Kirjailijan työ on murroksessa

Perjantai 12.6.2026 klo 8.28

Tarinoimista rakastava kirjoittaja on tähän mennessä voinut olettaa että jos hänellä on juonen kuljettaminen hallussa, pohjatyöt kunnolla tehtynä ja muutenkin paketti kasassa, hänen tuotoksensa löytää ennen pitkää lukijansa. Kirja-ala on kuitenkin nyt rajussa murroksessa. Sain siitä tällä viikolla kaksikin eri viestiä.

Huhtikuussa ilmestynyt tietokirjani Metsäpatruunoiden perintö on kerännyt mukavasti lukijoita ja huomiota eri tiedotusvälineissä. Olen siitä mielissäni paitsi itseni, myös kirjan julkaisseen Reuna-kustantamon puolesta. Suhteellisen pieni kustantamo uskalsi tarttua käsikirjoitukseeni koska näki sen aiheen tärkeäksi, ja sijoitti sen julkaisemiseen paljon aikaa, työtä ja rahallista panosta.

Kirjani saama huomio on näköjään pantu merkille myös eräissä isommissa kustantamoissa. Sain erään sellaisen kustannusvastaavalta kohteliaan viestin. Siinä kerrottiin, että jos minulla on jo seuraavan kirjani tarpeet tiedossa mutta ei vielä kustantajaa valmiille tuotokselle, he ovat kiinnostuneita yhteistyöstä. Yhteydenotto lämmitti tietenkin mieltäni, tulihan se taholta jonka julkaisemien kirjojen tasoa arvostan.

Seuraavana päivänä tuli toinen viesti. Siinä analysoitiin perusteellisen oloisesti tuoretta kirjaani ja sen ehkä laajempaakin antia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Viestissä ehdotettiin yhteistyötä kirjan markkinoinnissa, jotta se saadaan laajemmankin lukijakunnan tietoisuuteen jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Lopussa luki signeerauksena ihmisen nimi, kera kohteliaan With best regards -toivotuksen.

Kumpikin viesti vaikutti lupaavalta. Valitettavasti kirja-alallakaan kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää.

Suomalaiselta kustantamolta tulleessa viestissä edellytettiin, että tulevaa kirjaani varten pitäisi olla ennen kustannuspäätöksen tekemistä tiedossa vähintään 15 000 euron edestä tilauksia tai ainakin jonkin tahon lupaamaa rahoitusta. Sillä saisimme yhdessä aikaan noin 300 kappaleen kokoisen ensimmäisen painoksen. Kustannuspäällikkö kertoi kohteliaasti, että se poistaisi hänen työnantajaltaan kirjan kustantamiseen liittyvän taloudellisen riskin.

Syvennyin tarkemmin myös markkinointiyhteistyötä tarjonneen tahon viestiin. Ilmeisesti – en tiedä, miten – tuore tietokirjani on syötetty tekoälyn syövereihin, saaden siitä aikaan näennäisesti tarkka analyysi. Lauserakenteet, mitään sanomattomat kehut ja kokonaisuus kertoivat, ettei tekstin takana ollut oikeaa ihmistä. Samasta asiasta kertoivat myös ehdotukset tulevan markkinointimixin sisällöstä: samaa englanninkielistä höttöä löytyy jokaisesta valmiita mainospohjia tarjoavasta julkaisuohjelmasta.

Ensimmäiset tekoälyllä kirjoitetut romaanit on tiettävästi jo julkaistu, muka ihmisen kirjoittamina. Ensimmäiset ihmisten oikeasti kirjoittamat romaanit on jo vedetty markkinoilta, koska niitä on pidetty tekoälyllä kirjoitettuina. Sitä ei tarvitse ihmetellä: eihän tekoälyohjelma luo mitään itse. Se opetetaan ensin kirjoittamaan syöttämällä sille oikeiden ihmisten kirjoittamia kirjoja analysoitaviksi. Amerikassa lyödään jo kirjoihin leimoja, joissa vannotaan niiden olevan oikeiden ihmisten kirjoittamia. Sama lienee edessä myös meillä.

Kustantajia ilman kirjan kustantamiseen olennaisesti ja perinteisesti liittyvää taloudellista riskiä. Yhteistyökumppaneita joilla ei ole omia kasvoja, ajatuksia, intohimoja eikä mielipiteitä.

Meitä kirjailijoita odottaa mielenkiintoinen tulevaisuus.

Tervetuloa opastetulle kierrokselle Haminan Tervasaareen

Sunnuntai 31.5.2026 klo 10.18

”Määränpää ei ole milloinkaan paikka, vaan uusi tapa nähdä asioita.” Tuo sitaatti on kirjailija Henry Milleriltä. Uskon itsekin asian olevan niin. Nähdäkseen asioita uudella tavalla, ei välttämättä tarvitse edes matkustaa kauas.

Suoritin hiljattain Haminan Seudun Oppaat ry:n järjestämän, Suomen Opasliiton vaatimusten mukaisen matkailuopaskoulutuksen. Ollakseen joltisenkin tasoinen opas, on osattava monia asioita.

On tunnettava opastamansa kohteet, ja on osattava poimia niistä oleelliset asiat kerrottaviksi. On osattava aikatauluttaa tekemisensä niin että pysyy sovitussa aikataulussa ilman, että opastettavat tuntevat olonsa pitkäveteiseksi tai kiireiseksi. On osattava paitsi esiintyä ja puhua, myös kuunnella ja ottaa huomioon opastettaviensa kiinnostuksen aiheet ja kunto. Ja paljon, paljon muuta.

Viikko sitten vedin ensimmäiset ryhmäopastukseni Oppaiden väreissä. Kokemuksesta jäi hyvä mieli: ihmiset olivat kiinnostuneita Virolahdella sijaitsevan Harjun Oppimiskeskuksen historiasta, nykypäivästä ja hevosajoneuvomuseo Kiessistä. Laatimani opastussuunnitelma piti pääosin kutinsa. Mikä parasta: minulle esitettiin monia hyviä kysymyksiä, joihin minun on vielä löydettävä vastaukset.

Ensi viikolla vedän puolentoista tunnin opastuskierroksen Haminan Tervasaaren historiallisissa maisemissa. Meren- ja kaupankäyntiä, sahateollisuutta, sataman elämää ja kiinnostavia ihmiskohtaloita 1700-luvulta tähän päivään. On tässä ollut tiivistämistä, kun yritän mahduttaa monenlaisia asioita tuolle puolentoista tunnin, ja noin puolentoista kilometrin kävelykierrokselle!

Henry Miller oli eittämättä oikeassa. Etenkin kun perehtyy paremmin omaan lähiympäristöönsä, sitä ja sen historiaa katselee erilaisessa valossa.

