Negatiivisen metsäkeskustelun turhuudesta

Perjantai 12.7.2024 klo 11.50

Sanotaan, että hyvät asiat eivät ole hyviä uutisia. Jostakin syystä se pätee etenkin metsiin liittyvään uutisointiin. Se että metsää, metsäluontoa, metsänhoitoa ja metsästä saatavaa kaikenpuolista hyvinvointia voi ajatella monella eri tavalla, on mielestäni erinomaisen hyvä asia.

Suomen metsävarojen kehittymistä on seurattu systemaattisesti jo 1920-luvulta lähtien. Tuolloin ensimmäiset inventointiryhmät lähtivät patikoimaan linjoittain lävitse koko maata, mitaten ja arvioiden metsien puuston määrää, kasvua ja monia muita asioita. Kiitos satelliitti- ja muun kuvaustekniikan kehittymisen, nykyään monet noista tiedoista saadaan selville sitä kuuluisaa ”nappia” painamalla,.

Välillä nykyisestä metsäkeskustelusta saa sen käsityksen, että asiat olivat sata vuotta sitten paljon paremmin kuin nyt. Että siellä niitä honkia humisi pitkin saloja satoja kuutioita jokaisella hehtaarilla. Lahopuutakin oli pilvin pimein, eikä ihmisen kirveenjälkiä näkynyt missään.

Ei se ihan niin ollut. Ensimmäisten inventointien tuloksia lukiessa, ja muuhun aikalaismateriaaliin tutustuessa silmien eteen nousee kuva määrämittaharsituista metsistä: hehtaareista, joilta on rapsittu pois kaikki tietystä korkeudesta tietyn mitan täyttävät rungot. Monin paikoin, etenkin Kaakkois-Suomessa, puut on hakattu haloiksi Pietarin kaiken nieleville markkinoille. Aikaisempina vuosisatoina kahteen, kolmeen kertaan kasketuille aloille oli vasta nousemassa uutta puustoa – sikäli kun metsiä laiduntava karja ei syönyt taimia nälkäänsä.

Sota haukkasi aimo osan noista Suomen metsähehtaareista. 1950-luvulla julkistetuista 4. valtakunnan metsien inventoinnin tuloksista selviää, että jäljelle jääneillä hehtaareilla kasvoi vuosittain noin 55 miljoonaa kuutiometriä uutta puuta. Se on ikävä kyllä vähemmän, kuin mitä metsistä niin sanotun Korean suhdanteen vuoksi hakattiin. Oma vaikutuksensa oli myös sotakorvauksiin tarvituilla hakkuilla, sota-aikana polttopuuksi hakatuilla nuorilla metsillä ja tuhansien metsähehtaarien raivaamisella maannälkäisten uudisasukkaiden pelloiksi.

Minun on helppoa uskoa tuon inventoinnin tulokset tosiksi. 1950-luvun alkupuolelta oleva ensimmäinen ilmakuva synnyinkyläni metsistä kertoo niiden harvasta kasvuasennosta. 1980-luvulla olin jo itsekin istuttamassa joskus vuosisadan alkupuolella määrämittaharsinnan myötä jytkypetäjiköstä kitukasvuiseksi puolukkakankaan kuusikoksi muuttuneen metsän jäljiltä hakkuualaa sille paremmin sopivaksi männiköksi.

Sodan päätyttyä Suomessa annettiin kuuluisa metsien harsintahakkuut kieltävä julistus. Soiden ojituksia lisättiin metsätalouden tarpeisiin. Uudistusaloja ryhdyttiin yhä useammin muokkaamaan ja istuttamaan taimitarhoilla kasvatetuilla taimilla. Taimikonhoitomäärät nousivat uusiin lukemiin, ja lehmät siirtyivät pikku hiljaa metsälaitumilta peltoruokintaan. Puun tarve kotien lämmittämisessä, sekä junien sekä sisävesilaivojen pannuissa sai väistyä ”halvan” maaöljyn tieltä.

