Koiruuksia metsässä, eli 30 vuotta saman lehden avustajana

Sunnuntai 19.7.2026 klo 13.01

Koiruuksia metsässä, dreeveri, Martti Linna, Luonnon Varassa

Liitteenä uusi verokortti sivutuloille, vaikka en kirjoittelekaan niinkään rahan takia kuin mielenrauhan vuoksi. Tuollaisen saatteen kirjoitin 30 vuotta sitten Metsätalous -lehden päätoimittajalle sovittuamme pakinasarjan kirjoittamisesta hänen aviisiinsa. Lehden nimi on nykyään toinen, samoin päätoimittajan. Kirjoittamisesta on tullut minulle päätoimi. Ehkä olen itsekin muuttunut matkan varrella johonkin suuntaan.

Maastokauden 1996 käpöttelin silloisen Kaakkois-Suomen metsäkeskuksen leivissä metsäsuunnittelijana jo edesmenneen Vehkalahden kunnan takamailla. Toimenkuvani koostui lähinnä puuston määrien arvioimisesta eri metsätiloilla, kasvupaikkatietojen keräämisestä ja sen miettimisestä, mitä kullekin metsäkuviolle olisi hyvä tehdä seuraavien kymmenen vuoden kuluessa.

Olen lapsesta asti tottunut kulkemaan metsissä kartan kanssa ja ilman sitä. Metsäluonto tarjosi silloinkin joka päivä omia ihmeitään. Erityisesti on mieleeni jäänyt eräs aamu, kun tuulen suunta oli juuri sopiva suuren kiven suojissa levänneen uroshirven yllättämiseen. Tilannetta kokemattoman on vaikea uskoa, kuinka suurelta sellainen komea eläin näyttää metrin päästä nähtynä…

Siihen mennessä olin jo kirjoitellut satunnaisesti juttuja eri aviiseihin. Lähinnä mielipidekirjoituksia mutta myös pakinoita. Ensimmäinen laajempi esseeni oli julkaistu vuonna 1992 järjestetyn valtakunnallisen Työttömän tarina -kirjoituskilpailun antologiassa. Maastopäivät usein paahtavassa helteessä, mutta usein myös vesisateessa taisivat olla otollisia mielikuvitushahmojen syntymiselle: eräänä iltana tapasin kirjoituspöytäni äärellä metsässä puhuvan ajokoiran. Se tiesi yhtä ja toista metsistä ja maaseudun asioista.

Tuon ensimmäisen Koiruuksia metsässä -pakinani käsikirjoitus on valitettavasti hävinnyt. Leukaileva ja vähän näsäviisas dreeveri kuitenkin kiinnosti metsäasiantuntijoiden liiton Metsätalous -jäsenlehden päätoimittajaa. Hän pyysi minua tekemään siitä vakituisen kumppanini metsäsuunnittelijan arkeeni. Kävi juuri kuten dreeveri joskus tokaisi: tilaisuus tekee kosmonautin.

Viimeisen Koiruus -pakinani kirjoitin huhtikuussa 1998. Siihen mennessä työnkuvani oli muuttunut jo enemmän kuivia sisähommia sisältäväksi. Niistä dreeverikaverini ei tuntunut pitävän. Ehkä se oli jo siihen mennessä haukuttavansa haukkunut, ja etsi itselleen uuden puhekumppanin Suomen suurilta saloilta.

Yhteistyöni silloisen Metsätalous -lehden kanssa on jatkunut noihin päiviin saakka. Lehden nimi on nykyään Luonnon Varassa. Se kuvaa Metsätalous -nimen sijasta paremmin sitä laajaa toimenkuvien kirjoa, jolla metsäasiantuntijoiksi koulutetut miehet ja naiset tienaavat leipänsä. Moni heistä toimii perinteisten metsätöiden sijasta esimerkiksi luonnonsuojeluun, paikkatietoon tai maaseudun kehittämiseen liittyvissä tehtävissä.

Kolmen vuosikymmenen aikana olen tehnyt yhteistyötä kolmen eri päätoimittajan kanssa. Monessa muussa mediassa päätoimittajien kierrätys on ollut paljon nopeampaa. Freelancer -kirjoittajalle ihmisten pysyvyys siellä toisessa päässä on iso etu. Toisen ihmisen tapojen tuntemisestahan siinäkin suhteessa on kysymys.

Vuonna 2005 tapahtuneen päätoimiseksi kirjoittajaksi ryhtymiseni jälkeen Luonnon Varassa -lehteen kirjoittamieni juttujen aiheet ovat näin jälkikäteen tarkasteltuna monipuolistuneet, maailman monimutkaistumisen myötä. Organisaatioiden kehitystä, koulutuspolitiikkaa, luontoon liittyvää paikkatietoa, maaseudun moninaisia haasteita ja paljon muuta. Silti henkilöhaastattelujen tekeminen on edelleen se kermojen kerma, josta huomaan nauttivani kaikkein eniten.

Olisi kiva tavata vielä joskus tuo kanssani Vehkalahden metsissä jolkotellut puhuva ajokoira. Mitähän sille kuuluu? Oma työmaani on nykyisin useammin sisätiloissa tai kivikaupungissa kuin metsässä. Yritän silti muistaa tuon viisaan dreeverin tokaisun eräässä pakinassani:

Vaikka sinä nyt olet se asiantuntija tai konsultti, niin yritä kuitenkin päästä sen verran tuonne puskaan, että näet puita muuallakin kuin selluna paperissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsätalous-lehti, Luonnon Varassa, Koiruuksia metsässä, dreeveri, Martti Linna, metsäsuunnittelija, kirjailijan työ, luontokokemukset

Kun piru lukee Raamattua: kirjailijan havaintoja kirjansa saamista kritiikeistä

Maanantai 6.7.2026 klo 15.04

Halkoholistin_rubikki_2024_pikkunetti.jpg


Tänä päivänä kirjailija saa mediassa hyvin harvoin kirjallista palautetta työstään. Jokaisesta julkaistusta kritiikistä on siis syytä olla kiitollinen. Vielä kiitollisempi olen, jos lukijat - siis kriitikot - ovat löytäneet parin vuoden pakerrukseni tuloksesta erilaisia asioita. Metsäpatruunoiden perinnön kohdalla niin näyttää käyneen. 

Anneli Airola korosti Kirjojenkuisketta -blogissaan 18. toukokuuta metsäpatruunoiden merkitystä monien teollisuusyhteisöjen rakennuttajina ja suomalaisen taiteen kultakauden rahoittajina. Kummatkin tärkeitä teemoja kirjassani.

Tarja Autio kirjoitti 23. kesäkuuta 2026 kaupunkilehti Reimariin oman analyysinsa kirjastani. Se löytyy täältä. Hän nosti artikkelissaan esille metsäteollisuuden pitkän historian Suomessa. Haminalaisena hän myös korosti tämän pienen kotikaupunkini merkitystä maamme metsiin pohjautuvan hyvinvoinnin kehtona. Tuota pienen kaupungin asemaa 1700-luvun Ruotsin sahatavarapääkaupunkina sopiikin ihmetellä. 