Metsäpatruunoiden perintö myyntiin Haminan kaupunginmuseolle

Maanantai 25.5.2026 klo 7.58

Uuden kirjan tuoksu ja tuntu kädessä on hieno asia. Kirjan nimi, kansikuva ja takakannen teksti houkuttaa kenties selailemaan sen lehtiä ja katselemaan sen kuvia. Nettikirjakaupasta on vaikea saada tuota samaa tuntua. Harmi vain, että kirjoja myyvät kivijalkakaupat alkavat olla vähissä.

Isoja supermarketteja en laske kirjallisuuteen erikoistuneiksi kaupoiksi. Niissä kirjoja myydään kilotavarana, ja se näkyy niiden valikoimassa ja esille laittamisessa. Sen lisäksi että varsinaisia kirjakauppoja on vähän, niiden omistaminen on Suomessa hyvin keskittynyttä. Etenkin pienten kustantamojen tuotteiden alkaa olla vaikea päästä yksittäisen kaupan hyllyille jopa silloin, kun puhutaan saman kaupungin kirjailijoista. 

Siihen nähden on erinomaisen hienoa, että useampikin museo on ottanut tai on ottamassa tuoreen Metsäpatruunoiden perintö -teokseni omaan myyntipisteeseensä. Kirja on jo muutaman viikon ajan ollut tarjolla Kotkan Vellamossa museokauppa Plootussa. Perjantaina vein ensimmäisen erän kirjoja kotikaupunkini Haminan kaupunginmuseolle. 

Etenkin tämän kirjan esittelypaikoiksi nämä museot todellakin sopivat. Hamina oli kokoaan suurempi metsätuotteiden jalostaja ja vientisatama jo 1700-luvulla, ja Kotkan kaupunki käytännössä syntyi sahojensa ympärille.

Historiakin on tarkoitettu haisteltavaksi, tunnusteltavaksi ja selailtavaksi. Erona kirjaan sillä ei ole takakantta. Ei; sen tulkinta muuttuu koko ajan, ja kirjoitamme sitä koko ajan lisää. 

Suurin osa tiedoistani on toisen käden tietoa

Keskiviikko 6.5.2026 klo 12.11

Ikivanhan tarinan mukaan Aasian kuninkuudesta kiinnostunut Aleksanteri Suuri ratkaisi Fryygian Gordionissa sijainneen kinkkisen solmun arvoituksen avaamalla sen miekallaan. Tiedon tapahtumasta olen saanut niin sanotun toisen käden kautta. Itse asiassa, niitä käsiä mahtuu minun ja Gordionissa heilahtaneen miekkakäden väliin lukuisia.

Ehkä koko solmua ei ollut olemassakaan. Havahduin hiljattain siihen, kuinka pienen osan kovin vajavaisista tiedoistani olen hankkinut itse, oman kokemusperäisen elämisen kautta. Olen lukenut moninaisia kirjoja, kuunnellut erinäisen määrän luentoja, nähnyt paljon fiktiivisiä ja dokumentaarisia televisio-ohjelmia. Olen käyttänyt muitakin lähteitä imeäkseni itselleni oppeja, joiden avulla selviän vajaan sadan vuoden taipaleestani täällä maan päällä.

Kokemusperäinen, itse kerätty tieto hankitaan tekemällä, kokeilemalla, onnistumalla ja epäonnistumalla. Osa tiedosta syntyy viiden, joidenkin lähteiden mukaan kuuden aistin kautta. Sen jälkeen tuo tieto kiteytetään, ja laitetaan säilöön kallon luiden suojaan tulevia tarpeita varten. Tuo tieto on totta – tai ainakin niin voi olettaa.

… vaan kun tunteen pahalaiset, ennakkoluulot ja monet muut häiriötekijät tuppaavat muuttamaan sitä tietoa. Ikävuodet tekevät näköjään saman asian: nuorempana minulla oli varmoja mielipiteitä monestakin asiasta. Nykyään ei enää juuri mistään. Silti otan usein vapauden esittää tätä kokemusperäistä ”tietoa” muille ihmisille täytenä totena.

Tilanne muuttuu vieläkin monimutkaisemmaksi, kun saan tietoa käyttööni muilta ihmisiltä. Hekin ovat keränneet sitä kokemusperäisesti ja aisteillaan, tai sitten muualta omia tulkintojaan tehden. Joskus – aivan kuten Gordionin solmun tapauksessa – tulkintojen ketjut voivat olla pitkiä ja monimutkaisia.

Siksi evoluutio on kehittänyt ihmisille kyvyn suhtautua kaikkeen outoon, uuteen ja erikoiseen aluksi epäluuloisesti. Ne kaikkein hurjapäisimmät ja ennakkoluulottomimmat yksilöt on historian saatossa yleensä raadeltu ensimmäisinä petojen kynsissä kappaleiksi, tai he ovat saaneet ihmiskunnan sotakentillä sen ensimmäisen nuolen rintaansa.

Televisiomainoksen sanoin, eikä siinä vielä kaikki: kerättyä tietoa voi myös tahallisesti väännellä ja käännellä sen erilaisten käyttötarkoitusten mukaan. Syyllistynen siihen itsekin. Mitä kauemmas tiedon kokemusperäisestä syntyhetkestä tai aistihavainnosta mennään, sen useampi vääntö ja kääntö mahtuu matkalle.

Tiedon tuottaminen ja välittäminen on myös valintojen tekemistä. Onpa kyseessä radiolähetys, tietyn päivän sanomalehti tai mikä muu media tahansa, joku valitsee sen sisältämän tiedon. Tämä ja tämä asia katsotaan tärkeäksi, tämä jätetään pois. Melko usein havahdun televisiouutisia katsoessani ihmettelemään, miksi tämä asia haluttiin nostaa esille? Tiedonvälityksen on yritettävä palvella kaikenlaisia tarvitsijoita tietäen, ettei se koskaan siinä täysin onnistu.

Suurin osa keräämästäni tiedosta on toisen käden tietoa. Sama tosiasia koskee myös bunkkerissaan tai valkoisessa talossaan istuvaa suurvallan johtajaa. Se, kuinka hän tuota ympärilleen valitsemiensa neuvonantajien ja muiden kanavien tuottamaa tietoa seuloo, riippuu hänen elämänkokemuksestaan, aistiensa kunnosta, epäluuloista ja mieltymyksistä. Niistä, ja lukemattomista välikäsistä.

Se ajatus kieltämättä hirvittää.

Tervetuloa kirjani julkkareihin ja luennoilleni metsäpatruunoista

Tiistai 7.4.2026 klo 10.35

Muutaman viikon sisällä saan käsiini lämpimäiskappaleet Metsäpatruunoiden perinnöstä. Parin vuoden mittainen työmaani saavuttaa näin yhden tärkeistä välietapeistaan. Toivottavasti tulet jakamaan sitä kanssani johonkin kirjani julkistustilaisuuksista Kotkassa, Haminassa tai Kouvolassa.