Moni virhe olisi toki saanut jäädä tekemättä. Kaikille ojitetuille avosoille ei sittenkään noussut sankka uusi metsä. Kun lahopuuta ei tarvittu enää polttoaineeksi, sitä olisi heti sotien jälkeen voinut jättää enemmän metsään. Monta upeaa luontokohdetta kärsi pahoja vaurioita tiedon puutteen tai rahan tarpeen takia. Ihmisen tekemillä virheillä on se ominaispiirre, että ne huomataan vasta jälkikäteen. Se pätee myös niihin virheisiin, joita teemme juuri nyt.

Mutta kuitenkin: Suomen metsien puuston vuotuinen kasvu on tänäkin vuonna lähes kaksinkertainen verrattuna 1950-luvun alkuvuosiin. Puuta kasvaa metsissä enemmän kuin sitä kaadetaan. 1990-luvulta lähtien Etelä-Suomenkin talousmetsissä olevan lahopuun määrä on kasvanut. Metsälaki määrittelee tarkasti monia lainsuojaa nauttivia tärkeitä elinympäristöjä. Kuinka moni Euroopan Unionin nykyinen jäsenvaltio voi sanoa samaa?

Meidän ei tarvitse julistaa, että harjoitamme maailman parasta metsänhoitoa ja -osaamista. Sellaista määrettä on pirun vaikea todentaa, verrattuna muualla vallitseviin olosuhteisiin. Riittää, että harjoitamme tänne parhaiten soveltuvia keinoja ja konsteja. Kiitos menneiden vuosikymmenten tekijöiden, meillä on nyt oikeasti ja vailla keskinäistä syyllistämistä varaa miettiä, mitkä kaikki metsän arvot ovat arvokkaita juuri nyt ja tulevaisuudessa.

Itse uskon, että tuossa arvioinnissa meille yli 600 000 yksityismetsänomistajalle on tarjolla iso rooli. Niin on monta mieltä, kuin on miestä ja naistakin. Kun meitä päättäjiä on noin paljon, löytyy isosta joukosta varmasti monenlaisia mahdollisuuksia metsän erilaisten hyötyjen hyödyntämiseen ja säilyttämiseen.

Parhaiten siihen päästään palkitsemalla ja kannustamalla, ei pakottamalla tai syyllistämällä.

Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Kirkonkirjat kertovat elämästä monenlaisessa Suomessa

Keskiviikko 6.12.2023 klo 7.46

25. toukokuuta kastettiin Kivijärvellä Antti Matiaksenpoika ja Maija (os. Kotilainen) Linnan poika Matiksi. Olen Keski-Pohjanmaalta lähtöisin olevassa suvussani Matin jälkeläinen neljännessä polvessa. Hänelle, minulle ja välissämme oleville sukupolville on matkalle mahtunut elämää monenlaisen vallan alla.

Kun Matti syntyi, koko nykyinen Suomi oli hiljattain siirtynyt Haminan rauhan myötä Venäjän vallan alle. Ilmassa oli varmasti kaikenlaisia pelkoja siitä, millaisia uudet vallanpitäjät olisivat verrattuna entisiin. Muistissa olivat edellisellä vuosisadalla kärsityn Ison Vihan aikaiset tarinat valloittajan harjoittamista julmuuksista.

Vaikka maallinen valta oli vaihtunut, vieläkin korkeampia voimia edustavat papit puhuivat maassamme yhä ruotsia. Siksi Mattikin on kirjattu Kivijärven seurakunnan syntyneiden luetteloon Matsina, isä-Antti Andersina ja äiti-Maija Majana.

Matti kuoli verrattain varhain, eli vuonna 1860. Seuraavalla vuosikymmenellä maatamme koettelivat suuret nälkävuodet. Hänen poikansa näki myös vuosisadan vaihtuvan, ja Matin pojanpoika selvisi hengissä sisällissodan ajoista. Hän lienee nähnyt sinivalkoisen lipun liehumassa ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen lippusaloissa. Voi vain miettiä, mitä maaton ja köyhä maaseudun asuja siitä ajatteli ja tunsi.

