Sunilan sellutehdas in memoriam

Torstai 7.9.2023 klo 13.38

Sunila, Sunilan sellutehdas, Kuva: Martti Linna

Storaa Enso vahvisti tällä viikolla sulkevansa Kotkassa sijaitsevan Sunilan sellutehtaan. Vuodesta 1938 lähtien toiminut merkittävä paikallinen työllistäjä ja puunjalostaja jää historiaan, eikä sen tilojen tulevasta käytöstä ole tietoa. Vihreä ja/tai puhdas siirtymä vaatii tulevaisuudessakin sitä, että meillä on teollisuutta ja sen tarjoamia raaka-aineita ja työpaikkoja.

Kävin ensimmäisen kerran Sunilassa vuonna 1987 RUK:n oppilaskunnan järjestämällä retkeilyllä. Vierailun isäntien motivaationa oli silloin kertoa meille, parikymppisille nuorille miehille metsäteollisuuden tarjoamista työmahdollisuuksista Meille nuorukaisille taisi olla tärkeintä päästä hetkeksi pois kasarmilta…

Tiedän, että itseni lisäksi moni muu siltäkin reserviupseerikurssilta lähti joko metsäalalle tai puunjalostuksen palvelukseen. Ehkä se Sunilan reissu toimi osaltaan motivaattorina. Vuoden 1987 jälkeen metsäalalla ja metsäteollisuudessa on nähty lukuisia nousuja ja laskuja – onpa välillä puhuttu täydellisestä auringonlaskun alastakin.

Sittemmin olen käynyt Sunilassa useita kertoja toimittajan roolissa, eli tekemässä juttua esimerkiksi teollisuuden puunhankinnasta ja Sunilassa aloitetusta ligniinin tuotannosta akkujen ja monien muiden tuotteiden raaka-aineeksi. Tähän tietoon ligniinin erottamisen koelaitos on edelleen jäämässä tehtaalle. Saa nähdä, kuinka pysyvä tuo päätös on.

Vihreänä tai puhtaana siirtymänä mainostettu irti pyristeleminen fossiilisista polttoaineista ei pelastanut Sunilaa, eikä tehtaan osaavan henkilöstön työpaikkoja. Ei, vaikka puupohjaisilla tuotteilla voidaankin korvata moninaisia öljypohjaisia raaka-aineita erilaisissa käyttökohteissa. Iso joukko osaavia kemiallisen ja prosessiteollisuuden taitajia jää työttömäksi. Se on iso menetys Kotkan-Haminan seudulle ja koko maalle.

Biopohjaisen hiilidioksidin talteenotto sellutehtaiden savupiipuista ja muokkaaminen metanoliksi on tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista tuon siirtymän yhteydessä tutkituista asioista. Jos ja kun se toteutuu, suomalaisella metsäteollisuudella voi olla käsissään uusi menestystuote. Selluloosahan on ollut sitä jo pitkään – vaikka kaikki eivät siitä ole pitäneetkään.

Kevyet mullat 85-vuotiaalle hienolle, alun perin itsensä Alvar Aallon suunnittelemalle tehdasrakennukselle. Toivottavasti Sunilalle löydetään jatkossa arvoistaan käyttöä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sunila, Sunilan sellutehdas, Kotka, Martti Linna, vihreä siirtymä, puhdas siirtymä, fossiiliton talous

Ukrainan itsenäisyyspäivä herättää monenlaisia ajatuksia

Torstai 24.8.2023 klo 9.48

Ukrainan itsenäisyyspäivä 2023, Martti Linna, Martti Luther, auringonkukka

Helmikuun 24. päivästä vuonna 2022 lähtien minulla on ollut joka-aamuinen tapa, josta haluaisin päästä eroon. Päivän ensimmäinen toimi on katsoa netistä, mitä Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan on yöllä tapahtunut. Toivon, että pääsen tavasta eroon ennen elokuuta 2024.

Tänään vietetään Ukrainan itsenäisyyspäivää. Viime vuoden keväällä, kun venäläiset tankit vyöryivät jo Kiovan esikaupungeissa, usko voimavaroiltaan hyökkääjään nähden paljon pienemmän  maan kykyyn puolustaa itseään oli koetuksella. Tilanne oli sama Suomen kohdalla vuodenvaihteessa 1939-1940. Silloin Suomi säästyi, vaikkakin pahasti runneltuna.

Jos ja kun Ukraina selviää nykyisestä kiirastulestaan, on sekin raunioina ja moni asia on aloitettava alusta. Vaikka me suomalaiset ja ukrainalaiset emme olekaan raja- tai edes kielinaapureita, yhdistää kansojamme moni asia.

