Kritiikki Niobesta ja politiikan tärkeydestä

Maanantai 7.7.2014 klo 8.19

Hyvän kirjakritiikin tekeminen on laji, johon minusta ei ole. Lukijan – kriitikon – on arvotettava lukemaansa vertaamalla sitä johonkin aikaisemmin lukemaansa. Hänen on kyettävä kertomaan kirjan teemoista ja jännitteistä paljastamatta niistä liikaa.

Kriitikon on muistettava, että se mitä hän kirjoittaa on hänen henkilökohtainen mielipiteensä – ei kaiken tyhjentävä totuus kyseisestä teoksesta.

Ritva Sorvali on kirjoittanut Kouvolan Dekkaripäivien nettisivuille kritiikin tammikuussa ilmestyneestä romaanistani Niobe. Kritiikissä hän kuorii auki teokseni keskeiset teemat, ajankuvan ja päähenkilöt. Nioben keskeiseksi sanomaksi hän näkee politiikan – eli yhteisen päätöksenteon – tärkeyden natsismin kaltaisten hirmuhallintojen syntymisen ehkäisemisessä.

Hyvä niin, kirjailija kiittää ja pokkaa. Joku muu kriitikko olisi voinut painottaa aivan toisenlaisia asioita teoksessa. Hän olisi ollut valinnoissaan aivan yhtä oikeassa kuin Ritva omissaan.

Kirjan takakansi on kimurantti juttu

Keskiviikko 25.6.2014 klo 9.02

Ensi vuonna minulta ilmestyy uusi romaani. Taitaa olla järjestysluvultaan jo yhdeksäs.

Parhaillaan mietin sitä, kuinka kirjoittamani tarina pitäisi esitellä kirjan takakannessa. Päätöksen kirjan ulkoasusta ja esittelyteksteistä tekee lopullisesti aina sen kustantaja, mutta tokihan kirjoittajallakin on sanansa sanottavana toteutukseen. Kukaan muu ei tunne tarinaa niin hyvin kuin minä, eikä tiedä mitä olen yrittänyt sillä sanoa.

Takakannen esittelyteksti on kuulemma yksi kirjan tärkeimmistä osista. Sen luettuaan mahdollinen tuleva lukija joko hylkää kirjan tai valitsee sen luettavakseen. Teksti ei saa olla liian pitkä, ettei se uuvuta lukijaansa. Toisaalta siihen on sisällyttävä kaikki oleellinen kirjasta lukijaa kiinnostavassa muodossa.

Haastava tehtävä. Tämänhetkisessä ehdotuksessani takakanteen näkyy olevan tuhatkunta merkkiä. Siihen merkkimäärään olen sovittanut samalla useammankin ihmisen elämän.

Kuva ja teksti eivät ole toistensa korvaajia

Tiistai 17.6.2014 klo 9.45

Toimittaja-kirjailijana joudun jatkuvasti tarkkailemaan sitä merkkimäärää, jonka tarvitsen ja käytän tarinan luomiseen. Lehtijutuissa minulla annetaan yleensä jokin merkkimäärä, jota jutun pituus ei saa ylittää. Tilausnovellissa annetaan merkkimäärä, jonka pituinen tarinani täytyy vähintään olla.

Näyttää siltä, että olemme siirtymässä kirjainten informaatiovirrasta tiedon jakamiseen kuvina. Jo nyt monen lehtijutun pääkuva on isompi kuin tekstille varattu tila on. Nopeat kuvaleikkaukset ovat arkipäivää televisiosarjoissa: ennen kuin ehdit nähdä, mitä kuva esittää se korvautuu jo toisella kuvalla.

Uskon ja toivon, että tekstillä on tulevaisuudessakin vahvuutensa tunteiden ja tiedon välittäjänä. Tekstiin on pakko keskittyä, että sen sisällön ymmärtää. Sen ymmärtämiseen lukijan on käytettävä omaa mielikuvitustaan kenties enemmän, kuin kuvallisen viestin ymmärtämiseen.