Matin pojanpojanpoika koki nuorella iällä jatkosodan taistelujen kauhut. Niissä Suomen itsenäisyys sentään säästyi, mutta henkisten ja ruumiillisten arpien ja menetysten kokonaismäärää ei kukaan tule koskaan tietämään.

Minä, Matin jälkeläinen neljännessä sukupolvessa, sain syntyä 1960-luvulla hiljalleen vaurastumisensa aloittavassa maassa. Olen ensimmäisiä täyden peruskoulun oppimäärän suorittaneita vuosiluokkia. Sain hankkia itselleni edullisesti hyvän koulutuksen. Kaikki nämä elämäni vuosikymmenet olen saanut ilmaista itseäni suomeksi, omalla äidinkielellä.

Maailman muuttuminen ei pysähdy minuun. Jos ikää ja terveyttä riittää, voi hyvin olla että ehdin vielä nähdä senkin, kuinka tässä maassa kirjoitetaan taas syntymätodistuksia vieraalla kielellä, todennäköisesti englanniksi. En osaa olla siitä iloinen.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Suhteemme Venäjään on taas kerran tienhaarassa

Sunnuntai 16.10.2022 klo 10.35

Päästyään Puolan sodassa voittopuolelle ja murrettuaan kokonaan Puolan armeijan vastustamiskyvyn, on bolshevikien Venäjä vaihtanut sävyään keskusteluissaan ulkovaltojen kera.

Nuo sanat kirjoitti nuori, pian 20 vuottaan täyttävä Urho Kekkonen kolumniinsa Kajaanin Lehdessä 2. elokuuta 1920. Tekstissään hän analysoi menossa olleen Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan vaikutuksia samaan aikaan käytyihin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiin rauhanneuvotteluihin.

Tuo kolumni tuli mieleeni, kun luin tämän päivän Helsingin Sanomia. Arvostamani kirjailija, historiantutkija ja Venäjän tuntija Anne Applebaum oli lehden haastattelussa sitä mieltä, että ainoa keino rauhan saavuttamiseen Ukrainassa, sekä aidon kansalaisyhteiskunnan syntymiseen Venäjällä on putinilaisen nyky-Venäjän sotilaallinen tappio menossa olevassa sodassa.

Toinen arvostamani kirjailija, sotkamolainen Veikko Huovinen laittoi Pylkkäs-Konstansa suuhun tämän lauseen keskustelussa, jossa Konsta määritteli erilaisia viisauden lajeja: ”Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä.”

Jälkiviisasteluun on helppoa ryhtyä sekä yksityisenä kansalaisena että kansainvälisen politiikan kiemuroita hahmotettaessa. Naapurimaamme itsevaltainen presidentti Vladimir Putinkin sortui sellaiseen lausuessaan, että Neuvostoliiton hajoaminen oli yksi ihmiskunnan suurimmista tragedioista. Ainakin hän olisi voinut määritellä tarkemmin, että kenen kannalta.

Ei jälkiviisastelu ole ollut outoa Suomenkaan lähihistoriaa auki kirjoitettaessa. Sen avulla on pystytty muokkaamaan historiasta omaan aatemaailmaan sopivaa, sitä tukevaa materiaalia. Esimerkiksi sitä, miten V.I. Leninin johtama Neuvosto-Venäjän työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea tunnusti 4. tammikuuta 1918 Suomen itsenäisyyden, on toisaalla pidetty merkkinä siitä että Pietarissa oikeasti haluttiin ihan naapuriin itsenäinen Suomi-niminen pikkuvaltio. Toisaalla taas on selitetty, että Lenin joukkoineen uskoi Suomen putoavan kuitenkin kypsänä hedelmänä takaisin emo-Venäjän syliin, kunhan maailmanvallankumous pääsisi kunnolla käyntiin.