Yksi niistä on ylitse muiden, itäinen rajanaapuri Venäjä. Viime vuosisadan alussa, ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa maat rimpuilivat yhtä aikaa pois venäläisen vallan alta. Suomelta se onnistui paremmin, Ukrainan itsenäisyys jäi silloin lyhytaikaiseksi.

Vaikka Ukrainan väestö on monin verroin Suomea suurempi ja sillä on sellaisia resursseja joita meillä ei ole, on kumpikin maa voimavaroiltaan paljon itäistä rajanaapuria heikompi. Se on tarkoittanut kummallekin maalle tuen ja avun hakemista isommilta ja vahvemmilta valtioilta rajan takaa nousevaa uhkaa vastaan. Kummankin maan kohdalla tuo avustaja on ollut jo useamman kerran Saksa, eikä sen antama apu ole yleensä ollut pyyteetöntä.

Tänä vuonna Suomi liittyi salamavauhdilla osaksi Natoa, läntistä puolustusliittoa. Sotaan joutuneena maana Ukrainalla ei ole tällä hetkellä samaa mahdollisuutta, mutta sen saama sotilaallinen, humanitaarinen ja taloudellinen tuki länneltä on varmasti yllättänyt kaikki. Mikä tärkeintä, kaikkein yllättyneimpiä tuon tuen laajuudesta on varmasti oltu Moskovan Kremlissä.

Kumpikin maa on joutunut kamppailemaan oman kielensä asemasta suhteessa maailman ja naapureiden valtakieliin. Se on tarkoittanut, ja tarkoittaa edelleen valtaväestön kulttuurin asemoimista muita kieliä puhuvien vähemmistöjen kieliin ja tapoihin. Kuten olemme Suomessakin havainneet se ei ole aivan tuskatonta. Myös Ukrainan yhtenäisyyden ja aseman tulevaisuuden Euroopassa ratkaisee paljolti se, millä tavoin se onnistuu pitämään maansa mittavan venäjänkielisen väestön osana yhtenäistä Ukrainan kansaa.

Onnittelut Ukrainalle tämänpäiväisestä itsenäisyyspäivästä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukrainan itsenäisyyspäivä, Suomi ja Ukraina, Martti Linna, Ukraina, Ukrainan sota, Venäjän hyökkäyssota, kulttuuri

Jokainen viikko on puunhalausviikko

Maanantai 21.8.2023 klo 13.23

puunhalausviikko, energiapuukasa, puukasa, puunkorjuu, Martti Linna

Alkaneella viikolla vietetään puunhalausviikkoa. Kun luin siitä lehdestä, muistin samalla että minulla tulee tänä vuonna täyteen pyöreitä vuosikymmeniä metsänomistajana. En juhli merkkipäivääni: kuten monella muullakin suomalaisella metsänomistajalla, omistajuuteni syntyi ihan ensin kuolintapauksen johdosta.

Suomessa on laskutavasta riippuen 600 000 – 700 000 yksityismetsänomistajaa. Tähän mennessä tilojen omistajuus on yleensä vaihtunut samassa suvussa, siirtyen sukupolvelta toiselle. Joskus muutos tapahtuu suunnitellusti niin, että nuorempi sukupolvi saa tilan lahjaksi tai ostaa sen rahalla. Monesti asiat on kuitenkin selvitettävä kuolinpesän kautta.

Metsään liittyy omistajallaan useimmiten muitakin arvoja kuin raha. Itse muistan olleeni istuttamassa ensimmäisiä taimiani reilusti alle kymmenvuotiaana. Silloiset uudistusalat ovat sen jälkeen tulleet tutuiksi sekä vesurinvarressa että raivaussahan kahvoissa. Niiltä on jo ehditty korjata ainespuutakin. Voi olla, etten ehdi näkemään niillä mahdollisesti joskus tehtävää uudistushakkuuta. Siitä päättää joku muu.

Sana puunhalausviikko herättänee osassa ihmisiä mielikuvan puista voimaa ja turvaa hakevista risuparroista, jotka eivät halua niiden koskaan kuolevan. Tai ainakin he toivovat, ettei ihmisen käsi ja kirves koskaan niihin koskisi.

Minulle ajatus puun halaamisesta on luonteva asia. Liikun metsässä muutenkin kuin sahan kanssa, kerään sieltä itselleni marjat ja sienet, usein myös hyvän mielen ja sopivan rasituksen lihaksiin. Kuvaan kasveja, eläimiä sekä maisemia. Tunnen olevani osa jotakin, pysyväni mukana vuoden- ja elämänkierrossa kun seuraan luonnon tapahtumia.

