrittelemän klassisen tarinan henkilöhahmot.

Sankari on ilman muuta pääministeri Mari Kiviniemi, joka yrittää parhaansa mukaan ottaa etäisyyttä Keskusten entisen - ja osin nykyisenkin - johdon töppäilyihin. Suomen hallitushan ei ole enää maan hallitus, vaan Mari Kiviniemen hallitus.

Sankarin varjon asema, tuo Darth Vaderin pimeän puolen edustajan sija näytti pitkään kuuluvan ent. pääministeri Matti Vanhaselle lautakasoineen ja Nuorisosäätiöineen. Hänet tosin haastaa tällä hetkellä Paula Lehtomäki Talvivaaroineen. Draama ei kun paranee.

Veijarin rooli kuulunee Timo Soinille (ps.). Tällä hetkellä hänen ei tarvitse tehdä mitään parantaakseen puolueensa kannatusta. Muut tekevät sen hänen puolestaan. Jotakin on kuitenkin tapahduttava ennen vaaleja, tai vanha herra Paavo Väyrynen (kesk.) hallitusmutkuiluineen ottaa roolin itselleen.

Viisaan vanhuksen viittaa on jo pitkään aseteltu maan ykkösmedian voimin Sauli Niinistön (kok.) harteille. Hänellä on lupa jyrähtää vailla kritiikkiä ja tahroja maan taloudenpidosta silloin kun on tarvis. Presidentinvaalitkin lähestyvät.

Sankarin viisaan äidin roolia havittelevat ainakin kristillisten Päivi Räsänen ja istuva presidentti Tarja Halonen. Demareiden Jutta Urpilaisesta siihen vielä tuskin on.

Kukaan ei vastaa tuuleen huutelusta

Perjantai 24.9.2010 klo 14.56

Teen erääseen lehteen juttua Facebookin kaltaisten sosiaalisten medioiden suhteesta työntekoon. Haastattelin aiheesta viime vuonna Facebook-oppaan julkaissutta tietokirjailija Ari Haasiota.

Hän on tehnyt saman havainnon kuin minäkin: viimeisen vuoden aikana organisaatiot ja yritykset ovat rynnineet voimalla hyödyntämään näiden viestintävälineiden mahdollisuuksia. Toisaalta, moni käyttää Facebookia työajallaan.

Ari Haasion suositus työidentiteetin ja siviili-identiteetin erillään pitämisestä käyttäjäprofiileissa tuntuu hyvältä: jos tekstissä on oma nimi alla, silloin vastaan sen sisällöstä itse.

Ehkä suurempi ongelma netin kaiken sortin sosiaalisilla ja ei-sosiaalisilla keskustelusivuilla onkin nimettömyys. Kuka vain voi sanoa mistä vain ja kenestä vain mitä haluaa.

Eikä kukaan taida silloin vastata mistään. Tosin - mikä on tällaisten viestien vaikutus yhtään mihinkään?

Paperinkulutusta on vähennettävä - myös kirjailijoiden

Keskiviikko 15.9.2010 klo 14.06

Akateeminen kirjakauppa aloitti tänään sähkökirjalatausten myynnin. Mauno Moilanen Sudenmaa-sarjaani kustantavasta Myllylahti Oy:stä tiedotti, että Ahventen valtakunta-romaanini oli yksi ensimmäisistä latauksista.

Mikäpä siinä. Meillä kirjailijoilla on hyvä ja paha tapa vaatia maailman parantamista. Ehkäpä voimme piakkoin tehdä itsekin jotakin asian eteen.

Esimerkiksi Kirjailijaliiton jäsenten yksi yhteinen ympäristöpäämäärä voisi olla kunkin jäsenen paperinkäytön vähentäminen.

Siinä olisi konkretiaa ja mietittävää. Itse kullekin, ja erityisesti painosten kuninkaille ja kuningattarille.