Jotta pysyisin kehityksessä mukana, yritän opetella yhdistämään kuvaa ja tekstiä uudella tavalla - niin myös tässä juhannustervehdyksessäni Teille lukijoille. Kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa - mutta ei se niitä kaikkia pysty korvaamaan.

Kirjailijalla voi olla pitkä raskausaika

Tiistai 27.5.2014 klo 14.17

Näihin samoihin aikoihin kesällä 2010 kirjoitin erääseen viestintähankkeeseen Suomenlahden saarille sijoittuvia tarinoita. Kesä oli silloinkin kauneimmillaan, mutta minä kuvittelin myös millaista on hylkeenpyynti keväisillä jäälautoilla, ja miltä tuntuu majoittua lumiluolassa keskellä kylmää valkoista lakeutta.

Sinä kesänä törmäsin ensimmäisen kerran eräällä saarella tapahtuneisiin asioihin melkein sata vuotta sitten. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen, aloin keräämään lisää tietoa noista ajoista ja tapahtumista. Lopulta minulla oli viime kesänä mahdollisuus päästä käymään tuolla saarella. Näin omin silmin saaren, sen rannat ja metsät. Tarina alkoi virrata vahvana mielessäni, minun oli pakko ryhtyä kirjoittamaan sitä paperille.

Tänä keväänä lähetin tarinasta hahmotelman kustantajalle. Tänään arvostamani kustannustoimittaja lähetti minulle viestin, että he ovat alustavasti varanneet kirjalle paikan heidän kustannusohjelmassaan syksylle 2015.

Työtä on vielä paljon tehtävänä, mutta jos hyvin käy romaani on lukijoiden käsissä viiden vuoden kuluttua ensimmäisen ideani syntymisestä. Ihmislapsen syntymä kestää hedelmöityksestä synnytykseen melkein aina sen saman yhdeksän kuukautta. Kirjallisen tuotoksen valmistumisaikaa ei voi etukäteen tietää.

Stephen King on joskus verrannut tarinan kirjoittamista vanhojen fossiilien kaivamiseen ylös maasta. Olen samaa mieltä - se on tehtävä rauhallisesti ja ajatuksella, jotta tarinan hauraat luut eivät rikkoudu.

Seitsemän tarinaa rikoksesta ilmestyy elokuussa

Perjantai 16.5.2014 klo 9.29

Elokuussa ilmestyy seitsemän Kariston kautta kirjojaan julkaisseen kirjailijan yhteinen antologia nimeltään Rikos - 7 rikostarinaa. Mukana on kovasti arvostamiani kirjailijoita - tosi mukavaa olla yksi tuosta joukosta. Kiitos siitä Karistolle.

Kirjoitin kokoelmaan ehkä vähän humoristisenkin, Viron viinaralliin sijoittuvan tarinan nimeltään Suljetun auton arvoitus. Suljettuja huoneita on rikoskirjallisuus täynnänsä - miksipä sabluunaa ei voisi sijoittaa autoonkin? Toivottavasti osasin sijoittaa tarinaan myös tummia sävyjä vaalealle pohjalle.

Samaan aikaan ilmestyy Karistolta muuten novellikokoelma nimeltään Rakas. Se sisältää romanttisia novelleja. Rikoksista pyydettiin kirjoittamaan seitsemän miestä, rakkaudesta seitsemän naista - olisipa joskus tulevina aikoina hauskaa kääntää tuo asetelma toisin päin, ja katsoa miten eri sukupuolten kuvittelema rakkaus ja rikos eroavat toisistaan.

En usko, että kovinkaan paljon. Tai muuten olemme aika heikoilla tässä elämässä.

Vanha valokuva kertoo ajan muuttumisesta

Tiistai 13.5.2014 klo 9.01

60-luvulla otetussa mustavalkokuvassa isäni ja vanhemmat veljeni ovat raivaamassa uutta peltoa. Oli työmaalla monesti äitinikin, mutta ei tässä kuvassa.