Sama koskee Suomen roolia toisessa maailmansodassa, ja varsinkin jatkosodan syttymisessä kesällä 1941. Neuvostoliiton aikana oli varsin suosittua selittää Suomen kohtaloa uuteen sotaan joutumisineen niin sanotulla ajopuuteorialla. Siinä Suomi poliittisine johtoineen ajautui enemmän tai vähemmän tahdottomasti mukana historiallisten tapahtumien vyöryssä. Vähemmälle huomiolle tuossa selityskulussa jäi se, että Suomen ja Saksan poliittinen ja sotilaallinen johto olivat jo varsin aikaisessa vaiheessa tiiviissä yhteistyössä keskenään katkerasti päättyneen talvisodan jälkeen. Menetettyjen alueiden takaisin saaminen kaihersi monen suomalaisen mielessä – joidenkin mielestä vieläpä korkojen kanssa.

Varsin suosittua on myös ollut selittää historiamme murroskohtia onnellisilla sattumilla. Leninin oli pakko tunnustaa Suomen itsenäisyys. Kun nuorta Neuvosto-Venäjää uhkasivat niin monet vaarat muualtakin, ison maan luoteisrajalla oli saavutettava jonkinlainen rauhan tila. Venäläisten suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli pakko lopettaa kesällä 1944, kun he tarvitsivat parhaita joukkojaan kilpajuoksussa Berliiniin. Suomelle livahti kuin salaa 1990-luvulla osaksi EU:ta ja läntistä Eurooppaa, kun Neuvostoliitto hajosi.

Nykyaikaakin tultaneen käsittelemään jälkiviisauden imelin keinoin tulevassa historiankirjoituksessa. Voi hyvin olla, että ajan kulussa nähdään – itsekkäästi ajatellen – Suomen kannalta onnellinen sattumus siinä, kuinka Venäjän mahtava armeija on sortunut kurjuuteen Ukrainan laajoilla aroilla. Oliko se juuri se tekijä, joka antoi meille viimeinkin mahdollisuuden hakeutua Naton suuren ydinasesateenvarjon alle?

Anne Applebaumin ansioksi on luettava, että hän oli Venäjän kehityksestä samaa mieltä kuin nyt jo monia vuosia sitten, ja uskalsi kirjata sen ylös. Urho Kekkosen valtiomiestaidoista ollaan nykyisin montaa mieltä. Hänen valtakaudellaan niitä arvosteltiin – jos arvosteltiin – mieluummin hiljaisella äänellä. Siksi lainaankin lopuksi toisen, eli Vienan Karjalaa koskevan kohdan tuosta hänen yli satavuotiaasta kolumnistaan. Jokainen arvioikoon omista lähtökohdistaan, oman maailmankuvansa mukaisesti sitä, osuiko hän tuossa oikeaan ja onko mikään oikeastaan muuttunut auringon alla.

Heistä itsensä eroon julistaneen kansakunnan niskaan lähettää Neuvosto-Venäjä sotilasjoukkojaan, jotka ryöstäen ja hävittäen pakottavat ensiksi kansan itsensä valitseman hallituksen poistumaan maan rajojen sisältä ja sen mukana hallituksen sotaväen sekä toiseksi väkipakolla alistuttavat kansan neuvostojärjestelmään.

Historiallisen romaanin alku voi olla yhdessä lauseessa

Torstai 24.3.2022 klo 10.09

”Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.”
-Urho Kekkonen, 1981: Vuosisatani 1.-

Me elolliset olennot elämme aina tässä ja nyt-hetkeä. Käytämme aikaamme ja tarmoamme niiden luonnollisten ja kuviteltujen tarpeiden tyydyttämiseen, joita meillä on. Ajoittain suunnittelemme tulevaisuutta. Toivomme ja pelkäämme sen tuovan erilaisia asioita tullessaan. Ajoittain päähämme pälkähtää muistumia menneistä tapahtumista. Niitä tulee, halusimmepa niitä tai emme.

Monta, monta vuotta sitten luin edellä lainatun lauseen presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) vuonna 1981 julkaistuista muistelmista. Lause ei jättänyt minua rauhaan. Tuli tarve ottaa selville, millaisia tapahtumia tuon lausahduksen taakse kätkeytyi.