Uuden kirjan julkistaminen on kirjailijalle aina iso juttu. Etenkään tänä päivänä, kun Suomesta löytyy (onneksi vielä) paljon kirjoittavia ihmisiä ja kiinnostavia kirjojen aiheita, ei myönteisen julkaisupäätöksen saaminen ole itsestäänselvyys. Eräässä juuri katsomassani fiktiivisessä tv-sarjassa menestyskirjailijalla oli Se Ensimmäinen Hylkäyskirjeensä seinällä kehyksissä.

Minullakin on vuosien varrelta tallessa vino pino samanlaisia kirjeitä, ei tosin seinällä. Useimmat tuollaisen palautteen saaneista käsikirjoituksistani on myöhemmin julkaistu jonkin toisen kustantamon kautta. Kaipa se kertoo kirjoittajan sitkeydestä ja hyvistä istumalihaksista. Tai sitten tyhmyydestä, kun ei suostu uskomaan kerrasta, ettei siitä tekstistä mihinkään ole….

Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjani lämpimäiskappaleita on ollut kiva odotella sen herättämän mielenkiinnon vuoksi. Tähän mennessä teoksesta on tehty ennakkojuttua jo yhteen ammattilehteen, yhteen maakuntalehteen ja yhteen metsäalan arvostettuun yleisjulkaisuun. Se tuntuu hyvältä: matkani varrelle on mahtunut jo useampiakin isoja kirjatyömaita, jotka on haudattu hiljaisuudessa. Mediakentän sirpaloituessa niin käy yhä useammalle kirjalle ja niiden sanomalle.

Kirjani tiimoilta, metsäpatruunoiden kiehtovien elämäntarinoiden ja saavutusten pohjilta on ollut helppoa suunnitella luentoja, joiden uskon kiinnostavan hyvinkin erilaisia kuulijaryhmiä. Metsä, raha ja kulttuuri ovat asioita, jotka herättävät helposti tunteita ja mielipiteitä. Niistä on helppoa saada aikaan vastakkainasetteluja.

Uskon, että kirjallani on siihen keskusteluun tarjottavanaan uudenlainen näkökulma. 

Tervetuloa ensimmäisille maksuttomille yleisöluennoille kirjani tiimoilta:

https://www.merikeskusvellamo.fi/tietoherkku-metsapatruunoiden-perinto/

https://www.kymenlaaksonyt.fi/fi-FI/page/69b12fc8f11ed86af14ed602

Kouvolan pääkirjasto 12.5. klo 17.30 – 19.00 (Suomen Tietokirjailijat)

Suomi tarvitsee kalenteriin kotiseutupäivän

Keskiviikko 25.3.2026 klo 11.17

Tässä digitaalisessa maailmassa me suomalaiset tiedämme monesti enemmän kaukaisten maiden tapahtumista kuin siitä, mitä kaikkea nähtävää ja koettavaa löytyy kotikulmiltamme. Vuoden mittaan kalenterista löytyy monenlaisia liputuspäiviä. Jokaisen oma asuinseutu ansaitsisi omansa.

Tällä hetkellä seuraamme tiiviisti sitä, mitä tapahtuu Lähi-Idässä ja Hormuzin salmessa. Ukrainan sodan myötä sanat Kiova, Krim ja Donbass ovat tulleet niin tutuiksi, että osa niiden lukijoista ja kuulijoista lienee jo turtunut sanojen tuttuuteen.

Tällaisina epävarmoina aikoina on kuitenkin tärkeää, että tunnemme kovan maankamaran jalkojemme alla ja tiedämme kuuluvamme johonkin. Uskon sen luovan perusturvallisuuden tuntua, jos ihminen tietää edes jotakin elinympäristönsä historiasta ja siellä aikojen saatossa asuneista ihmisistä.

Havahduin asiaan vasta tänä talvena, kun suoritin kotikaupunkini oppaiden järjestämää paikallisopaskurssia. Moni talo, muistomerkki tai muu kohde kertoo kiehtovista ja koskettavista ihmiskohtaloista. Kaikella tässä hetkessä läsnä olevalla on ollut alkunsa. Emme välttämättä ole täällä enää näkemässä niiden asioiden loppumista.

Yksi ihmisenä olemisen vaikeimpia asioita lienee sen hyväksyminen, että oma elämämme jää aina kaikkien muiden maallisten asioiden tavoin kesken. Olemme kaikkine puutteinemme epätäydellisiä. Sen asian hyväksymisessä auttaa kovasti, jos tajuaa jonkun muun jo selviytyneen omasta elämästään näillä samoilla paikoilla omine epätäydellisyyksineen ennen minua.

Päivä olisi tarpeellinen etenkin meille, jotka olemme työn tai muun syyn takia ajautuneet asumaan uusille tanhuville. Yleinen, meille kaikille maailman onnellisimmille suomalaisille yhteinen kotiseutupäivä eri teemoineen ja yhteisine tapahtumineen ei välttämättä olisi ollenkaan huono ajatus.

Uusi video: Metsäpatruunat kirkkojen rakentajina

Maanantai 15.12.2025 klo 13.21

Muistopuheen laatimisen vaikeudesta

Sunnuntai 2.11.2025 klo 8.58

Olen viime aikoina joutunut/päässyt muutamaan kertaan miettimään sanoja, joilla muistetaan siunaus- tai muistotilaisuudessa edesmennyttä vainajaa. Sopivien sanojen valitseminen laittaa aina miettimään sitä, kuinka hyvin me todellisuudessa tunnemme toistemme ajatuksia ja tekojemme takana olevia elämänkokemuksia.

Sanotaan, että ihminen on kokonaisuus. Siihen laskettaneen ainakin ihmisen fyysinen olemus, käytös, puheet ja tiedossa olevat mielipiteet. Noita fyysisiä osasia kuvataan harvoin muistopuheissa, tai niitä ilmaistaan kiertoteitse: hän oli kova työmies tai -nainen. Tulevaisuudessa noidenkin kuvailujen käyttäminen vähenee, koska bittiaikana töistämme ja tekemisistämme jää yhä vähemmän jälkiä maan kamaralle sitten, kun olemme poissa.

Vainajan tekemistä töistä on sinänsä helppoa kirjoittaa kokonaisia lauseita. Yleensä tilaisuudessa läsnä olevat tietävät, mitä edesmennyt teki elääkseen ja sai aikaan. Ne asiat ovat tavallaan turvallisia ja neutraaleja esille nostettaviksi. Harvalla tilaisuuden läsnäolijalla on kanttia nousta seisomaan väittääkseen vastaan: ei se noin mennyt! Ei se sitä tehnyt, minähän sen tein! Ne sanat säästetään muistotilaisuuden jälkeisiin puheisiin.