Pyysin veljeäni etsimään kuvan äitienpäiväksi. Kävin silloin synnyinseudullani Kivijärvellä raivaamassa kuusikkoa, jonka istutin 1980-luvulla. Isäni ja äitini raivasivat tuon suopalan pelloksi juuri 60-luvulla. Vilja ja heinä eivät koskaan kasvaneet kunnolla turvemaalla. Jotakin siitä puuttui. Mutta kuuset ovat venyneet pituutta hyvin - kohta on ensiharvennuksen aika.

Ihmisen teologiasta metsän teologiaan

Maanantai 5.5.2014 klo 13.19

Sain juuri luettua loppuun Pauliina Kainulaisen kirjoittaman kirjan Metsän teologia (Kirjapaja 2013). Kainulainen on kontiolahtelainen teologian tohtori ja pappi.

Mielenkiintoinen kirja. Kainulainen kirjoittaa mm. siitä, kuinka puut ovat aina olleet meille suomalaisille tärkeitä henkisiä ja taloudellisia tukipilareita. Puut on tunnettu hyvin: on tiedetty, mihin kutakin puulajia voi käyttää, ja pyhillä pitämyspuilla on ollut monenlaisia tehtäviä.

Puille on uskottu huolet, niiltä on pyydetty apua ja niiden on uskottu voivan niin halutessaan pystyvän vahingoittamaan ihmisiä. Puita on sekä kunnioitettu, arvostettu että pelätty.

Kainulainen on huolissaan siitä, kuinka me ihmiset olemme erkaantuneet tai erkaantumassa metsästä ja luonnosta. Meitä vaaditaan noudattamaan lineaarista aikakäsitystä, vaikka luonnossa aika kulkee sykleissä: päivää seuraa ilta, yö ja uusi aamu, kesää syksy, talvi ja kevät jne. Teemme monia asioita tätä luonnonkiertoa vastaan.

Metsän teologia -kirjassa Kainulainen kaipaa jonkinlaista paluuta luontoon. Koska hän on kristitty teologi, hän näkee mieluusti paljon yhtymäkohtia kristinuskon ja metsän teologian välillä. Se vähän häiritsi lukukokemustani: eikö muistakin uskonnoista löydy yltä kyllin luonnosta otettuja vertauksia ja kehotuksia kohtuuteen elämän nautinnoissa? Miksi länsimainen, paljon kristinuskoon pohjautuva elämäntapa on onnistunut turmelemaan niin paljon maailmaamme?

Osin teologinen näkökulma teki kirjan tällaiselle maallikolle vaikealukuiseksi. Kirjassa on kuitenkin hyviä huomioita nykyajasta ja -maailmasta. Kuten vaikkapa tämä:

Ikiaikainen taigan ihmisen mielenmaisema on ollut perusluonteeltaan säilyttävä, ei valloittava. Avainsana on ollut tasapaino. Se on merkinnyt luonnonvarojen kohtuullista hyödyntämistä, jotta selvittäisiin seuraavaan vuoteen ja silloinkin tultaisiin toimeen.

Kuolleita unelmia julkaistaan ranskaksi syksyllä 2015

Keskiviikko 30.4.2014 klo 7.09

Ranskalainen kustantajani Gaia Editions ilmoitti tällä viikolla, että toinen Sudenmaa-sarjan käännökseni, romaani Kuolleita unelmia julkaistaneen heidän kustannusohjelmassaan syksyllä 2015. Käännöstyön tekevät jo Ahventen valtakunnan ranskaksi kääntäneet Paula ja Christian Nabais.

Mukava uutinen. Pikku hiljaa alan valmistella syksyn kahta kirjamessumatkaani Ranskaan. Syyskuussa lähden Etelä-Ranskaan pieneen Dien kaupunkiin, ja myöhemmin marraskuussa Normandian Caeniin. Le Royaume des perches näkyy kiinnostaneen myös messujärjestäjiä.