Minulle – kuten suurimmalle osalle muistakin metsänomistajista, luulen - puun halaaminen on monella tapaa sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, puunhalausviikko, puunhalaus, metsänomistaja, metsänomistajuus, metsän eri käyttömuodot

Lavatanssikulttuuri voi sittenkin hyvin

Torstai 17.8.2023 klo 15.26

Valssimylly, lavatanssit, Johanna Rantsi, Tunturitähti, Martti Linna

Juuri ennen koronapandemian puhkeamista ehdittiin julkaista suomalaisesta tanssilavakulttuurista kertova kirjani Tanssilavojen Suomi (Karisto, 2020). Pandemia näytti vievän lavoilta sekä järjestäjät, esiintyjät että tanssijat. Tämä kesä on kuitenkin osoittanut nuo pahimmat pelot turhiksi.

Kiersin kirjani pohjatöitä varten laajalti suomalaisia tanssilavoja. Haastattelin sekä tanssien järjestäjiä, tanssijoita että lavoilla esiintyviä muusikoita. Kukaan ei silloin aavistanut, että aivan lyhyen ajan päästä tanssipaikat joutuivat sulkemaan ovensa terveydelle liian vaarallisina paikkoina, ensimmäistä kertaa sitten sota-aikaisten tanssikieltojen.

Ennen pandemiaa tanssiväen suurin huoli tuntui olevan siinä, kuinka nuorempi väki löytää tietään tanssipaikkojen ilmapiiriin. Toinen suuri huoli oli se, mistä löydetään tarpeeksi uusia talkoolaisia erilaisten yhdistysten pyörittämille tanssilavoille.

Pandemia tuli ja meni. Koronasta tuskin pääsemme vähään aikaan eroon. Sama koskee – onneksi – myös lavatansseja. Kesän 2023 otokseni tanssipaikoista on paljon pienempi kuin se, minkä tein Tanssilavojen Suomea työstäessäni. Silti uskallan sanoa, että tanssikulttuurin elpyminen oli nopeampaa kuin ainakin itse osasin odottaa.

Omista tutuista lähi- ja lempilavoistani vain yksi vietti tänä kesänä täydellistä hiljaiseloa, ilman ainoatakaan tanssi-iltaa. Kysymyksessä on pienellä paikkakunnalla sijaitseva tanssipyhättö. Luulenkin, että sikäläiset aktiivit eivät saaneet enää tarpeeksi talkoolaisia liikkeelle. Eräällä toisella tutulla lavalla perjantai-illan tanssit loppuivat, mutta toiminta jatkuu sunnuntaisten päivätanssien merkeissä. Muutamaan kertaan olen niissä käynyt, ja väkeä on ollut lattialla kiitettävästi.

Joitakin tanssiorkestereita poistui esiintyjien listoilta. Nykyään tahtoo olla niin, että 10-15 suosituinta tanssiorkesteria ja -artistia rohmuaa valtaosan suosituimpien tanssipaikkojen keikoista. Moni meistä tanssijoista menee esiintyjän mukaan tanssipaikalle, koska tietää siellä olevan suurin joukoin kaltaisiaan. Syystä jota en ole ymmärtänyt, tämä tuntuu koskevan erityisesti naispuolisia tanssijoita: monina iltoina miehiä on lavan reunalla huomattavasti vähemmän kuin naisia. Heitä kun on viidessä rivissä ja kahdessa kerroksessa…

Moni tuttu tanssipari on myös häipynyt korona-aikana näköpiiristä. En tiedä, onko kysymyksessä koronan aiheuttama hengenmeno tai terveysongelmat, vaiko vain se että kotisohvalle on niin mahdottoman mukavaa jäädä. Häipyjät kuuluvat lähinnä lavojen vanhempaan ikäpolveen.

Vaikka huonoakin kehitystä on tapahtunut, olen pannut merkille monia hyviä asioita. Tänä kesänä lavoilla on riittänyt todella hyvin porukkaa. Myös sitä nuorta kaartia, jota niille on niin kovasti kaivattu. Monelle lavalle on saatu remmiin nuorempaa talkooporukkaa. Joillakin lavoilla on ryhdytty järjestämään konsertteja ja näytelmiä tanssien ohella. Luulen, että sekin alentaa tansseihin tulemisen kynnystä.

Moni tämän hetken suosituimmista tanssibändeistä etsii soitettavakseen tämän päivän hittejä, ja varioi niitä tanssijoiden jaloille sopivaksi tangoksi, rumbaksi, valssiksi tai muuksi tahtilajiksi. Tanssiseurat järjestävät kiitettävän paljon erilaisia tanssikursseja harrastajille. Luulen, että nekin ovat tuoneet uutta porukkaa lattialle: kun osaat yksinkertaiset vaihtoaskeleet, voit tanssia lähes minkä tahansa illan aikana soivan kappaleen tahtiin.