Aura Pilkama löysi Maaseudun Tulevaisuuden arviossaan 26. kesäkuuta metsäpatruunoiden tuen työläistensä vapaa-ajan harrastuksille ja hyvinvoinnille. Hän huomautti myös tärkeästä asiasta: osittain tuossa tuessa oli kysymys työväestön pitämisessä poissa työväentalojen sosialistisista vaikutuspiireistä.

Heikki Ignatius on lukenut kirjani osana Helmet-lukuhaastetta heinäkuun 2026 alussa. Hänelle oli uusi tieto, että Saimaalta on uitettu Väliväylää pitkin puita Kymijoen vesistöön. Uusi tieto ei koskaan ole pahaksi!

Soili Vuorenmaa julkaisi oman arvionsa kirjastani 5. heinäkuuta suositussa Kirjavinkit.fi -palvelussa. Hän löysi kirjasta patruunoiden elämäntyön sosiaalisia ja sivistyksellisiä merkityksiä, ja jäi miettimään heidän erilaisia lähtökohtiaan. Ei ollenkaan huonoja havaintoja...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, kirjailijan työ, kirjallisuuskritiikki, kirjojenkuisketta, kirjavinkit.fi

Kiitos Pro metsä -palkinnosta, Kaakkois-Suomen metsäneuvosto

Keskiviikko 24.6.2026 klo 9.39

hevoskastanja_pikkunetti_6_2026.jpg

Joskus ihmisen elämässä tapahtuu yllättäviä asioita, sekä hyviä että huonoja. Kaakkois-Suomen metsäneuvoston minulle myöntämä tämänvuotinen Pro metsä -palkinto kuuluu ehdottomasti hyviin. Yhä monimutkaisemmaksi käyvässä maailmassa metsäasiat tarvitsevat edelleen tarinankertojansa.

Saamastani palkinnosta kertoi muun muassa tänäinen Reimari -lehti. Arvostan alueellisten metsäneuvostojen laajaa työsarkaa erilaisiin metsään liittyvien organisaatioiden ja ryhmien yhteistyöfoorumina. Yhteisten ratkaisujen ja tavoitteiden löytäminen niin ekologisia, taloudellisia kuin sosiaalisiakin ulottuvuuksia sisältävässä metsäkeskustelussa ei ole läheskään aina helppoa. Metsiin liittyy sekä kovia rahallisia, että pehmeämpiä henkisiä arvoja.

Saamani palkinnon perusteluissa lämmitti erityisesti saamani tunnustus metsään liittyvien tarinoiden kertojana. Jäädessäni freelancer-kirjoittajaksi lokakuussa 2005, hahmotin uuden tehtäväni juuri niin: metsäasiat erilaisine arvostuksineen eivät aina avaudu helposti tämän päivän kiireiselle ihmiselle. Eivät varsinkaan, ellei ole syntynyt sananmukaisesti metsän keskellä kuten minä, eikä ole kasvatettu aikuiseksi metsästä ja metsätöistä saaduilla markoilla.

Metsäala – kuten moni muukin ala – syyllistyy monesti kielenkäytössään vaikeasti ymmärrettävään kapulakieleen. Siihen sortuvat muutkin samaan aihepiiriin liittyvät toimijat. Kirjailijana ja toimittajana on monesti hauskaakin miettiä, kuinka jonkin kapulakielisen tiedotetekstin voisi sanoa toisin ja helpommin kauniilla suomen kielellä. Mitä vaikeampaa kieltä, sen helpompaa sillä ja/tai sen pohjalle on rakentaa turhia vastakkainasetteluja.

Pro metsä -palkintoon sisältyy sen saajan valitsema puuntaimi sopivalle paikalle istutettuna. Valitsin omaksi puukseni hevoskastanjan, komean maisemapuun ja alkukesän hyvän mesikasvin.

Metsäasioissa sanotaan taloudellisen kvartaalin kestävän neljännesvuosisadan. Kun nyt istuttamamme puun ensimmäinen kvartaali täyttyy, minä en todennäköisesti ole enää elävien kirjoissa. Toivottavasti hevoskastanja voi silloin hyvin ja ilahduttaa sekä ihmisiä että pörriäisiä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pro metsä, Kaakkois-Suomi, Kaakkois-Suomen metsäneuvosto, Martti Linna, metsäviestintä, Pro metsä -palkinto

Kirjailijan työ on murroksessa

Perjantai 12.6.2026 klo 8.28

karttaperhonen, Martti Linna


Tarinoimista rakastava kirjoittaja on tähän mennessä voinut olettaa että jos hänellä on juonen kuljettaminen hallussa, pohjatyöt kunnolla tehtynä ja muutenkin paketti kasassa, hänen tuotoksensa löytää ennen pitkää lukijansa. Kirja-ala on kuitenkin nyt rajussa murroksessa. Sain siitä tällä viikolla kaksikin eri viestiä.

Huhtikuussa ilmestynyt tietokirjani Metsäpatruunoiden perintö on kerännyt mukavasti lukijoita ja huomiota eri tiedotusvälineissä. Olen siitä mielissäni paitsi itseni, myös kirjan julkaisseen Reuna-kustantamon puolesta. Suhteellisen pieni kustantamo uskalsi tarttua käsikirjoitukseeni koska näki sen aiheen tärkeäksi, ja sijoitti sen julkaisemiseen paljon aikaa, työtä ja rahallista panosta.

Kirjani saama huomio on näköjään pantu merkille myös eräissä isommissa kustantamoissa. Sain erään sellaisen kustannusvastaavalta kohteliaan viestin. Siinä kerrottiin, että jos minulla on jo seuraavan kirjani tarpeet tiedossa mutta ei vielä kustantajaa valmiille tuotokselle, he ovat kiinnostuneita yhteistyöstä. Yhteydenotto lämmitti tietenkin mieltäni, tulihan se taholta jonka julkaisemien kirjojen tasoa arvostan.

Seuraavana päivänä tuli toinen viesti. Siinä analysoitiin perusteellisen oloisesti tuoretta kirjaani ja sen ehkä laajempaakin antia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Viestissä ehdotettiin yhteistyötä kirjan markkinoinnissa, jotta se saadaan laajemmankin lukijakunnan tietoisuuteen jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Lopussa luki signeerauksena ihmisen nimi, kera kohteliaan With best regards -toivotuksen.

Kumpikin viesti vaikutti lupaavalta. Valitettavasti kirja-alallakaan kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää.

Suomalaiselta kustantamolta tulleessa viestissä edellytettiin, että tulevaa kirjaani varten pitäisi olla ennen kustannuspäätöksen tekemistä tiedossa vähintään 15 000 euron edestä tilauksia tai ainakin jonkin tahon lupaamaa rahoitusta. Sillä saisimme yhdessä aikaan noin 300 kappaleen kokoisen ensimmäisen painoksen. Kustannuspäällikkö kertoi kohteliaasti, että se poistaisi hänen työnantajaltaan kirjan kustantamiseen liittyvän taloudellisen riskin.