Edesmenneen luonnetta voi kuvata muutamin sanoin, etenkin jos sen voi tehdä positiivisilla sanoilla. Oliko hän lempeä, oikeudenmukainen, suora tai peräti avulias ja lämminsydäminen? Jokaisessa meistä on kuitenkin monia puolia. Kuinka kuvata niitä muita, vähemmän positiivisia puolia muutamilla sanoilla, vaiko jättää ne kokonaan pois?

Elämän erilaiset käänteet ovat muistolauseiden peruskauraa: vanhemmat, lapsuus, käydyt koulut, työura, harrastukset, luottamustoimet, avioliitto, isäksi tai äidiksi tuleminen, leskeytyminen. Niistä me jäljelle jääneet tiedämme yleensä vain toteutuneet asiat. Oman elämänsä joskus jyrkistäkin käännekohdista harva tietää etukäteen.

Olisi mielenkiintoista tietää ne ajatukset ja pohdinnat, joiden tuloksena edesmennyt teki omaa elämänkulkuaan koskeneita ratkaisuja tai jätti ne tekemättä. Nykyään ihmisiä suositellaan kirjoittamaan ylös viimeinen tahtonsa siitä, miten hän haluaa fyysistä kehoaan kohdeltavan kuolemansa jälkeen, tuhkataanko se vaiko haudataan, ja tehdäänkö elinluovutustestamentti vaiko ei.

Ihmisen unelmista, haaveista ja toiveista jää yleensä jäljelle vain toisen käden tietoa. Ehkä olisi hyvä suositella myös jokaista tekemään itselleen vähän erilainen ansioluettelo. Edesmenneen itse itselleen laatima muistokirjoitus voisi nostaa esille aivan erilaisia näkökulmia.

Metsän omistamisessa suhdanteet nousevat ja laskevat

Tiistai 7.10.2025 klo 8.15

Olen ollut tavalla tai toisella metsänomistaja 1980-luvulta lähtien. Tänä aikana olen nähnyt sekä hyviä puukauppavuosia että sellaisia, joina kauppa ei tunnu käyvän ollenkaan. Pitkähkö kokemus erilaisista suhdanteista tuo rauhallisuutta raakapuumarkkinoiden muutosten seuraamiseen.

Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja oli nähnyt erääseen metsänomistajien nettifoorumiin laittamani kysymyksen, miltä talvikorjuukelpoisten ensiharvennusten markkinat näyttävät eri puolilla Suomea. Kysymykseeni sain kimmokkeen omasta kokemuksestani: elokuulla tekemäni leimikko, jossa on suhteellisen runsaasti poistettavaa harvennuspuuta, kirvoitti vain yhdeltä puunostajalta hintatasoltaan heikon ostotarjouksen. Kolme muuta vastasi kohteliaasti, ettei kohde sovi tällä hetkellä heidän osto-ohjelmaansa. 

Toimittaja soitti ja kysyi, saisiko hän lainata kokemustani artikkeliinsa. Puumarkkinoiden hyytyminen ei tullut minulle yllätyksenä. Lauhan edellistalven jäljiltä yhtiöillä lienee vielä runsaasti ostettuja talvileimikoita pystyssä. Herra Trumpin tullisodan luoma epävarmuus maailmanmarkkinoilla yhdistyneenä dollarin kurssin heikkenemiseen sotkee sekin tilannetta. 

Meillä kotimaassa ja muualla Euroopassa Ukrainan sota ja yleinen heikko usko oman talouden kehittymiseen estää ihmisiä tekemästä asuntojen kaltaisia isoja hankintoja. Entä mikä lie vaikutus sillä, kun Venäjän raakapuuvienti suuntautuu Euroopan sijaan Kiinaan ja muualle?

Olen yrittänyt hoitaa omissa metsissäni nuoret metsät ajallaan. Se tarkoittaa, etteivät leimikkoni nuoret puut ole menettämässä yhteyttäviä latvojaan ylitiheyden tähden vielä muutamaan vuoteen. Toivottavasti maailman tilanne, ja usko tulevaan on jo paremmalla tolalla vuonna 202X... 

Fossiilisten raaka-aineiden korvaaminen ekologisesti, taloudellisesti ja myös turvallisuuspoliittisesti kestävämmällä puulla ja muulla biomassalla ottaa näinä epävarmuuden aikoina takapakkia. Se harmittaa yksityisenä metsänomistajana samoin kuin se, jos pian koittava talvi onkin taas kunnon pakkastalvi paksuine, maan pintaa korjuuvaurioilta suojaavine hankineen. 

Harmi on sekin, jos puunkorjuu- ja muilla metsäketjun yrittäjillä työmaat hiljenevät. Tekeviä käsiä ei totisesti ole maaseudulla enää liikaa. Puukauppa- ja metsätyörahoilla käydään tänäkin päivänä monessa perheessä ruoka- ja muilla tärkeillä ostoksilla. Etenkin haja-asutusalueiden liike-elämälle ja kunnallisille palveluille ne killingit ovat ratkaisevan tärkeitä. 

Kannatan luonnonsuojelua. Aivan samoin kannatan ihmisten elinmahdollisuuksien suojelemista siellä, missä he asuvat ja haluavat olla. Suhdanteet tulevat ja menevät. Uskallan silti uskoa, että palstani puut aloittavat yhteyttämisensä ja kasvunsa myös ensi keväänä siitä uudesta latvakasvaimesta, mihin se viime kesänä päättyi 

Mielikuvitus on kriiseissä usein pahin vihollisemme

Perjantai 26.9.2025 klo 9.50

Mielikuvitus, eli kyky yhdistellä ja erotella ympäröivästä maailmasta tulevia ärsykkeitä ja havaintoja päässään uudella tavalla on ollut ihmiskunnalle välttämätön taito. Nyky-Venäjän aggressiivinen toiminta, ja siitä seuraava informaation tulva haastaa kykymme estää sitä lähtemästä laukalle.

Lähes jokainen asevelvollisuutensa suorittanut mies tai nainen joutui luullakseni jossakin vaiheessa palvelustaan vartioon eli ”väijyyn” pimeään suomalaiseen metsään. Omalta kohdaltani muistan, kuinka jossakin sotaharjoituksessa jokainen pimeästä kuulunut risahdus ja rasahdus hätkähdytti, katajien hahmot muuttuivat sen vastapuolen hiiviskeleviksi tiedustelijoiksi. Olen lukenut sodan käyneiden miesten muistelmia samasta aiheesta. ”Nikkelivarmistuksen” ampuminen vain varmuuden vuoksi etumaastoon ei ollut ollenkaan harvinaista.

Lentokenttien yllä lentävät tuntemattomat droonit, katkeilevat sähkökaapelit, itärajan lähellä tapahtuva GPS-häirintä ja muut oudot tapahtumat ovat tulleet sitten helmikuun 2022 osaksi uutismaailmaa. Ajatus sodan mahdollisuudesta myös meidän elinaikanamme on väkisinkin noussut ajatuksiin. Nykyistä rauhan tilaa on kestänyt maassamme jo noin 80 vuotta. Historiaa taakse päin katsoessa se on harvinaisen pitkä aika.