Lavatanssit tarjoavat musiikillisia elämyksiä, kohtaamisia ihmisten kesken ja kuntoa kohottavaa liikuntaa melko huokeaan hintaan. Harvassa ovat muut harrastukset, jotka pystyvät samaan!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tanssilavojen Suomi, tanssilavakirja, lavatanssit, tanssilavat, tanssiharrastus, Martti Linna, lavatanssikulttuuri

Kirjallisuudesta voi nauttia yksin tai yhdessä

Maanantai 24.7.2023 klo 16.52

Ketosinisiipi. Kuva: Martti Linna

Kirjallisuuteen liittyvät tapahtumat ovat tänäkin kesänä suosittuja, eivätkä kaikki netissä kokoontuvat lukijaryhmät vietä kesätaukoa. Monen tarinoista pitävän ihmisen kesään kuuluu olennaisesti kirjarovio yöpöydällä. Lukeminen on siitä mukava laji, että sitä voi harrastaa sekä yksin että yhdessä.

Osa kirjallisuuteen liittyvistä kesätapahtumista on jo perinteisiä, vuosien ajan toistuneita. Mukaan mahtuu silti tänäkin suvena aivan uusia tapahtumia ja järjestäjiä. Eri kirjallisuuden lajit näkyvät olevan kattavasti edustettuina: vanha kirjallisuus, tietokirjallisuus, dekkarit, paikallishistoriat ja monet muut.

Netti on ottanut paikkansa kirjoista pitävien ihmisten kohtaamisten foorumina. Siinä missä ennen kokoonnuttiin yhteisen pöydän ääreen, nykyään hyödynnetään sähköistä kokoontumisalustaa. Voi kysyä, ovatko tällaiset kohtaamiset aina yhtä aitoja, kuin nokatusten tapahtuvat keskustelut. Meillä on viisi – joidenkin tietojen mukaan kuusi – aistia. Kaikki niistä eivät ole hyödynnettävissä sähköisessä maailmassa. Tekniset ongelmat ovat aina mahdollisia. Toisaalta, eipä tarvitse ajaa matkojen päähän omasta kodostaan ”tavatakseen” toisen ihmisen, ja vaihtaakseen ajatuksensa.

Kuulun itse niihin lukijoihin, jotka eivät kierrä kirjallisuustapahtumia. En myöskään osallistu netin keskusteluryhmiin. Minulle kirja on kaikesta teknisestä ja muusta kehityksestä huolimatta intiimi kokemus. Pallottelen omia ajatuksiani ja arvojani sen tarjoamaan seinään. Joskus kirjan takaisin sinkoamat pallot tarjoavat hyviä oivalluksia tai tekevät kipeää. Toisinaan ne menevät yli, ali tai ohi. Se on aina riski, kun tarttuu uuteen kirjaan.

Viime vuosina on tapanani ollut, etten tartu juuri nyt pinnalla olevaan kirjallisuuteen. Luen tälläkin hetkellä erään brittikirjailijan tuotantoa hänen esikoisestaan aina siihen viimeisimpään teokseen asti. On jännä seurata kirjailijan ammattitaidon kehittymistä matkan varrella.

Joskus nuo yhteiset matkat jäävät kesken: huomaan kirjailijan ryhtyneen toistamaan itseään. Toisinaan – kuten tämänkin brittikirjailijan kohdalla – olen tullut toistuvasti yllätetyksi siinä, kuinka hän uudistaa jatkuvasti tapaansa kertoa tarinoita.

Onko kirjallisuus parasta yksin vaiko seurassa nautittuna? Siihen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Sen saa jokainen päättää itse.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjallisuus, kirjallisuustapahtumat, kirjallisuuspiirit, lukeminen, lukuharrastus, kesä ja kirjat, kesäkirjat, Martti Linna

Mitä vihreä siirtymä mahtaa tarkoittaa

Maanantai 19.6.2023 klo 12.05

vihreä talous, vihreä käpy, ruskeapaita, Kuva: Martti Linna

Sanapari ”vihreä siirtymä” on jo juurtunut osaksi yleistä kielenkäyttöä ja uutisointia tavalla, joka olettaa että jokaisella suomalaisella on tarkka ja yhteinen käsitys siitä, mitä se tarkoittaa. En usko että on.

Muotisanoilla on tapana tulla ja mennä. Toisinaan ne kuolevat nopeasti, toisinaan jäävät elämään. Toisinaan – usein poliittisten intohimojen tähden – niitä pyritään korvaamaan toisilla sanoilla. Näin on käynyt myös vihreälle siirtymälle. Sen tilalla käytetään myös sanapareja ”puhdas siirtymä” tai ”puhdas talous”.