Syvennyin tarkemmin myös markkinointiyhteistyötä tarjonneen tahon viestiin. Ilmeisesti – en tiedä, miten – tuore tietokirjani on syötetty tekoälyn syövereihin, saaden siitä aikaan näennäisesti tarkka analyysi. Lauserakenteet, mitään sanomattomat kehut ja kokonaisuus kertoivat, ettei tekstin takana ollut oikeaa ihmistä. Samasta asiasta kertoivat myös ehdotukset tulevan markkinointimixin sisällöstä: samaa englanninkielistä höttöä löytyy jokaisesta valmiita mainospohjia tarjoavasta julkaisuohjelmasta.

Ensimmäiset tekoälyllä kirjoitetut romaanit on tiettävästi jo julkaistu, muka ihmisen kirjoittamina. Ensimmäiset ihmisten oikeasti kirjoittamat romaanit on jo vedetty markkinoilta, koska niitä on pidetty tekoälyllä kirjoitettuina. Sitä ei tarvitse ihmetellä: eihän tekoälyohjelma luo mitään itse. Se opetetaan ensin kirjoittamaan syöttämällä sille oikeiden ihmisten kirjoittamia kirjoja analysoitaviksi. Amerikassa lyödään jo kirjoihin leimoja, joissa vannotaan niiden olevan oikeiden ihmisten kirjoittamia. Sama lienee edessä myös meillä.

Kustantajia ilman kirjan kustantamiseen olennaisesti ja perinteisesti liittyvää taloudellista riskiä. Yhteistyökumppaneita joilla ei ole omia kasvoja, ajatuksia, intohimoja eikä mielipiteitä.

Meitä kirjailijoita odottaa mielenkiintoinen tulevaisuus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, kirjailijan työ, kirjan kustantaminen, kirjojen markkinointi, tekoälykirjallisuus, tekoäly

Metsäpatruunoiden perintö myyntiin Haminan kaupunginmuseolle

Maanantai 25.5.2026 klo 7.58

Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, Haminan kaupunginmuseo

Uuden kirjan tuoksu ja tuntu kädessä on hieno asia. Kirjan nimi, kansikuva ja takakannen teksti houkuttaa kenties selailemaan sen lehtiä ja katselemaan sen kuvia. Nettikirjakaupasta on vaikea saada tuota samaa tuntua. Harmi vain, että kirjoja myyvät kivijalkakaupat alkavat olla vähissä.

Isoja supermarketteja en laske kirjallisuuteen erikoistuneiksi kaupoiksi. Niissä kirjoja myydään kilotavarana, ja se näkyy niiden valikoimassa ja esille laittamisessa. Sen lisäksi että varsinaisia kirjakauppoja on vähän, niiden omistaminen on Suomessa hyvin keskittynyttä. Etenkin pienten kustantamojen tuotteiden alkaa olla vaikea päästä yksittäisen kaupan hyllyille jopa silloin, kun puhutaan saman kaupungin kirjailijoista. 

Siihen nähden on erinomaisen hienoa, että useampikin museo on ottanut tai on ottamassa tuoreen Metsäpatruunoiden perintö -teokseni omaan myyntipisteeseensä. Kirja on jo muutaman viikon ajan ollut tarjolla Kotkan Vellamossa museokauppa Plootussa. Perjantaina vein ensimmäisen erän kirjoja kotikaupunkini Haminan kaupunginmuseolle. 

Etenkin tämän kirjan esittelypaikoiksi nämä museot todellakin sopivat. Hamina oli kokoaan suurempi metsätuotteiden jalostaja ja vientisatama jo 1700-luvulla, ja Kotkan kaupunki käytännössä syntyi sahojensa ympärille.

Historiakin on tarkoitettu haisteltavaksi, tunnusteltavaksi ja selailtavaksi. Erona kirjaan sillä ei ole takakantta. Ei; sen tulkinta muuttuu koko ajan, ja kirjoitamme sitä koko ajan lisää. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsäpatruunoiden perintö, kirjakaupat, Haminan kaupunginmuseo, Vellamo, Martti Linna, kirjamyynti

Metsäpatruunoiden perintö, eli kun kirjailija saa kiitosta työstään

Keskiviikko 20.5.2026 klo 9.27

Lastaajat_Junno_pikkunetti_5_2026.jpg


Palautteen, etenkin sen positiivisen vastaanottaminen on monesti suomalaiselle vaikeaa. Tunnistan tuon piirteen myös itsessäni. Niitä kertoja on kuitenkin syytä arvostaa, kun joku kirjani lukijoista löytää siitä jotakin tärkeää ja merkityksellistä.

Uusin tietokirjani Metsäpatruunoiden perintö ilmestyi huhtikuussa. Jo nyt voin sanoa, että se on herättänyt enemmän kiinnostusta kuin suurin osa aiemmasta tuotannostani. Pitämäni yleisöluennot noiden merkittävien miesten ja naisten tähän maahan jättämistä jäljistä ovat vetäneet hyvin väkeä. Kirjaa on käsitelty useissa eri medioissa. Olen saanut myös suoraa lukijapalautetta eri kanavien kautta.

Olen julkaissut reippaat 20 vuotta kestäneellä kirjailijan urallani jo melkoisen määrän kirjoja. Joukkoon mahtuu sellaisiakin, joiden sekä minä että niiden kustantajat uskoimme herättävän kiinnostusta laajoissa kansalaispiireissä. Silti noista useamman vuoden pohdiskelun, tietojen keruun ja kirjoittamisen tuloksista on tullut sankarivainajia: kritiikkejä on tullut vähän jos ollenkaan, media ei ole ollut niistä muutenkaan kiinnostunut ja sähköpostitilinikin on pysynyt tyhjänä kommenteista.

Se on asia, joka kirjailijan on hyväksyttävä aloittaessaan uuden työn. Voi hyvin olla, että minä olen ainoa teoksen teemasta kiinnostunut koko universumissa. Voi myös olla niin että juuri se lukija, jolle kirjallani voisi olla tärkeää annettavaa, ei saa sitä koskaan käsiinsä.

Siksipä ne kerrat tuntuvat hyviltä, kun joku arvioi omalla nimellään uutuuteni annin arvokkaaksi ja painamisen arvoiseksi. Näin kävi tällä viikolla, kun Anneli Airola arvioi Kirjojen kuisketta -blogissaan Metsäpatruunoiden perintöä.

Martti Linnan Metsäpatruunoiden perintö on laadukas katsaus suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1700-luvulta tähän päivään. Kirja avaa kiinnostavasti metsäpatruunoiden elämää, työtä sekä heidän jättämäänsä merkittävää perintöä Suomen teollisuudelle ja yhteiskunnalle. Kirja muistuttaa, miten suuri rooli näillä vaikuttajilla oli myös maamme arkkitehtuurissa ja kulttuurielämässä.”