Irti jatkuvan talouskasvun ihanteesta

Lauantai 19.4.2014 klo 9.16

Tutkijat Tuula Heine ja Maria Joutsenvirta kirjoittavat tämän päivän (19.4.) Helsingin Sanomissa hyvin talouskasvun ja hyvinvointivaltion yhteensovittamisesta. Yhtälö on lopulta mahdoton, vaikka ajatus jatkuvasta kasvusta on leivottu sisään vallalla olevaan oppiin kansakuntia ohjaavasta politiikasta.

Vuoden 2008 jälkeisen talouslaman olisi pitänyt jo opettaa jotakin. Jatkuvaa talouskasvua ei ole koskaan maailmanhistoriassa ollut olemassa. Kun järjestelmät ja odotukset on viritetty kasvun varaan, on historiallisessa perspektiivissä näinkin lyhyt ajanjakso saanut maailman kontalleen.

Yhdeksi, vähän pehmeämmäksi muotisanaksi on otettu kestävä kasvu. Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Ei ainakaan pienempiä tavaravirtoja maailman valtamerillä ja valtateillä, eikä tuotannon ja palveluiden keskittämistä lähelle sitä paikkaa, missä ihmiset niitä tarvitsevat.

Sanaleikit ovat kirjailijalle herkullisia työkaluja – mutta pelkäänpä pahoin, että politiikassa ne ovat tuhoisia tulevaisuuden siemeniä

Kolmas versio tarinasta on kaikista vaikein

Tiistai 15.4.2014 klo 9.35

Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.

Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.

Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.

Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.

Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.

Luonto osasi Mindfulnessin ennen meitä

Tiistai 1.4.2014 klo 8.20

Olin tilaisuudessa, jossa Mindfulness-kouluttaja veti osanottajille lyhyen session tätä kovasti muotiin tullutta mielen rentouttamismuotoa. Yksi suomennos tuolle Mindfulness-sanalle taitaa olla tietoisuustaito.

En oikein osaa suhtautua tällaisiin kaupallistettuihin ja/tai opetettuihin tapoihin rauhoittaa itseään ja mieltään. Lienee sitä meikäläisen metsäläisyyttä – pienestä pojasta lähtien parasta mielensä rauhoittamista minulle on ollut käveleminen metsään, nouseminen siellä mäen päälle ja maisemien katseleminen vähän korkeammalta.

Ehkä ihmiskunta – tai ainakin suuri osa meistä länsimaisista ihmisistä – on kadottamassa lopullisesti tuota kykyä elää hetkessä, ja siksi sitä pitää opettaa. Se tuntuu pahalta, sillä hyvät asiat ovat yksinkertaisia. Minusta tässä, Heidi Helander-Hyvösen suuhun Maaseudun Tulevaisuudessa 21.3.2014 kirjatussa lausahduksessa on syvää viisautta:

”Tärkeintä on siirtyä tekemisen maailmasta olemisen maailmaan. Hyväksytään itsemme, hetki, ympäristö ja tuntemukset sellaisina kuin ne ovat.”

Lukukoira on hieno keksintö

Perjantai 7.3.2014 klo 16.29

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla palkittiin koira ensimmäistä kertaa merkittävällä kirjallisuuspalkinnolla. Muistan, että sosiaalisessa mediassa asia herätti ihmettelyä joidenkin kirjailijoiden taholta: 10 000 euron turvin moni meistä pystyisi rauhoittumaan melkoiseksi toviksi luovan työn tekemiseen vailla taloushuolia.



Maailmalla luku- tai keskittymisvaikeuksista kärsiviä lapsia, tai muita lukuhaluisia auttaa noin 2 000 lukukoiraa. Suomessa niitä lienee viitisenkymmentä. Ensi viikosta lähtien Haminan pääkirjastossa voi tavata lukuharrastuksen merkeissä kuvassa näkyvät karvanaamat.

Minusta ajatus lukukoirista on hieno. Lemmikkieläimen rapsutus on tunnetusti yksi maailman rauhoittavimpia asioita. Miksipä siihen ei voisi yhdistää toista yhtä hyvää asiaa, lukemista.