Uskoisin, että useimmille meistä nousee noista sanoista ensimmäisenä mieleen kuva ilmassa roottoriaan viuhuttavasta tuulivoimalasta, tai kirkkaassa auringonpaisteessa kauniisti kiiltävistä aurinkopaneeleista. Uskottelemme itsellemme, että kun käytämme niiden tuottamalla sähköllä tehtyjä tuotteita, olemme itsekin vihreitä/puhtaita/ympäristöystävällisiä ja maailma pelastuu.

Elämä maapallolla perustuu pitkälti kasvien sisältämään lehtivihreään, tuohon kaiken yhteyttämistuotannon välttämättömään välineeseen. Viisas mies syö vain sen verran minkä tienaa. Sama pätee koko ihmiskuntaan: jos olisimme oikein viisaita, sääntelisimme lukumääräämme niin, että luonnon meille vuosittain tuottamat raaka-aineet riittäisivät kaikille ja kaikkialla maapallolla. Niinhän me emme tee.

Kävin oman peruskouluni kaukaisella 70-luvulla. 80-luvun taitteessa ei yläasteella ollut vielä yrittäjyyskasvatusta. Oletus oli, että suurin osa meistä pääsisi vielä ”oikeisiin” palkkatöihin. Jonkin sortin yhteiskuntakasvatusta me kuitenkin saimme. Muistan, kuinka Viitasaaren yläasteen lehtori Unto Hirvonen näytti meille piirtoheittimeltä karttaa joen halkomasta maapalasta meren rannalla. Hän kysyi, mihin kohti me perustaisimme sahan ja miksi.

Taisin olla yksi niitä harvoja, joka meistä murkkuikäisistä viittasi. Sanoin, että perustaisin sen joen suistoon. Arvelin, että jokea pitkin voisi uittaa tukkeja sisämaasta sahalle halkaistaviksi. Siihen voisi ehkä perustaa vesivoimalaitoksen. Merta pitkin parrut ja laudat voisi kuljettaa maailman markkinoille. Lisäksi rannikolla näkyi olevan jonkin kokoinen kaupunki. Sieltä sahalle saisi työvoimaa.

Raaka-aineen läheisyys, toimivat kuljetusreitit, energiaa sahan pyörittämiseen, työvoimaa. Lehtori Hirvonen piti vastaustani hyvänä. En tullut myöhemmin elämässäni perustaneeksi sitä sahaa, vaikka teoria oli hallussa. Yrittäjä olen sentään ollut jo pitkään.

Tavoiteltu luopuminen fossiilisista polttoaineista kääntää monet vanhoista lainalaisuuksista nurin niskoin. Ainakin yleisesti kuvitellaan, että niin sanotusti päästötön energia on muiden tuotannontekijöiden ylitse sellainen valttikortti, joka houkuttelee investointeja Suomeen. Auringon säteily ja tuulen voima muunnetaan ”vihreäksi” vedyksi. Sillä tuotetaan jotakin maailmanmarkkinoille. Toisena vaihtoehtona vetyä viedään merenalaista putkea pitkin muualle Eurooppaan.

Ilmassa on paljon kysymyksiä. Eikö muualla maailmalla muka tuule tai paista aurinko? Miten sellainen vety voi olla päästötöntä, jonka tuottamista ja siirtämistä varten pitää kaataa tuhansia hehtaareita kasvavaa metsää? Me asumme edelleen pienenä kansana syrjäisellä ”saarellamme”. Miksi muualta tuodut raaka-aineet kannattaisi muka jalostaa täällä halvalla energialla tuotteiksi, ja viedä ne sitten etelän miljoonakaupunkeihin?

Yhteistä vanhoja lainalaisuuksia haastavan puhtaan talouden yrityksille näkyy olevan, ettei niillä juurikaan ole vanhan talouden tuotannontekijöistä omasta takaa: ei omaa pääomaa investointeihin, ei patentteja tuotannon prosessien vaatimiin laitteistoihin, ei ennestään omaa henkilökuntaa Suomessa, eikä jalostettavaksi aiottua raaka-ainetta omistuksessaan.

Vihreä ja puhdas talous on suuri mahdollisuus hankkia kansallemme hyvinvointia. Mutta samalla se on suuri mahdollisuus epäonnistua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, vihreä siirtymä, vihreä talous, puhdas talous, vihreä vety, vety, tuotannontekijät, talous, Unto Hirvonen

Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18.21

Sudenmaa, Ahventen valtakunta, Impivaara, Martti Linna

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Sanasto, kirjastokorvaus, kirjailijan työ, Sudenmaa-sarja, Impivaara, Kasvuaikaa, Ahventen valtakunta, Isän luokse, Metsänomistajan rahakirja, Kaksi hautaa saarella, Tanssilavojen Suomi

Muutos on mediassakin pysyvä olotila

Tiistai 9.5.2023 klo 13.39

Katleena Kortesuo, Journalismin kuolema, Martti Linna

Media ja sen valta, rahoitus, välineet ja tekijät puhuttavat Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin pitkään aikaan. Katleena Kortesuon teos Journalismin kuolema: Mitä medialle oikein tapahtui, on mielenkiintoinen yritys ymmärtää niitä monia tekijöitä, joiden vuoksi lehdistö ja muu tiedonvälitys näyttää nyt sellaiselta kuin se näyttää.