Viis kehuista – tuohon on kirjattu monta asiaa, joita halusin kirjassani kuvata ja käsitellä. On ilo huomata, että (ainakin yksi) lukija on ne siitä löytänyt.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Metsäpatruunoiden perintö, Anneli Airola, Kirjojen kuisketta, lukijapalaute, metsäteollisuuden historia, metsäpatruunat, Tapio Junno

Tervetuloa kirjani julkkareihin ja luennoilleni metsäpatruunoista

Tiistai 7.4.2026 klo 10.35

Kotka_Hamina_Kouvola_kevat_2026_pikkunetti.jpg

Muutaman viikon sisällä saan käsiini lämpimäiskappaleet Metsäpatruunoiden perinnöstä. Parin vuoden mittainen työmaani saavuttaa näin yhden tärkeistä välietapeistaan. Toivottavasti tulet jakamaan sitä kanssani johonkin kirjani julkistustilaisuuksista Kotkassa, Haminassa tai Kouvolassa.

Uuden kirjan julkistaminen on kirjailijalle aina iso juttu. Etenkään tänä päivänä, kun Suomesta löytyy (onneksi vielä) paljon kirjoittavia ihmisiä ja kiinnostavia kirjojen aiheita, ei myönteisen julkaisupäätöksen saaminen ole itsestäänselvyys. Eräässä juuri katsomassani fiktiivisessä tv-sarjassa menestyskirjailijalla oli Se Ensimmäinen Hylkäyskirjeensä seinällä kehyksissä.

Minullakin on vuosien varrelta tallessa vino pino samanlaisia kirjeitä, ei tosin seinällä. Useimmat tuollaisen palautteen saaneista käsikirjoituksistani on myöhemmin julkaistu jonkin toisen kustantamon kautta. Kaipa se kertoo kirjoittajan sitkeydestä ja hyvistä istumalihaksista. Tai sitten tyhmyydestä, kun ei suostu uskomaan kerrasta, ettei siitä tekstistä mihinkään ole….

Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjani lämpimäiskappaleita on ollut kiva odotella sen herättämän mielenkiinnon vuoksi. Tähän mennessä teoksesta on tehty ennakkojuttua jo yhteen ammattilehteen, yhteen maakuntalehteen ja yhteen metsäalan arvostettuun yleisjulkaisuun. Se tuntuu hyvältä: matkani varrelle on mahtunut jo useampiakin isoja kirjatyömaita, jotka on haudattu hiljaisuudessa. Mediakentän sirpaloituessa niin käy yhä useammalle kirjalle ja niiden sanomalle.

Kirjani tiimoilta, metsäpatruunoiden kiehtovien elämäntarinoiden ja saavutusten pohjilta on ollut helppoa suunnitella luentoja, joiden uskon kiinnostavan hyvinkin erilaisia kuulijaryhmiä. Metsä, raha ja kulttuuri ovat asioita, jotka herättävät helposti tunteita ja mielipiteitä. Niistä on helppoa saada aikaan vastakkainasetteluja.

Uskon, että kirjallani on siihen keskusteluun tarjottavanaan uudenlainen näkökulma. 

Tervetuloa ensimmäisille maksuttomille yleisöluennoille kirjani tiimoilta:

https://www.merikeskusvellamo.fi/tietoherkku-metsapatruunoiden-perinto/

https://www.kymenlaaksonyt.fi/fi-FI/page/69b12fc8f11ed86af14ed602

Kouvolan pääkirjasto 12.5. klo 17.30 – 19.00 (Suomen Tietokirjailijat)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, Reuna, kirjailijan työ, metsähistoria, kirjan julkistaminen, metsäluento

Hella Wuolijoki, Marie Elisabet Hackman ja monet muut - uusi videoni kertoo metsäpatruunoiden vahvoista naisista

Sunnuntai 8.3.2026

Metsapatruunoiden_naiset_kansikuva_pikkunetti3.jpg

Neljäs huhtikuussa 2026 ilmestyvään Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjaan liittyvä videoni kertoo kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi patruunoiden tärkeistä naisista ja naispatruunoista. 

Etenkin 1700- ja 1800-lukujen historiankirjoitus on laadittu hyvin miehisestä näkökulmasta. Todellisuudessa naiset olivat jo silloin merkittäviä päätöksentekijöitä ja vallankäyttäjiä. Se oli monesti seurausta leskeydestä, tai yritystä johtaneiden veljien ennenaikaisesta poismenosta. 

Avioliiton solmineet naiset saivat luvan hallita omaisuuttaan vasta 1800-luvun loppupuolella. Suomalaiseen puunjalostukseen nousi monta lahjakasta naista merkittäville johtopaikoille. Siinä joukossa on yllättäviäkin nimiä. 

Naispuolisista arkkitehdeista ja taiteilijoista tuli monesti miespatruunoiden luottonaisia. Patruunoiden vaimojen, sisarten ja muiden tärkeiden naisten mielipiteet ja arvostukset vaikuttivat siihen, miltä heidän rakennuttamansa arvorakennukset ja teettämänsä tai hankkimansa taide näyttää tänäkin päivänä. 

Metsäpatruunoiden vahvoista naisista kertovan videoni löydät täältä. Sen myötä hyvää naistenpäivää!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: naistenpäivä, Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, Marie Elisabet Hackman, Hella Wuolijoki, Lovisa Mustonen, Lydia Keirkner, Hanna Parviainen

Kolmas Metsäpatruunat -videoni kertoo heidän muistomerkeistään

Maanantai 2.2.2026 klo 9.07

Kordelin_pikkunetti.jpg

Jokainen Suomessa joskus elänyt ja vaikuttanut metsäpatruuna on siirtynyt aikanaan sen rajan toiselle puolelle, jonka takaa ei ole enää paluuta. Monista heistä on tehty jo heidän eläessään tai sen jälkeen muotokuvia metsäyhtiöiden pääkonttorien seinille tai niiden eteen.

... mutta nuo muistomerkit voivat olla jotakin muutakin. Suomesta löytyy lukuisia patruunoiden muistoksi tehtyjä hautakappaleita, jopa yksi patruunan tyttären muistoksi tehty mausoleumikin. 

Nykyisin monet noista töistä kuuluvat suomalaisen taiteen suuriin aarteisiin. Kerron joistakin niistä tuoreessa YouTube-videossani. Löydät sen täältä

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsäpatruunoiden perintö, metsäpatruunat, muistomerkit, hautakappelit, mausoleumi, Martti Linna

Metsäpatruunoiden perintö -kirjani Vellamon Tietoherkuissa 22. huhtikuuta

Keskiviikko 14.1.2026 klo 10.00

Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, Reuna, Merikeskus Vellamo

Uuden kirjan julkistustilaisuus on kirjailijalle aina yksi pitkän puurtamisen kohokohdista. Seuraava kirjani julkaistaan juhlavasti Kotkan Merikeskus Vellamossa, osana Tietoherkut -luentosarjaa. 