Joskus tulee toki miettineeksi, onko kaikilla ihmisillä mielikuvitusta. Tämä koskee etenkin niitä kansojensa johtajia, jotka lähettävät nuoret miehensä räjähtämään kappaleiksi, palamaan kuoliaiksi tai silpoutumaan lopuksi elämäänsä invalideiksi aina vain uusien sotien taistelukentille.

Ainakin minusta näyttää siltä että mielikuvituksella tai sen puuttumisella on usein ollut sormensa pelissä myös sotien syttymisessä. Puolaan syyskuun alussa 1939 hyökännyt Adolf Hitler ei osannut kuvitella, että Ranska ja Englanti lunastaisivat tuolle maalle antamansa lupauksen julistaa sota Saksalle. Ilmeisesti Vladimir Putinkin – saamansa informaation perusteella – kuvitteli, että Ukraina antautuisi muutamassa viikossa hänen panssaroiduille sotajoukoilleen.

Drooneilla, ja kaikenlaisilla muilla vempeleillä leikkiminen toisten valtioiden alueella perustuu sekin suurelta osin mielikuvitukseen. Niiden käyttäjä kuvittelee noiden valtioiden tulevaa käyttäytymistä, ja päivittää omia laskelmiaan sen mukaan. Noiden toisten valtioiden johto joutuu kuvittelemaan, mitä sitten tapahtuu, jos me emme reagoi mitenkään.

Elämme vaarallisia aikoja. Useampi kuin yksi sota on syttynyt vääristä kuvitelmista vedetyistä onnettomista johtopäätöksistä.

Ann-Christin Antell aloittaa Haminan syksyn kirjailijakahvilat

Keskiviikko 27.8.2025 klo 8.08

Haminan kaupungin kirjastopalvelut järjestää tänäkin syksynä neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17.00-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on tänäkin vuonna kunnia haastatella hyvin erilaisten kirjojen tekijöitä.

Vierailujen sarjan aloittaa 16. syyskuuta turkulainen kirjailija Ann-Christin Antell. Hänen kolmiosainen, historiallista romantiikkaa edustava Puuvillatehdas-sarjansa on ollut sekä arvostelu- että myyntimenestys. Sen käännösoikeudet on myyty useisiin maihin. Tänä vuonna ilmestynyt Valkea lilja aloittaa uuden, turkulaisen Adelin perheen lahjakkaista tyttäristä kertovan sarjan.

14. lokakuuta Kasper-salissa tutustutaan lastenkirjan kirjoittamisen ja kuvittamisen maailmaan, kun haastateltaviksi saapuvat haminalaiset Varpu Eronen ja Tuukka Sandström. Heidän kuusi yhteistä lastenkirjaansa ovat saaneet kiitosta kauneudestaan ja nokkeluudestaan. Tänä vuonna ilmestynyt Kärppähässäkkä on villi ja vauhdikas runokirja.

Marraskuun 18. päivän vieras on kotkalaislähtöinen Raija-Sinikka Rantala. Hänet tunnetaan paitsi monipuolisena kirjailijana, myös ansioituneena teatterijohtajana ja -ohjaajana. Hänen kuudes romaaninsa, tänä vuonna ilmestynyt Elli pohjautuu Vehkalahdella vuonna 1880 syntyneen, ja Helsingissä vuonna 1962 kuolleen näyttelijä Elli Tompurin värikkääseen elämäntarinaan.

Kauden kirjailijavierailut päättää 9. joulukuuta Suomen Tietokirjailijat ry:n myöntämän vuoden 2024 Tietokirjapalkinnon viime vuonna saanut savitaipalelainen kasvitieteilijä ja luontotoimittaja Seppo Vuokko. Yleisradion Luontoillan alkuperäiseen asiantuntijaraatiin yli 30 vuoden ajan kuulunut Vuokko on julkaissut useita teoksia, joista viimeisimpänä kolumnikokoelma Metsäläisen mietteitä viime vuonna. Hänet tunnetaan aktiivisena, innostavana ja kantaa ottavana suomalaisen luonnon seuraajana.

Tietyn lajityypin romaanin kirjoittaminen vaatii osaamista

Tiistai 1.7.2025 klo 10.57

Kaunokirjallisuutta on tapana jakaa eri lajityyppeihin. Ranskan kielellä tuota jakojäännöstä kutsutaan eri genrelajeiksi teosten temaattisten, rakenteellisten ja tyylillisten eroavaisuuksien vuoksi. Tarkasti omaa lajityyppiään seuraavaa romaania lukiessaan on helppo hymähdellä sen tarinan ennalta arvattavuudelle. Ehkä ei kuitenkaan pitäisi.

Olen jo toistakymmentä vuotta tehnyt syksyisin kirjailijahaastatteluja Haminan pääkirjaston Kirjailijakahvilassa. Yksi tuon urakan suurimmista haasteista ja iloista on tutustua kirjallisuuden moniin eri lajeihin ja niiden kirjoittajiin.

Luen parhaillaan läpi erään ensi syksynä vieraakseni tulevan kirjailijan tuotantoa. Jossakin kirjaluettelossa hänen tuotantoaan luokitellaan romantasiaksi. Tuo kait enklannin kielestä rumasti suomeksi viännetty sana tarkoittanee mielikuvituksen yhdistämistä romantiikkaan.

Itselleni tästä lajityypistä tulevat mieleen ensimmäiseksi lukemattomat julkaistut kartanoromaanisarjat. Niissä päähenkilön (yleensä nainen) tie käy ryysyistä rikkauksiin, ei vähiten hänen likakuorensa alta vähitellen paljastuvan uskomattoman kauneuden tähden. Myös miesten kuuluu olla komeita ja monessa tapauksessa rikkaita.

Toki voi käydä niinkin, että kaunotar valitsee sydämensä ääntä kuunnellen paronin sijaan rakkaakseen sen köyhän, mutta käytökseltään miellyttävän tallirengin, joka sattuman oikusta osoittautuukin lopussa vähintään markiisiksi. Matkalle mahtuu monenlaista sydämentykytystä, kylmiä jos kaipaaviakin katseita ja sivullisten ylenkatsetta.

Rikosromaanit, matkakertomukset, avaruusseikkailut… mahtuuhan maailmaan erilaisia tyylilajeja, ja niille kullekin löytyy oma lukijakuntansa. Jollekin muulle lukijalle ne eivät anna yhtään mitään.