Työkseen kirjoittavan, eli kaltaiseni ihmisen on aika ajoin hyvä laskea kynä kauniista kädestään ja miettiä, mitä on tekemässä. Kohta kahdeksantoista vuotta olen suoltanut päätoimisena kirjailija/freelancertoimittajana juttuja ja kuvia hyvin monenlaisiin julkaisuihin. Toiselta puolen olen ollut kirjailijana haastateltavana ja juttujen kohteena, ja muuna aikana käytän hyvin monenlaisia medioita. Tiedonvälityksessä jo tänä varsin lyhyenä aikana tapahtunut muutos on ollut järisyttävä.

Kortesuon teos ilmestyi viime vuonna. Hänelle täytyy antaa kiitokset sangen monipuolisesta kattauksesta: ääneen ovat päässeet niin median tekijät, tutkijat kuin sen kohteet ja käyttäjätkin. Tässä kolumnissa pystyn ajatuksillani hipaisemaan vain muutamaa raapaisupintaa niillä tulitikuilla, joita se sytytti mieleeni.

Journalistin ohjeet ovat hyvä kultainen sääntö sekä kokeneelle että kokemattomammalle toimittajalle. Ne koskettavat muun muassa jutun asiasisällön tarkastamista, haastatellun oikeuksia sekä sitä, miten uutiseksi tarkoitettu lehtijuttu pitää erottaa esimerkiksi maksetusta mainoksesta.

Aina nuo rajaukset eivät ole tekijälle helppoja. Lehdistössä on yleistynyt tapa myydä yrityksille mainoksia, jotka näyttävät aivan uutisjutuilta. Yläkulmassa lukee ehkä sana ”mainos” merkkinä siitä, että tämä juttu on tehty sen kohteena olevan henkilön, yrityksen tai muun asian toimeksiannosta ja hyväksymänä. Minäkin olen tehnyt tällaisia natiivimainoksia eräisiin julkaisuihin. Toimittajan on syytä huolehtia siitä, että hänen tekemänsä juttu eroaa myös taitettuna ulkoasultaan lehden normaaleista uutisjutuista.

Monesti kuulee sanottavan ja somesta saa lukea, kuinka huonoa suomen kieltä lehtijutuissa näkee ja kuinka paljon asia- ja kielivirheitä niistä löytyy. Valitettavasti väite pitää paikkansa: luen päivittäin kahta eri sanomalehteä, ja molemmista löytyy joka kerta virhe, joka kiukuttaa lehden tilaajaa. Jossakin on vika, jos saan lukea maan suurimmasta sanomalehdestä Václav Havelin johtaneen 1980-luvulla Puolan Solidaarisuusliikettä. Jokainen toimittaja tekee virheitä – mutta uskottavuuden kannalta on tärkeää, että jutut ehtii lukea ajatuksella läpi joku muukin ennen niiden julkaisemista.

Kortesuo kirjoittaa hyvin eräästä mediaa vaivaavasta ongelmasta. Se on nimeltään henkilökultti. Jos toimittajan päällimmäinen tunne haastattelemaansa poliitikkoa, jääkiekkoilijaa tai muuta henkilöä kohtaan on syvä ihailu, se valitettavasti tuppaa näkymään lopputuloksessa.

Klikkijournalismista on puhuttu median yhteydessä kyllästymiseen asti. Jos sanomalehden, radio-ohjelman tai televisio-ohjelman kaltainen tuote lähtee hakemaan olemassaolon oikeutustaan sosiaalisen median kielenkäytöllä ja keveydellä, sillä käy äkkiä huonosti. Painettuun sanaan on tavattu tässä maassa luottaa – yksittäisen ihmisen somepäivitys kumpuaa yleensä hänen omasta päästään ja tunnetilastaan, vailla sen suurempaa yhteiskunnallista pohdintaa.