Keskiviikkona 22. huhtikuuta kello 17-18 pidettävä tilaisuus päättää samalla Vellamon tämän kevään asianomaisen luentosarjan. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Sen jälkeen kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa Kymenlaakson museon mainioon, maakuntamme puunjalostuksen pitkää historiaa esittelevään Puun vuoro -näyttelyyn. Sinnekin on vapaa pääsy. 

Tarkemmat tiedot tilaisuudesta löytyvät täältä

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, Merikeskus Vellamo, Kymenlaakson museo, Tietoherkut

Uusi video: Metsäpatruunat kirkkojen rakentajina

Maanantai 15.12.2025 klo 13.21

Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, Noormarkun kirkko

Monet Suomen kauneimmista kirkoista on rakennettu metsäpatruunoiden rahoilla, ja siihen on syynsä. Varakkaina miehinä ja naisina, oman yhteisönsä melkeinpä yksinvaltiaina heillä oli useimmiten viimeinen sana sanottavana siihen, miltä nuo kauniit rakennukset näyttävät tänäkin päivänä.

Patruunoiden maku ja mieltymykset näkyvät paitsi kirkkojen ulkonäössä, myös niihin valitussa kirkkotaiteessa. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tavan suomalaiset eivät vielä juurikaan matkustelleet ulkomailla. Monet patruunoista tekivät niin, ja se näkyy esimerkiksi Myllykosken ja Säynätsalon kirkoissa.

Piirit ovat pienet tämän päivän Suomessa, mutta vielä pienemmät ne olivat 100 – 150 vuotta sitten. Puunjalostuksella vaurastuneista patruunoista löytyy useampiakin kirkkoherrojen ja kappalaisten poikia. Onpa joukossa (ainakin) yksi sellainen, joka oli samaan aikaan sekä pappi että patruuna!

Tein noista pyhättöjen rakennuttajista patruunavideosarjaani sen kakkososan. Löydät sen täältä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirkon rakentaminen, kirkkoarkkitehtuuri, metsäpatruunat, Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna

Metsäpatruunat: keitä he olivat, ja mitä he meille jättivät? Katso video.

Lauantai 29.11.2025 klo 14.48

Metsapatruunavideot_kansikuva_pikkunetti_11_20252.jpg

Tietokirjani suomalaisista metsäpatruunoista ilmestyy huhtikuussa 2026. 

Tein teoksesta ensimmäisen, noin kuuden minuutin mittaisen esittelyvideon YouTubeen. Löydät sen täältä. Esittelen siinä kuvin ja sanoin eräitä niistä arvorakennuksista ja muista kohteista, joita nuo 1800- ja 1900-luvuilla eläneet patruunat omana elinaikanaan rahoittivat ja rakennuttivat. 

Videota työstäessäni tajusin taas sen, kuinka paljon niitä tästä maasta löytyy! Tarkoitukseni on julkaista ennen kirjani ilmestymistä vähintään kerran kuukaudessa jollakin teemalla uusi video. Teemojahan löytyy: kartanot, kanavat, laivat, uuden käyttötavan löytäneet tuotantorakennukset, patruunoiden kustantama kuvataide...

Löydät nuo videot jatkossa kootusti nettisivuiltani täältä. Toivottavasti viihdyt niiden parissa!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, metsäteollisuuden historia, metsäpatruunat, metsähistoria

Metsäpatruunoiden perintö hyödyttää yhä suomalaista yhteiskuntaa

Torstai 13.11.2025 klo 9.25

keltavinokas, syksy 2025, Kuva: Martti Linna

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ei ollut vielä olemassa tasavaltaa nimeltään Suomi. Yhteiskunnan taiteelle, tieteelle ja muulle kulttuurille myöntämä rahoitus oli vähäistä. Valtiovallan kiristyvän taloustilanteen vuoksi olemme palaamassa samanlaisiin aikoihin: apuun toivotaan taas varakkaita, sivistyneitä ja anteliaita tukijoita takaamaan taiteen ja tieteen tekijöille leipää, ja samalla kaikelle kansalle sen kipeästi tarvitsemia sirkushuveja. 

Pauliina Susi kirjoitti helmikuussa 2025 Kirjailija-lehteen mielenkiintoisen artikkelin noista mesenaateista. Juttuaan varten hän oli löytänyt erään kirjallisuuden tukijan, joka sattumoisin on itsekin kirjailija. Yksi mahdollisuus löytää  rahoitusta omalle, sydäntään lähellä olevalle hankkeelle ovat netissä tehtävät vastikkeelliset joukkorahoituskampanjat. 

Sana mesenaatti on ymmärtääkseni peräisin kaukaisen Rooman ajoilta. Keisari Augustuksen neuvonantaja Gaius Maecenas tarjosi rahallista ja henkistä tukeaan Horatiuksen ja Vergiliuksen kaltaisille runoilijoille. Noiden kahden herran tuotoksia luetaan edelleen. Myös heidän mesenaattinsa jäi historiankirjoihin.  

Suomessa oli runsaat sata vuotta sitten lukuisia yhteiskuntaa henkisesti hyödyttänyttä työtä tukeneita rahamiehiä ja -naisia. G.A. Serlachiuksen merkitys Suomen taiteen kultakauden taiteilijoiden tukijana tunnetaan ja tunnustetaan, samoin Antti Ahlströmin panos esimerkiksi kotimaisen näyttämötaiteen ylös ajamisessa. Mutta heidän lisäkseen oli vielä monia muitakin. 

Kirjoitin ensi keväänä ilmestyvästä Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjastani tiedotteen hankettani tukeneelle Metsämiesten Säätiölle. Se löytyy täältä. Kirjaa työstäessäni havahduin huomaamaan, kuinka suuri merkitys noilla oman aikansa merkkihenkilöillä on edelleen tämän yhteiskunnan henkisen elämän vireydelle. Heidän perustamiaan ja rahoittamiaan rahastoja on olemassa paitsi Suomen Kulttuurirahaston alaisuudesta, myös heidän omalla nimellään. Rahastojen käyttökohteet vaihtelevat taiteesta lääketieteeseen, pienviljelykseen ja markkinointiin. 

Kenenkään käärinliinoissa ei edelleenkään ole taskuja. Viisaasti sijoitettu raha tuottaa toisinaan kauan näkyviä, vaikuttavia ja hyvää mieltä tuottavia tuloksia. Se kannattaa myös nykyajan uusien mesenaattien muistaa.

#MMS

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna, mesenaatti, Gaius Maecenas, taiteen ja tieteen rahoitus, Metsämiesten Säätiö

Metsän omistamisessa suhdanteet nousevat ja laskevat

Tiistai 7.10.2025 klo 8.15

karpalot, laatuaika, Kuva: Martti Linna

Olen ollut tavalla tai toisella metsänomistaja 1980-luvulta lähtien. Tänä aikana olen nähnyt sekä hyviä puukauppavuosia että sellaisia, joina kauppa ei tunnu käyvän ollenkaan. Pitkähkö kokemus erilaisista suhdanteista tuo rauhallisuutta raakapuumarkkinoiden muutosten seuraamiseen.

Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja oli nähnyt erääseen metsänomistajien nettifoorumiin laittamani kysymyksen, miltä talvikorjuukelpoisten ensiharvennusten markkinat näyttävät eri puolilla Suomea. Kysymykseeni sain kimmokkeen omasta kokemuksestani: elokuulla tekemäni leimikko, jossa on suhteellisen runsaasti poistettavaa harvennuspuuta, kirvoitti vain yhdeltä puunostajalta hintatasoltaan heikon ostotarjouksen. Kolme muuta vastasi kohteliaasti, ettei kohde sovi tällä hetkellä heidän osto-ohjelmaansa. 

Toimittaja soitti ja kysyi, saisiko hän lainata kokemustani artikkeliinsa. Puumarkkinoiden hyytyminen ei tullut minulle yllätyksenä. Lauhan edellistalven jäljiltä yhtiöillä lienee vielä runsaasti ostettuja talvileimikoita pystyssä. Herra Trumpin tullisodan luoma epävarmuus maailmanmarkkinoilla yhdistyneenä dollarin kurssin heikkenemiseen sotkee sekin tilannetta. 

Meillä kotimaassa ja muualla Euroopassa Ukrainan sota ja yleinen heikko usko oman talouden kehittymiseen estää ihmisiä tekemästä asuntojen kaltaisia isoja hankintoja. Entä mikä lie vaikutus sillä, kun Venäjän raakapuuvienti suuntautuu Euroopan sijaan Kiinaan ja muualle?

Olen yrittänyt hoitaa omissa metsissäni nuoret metsät ajallaan. Se tarkoittaa, etteivät leimikkoni nuoret puut ole menettämässä yhteyttäviä latvojaan ylitiheyden tähden vielä muutamaan vuoteen. Toivottavasti maailman tilanne, ja usko tulevaan on jo paremmalla tolalla vuonna 202X... 

Fossiilisten raaka-aineiden korvaaminen ekologisesti, taloudellisesti ja myös turvallisuuspoliittisesti kestävämmällä puulla ja muulla biomassalla ottaa näinä epävarmuuden aikoina takapakkia. Se harmittaa yksityisenä metsänomistajana samoin kuin se, jos pian koittava talvi onkin taas kunnon pakkastalvi paksuine, maan pintaa korjuuvaurioilta suojaavine hankineen. 

Harmi on sekin, jos puunkorjuu- ja muilla metsäketjun yrittäjillä työmaat hiljenevät. Tekeviä käsiä ei totisesti ole maaseudulla enää liikaa. Puukauppa- ja metsätyörahoilla käydään tänäkin päivänä monessa perheessä ruoka- ja muilla tärkeillä ostoksilla. Etenkin haja-asutusalueiden liike-elämälle ja kunnallisille palveluille ne killingit ovat ratkaisevan tärkeitä. 

Kannatan luonnonsuojelua. Aivan samoin kannatan ihmisten elinmahdollisuuksien suojelemista siellä, missä he asuvat ja haluavat olla. Suhdanteet tulevat ja menevät. Uskallan silti uskoa, että palstani puut aloittavat yhteyttämisensä ja kasvunsa myös ensi keväänä siitä uudesta latvakasvaimesta, mihin se viime kesänä päättyi 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsänomistaja, metsän omistaminen, puukauppa, talvileimikko, Martti Linna

Kirjani metsäpatruunoiden perinnöstä ilmestyy huhtikuussa 2026

Keskiviikko 10.9.2025 klo 14.13

Metsäpatruunoiden perintö, Martti Linna

Kirjan suunnittelu ja kirjoittaminen on pääosin aikaa vievää puurtamista. Allekirjoitan täysin sen väitteen, että kirjailijan työ on suurimmaksi osaksi hyviä istumalihaksia. Siinäkin on silti omat huippuhetkensä.

Saavutin tällä viikolla yhden noista hetkistä, kun sovimme seuraavan kirjani kustantajan kanssa sen ulkoasusta ja julkaisuajankohdasta. Itse sisällön, eli kuvien ja tekstien kanssa olen tehnyt yhteistyötä osaavan kustannustoimittajan kanssa jo jonkin aikaa.

Työ ensi keväänä ilmestyvän Metsäpatruunoiden perintö -kirjan parissa on vienyt minut potkimaan ratakiskoja jotka eivät johda enää minnekään, kuuluisan mäkihyppytornin juurelle, astelemaan Juhani Ahon mielirannoille ja ihastelemaan suu auki huikeaa suomalaista kirkkoarkkitehtuuria.

Kirja on kirjoittajalleen aina ajatuksia avartava matka. Sitä se on ollut etenkin tällä kertaa. Uskon ja toivon, että tämä kirja tulee olemaan sitä myös monelle metsistä, niiden käytöstä ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä kiinnostuneelle lukijalleen.

Lisätietoa seuraa Reuna Publishing Housen kevään 2026 Bulletin-julkaisuluettelossa.

#mmsaatio

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Metsäpatruunoiden perintö, metsäpatruunat, kirjailijan työ, Martti Linna, Reuna Publishing House, kirjanjulkistus

Lainauskorvaus on kirjailijalle elintärkeä tulolähde

Tiistai 19.8.2025 klo 7.36

Marjafiilin_kalenteri_7_2025_pikkunetti.jpg

Viime vuosi oli tilastojen valossa hyvää aikaa yleisten kirjastojen kävijä- ja lainausmäärille. Painettujen kirjojen lainausmäärä nousi useilla prosenteilla. Niitä lainattiin kirjastoista yhtä paljon viimeksi vuonna 2005. Jokaisesta lainatusta kirjasta kilahtaa muutama roponen kirjailijan tilille.

Lainauskorvauksia kirjailijoille jakava Sanasto tilittää niitä meille seuraavan kerran lokakuussa. Sanaston nettipalvelusta kukin saaja voi jo tarkastaa omien kirjojensa viimevuotiset lainausmäärät. Minullakin on näköjään useita tuhansia syitä kumartaa kirjojeni lukijoille. Nöyrät kiitokset!

Tilille kilahtava raha toki lämmittää – sitä herkkua kun työkseen kirjoittava saa nauttia harmittavan harvoin. Melkeinpä suuremman ilon tuottaa kuitenkin havainto siitä, kuinka yleinen kirjasto jatkaa kirjojeni elinaikaa useilla vuosilla. Se jos mikä on sitä oikeaa ajatusten jakamista, jalostamista ja kiertotaloutta.

Edellinen oma kirjani, nuoren Urho Kekkosen elämästä Kajaanissa ja Haminassa sisällissodan aikana kertova romaani Tämä Nuori maa ilmestyi vuonna 2022. Hyvin sekin näkyy viihtyneen lukijoiden käsissä.