Kirjailija ei ennusta, mutta joskus kirjoitettu käy toteen

Perjantai 21.2.2014 klo 8.43

Kyösti Salovaara pohtii blogissaan (20.2.14) ansiokkaasti sitä, kuinka vaihtoehtoishistoria on kautta aikain ollut kirjailijoille yksi tapa hahmottaa maailmaa ympärillään, ja sitä mihin olemme menossa.

Vaihtoehtoisen historian kirjoittaminen on yksi keino ottaa etäisyyttä siihen, mitä on jo tapahtunut. Se ehkä auttaa meitä havaitsemaan - vaikkakin jälkikäteen - missä vaiheessa tapahtumien kulku muutti suuntaansa tavalla, jota kukaan ei voinut ennustaa. Entäpä, jos asiat olisivat menneet toisin?

Parhaimmillaan vaihtoehtoishistoria on kutkuttavan hyvää fiktiota. Luen parhaillaan John Boynen romaania Tarkoin vartioitu talo (Bazar 2011). Kirja kertoo Venäjän viimeisen tsaarin lähipiiriin päässeestä, ja hovista tarkkoja havaintoja tekevästä tavallisesta musikasta. Kirjan puolessa välissä ounastelen, mitä tarinan lopussa tapahtuu, ja kuka henkilöhahmoista paljastuu miksikin.

Pystyn vain ounastelemaan. Niinhän me teemme myös tässä tavallisessa elämässä, kun uusi ihminen astuu elämäämme. Emme tiedä, kuka hän on ja millaiseksi suhteemme muodostuu. Onko lopussa odotettavissa iloa ja riemua, vaiko surua ja tuskaa?

Lienee parempi miettiä sitä vasta jälkikäteen kuin ennakoida liikaa. Jälkikäteen on ehkä mahdollista nähdä selvemmin, missä onnistuimme, ja missä jokin meni vikaan.

Seuraava Sudenmaa käännetään ranskaksi

Tiistai 4.2.2014 klo 19.04

Allekirjoitin tänään käännössopimuksen vuonna 2010 ilmestyneestä romaanistani Kuolleita unelmia. Rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaan työstä ja elämästä kertovan romaanisarjan kolmannen osan julkaisee Ranskassa Gaia Editions, eli sama kustantaja kuin viime vuonna käännetyn Ahventen valtakunnankin.

Täytyy myöntää, että se lämmittää mieltä kun Sudenmaa -sarjan romaanit kelpaavat kansainvälisille markkinoille. Aikoinaan, aloittaessani sarjaa ajattelin sen yhdeksi johtoajatukseksi kotimaisuuden: en halunnut kirjoittaa angloamerikkalaisen mallin mukaisia kovia enkä pehmeitä dekkareita, vaan tarinoita jotka lähtevät suomalaisesta kulttuurista ja suomalaisesta elämänmenosta.

Niinpä Kuolleiden unelmienkin tapahtumat liikkuvat suomalaisen hirsitalobisneksen ympärillä. Kiva nähdä näin metsäläisenä, millaisen vastaanoton puuntuoksuinen tuotteeni saa ranskalaisilta lukijoilta.

Sodan sukupolvi: Saksalainen versio sodan satuttamista nuorista

Maanantai 20.1.2014 klo 10.46

Katsoin viime viikolla ensimmäisen jakson kolmiosaisesta saksalaissarjasta Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, unsere Väter). Kiitos Ylen TV1:lle tärkeän draaman ottamisesta ohjelmistoonsa.

Historia on yleensä voittajien tekemää. Saksa hävisi II maailmansodan, ja siksi myös saksalaiset leimattiin vuosikymmeniksi pahiksiksi. Sotaa kävivät, ja siitä kärsivät kuitenkin ihan tavalliset saksalaiset ihmiset. Osa heistä uskoi aatteeseen joka vei Wehrmachtin melkein jokaiseen Euroopan kolkkaan. Osa ei varmastikaan uskonut.