Lähdekritiikin merkitystä ei koskaan voi korostaa liikaa. Kuka puhuu tässä maassa kenenkin äänellä, ja millaisia intressejä puhuja edustaa? Niin sanottua tietoa on toimittajallekin tarjolla enemmän kuin tarpeeksi aiheesta kuin aiheesta. Vanha hyvä sanonta kaiva tekijät esiin paljastaa monesti mielenkiintoisia asioita niin sanottujen faktojen takaa. Ei ihme, että kokeneiden toimittajien sanotaan olevan kyynikoita, ihan jokaisen…

Hyvä havainto Kortesuon kirjassa on toimittajakunnassa tapahtunut muutos. Me 50+ -ihmiset olemme oman aikakautemme tuotteita, ja meitä on vielä paljon työelämässä. Meille itse esillä oleminen ei välttämättä ole ollut juttukeikalla se ykkösjuttu. Tämän päivän parikymppiset ovat siinä suhteessa aivan erilaisia ihmisiä.

Jääkiekko-ottelun erätauolla näytetään joskus yhtä paljon hikisen pelaajan jututtajaa kuin itse pelaajaa. Viime viikolla ärsyynnyin, kun löysin netistä kiinnostavan oloisen videoklipin Venäjän Ukrainassa tekemistä linnoitustöistä. Into laimeni nopeasti, kun suurin osa jutun kuvituksesta muodostui karttamerkkejä esittelevän nuoren toimittajan naamasta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Katleena Kortesuo, Vaclav Havel, Journalismin kuolema, journalismi, sanomalehtityö, toimittaja, media, joukkoviestintä

Suurten kehyskertomusten aika on ohi

Tiistai 18.4.2023 klo 8.54

Ihmiskoiras, rastas, Martti Linna

Raamatun ja Koraanin kaltaiset uskonnolliset tarinakokoelmat ovat halki vuosituhanten olleet isolle joukolle ihmisiä heidän elämänsä yhteisiä ohjekirjoja. Tuntematon sotilas oli romaani, joka antoi tuhansille suomalaisille sotaveteraaneille yhteisen pohjan työstää kokemaansa helvettiä. Onko meidän ajassamme löydettävissä samanlaisia, isommalle joukolle yhteistä elämänpohjaa antavia tarinoita? Ainakaan minä en näe sellaisia ympärilläni.

Ei yhteisten kehyskertomusten aina tarvitse olla vuosituhansia vanhoja pergamenttikääröjä, jotta ne voivat antaa ihmisille kokemuksia yhteisöllisyydestä. Opin aikoinaan lukemaan tarinoita itseäni ympäröineestä maailmasta Keskisuomalaisesta. Sama maakuntalehti taisi tulla melkein joka savuun sillä kulmakunnalla. Sen uutisoinnin pohjalta siilattiin näkemyksiä historiasta ja omasta elämästä. Niin, ja tietenkin Urho Kekkosesta, joka tuntui hallitsevan aina ja iäti.

Yhteisillä kehyskertomuksilla on oma sijansa pienen ihmisen elämässä. Niiden avulla voi määritellä itseään suhteessa muihin ihmisiin ja muuhun maailmaan. Syntyy ajatus ”meistä” ja ”heistä”. Parhaimmillaan voi syntyä ymmärrys siitä, miksi jossakin toisessa savussa luetaankin sen Keskisuomalaisen sijasta Sosiaalidemokraattia tai Kansan Uutisia. Voi jopa käydä niin, että oma käsi tarttuu erilaiseen tapaan tarinoida, koska ihminen yrittää yleensä ymmärtää toista ihmistä.

Internetissä ja sähköisessä tiedonvälityksessä on omat hyvät puolensa. Ykkösenä niistä lienee informaation nopea jakelu ja sen saamisen helppous. Näin on ainakin totuttu ajattelemaan. Ikävä vain, että samalla olemme näköjään menettämässä ne suuret, yhteiset kehyskertomukset.

Olen itse naamakirjassa ja bloggaan tänne kotisivuilleni. Olen kuullut, että naamakirjaheimon lisäksi kanssakulkijani jakautuvat nykyään moneksi muun muassa Twitterissä, TikTokissa, Instagramissa ja monessa muussa sosiaalisessa mediassa. Silloin harvoin kun istun television ääreen, voisin valita kymmenistä eri lähetyskanavista sen, joka minua eniten miellyttää. Lapsuudessani tuosta lasitutista näkyi aluksi vain kaksi kanavaa. Niiden ohjelmista kuulin aikuisten puhuvan keskenään. Oli helppo puhua, kun kaikki katsoivat niitä samoja harvoja kanavia.

Maallistuminen on jo syönyt suuren osan Raamatun ja Koraanin kaltaisten pyhien kirjojen jaetusta tehosta. Esimerkiksi luomiskertomus, eli tarina Aatamin ja Eevan elosta siinä ensimmäisessä paratiisissa olisi kirjailijalle himskatin hieno miljöö käytettäväksi naisen ja miehen suhteesta kertovassa novellissa. Mutta mitenkäs sitä käytät, jos suurin osa mahdollisista lukijoista ei tunne koko ajattelemaani kehyskertomusta?