Vasta 17-vuotias Kajaanin Sissi-Rykmentin sotilas Urho Kekkonen sai toukokuussa 1918 johdettavakseen ryhmän, joka teloitti täällä Haminassa, nykyisessä kotikaupungissani punaisiksi luokiteltuja ihmisiä. Noiden tapahtumien muisto ei ilmeisesti jättänyt Kekkosta koskaan rauhaan.

Eräässä toisessa kirjoituksessaan Kekkonen totesi, että aina kun hänelle tuli elämässään oikein tiukka paikka vastaan, hänelle palautuivat mieleen Haminan tapahtumat. Toukokuun 1918 tapahtumat eivät jättäneet minuakaan rauhaan. Syyskuussa 2022 ilmestyy niiden pohjalta kirjoittamani romaani Tämä nuori maa Kariston kustantamana. Kekkonen, ”Känä” tarvitsi yhden elämänsä kipeimmän asian selittämiseen yhden lauseen. Minä kirjoitin aiheesta 500-sivuisen romaanin yrittäessäni ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoitti.

Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi. Kun sitä aloitin, maailmassa vallitsi vielä pääosin rauhan tila, toisin kuin kevään 1918 Suomessa. En työhön ryhtyessäni arvannut, että romaanini ilmestyessä maailmassa vallitsee taas vakava poikkeustila.

Moni nuori mies ja nainen saa näistä päivistä Ukrainassa itselleen samanlaisen, ehkä elinikäisen trauman, jollaisen Känä sai itselleen Haminasta. Ei historia toista itseään: me ihmiset teemme sen ihan itse.

Romaanini esitellään juuri julkaistussa Kariston kesän ja syksyn 2022 uutuuskirjaluettelossa.

Nykyhetki muodostuu historiasta ja tulevaisuudesta, ja se on sen pahin ongelma

Torstai 10.3.2022 klo 8.49

Historiaa on kutsuttu muun muassa ihmisten menneisyyttä tutkivaksi tieteeksi, tai tarinoiksi menneistä ajoista. Tulevaisuuden tutkiminen taas yrittää ymmärtää ja ennustaa sitä aikaa, jota kohti olemme menossa.

Ensin kaksi vuotta maailmanlaajuista pandemiaa, ja nyttemmin Ukrainan sota ovat järkyttäneet pahasti kuvaamme ajasta jota tällä hetkellä, tässä ja nyt ihmiskunnan nykyisenä sukupolvena elämme. On asiassa hyviäkin puolia: kaikki-tänne-heti-mulle-nyt -tyyppiset ilmaisut ovat (ainakin julkisuudessa) merkittävästi vähentyneet. Ehkä on huomattu, että asiat ovat silloin hyvin, kun saan käydä illalla nukkumaan pelotta, vatsa täynnä ja edes jollakin lailla terveenä.

Nykyhetki rakentuu aina menneen ajan, menneiden sukupolvien työn varaan. Silloin tehtiin suurin osa niistä keksinnöistä, joiden varaan rakentuu ihmiskunnan hyvinvointi. Keksittiin hyviä asioita, kuten erilaisten maanviljelytapojen kehittäminen. Tehtiin huonoja asioita, kuten laajojen maa-alueiden pilaaminen elämiskelvottomiksi erilaisilla myrkyillä. Meillä on ainakin hämärä käsitys siitä miten elämä maapallolla, ihmiskunta ja oma kansakunta ovat ehkä saaneet alkunsa.

Kun katsomme tulevaisuuteen, yritämme toiminnan eri tasoilla miettiä, millainen se tulee olemaan. Teemme suunnitelmia, varaudumme, ennakoimme. Niin yksittäisten ihmisten, kansakuntien kuin koko maailman tasolla. Se kuva on osin kuvitelmaa, osin se rakentuu nykyhetken ja osin historian tuntemuksemme varaan.

Nykyhetki on historian ja tulevaisuuden välissä pirullinen ajanjakso. Ei se ihme ole, että siinä eläminen ahdistaa niin monia. Historiaa kun voi tulkita niin monin eri tavoin. Sieltä voi haikailla menneitä, monesti kuviteltuja ”hyviä” tai suuruuden aikoja. Sieltä voi kaivaa tehtyjä, tai ainakin kuviteltuja vääryyksiä oman toimintansa polttoaineeksi nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Ja tulevaisuudenkin voi ajatella niin monella eri tavalla.