Kärkipaikkaa lainauksissa piti kuitenkin jo vuonna 2017 ilmestynyt lastenkirja Isän luokse. Siitä olen iloinen: Tuon teoksen kirjoittamista mietin pitkään. Mutta kun tomera Katri ilmestyi koneeni ruudulle ratkomaan maailman ilmasto-ongelmia ihan konkreettisesti, niin se oli menoa se!

Toiseksi lainatuimpien kirjojeni listalla pääsi jo vuonna 2012 Metsäkustannuksen kautta ilmestynyt tietokirjani Metsänomistajan rahakirja. Uusien tietokirjojen myynti ei käynyt viime vuonna niin hyvin kuin ehkä toivottiin. Vähän vanhempienkin kirjojen kiertäminen lukijoilla kertoo kuitenkin että niitä edelleen tarvitaan, eikä kaikki tieto vanhene heti huomenna.

Dekkaribuumista ei kirjallisuuspiireissä ole vähään aikaan kohuttu. Oma rikoksia ratkova rikosylikonstaapelini Reijo Sudenmaa näkyy voivan edelleen hyvin: sekä Impivaara (2019), Rakkausarpia (2015) että Kasvuaikaa (2017) täydentävät lainatuimpien kirjojeni kuusikon.

Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sanasto, lainauskorvaus, Martti Linna, Tämä nuori maa, Metsänomistajan rahakirja, Reijo Sudenmaa, Impivaara, Rakkausarpia, Kasvuaikaa

Kissa on viisas eläin, tietää Anna Kontula

Sunnuntai 23.3.2025 klo 8.49

Anna Kontula, Kadonneen järjen metsätys, retoriikka, lukusuositus, Martti Linna

On monia kirjoja, jotka eivät jätä paljon lukevalle ihmiselle kummoistakaan muistijälkeä. Onneksi on myös toisenlaisia. Yksi niistä oli tutkija-kansanedustaja Anna Kontulan viime vuonna ilmestynyt Kadonneen jäljen metsästys (Into Kustannus).

Vaikka kysymyksessä on poliitikko, pystyy Kontula kirjoittamaan niin, etteivät kirjoittajan ja lukijan mahdolliset näkemyserot poliittisissa linjauksissa häiritse tekstin tulkitsemista. Eivät ne ainakaan häirinneet tätä lukijaa.

Se on aina etu, puhutaanpa sitten proosasta tai tietokirjallisuudesta. Jalkaväkisotilaalla ja kirjan lukijalla on nimittäin yksi yhteinen piirre. Joskus on uskallettava nostaa päänsä siitä omasta poterostaan, ja tähystää sinne etumaastoon, vaanivista tarkka-ampujista huolimatta. Ei sitä koskaan tiedä, mitä sieltä on tulossa.

Kontulan tekstit – esseekirjoituksiksi noita kai on kutsuttava – käsittelevät monia eri elämänaloja. Kuinka selviytyä ilmastoahdistuksesta? Mikä ero on sosiaalipolitiikalla ja paapomisella? Miten perinteinen feminismi suhtautuu Me Too-liikkeeseen?

Kun etenee lukemisessa perinteisellä tavalla kirjan alusta sen loppuun, sen viimeinen essee hämmentää. Mitä tekemistä kissan ulkoiluoikeuksia käsittelevällä kirjoituksella on tällaisessa teoksessa, joka käsittelee isoja, ihmisenä olemisen peruskysymyksiin liittyviä aiheita?

Kontula onnistuu yllättämään: teoksensa lopuksi hän purkaa tuon kissakirjoituksen osiin, ja antaa osille niiden nimet. Peräti terveellinen muistutus jokaiselle puhujalle, kirjoittajalle ja muulle esiintyjälle retoriikan syvimmästä olemuksesta ja tarkoituksesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Anna Kontula, Kadonneen kissan metsätys, retoriikka, tekstin tulkinta, argumentointi, Martti Linna, lukusuositus

Ahne metsäomistaja ja kiiluvasilmäinen luontoaktivisti hallitsevat somekeskusteluja

Sunnuntai 1.9.2024 klo 18.45

sudenkorento, Martti Linna, Haminalainen sananlasku

Kuulun Facebookissa useisiin ryhmiin, joissa vaihdetaan mielipiteitä luonnosta ja etenkin metsästä. Eräässä lähinnä metsää omistavista ihmisistä koostuvassa ryhmässä joku sai idean kysellä meiltä muilta kuvia ja kuvauksia vapaaehtoisesti suojelemistamme luontokohteista. Lyhyessä ajassa saimme nähtäväksemme todella monta todella hienoa kohdetta. Moni muu tosin jättäisi ne katsomatta, kun näkisi ketkä niitä ovat nettiin ladanneet.

Suomussalmen Hukkajoella tapahtunut, ilmeisesti ympäristörikoksen tunnusmerkit täyttävä jokihelmisimpukoiden joukkotuho on saanut sosiaalisen median kihisemään. Kasvottomana, vailla eri tavoin asioita ajattelevien ihmisten aitoa kohtaamista tapahtuva viestintä osoitti taas kerran raadollisuutensa.

Digitaalinen heimoajattelu hallitsee. ”Ne toiset” ovat taas kerran tehneet kaiken väärin, ja ihan tahallaan. Rapaa ja lokaa saavat niskaansa sekä iso metsäyhtiö Stora Enso, metsäammattilaiset että me metsänomistajat. Olemme saaneet kuulla olevamme rahanahneita -keleitä, joille mikään ei riitä.

Eräissä muissa ryhmissä mikään ei tunnu riittävän niin sanotuille luontoaktivisteille. Raakkujen (ilmeinen) joukkotuho myönnetään, mutta ihmetellään myös kasvavia vaateita yksityisten metsänomistajien harjoittamaa elinkeinotoimintaa kohtaan.

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä Hukkajoen tapauksesta aikanaan mahdollisesti nostettavista rikossyytteistä. Stora Enso on myöntänyt puunkorjuussa tapahtuneen virheitä, ja on ilmoittanut ryhtyvänsä korjaaviin toimenpiteisiin. Aikanaan selviää, kuka on tehnyt Hukkajoella mitäkin, tai on jättänyt tekemättä.

Tapahtuma, ja sen käsittelytapa julkisuudessa tekee mieleni surulliseksi, muutenkin kuin jo kuolleiden ja vielä kuolevien raakkujen vuoksi. Yritän ottaa tapahtuneesta osaltani opiksi. Tunteen varassa tapahtuva reagoiminen on hyvästä, ja meille kaksijalkaisille tyypillinen tapa toimia. Hyvä kuitenkin olisi, jos osaisimme laskea kymmeneen, ennen kuin sormet lentävät näppäimillä. Toisinaan laskeminen sataan asti voisi olla vielä parempi. Ehtisimme kenties ajatella asioita myös ”niiden toisten” näkökulmasta.