Nyt käsillä olevan luku-urakkani aikana olen pysähtynyt miettimään sitä valtavaa tietomäärää, jonka romantasia-teoksen kirjoittaja on kerännyt kirjaansa varten. Löytyy aikalaiskuvausta, tietoa sen ajan poliittisesta historiasta, arkkitehtuuria, kasvitiedettä, arkeologiaa…

Kari Hotakainen on joskus sanonut, että kirjoittaessaan formulahirmu Kimi Räikkösen elämänkerran hän halusi kirjoittaa kirjan aiheesta, josta ei tiedä mitään. Luulenpa kuitenkin, että hänkin joutui tekemään pirskatisti pohjatöitä, ehkä jopa vaihtamaan koneeseensa öljyt.

Nykyviihteestä on nauru usein kaukana

Perjantai 13.6.2025 klo 12.24

Televisiossa 1980-luvulla pyörinyt brittisarja Jerseyn saarella rikoksia ratkoneesta etsivä Jim Bergeracista kuului tuolloin suosikkisarjoihini. Tänä kesänä Bergerac tekee paluun Ylen ohjelmistoon uutena tulkintana. Moni asia on toisin tuolla pikkuruisella saarella.

Katsoin Yle Areenasta putkeen kaikki uuden Bergeracin kuusi jaksoa. Pääosan esittäjä Damien Molony hoitaa työnsä ihan sujuvasti. Muukin tekeminen on sarjassa hyvää brittiläistä draamaosaamista.

Koska vanhan suolan tiedetään janottavan pitkään, lainasin kirjastosta dvd:t alkuperäisen sarjan kahdelta ensimmäiseltä tuotantokaudelta. John Nettlesin suoritus alkoholismista toipuvana poliisina on edelleen rautaa, eikä Terence Alexanderin roolityö hänen velmuilevana ex-appiukkonaan jää pekkaa pahemmaksi.

Ajan kulun huomaa uuden ja vanhan version vertailussa. ”Oikeassa” Bergeracissa ei hoideta asioita suit sait sujuvasti kännykällä. Faktat löytyvät tietokoneen sijaan paperilta pahvikansioista. Autot eivät ole tuulitunnelitesteissä viritettyjä metallimöykkyjä, vaan muodoiltaan upeita avoautoja ja rättikattoisia sitikoita.

Yksi merkittävä ero löytyy käsikirjoituksista. Alkuperäisessä Bergeracissa on paljon hiljaista huumoria. Uudessa, tänä vuonna valmistuneessa versiossa yksi pääosan esittäjistä on oikeastaan Jim Bergeracin sisällään kokema ahdistus.

Kokemusperäisesti näyttää siltä että huumori ja aito nauru on kuolemassa viihteen tekemisessä sukupuuttoon. 007-elokuvien Daniel Craig on hänkin hymytön lihaskimppu verrattuna Roger Mooren kuivaan brittivitsailuun ja varsinkin Sean Conneryn skottilaiseen itseironiaan.

Ehkä viihteen tekijöiden itsesensuuri näinä Me Toon ja monikulttuurisuuden kulta-aikoina laittaa suitsia sille, millaisia sanoja uskalletaan laittaa sankarien suihin. Se on sääli. Nauru on kautta aikojen ollut sellainen maadoitin, joka on purkanut vaarattomasti turhia luuloja ja aggressioita sekä niiltä herroilta, että meiltä heidän narreiltaan.

Aleksei Osipov eli lyhyen mutta mielenkiintoisen elämän

Keskiviikko 28.5.2025 klo 8.56

Kymmenen vuotta sitten ilmestyi Kariston kustantamana romaanini Kaksi hautaa saarella. Se kertoo Aleksei Osipovista, Voikkaan Mannerheimiksikin kutsutusta kevään 1918 punaisten sotapäälliköstä. Kirjailijan työssä aihe valitsee monesti kirjoittajansa. Tarina Haminan Majasaareen haudatusta miehestä oli juuri sellainen.

Silmiini osui toimittaja Kirsi Partasen Ylen nettisivuille toukokuussa 2015 tekemä haastattelu silloisesta uutuusteoksestani. Sitä lukiessa mieleeni palautui monia asioita romaanin työstämisen ajalta.

Kaksi hautaa saarella -romaanin juuret juontuvat retkelle, jonka tein Majasaari -nimiselle Suomenlahden saarelle monta vuotta ennen kuin tiesin kirjoittavani Alekseista yhtään mitään. Patikoin saarella ihastelemassa sen karua luontoa, kun törmäsin nimettömään hautaan. Hauta se selvästi oli, vaikka olikin melko hoitamattoman näköinen.

Hauta unohtui, kunnes palasi taas mieleen kun luin jonkin kirjan punaisten ja valkoisten välisistä taisteluista Savon radan suunnalla keväällä 1918. Todennäköisesti kirjassa mainittiin, että punaisia tuolloin johtanut Osipov on haudattu jollekin saarelle Haminan edustalla.

Oliko se juuri se hauta? Osipov? Miksi suomalaisia johtaneella miehellä oli venäläinen nimi? Miksi hänen hautansa on saarella? Miten hän sinne päätyi, ja kuka hänet surmasi?

Olipa kysymyksessä romaani tai tietokirja, pohjatöiden tekeminen on yksi antoisimmista vaiheista sen kirjoittamisessa. Tietokoneelle, paperille ja mappeihin kertyy kaikenlaista sälää ja sekundaa, joskus myös oikeita helmiä. On varottava heittämästä mitään pois: koskaan ei voi tietää, mille pienelle yksityiskohdalle tulee olemaan käyttöä.

Romaanissani on hieman vajaat 300 sivua. Pohjatöiden kautta kertyi paljon totena pidettyä materiaalia ajasta ja ihmisistä sata vuotta sitten. Paljon jäi myös aukkoja, noita fiktiivisen tarinan kirjoittajalle välttämättömiä mielikuvittelun paikkoja. Romaanin kirjoittaja ei varmaan koskaan esitä itselleen riittävästi kysymyksiä: Miksi? Milloin? Missä? Millainen? Miten?

Olen vain 30-vuotiaana traagisesti kuolleelle Alekseille kiitollinen saamastani tehtävästä. Romaanin kirjoittajalle hän oli täydellinen päähenkilö: ristiriitainen, selvästi älykäs ja monella tavoin lahjakas, yhtä aikaa vihattu ja rakastettu ja ennen kaikkea ihminen, jonka elämä herättää paljon kysymyksiä.

Tämän artikkelin kuva on otettu eräältä Majasaaren rantakallioista. Romaanin ilmestymisen jälkeen kävin uudelleen saarella. Ehkä Aleksei seisoi Maijansa kanssa toukokuussa 1918 juuri tuolla samalla paikalla odottamassa horisonttiin ilmestyvää laivaa. Ja jännitti, tietäisikö laiva pelastumista vaiko jotakin muuta.

Kun suomalainen kirjailija sai tietää kouluttaneensa tekoälyä

Torstai 24.4.2025 klo 8.47

Tietotekniikan mahdollistama tekoäly toimii jo monella elämänalueella ihmisen tukena ja sen voittokulun uskotaan jatkuvan. Tekoälyn luoma fakta ja fiktio ei kuitenkaan synny tyhjästä. Havahduin asiaan omakohtaisesti, kun sain tietää Metan mahdollisesti käyttäneen kahta kirjaani oman tekoälynsä kouluttamiseen.