Pahimmillaan tuloksena on katastrofi. Niin kuin tällä hetkellä Ukrainassa.

Sotakirjallisuus kiinnostaa suomalaisia sukupolvesta toiseen

Perjantai 17.9.2021 klo 15.09

Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho ynnä monet muut Suomen viime sotiin osallistuneet kirjailijat loivat osin omien sotakokemuksien pohjalta kirjallisuutta, jota luetaan yhä. Sen jälkeen sotaa käymättömät sukupolvet ovat tarttuneet samoihin aiheisiin. Sitä viimeistä kaukopartiokeikkaa Muurmannin radalle ei nähtävästi kirjoiteta vielä pitkiin aikoihin.

Kirjastoväen mukaan suomalaiset sotakirjat kuuluvat edelleen kaikista lainatuimpaan aineistoon, ja niitä lukevat kaiken ikäiset. Sotakirjailija, itseään sotatrilleristiksi kutsuva Ville Kaarnakari (s. 1949) kävi tällä viikolla vieraanani Haminan pääkirjaston kirjailijahaastattelussa. Hän oli sitä mieltä, että sotakirjallisuus on nykylukijalle ennen kaikkea ajankulua ja viihdettä.

Se hyvä puoli hyvin kirjoitetussa sotakirjassa – kuten yleensäkin kirjoissa – on, että sellainen laittaa lukijansa etsimään lisää tietoa aiheestaan ja historiasta. Villen haastattelu on nähtävissä Haminan kaupungin YouTube-kanavalla 30. syyskuuta saakka.

Perjantaina historiallisesta romaanista Helsingin kirjamessuilla

Keskiviikko 21.10.2015 klo 13.53

Kirjallisuus kertoo menneestä ja tulevasta - mutta entäs tämä aika?

Tiistai 10.3.2015 klo 18.04

Kirjoittajana minua tietenkin kiinnostaa, mitä muut kirjoittajat parhaillaan luovat. Otin asiakseni tutkailla tämän kevään romaanitarjontaa eri kustantajilta.

Pitkään jatkunut historiallisten aiheiden trendi näkyy jatkuvan. Kuka muistelee lapsuuttaan, kuka kertoo vuodesta 1918. Talvisotakin näkyy vilahtavan monessa teoksessa - lieneeköhän tämän "juhlavuoden" peruja.

Toisaalta fantasia ja tulevaisuuteen sijoittuva tarina on laji, jolla on oma ja vahva kannattajakuntansa. Osa kirjoittajista vie lukijansa avaruuteen, osa tyytyy tuleviin ekokatastrofeihin maan päällä.

Hyvä näin. Jos historiallinen teos yrittää ymmärtää mistä olemme tulossa, yrittää tulevaisuuteen kurottava teos arvailla minne ja millaisina olemme menossa. Kummallakin lajilla on oma paikkansa kirjallisuudessa. Aika näyttää, mitkä tämän kevään romaaneista jäävät merkkiteoksina elämään ja keskustelemaan tulevien sukupolvienkin kanssa. Välttämättä ei yksikään niistä.

En tiedä, pitäisikö olla huolestunut siitä että tämä nykyinen aika näyttää jäävän mopen osille kirjallisuuden kaanonissa. Eräs kirjailijakollegani sanoi, ettei hän edes halua kirjoittaa tästä ajasta - mehän elämme tätä koko ajan. Mutta ymmärrämmekö me tätä aikaa? Epäilen.

Nykyisen ajan kuvaus näyttää jäävän paljolti dekkaristien harteille. Hyvä, että edes heidän.

Kirjailija ei ennusta, mutta joskus kirjoitettu käy toteen

Perjantai 21.2.2014 klo 8.43

Kyösti Salovaara pohtii blogissaan (20.2.14) ansiokkaasti sitä, kuinka vaihtoehtoishistoria on kautta aikain ollut kirjailijoille yksi tapa hahmottaa maailmaa ympärillään, ja sitä mihin olemme menossa.