Olisi myös hyvä, jos itse kukin meistä liittyisi vähintään kolmeen sellaiseen somen ryhmään, joissa ei tunne olevansa itsensä kanssa samoin ajattelevien parissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Hukkajoki, raakkutuho, ympäristötuho, ympäristökeskustelu, luonnonsuojelu, metsänomistajuus, metsänomistaja, Martti Linna, somekeskustelu

Negatiivisen metsäkeskustelun turhuudesta

Perjantai 12.7.2024 klo 11.50

Sinisiipi, enkelinsiivet, Martti Linna

Sanotaan, että hyvät asiat eivät ole hyviä uutisia. Jostakin syystä se pätee etenkin metsiin liittyvään uutisointiin. Se että metsää, metsäluontoa, metsänhoitoa ja metsästä saatavaa kaikenpuolista hyvinvointia voi ajatella monella eri tavalla, on mielestäni erinomaisen hyvä asia.

Suomen metsävarojen kehittymistä on seurattu systemaattisesti jo 1920-luvulta lähtien. Tuolloin ensimmäiset inventointiryhmät lähtivät patikoimaan linjoittain lävitse koko maata, mitaten ja arvioiden metsien puuston määrää, kasvua ja monia muita asioita. Kiitos satelliitti- ja muun kuvaustekniikan kehittymisen, nykyään monet noista tiedoista saadaan selville sitä kuuluisaa ”nappia” painamalla,.

Välillä nykyisestä metsäkeskustelusta saa sen käsityksen, että asiat olivat sata vuotta sitten paljon paremmin kuin nyt. Että siellä niitä honkia humisi pitkin saloja satoja kuutioita jokaisella hehtaarilla. Lahopuutakin oli pilvin pimein, eikä ihmisen kirveenjälkiä näkynyt missään.

Ei se ihan niin ollut. Ensimmäisten inventointien tuloksia lukiessa, ja muuhun aikalaismateriaaliin tutustuessa silmien eteen nousee kuva määrämittaharsituista metsistä: hehtaareista, joilta on rapsittu pois kaikki tietystä korkeudesta tietyn mitan täyttävät rungot. Monin paikoin, etenkin Kaakkois-Suomessa, puut on hakattu haloiksi Pietarin kaiken nieleville markkinoille. Aikaisempina vuosisatoina kahteen, kolmeen kertaan kasketuille aloille oli vasta nousemassa uutta puustoa – sikäli kun metsiä laiduntava karja ei syönyt taimia nälkäänsä.

Sota haukkasi aimo osan noista Suomen metsähehtaareista. 1950-luvulla julkistetuista 4. valtakunnan metsien inventoinnin tuloksista selviää, että jäljelle jääneillä hehtaareilla kasvoi vuosittain noin 55 miljoonaa kuutiometriä uutta puuta. Se on ikävä kyllä vähemmän, kuin mitä metsistä niin sanotun Korean suhdanteen vuoksi hakattiin. Oma vaikutuksensa oli myös sotakorvauksiin tarvituilla hakkuilla, sota-aikana polttopuuksi hakatuilla nuorilla metsillä ja tuhansien metsähehtaarien raivaamisella maannälkäisten uudisasukkaiden pelloiksi.

Minun on helppoa uskoa tuon inventoinnin tulokset tosiksi. 1950-luvun alkupuolelta oleva ensimmäinen ilmakuva synnyinkyläni metsistä kertoo niiden harvasta kasvuasennosta. 1980-luvulla olin jo itsekin istuttamassa joskus vuosisadan alkupuolella määrämittaharsinnan myötä jytkypetäjiköstä kitukasvuiseksi puolukkakankaan kuusikoksi muuttuneen metsän jäljiltä hakkuualaa sille paremmin sopivaksi männiköksi.

Sodan päätyttyä Suomessa annettiin kuuluisa metsien harsintahakkuut kieltävä julistus. Soiden ojituksia lisättiin metsätalouden tarpeisiin. Uudistusaloja ryhdyttiin yhä useammin muokkaamaan ja istuttamaan taimitarhoilla kasvatetuilla taimilla. Taimikonhoitomäärät nousivat uusiin lukemiin, ja lehmät siirtyivät pikku hiljaa metsälaitumilta peltoruokintaan. Puun tarve kotien lämmittämisessä, sekä junien sekä sisävesilaivojen pannuissa sai väistyä ”halvan” maaöljyn tieltä.

Moni virhe olisi toki saanut jäädä tekemättä. Kaikille ojitetuille avosoille ei sittenkään noussut sankka uusi metsä. Kun lahopuuta ei tarvittu enää polttoaineeksi, sitä olisi heti sotien jälkeen voinut jättää enemmän metsään. Monta upeaa luontokohdetta kärsi pahoja vaurioita tiedon puutteen tai rahan tarpeen takia. Ihmisen tekemillä virheillä on se ominaispiirre, että ne huomataan vasta jälkikäteen. Se pätee myös niihin virheisiin, joita teemme juuri nyt.

Mutta kuitenkin: Suomen metsien puuston vuotuinen kasvu on tänäkin vuonna lähes kaksinkertainen verrattuna 1950-luvun alkuvuosiin. Puuta kasvaa metsissä enemmän kuin sitä kaadetaan. 1990-luvulta lähtien Etelä-Suomenkin talousmetsissä olevan lahopuun määrä on kasvanut. Metsälaki määrittelee tarkasti monia lainsuojaa nauttivia tärkeitä elinympäristöjä. Kuinka moni Euroopan Unionin nykyinen jäsenvaltio voi sanoa samaa?

Meidän ei tarvitse julistaa, että harjoitamme maailman parasta metsänhoitoa ja -osaamista. Sellaista määrettä on pirun vaikea todentaa, verrattuna muualla vallitseviin olosuhteisiin. Riittää, että harjoitamme tänne parhaiten soveltuvia keinoja ja konsteja. Kiitos menneiden vuosikymmenten tekijöiden, meillä on nyt oikeasti ja vailla keskinäistä syyllistämistä varaa miettiä, mitkä kaikki metsän arvot ovat arvokkaita juuri nyt ja tulevaisuudessa.

Itse uskon, että tuossa arvioinnissa meille yli 600 000 yksityismetsänomistajalle on tarjolla iso rooli. Niin on monta mieltä, kuin on miestä ja naistakin. Kun meitä päättäjiä on noin paljon, löytyy isosta joukosta varmasti monenlaisia mahdollisuuksia metsän erilaisten hyötyjen hyödyntämiseen ja säilyttämiseen.

Parhaiten siihen päästään palkitsemalla ja kannustamalla, ei pakottamalla tai syyllistämällä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metsäkeskustelu, metsiensuojelu, talousmetsät, metsien käytön historia, metsien inventointi, VMI, Martti Linna

Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

nuori koivikko, Kuvaaja: Martti Linna

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Luonnon muutokset, ennallistamisasetus, ennallistaminen, luontoseuranta, metsähistoria, metsänhoito, Kymijoen vesistö, Kivijärvi, Enso-Gutzeit, Jorma Ahvenainen, jatkuva kasvatus, tehometsätalous

Vanhemmat kirjoitukset »