Sarjan ensimmäinen osa kertoi ihan tavallisista ihmisistä tilanteessa, jota he eivät enää hallinneet. Osa heistä teki valintoja ja tekoja , joita he eivät olisi demokraattisessa yhteiskunnassa tehneet. Tai ainakin teoista kärsineiden ihmisten joukko olisi ollut pienempi.

Sarja on nähtävissä Yle Areenassa vielä jonkin aikaa.

Niobe on kohta lukijoilla

Perjantai 10.1.2014 klo 14.39

Uusin romaanini Niobe julkaistiin virallisesti viime viikolla. Kirjastot ja kirjakaupat ovat ottaneet sitä kiitettävästi listoilleen.

Tämä näkymä kirjastojen verkkosivuilla saa kirjailijan mielen iloiseksi: kirja on kohta lukijoiden käsissä. He tekevät tarinaan sen toisen puolen. Millainen kokonaisuus siitä muodostuu - sen jätän lukijoiden päätettäväksi.

Niobe, tarina rotupuhtaasta Suomesta ilmestyy 2. tammikuuta

Keskiviikko 18.12.2013 klo 14.38

”Kapitalistit ovat saavuttaneet asemansa kyvykkyydellään. Tämän valinnan perusteella, joka osoittaa että he ovat ylempää rotua, heillä on oikeus johtaa.”

Saksan tuleva diktaattori Adolf Hitler sanoi näin Otto Strasserille, toiselle tärkeälle kansallissosialistille vuonna 1930. Hitler ampui itsensä Berliinin raunioiden keskellä vuonna 1945. Nyt, seitsemän vuosikymmentä myöhemmin hänen tokaisunsa on käynyt globalisaation myötä toteen: kansallisvaltioiden johtajien valta päättää tärkeistä asioista on pienempi kuin talouselämän mahti.

Rotuopilla ja antisemitismillä oli keskeinen rooli kansallissosialismin opinkappaleissa. Epäluuloa väärän näköisiä ihmisiä kohtaan esiintyi 1930-luvulla myös Suomessa. On hämmästyttävää todeta, että sodan jälkeiset vuosikymmenet eivät ole muuttaneet tilannetta miksikään. Keskustelulle monikulttuurisuudesta, sen vastustamisesta ja tulevaisuudesta on yhä vaikeaa löytää asiallista foorumia.

Vaihtoehtoishistoria, entäs jos -ajattelu on kirjailijalle herkullinen tapa hahmottaa ympäröivää maailmaa ja sitä, minne kenties olemme menossa. Neljä vuotta sitten ryhdyin luomaan paperille kuvaa Suur-Saksaan kuuluvasta Finnmarkista: entä jos kansallissosialistinen Saksa olisikin voittanut sodan, ja asuisimme nyt rotupuhtaassa Suomessa? Millainen olisi osin markkinatalouden ehdoilla toimiva, mutta rotuideologiaan pohjauvan valtion tiukassa otteessa elävä pieni suomalainen kaupunki?

Tulos, 244-sivuinen romaani nimeltään Niobe julkistetaan 2. tammikuuta. Päätin kustantaa romaanini tällä kertaa itse, vaikka muitakin mahdollisuuksia oli tarjolla. En halunnut kirjoittaa vakavasta asiasta viihdyttävää trilleriä, vaan ainakin yrittää jotakin muuta.

Mikä on lopputulos, millaisia ajatuksia tarina Niobesta herättää – sen jokainen romaanini lukeva päättäköön itse.

Kuinka voin varastaa kauniin laulun Internetissä

Tiistai 3.12.2013 klo 8.54

Kuuntelen paljon musiikkia. Talven alkaminen myös täällä etelässä on saanut päässäni soimaan Sinitaivas-yhtyeen esittämän version Chris De Burghin kauniista hitaasta valssista When winter comes.

Löysin kappaleen Internetistä, You Tube -palvelusta. Laitoin linkin kappaleeseen myös omalle Facebook-sivulleni. Teko soimasi omaatuntoani: voi olla, että joku kuuntelee kauniin kappaleen linkkini ansiosta You Tubesta eikä osta Sinitaivaan levyä. Voi olla, että Sinitaivaan sympaattiset soittajat menettävät tekoni takia ansaitsemiaan tuloja. Mistä minä sen voin tietää?