Huhtikuun puolivälissä kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanasto kertoi jäsenkirjeessään yhdysvaltalaisen teknologiajätti Metan (tunnettaneen yhä paremmin nimellä Facebook) käyttäneen laitonta LibGen -piraattikirjastoa oman tekoälymallinsa koulimiseen. Menin Sanaston kehotuksesta amerikkalaisen The Atlantic -lehden tietoverkossa julkaisemalle hakukoneelle. Se kertoo LibGeniin tallennetuista teoksista.

Ja löytyihän sieltä minunkin teoksia! Eli kaksi Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjastani ranskaksi käännettyä teosta on päätynyt tuohon laittomaan piraattikirjastoon. Sitä en tietenkään tiedä, onko Meta hyödyntänyt juuri minun teoksiani tekoälynsä tekemisessä yhä älykkäämmäksi. Se mahdollisuus on kuitenkin olemassa, ja Metan on täytynyt tietää tietolähteensä laittomuudesta.

Havainto herättää monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin, tuollainen aineiston hyödyntäminen on selkeä rikkomus tekijänoikeuksia koskevaa lainsäädäntöä ja sen henkeä vastaan. Yhä suurempi osa ihmisten jokapäiväisestä leivästä tienataan myymällä aineettomia oikeuksia. Sillä tavoin minäkin suuren osan leivästäni kerään, kirjoittamalla kirjoja ja sanomalehtijuttuja.

Kyseinen LibGen -piraattikirjasto on perustettu Venäjällä, eli kirjailijan kirstuun ei kilahda minkäänlaisia pennosia sen avulla tehdystä teosten hyödyntämisestä. Meta käyttänee meidän elävien ja tuntevien kirjailijoiden työtä mallina niille tarinoille, joita saat kun pyydät tekoälyä kirjoittamaan itsellesi tarinan jostakin haluamastasi aiheesta. Älä siis hämmästy kun pyydät rikostarinaa, ja se alkaakin himokalastajan aution sielunmaiseman kuvauksella. (romaanini Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches).

Tekoälyn on ennustettu syövän ennen kaikkea luovien alojen työpaikkoja, sekä tekevän turhiksi monenlaisia rutiinitason työtehtäviä konttoreissa. Inhimilliseen toimintaan kuuluu aina virheen, erehdyksen tai sivupolulle joutumisen mahdollisuus. Monesti se on jopa hyvästä lopputuloksen laadulle, etenkin luovilla aloilla. Pystyykö tekoäly samaan luovaan virheellisyyteen, ja millainen virheprosentti sen tuotoksille sallitaan?

Tekoälyn tarvitseman tietopohjan kokoamiseen käytetään valtava määrä netistä löytyvää tietoa. Jokainen tietoa joskus netistä etsinyt tietänee, että sen helmien joukossa on myös valtava määrä silkkaa tuubaa. Kerran pyysin tekoälyä kertomaan jotakin kotikaupungistani Haminasta. Tämä on kuulemma tunnettu tatuointikaupunki. Tuo maine pohjautunee sotilasmusiikkitapahtumaan nimeltään Hamina Tattoo…

Tekoäly lienee monelle oiva työkalu monessa asiassa. Samalla kuitenkin pelkään, että sen käytön yleistyminen jyrkentää entisestään menossa olevaa ihmiskunnan tyhmentymisen kierrettä. Onhan helpompaa kysyä vaikeistakin asioista tietokoneelta, kuin vaivautua ajattelemaan itse.

Vuoden 2024 upeimmat kulttuurikokemukseni

Lauantai 28.12.2024 klo 13.36

Vuoden päättyessä on usein tapana vetää yhteen kuluneita 365 päivää. Tänä vuonna kulttuuri on puhuttanut Suomessa enemmän kuin pitkiin aikoihin. Valitettavasti keskustelun sytykkeenä ovat olleet kulttuurin rahoitukseen kohdistuneet leikkaukset. En silti liene ainoa, jolle kulunut vuosi on jälleen tarjonnut monia hyvän mielen ja uusien ajatusten hetkiä.

Listasin alle muutamia omia vahvoja kulttuurikokemuksiani. Jonakin muuna päivänä ylös kirjattuina lista olisi voinut näyttää täysin toisenlaiselta. Se kuuluu näiden, pitkälti tunteiden tasolla tapahtuvien kokemusten luonteeseen.

Vuoden elokuva: Lee. Ellen Kurasin ohjaama elokuva kertoo Kate Winsletin näyttelemän sotavalokuvaaja Lee Millerin työstä toisen maailmansodan aikana. Miller todisti kameransa kanssa sekä länsijoukkojen maihinnousun Normandiaan, natsien keskitysleirien kauhuja että raunioituneen Saksan miehittämisen. Kate Winsletin tavasta tehdä työtään olen pitänyt aina. Elokuva, kuten moni muukin taiteenlaji, on parhaimmillaan taitoa kuvata pienillä eleillä ja asioilla paljon suurempia asioita.

Vuoden musiikkikokemus: Heikki Koskelo ja Helmi-orkesteri. Tanssiharrastuksen myötä musiikin kuunteluni suuntautuu usein kevyempään, ihmisiä sananmukaisesti liikuttavaan musiikkiin. Tämän rautaisen ammattitaidon kokoonpanon tahtiin liikuin kuluneena vuotena pariinkin otteeseen. Edellisistä kerroista olikin vierähtänyt jo tovi. Sana ”kevyt” on pantava tanssimusiikin yhteydessä lainausmerkkeihin, kun liikutaan luvan kanssa toista ihmistä liki, ja kappaleiden sanoituksissa puhutaan Elämän Tärkeimmistä Asioista.

Vuoden tietokirja: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Arja Paanasen ylös kirjatut muistelmat tämän yli 30-vuotiselta uralta Venäjän kehitystä seuranneena toimittajana antavat paljon mietittävää. Itänaapurimme on vastaisuudessakin läsnä Suomen ja lähialueemme kehityksessä. Kun suunnattomilla luonnonrikkauksilla siunattu, mutta sangen kehnosti johdettu entinen suurvalta etsii uutta suuntaa, järistykset vaikuttavat väistämättä myös meillä.

Vuoden teatterikokemus: Pyhtään Harrastajateatterin Maailman pihamaat. Kaikille Suomen harrastajateatteriryhmille on syytä nostaa tältäkin vuodelta hattua. Yhdessä tekemisen ilo on asia, joka välittyy parhaimmillaan myös katsomoon, ja saa meidät katsojat elämään mukana. Tässä esityksessä se toteutui parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoden erikoispysti: Kannuskosken lava, juhannustanssit ja Eino Grön. Kävin ensimmäistä, vaan toivottavasti en viimeistä kertaa tällä hienolla 1950-luvulla rakennetulla mutterilavalla. Eino Grön (s. 1939) on vuodesta toiseen jaksanut ilahduttaa tanssikansaa Kannuskosken keskikesän juhlassa. Arvostan!