Vaihtoehtoisen historian kirjoittaminen on yksi keino ottaa etäisyyttä siihen, mitä on jo tapahtunut. Se ehkä auttaa meitä havaitsemaan - vaikkakin jälkikäteen - missä vaiheessa tapahtumien kulku muutti suuntaansa tavalla, jota kukaan ei voinut ennustaa. Entäpä, jos asiat olisivat menneet toisin?

Parhaimmillaan vaihtoehtoishistoria on kutkuttavan hyvää fiktiota. Luen parhaillaan John Boynen romaania Tarkoin vartioitu talo (Bazar 2011). Kirja kertoo Venäjän viimeisen tsaarin lähipiiriin päässeestä, ja hovista tarkkoja havaintoja tekevästä tavallisesta musikasta. Kirjan puolessa välissä ounastelen, mitä tarinan lopussa tapahtuu, ja kuka henkilöhahmoista paljastuu miksikin.

Pystyn vain ounastelemaan. Niinhän me teemme myös tässä tavallisessa elämässä, kun uusi ihminen astuu elämäämme. Emme tiedä, kuka hän on ja millaiseksi suhteemme muodostuu. Onko lopussa odotettavissa iloa ja riemua, vaiko surua ja tuskaa?

Lienee parempi miettiä sitä vasta jälkikäteen kuin ennakoida liikaa. Jälkikäteen on ehkä mahdollista nähdä selvemmin, missä onnistuimme, ja missä jokin meni vikaan.

Niobe, tarina rotupuhtaasta Suomesta ilmestyy 2. tammikuuta

Keskiviikko 18.12.2013 klo 14.38

”Kapitalistit ovat saavuttaneet asemansa kyvykkyydellään. Tämän valinnan perusteella, joka osoittaa että he ovat ylempää rotua, heillä on oikeus johtaa.”

Saksan tuleva diktaattori Adolf Hitler sanoi näin Otto Strasserille, toiselle tärkeälle kansallissosialistille vuonna 1930. Hitler ampui itsensä Berliinin raunioiden keskellä vuonna 1945. Nyt, seitsemän vuosikymmentä myöhemmin hänen tokaisunsa on käynyt globalisaation myötä toteen: kansallisvaltioiden johtajien valta päättää tärkeistä asioista on pienempi kuin talouselämän mahti.

Rotuopilla ja antisemitismillä oli keskeinen rooli kansallissosialismin opinkappaleissa. Epäluuloa väärän näköisiä ihmisiä kohtaan esiintyi 1930-luvulla myös Suomessa. On hämmästyttävää todeta, että sodan jälkeiset vuosikymmenet eivät ole muuttaneet tilannetta miksikään. Keskustelulle monikulttuurisuudesta, sen vastustamisesta ja tulevaisuudesta on yhä vaikeaa löytää asiallista foorumia.

Vaihtoehtoishistoria, entäs jos -ajattelu on kirjailijalle herkullinen tapa hahmottaa ympäröivää maailmaa ja sitä, minne kenties olemme menossa. Neljä vuotta sitten ryhdyin luomaan paperille kuvaa Suur-Saksaan kuuluvasta Finnmarkista: entä jos kansallissosialistinen Saksa olisikin voittanut sodan, ja asuisimme nyt rotupuhtaassa Suomessa? Millainen olisi osin markkinatalouden ehdoilla toimiva, mutta rotuideologiaan pohjauvan valtion tiukassa otteessa elävä pieni suomalainen kaupunki?

Tulos, 244-sivuinen romaani nimeltään Niobe julkistetaan 2. tammikuuta. Päätin kustantaa romaanini tällä kertaa itse, vaikka muitakin mahdollisuuksia oli tarjolla. En halunnut kirjoittaa vakavasta asiasta viihdyttävää trilleriä, vaan ainakin yrittää jotakin muuta.

Mikä on lopputulos, millaisia ajatuksia tarina Niobesta herättää – sen jokainen romaanini lukeva päättäköön itse.