Tällä hetkellä tekijänoikeuksista keskustellaan paljon. Internetin ja sähköisten jakelukanavien myötä tilanne on ryöstäytynyt käsistä. Jos Sinitaivaan kappale on ladattu nettiin ilman lupaa niin syyllistynkö rikokseen, kun laitan linkin kappaleeseen naamakirjaani, tosin ilman ansaitsemistarkoitusta?

Minusta nuo kysymykset ovat liian isoja yksittäisen musiikista nauttijan vastattavaksi. Minun täytyy vain uskoa, että ko. kappaleen You Tubeen ladannut on kysynyt siihen luvan esittäjiltä. Muussa tapauksessa - rikoslakia maallikon pään kautta tulkiten - You Tube -palvelun omistaja syyllistyy varastetun tavaran välittämiseen.

Vai lieko You Tuben omistava monikansallinen yhtiö liian iso tekijä tuollaisesta rikoksesta vastaamaan?

Kirjailija hengittää kielellään

Maanantai 18.11.2013 klo 7.15

Kirjoittajayhdistys Paltta järjesti lauantaina Kuusankoskella tapahtuman Väinö Linnalta lainatulla teemalla Kieli on kirjailijan tapa hengittää. Minulla oli kunnia toimia tilaisuuden puheenjohtajana.

Suomi on kaunis, rikas ja ilmaisuvoimainen kieli. En ole vielä löytänyt asiaa, jota sillä ei voi ilmaista. Ei hyvässä eikä pahassa.

Oli hauskaa kuulla, kuinka kirjoittamisen ammattilaiset suhtautuvat käyttämäänsä kieleen. Kirjailija Irja Sinivaaran lähtökohtana omaan työhönsä on enemmän mieli kuin kieli. Jari Järvelä pitää työpöytänsä vieressä 50-lukulaista tietokirjaa, josta löytyy sanoja vähän erikoisempiinkin tarpeisiin. Toimittaja-kriitikko Suvi Ahola pyrkii kirjoittamaan tekstinsä niin, että jokainen yhdeksän luokkaa peruskoulua käynyt ymmärtää.

Mikael Agricola julkaisi aapisensa, ensimmäisen suomenkielisen kirjallisen teoksen 470 vuotta sitten. Luulenpa, että kielen rikkauden vaaliminen on jatkossakin yksi kirjallisuuden suurimpia ja vaativimpia tehtäviä.

Romaani sairastaa. Miksiköhän?

Keskiviikko 30.10.2013 klo 17.42

Toimittaja Riitta Kylänpään raflaavasti otsikoitu juttu Suomen Kuvalehdessä on herättänyt keskustelua suomalaisen kirjallisuuden, eri toten romaanin tilasta. Moni kirjailijakollega tuntuu ottaneen jutun loukkauksena omaa ammattitaitoaan kohtaan.

En osaa oikein loukkaantua. Jostakin syystä Suomessa on keskusteltu jo pidemmän aikaa kirjallisuudesta itsestään: on mietitty, miksei novelleja julkaista, on pelätty ja odotettu sähkökirjan tuloa, on odotettu joka ikisenä joulunalusaikana yhtä suurta hittiä jota kansa ostaisi niin että myyntikäyrät näyttäisivät yläviistoon.

Keskustelua tarvitaan. Ehkä se kertoo siitä, että kirjan asema instituutiona, yhtenä kulttuurimme peruskivenä on rapautumassa. On niin paljon kaikenlaista muuta: nopeampaa, helpommin sulavaa, visuaalisesti komeampaa...

Enemmän olen huolissani siitä, miksi käymme niin vähän keskustelua runojen, novellien ja romaanien teemoista. Niitähän kirjailijat yrittävät tuoda esille ja käsitellä.

Ainakin näin olen itse ymmärtänyt kirjallisuuden merkityksen.