Minäkin tulen Haminan Annan narinkoille

Tiistai 26.11.2024 klo 12.08

Narinkka on vanha, venäjästä lähtöisin oleva sana. Se tarkoittaa nykysuomeksi myyntikojua. Sana sopii oivasti ensi lauantaina Haminan kauppiaantalomuseolla pidettävien joulumyyjäisten nimeen.

Vuoden 1743 rauhanteossa Venäjän keisarikunnan vallan alle siirtyneeseen ympyräkaupunkiin sana liittyy monella eri tavalla. Esimerkiksi hienoa Raatihuonettamme ympäröivää katua kutsuttiin 1800-luvulla Narinkankaduksi, koska sillä tehtiin erilaista torikauppaa.

Lauantain Annan narinkoille saapuu taas monenlaisten käsitöiden, leipomusten ja muiden omien tuotteidensa myyjää. Se on hieno asia näinä monelle henkisesti raskaina pimeinä päivinä: vaikka kauppa ei niin kävisikään, syntyy ihmisille kuin luonnostaan keskenään yhteistä jutunjuurta.

Minä aion mennä mukaan Haminan kevään 1918 tapahtumista kertovan Tämä nuori maa -romaanini kanssa. Myös tällä omalla, kauniilla kotikaupungillani on ollut historiansa aikana omat huonot päivänsä.

Niistä kannattaa kertoa senkin takia, etteivät ne toistuisi.

Haminan syksyn kirjailijakahviloissa mielenkiintoisia vieraita

Keskiviikko 28.8.2024 klo 8.12

Haminan kaupungin kulttuuri- ja kirjastopalvelut järjestävät syyskaudella neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on ilo toimia iltojen kirjailijavieraiden haastattelijana.

Vierailujen sarjan aloittaa 10. syyskuuta kaksi kertaa kaunokirjallisuuden Finlandian voittanut Jukka Viikilä (s. 1973), jonka vierailu peruuntui viime syksynä sairastumisen vuoksi. Romaanit Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) olivat myös kaupallisia menestyksiä. Viikilän tänä vuonna ilmestynyt romaani Hiekkalinnat on tutkielma rakkaudesta ja sen kestävyydestä.

Lokakuun 15. päivänä Kasper-salissa kuullaan kirjailija/kuvittajapari Elina Kuorelahden ja Nunnu Halmetojan ajatuksia lastenkirjallisuudesta ja sen tekemisestä. Historioitsija Kuorelahti, ja Haminassa asuva graafikko-kuvittaja Halmetoja ovat julkaisseet tähän mennessä yhdessä kolme lastenkirjaa.

Marraskuun 12. päivän kirjailijavieras, toimittaja Jessikka Aro sai vuonna 2016 Bonnierin suuren journalistipalkinnon artikkelistaan Putinin trollit Suomessa. Hänen vuonna 2019 ilmestynyt tietokirjansa Putinin trollit on herättänyt Ukrainan sodan myötä kiinnostusta myös maailmalla. Aron tänä vuonna ilmestynyt teos Putinin maailmansota avaa Kremlin harjoittaman hybridisodan taustoja ja keinoja.

Syksyn kirjailijavierailut päättää 10. joulukuuta kaikille suomalaisille tuttu kasvo, Yleisradion pitkäaikainen uutisankkuri Matti Rönkä. Kirjailijana hän on voittanut sekä vuoden parhaalle suomalaiselle rikosromaanille myönnettävän Vuoden johtolanka-palkinnon, että parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon. Röngän Viktor Kärppä -romaanisarjan pohjalta on tehty sekä tv-sarja että elokuva.

Tattoota, sotilasmusiikkia ja ristiriitaisia tunteita

Maanantai 29.7.2024 klo 10.01

Tällä viikolla kotikaupungissani Haminassa vietetään Tattoota, sotilasmusiikin suurtapahtumaa. Sotilasmusiikkiin sanotaan kuuluvan kaiken sen musiikin, jota sotilaat soittavat. Tänä vuonna omaa Tattoo-juhlamieltäni latistaa Euroopassa käytävä suursota.

Suursodaksi menossa olevaa Ukrainan konfliktia on mielestäni kutsuttava. Yli miljoona eri puolilta maailmaa kerättyä miestä ja naista on puettu maastokuvioisiin asuihin, ja heille on annettu tehtäväksi tappaa toisiaan. Tuhoa ja kärsimystä tapahtuu nyt lähinnä mustan mullan mailla. Sota tulee kuitenkin vaikuttamaan kaikkien meidän eurooppalaisten elämään tavalla, jota kukaan ei vielä tiedä.

Sotilasmusiikin syntyjuuret juontavat satojen vuosien päähän aikoihin, jolloin sotureita ohjattiin taisteluissa torvien törähdyksin ja patarumpujen paukkein. Siitä se kehittyi ensin fanfaareiksi, ja sittemmin olennaiseksi osaksi erilaisia uskonnollisia, yhteiskunnallisia ja kansanomaisia rituaaleja.

Sotilaan tärkein tehtävä sodassa on tappaa toinen ihminen, ennen kuin tulee itse tapetuksi. Onko siis oikein ihailla asepukuisten nuorten naisten ja miesten taitavaa kuviomarssia ja soittamista, kun tietää heidän koulutuksensa perimmäisen tarkoituksen?

Aloitetaan positiivisista asioista. Musiikki on niitä harvoja, kaukaa primitiivisestä historiastamme kumpuavia asioita, jotka saavat lähes kaikki meistä liikuttumaan. Musiikki saa ihmiset uskaltautumaan lähemmäs toisiaan, hakeutumaan muiden seuraan. Se rauhoittaa mieltä, saa aikaan mielleyhtymiä. Jos on tarvis, sillä saa aikaan joskus tuiki tarpeellista aggressiota. Montakohan kertaa tässäkin maassa on vihdoin viimein tartuttu siihen lattianpesuluuttuun, kun kuulokkeista on jytissyt siihen toimeen sopiva rock-kappale?

Lopetetaan positiivisiin asioihin. Sain kirjoittaa vuonna 2020 julkaistun Hamina Tattoon 30-vuotisjuhlakirjan. Näihin kuluneisiin vuosiin mahtuu paljon hyvää musiikkia, ja sen myötä tapahtuneita ihmisten kohtaamisia. Ehkä ne ovat omalta pieneltä osaltaan auttaneet erilaisia ihmisiä ymmärtämään toisiaan.

Ehkä ne ovat jo poikineet, ja poikivat jatkossakin tähän maailmaan jotakin hyvää. Ainakin minä toivon niin.

Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.