Sirpaloituva maailma tuottaa sirpaleisia tarinoita, joista ei välttämättä ole lukijalle, näkijälle ja muulle kokijalle hänen minäkuvansa muovaajaksi. Sellaisista tarinoista syntyy enemmänkin ulkopuolisuuden kokemuksia. Suurten yhteisten kehyskertomusten puuttuminen voi hyvinkin olla yksi syy siihen, miksi nykyisin tapaa niin usein pirstaleina omassa kehossaan asuvia ihmisiä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kehyskertomus, kertomus, tarina, Martti Linna, Raamattu, Koraani, Keskisuomalainen, Urho Kekkonen, Sosiaalidemokraatti, Kansan Uutiset, Aatami, Eeva, luomiskertomus, paratiisi

Tiedolla johtamisesta ja liian pikaisesta puheesta

Keskiviikko 12.4.2023 klo 9.24

tamperelainen sananlasku, Martti Linna, Tappara, pytty

Antiikin Kreikkaa on ollut tapana pitää suurien puhujien kulta-aikana. Historiankirjojen mukaan suuret filosofit osasivat silloin argumentoida, eli perustella omat kantansa retorisesti, eli korkealentoisesti ja kaunokielisesti. Luulen, että nuo suuret puhujat jäisivät nykyisessä somemaailmassa takamatkalle verrattuna aivan toisenlaisiin esiintyjiin.

Olisi ollut mielenkiintoista levätä kärpäsenä jollakin Akropoliin pylväistä silloin, kun nuo ateenalaiset filosofit, tiedemiehet ja poliittiset päättäjät väittelivät yhteisistä asioista ja silloisesta maailmankuvasta. Kuinka usein, ja millä tavoin he tarttuivat vastaväittäjien lauseisiin? Mistä he hakivat perustelut omille näkemyksilleen? Kuinka kuulijat yrittivät todentaa noita perusteluja? Kännykkää, saati nettiä heillä ei ollut käytössään.

Tämän kevään eduskuntavaaleissa useampikin puolue puhui vaaliohjelmassaan tavalla tai toisella tutkitun tiedon tärkeydestä, ja sen käyttämisestä päätöstenteon apuna. Yhteistä noille puolueille oli, että ne pärjäsivät vaaleissa huonosti. Se herättää kysymyksiä.

Uskoivatko äänestäjät enemmän tunteisiin kuin tietoon? Pettikö noilta puolueilta argumentaatio, retoriikka vaiko kumpikin? Oliko poliittista itsemurhaa maalailla parin tuhannen euron kotterolla kallistuvista kauppareissuistaan jotenkuten selviäville kansalaisille ruusuista tulevaisuutta 50 000 euron saastuttamattomien sähköautojen omistajina?

Hiljattain eräs naamakirjakaverini kehotti äänestämään annetuista vaihtoehdoista viime vuoden suurinta julkista huijausta. Noiden huijausten finalisteiksi oli selviytynyt – luulen, ei omasta tahdostaan – lähinnä erilaisten yritysten ja muiden toimijoiden vihertäviä julkisuuskuvakampanjoita. Syyksi finaaliin pääsemiselle oli eräälle kampanjalle kirjattu, että sen totena esittämät asiat on kaikkien tiedemiesten toimesta esitetty valheellisiksi.

Onkohan maailman kaikilta tiedemiehiltä edes kysytty? Onko kaikilla tieteenaloilla varmasti jonkinlainen näkökulma ja tutkimusote noihin valheellisiksi leimattuihin asioihin? Eikös yksi elävän ja jotakin tuottavan tieteellisen työn perusasioita ole kaiken jo tutkitun asettaminen kyseenalaiseksi – mitä se siis kertoo tiedeyhteisöstä, jos kaikki sen jäsenet ovat samaa mieltä jostakin asiasta?

Sosiaalisen median käytännöt näkyvät levinneen laajasti erilaiseen sanankäyttöön yhteiskunnassa. Siellä on ollut jo pitkään tapana, että jonkun toisen jotakin sanomasta erotetaan osia asiayhteydestään, ja sen jälkeen niitä käytetään täysin toisessa yhteydessä joko mustamaalaamaan alkuperäistä sanojaa, tai korostamaan jonkun toisen nokkeluutta ja sanavalmiutta. Usein tällaisia irtiottoja kutsutaan meemeiksi. Jotkut päättäjätkin – myös kansanedustajat – ovat oikein profiloituneet tällaisten lohkaisujen metsästäjiksi ja käyttäjiksi.

Tieto on perinteisesti ollut jotakin joka pitää pureskella, pohdiskella ja kirjoittaa auki, ennen kuin sitä voi nimittää tiedoksi. Kaikkea tuota tehdään harvoin yhdellä, tai edes muutamalla lauseella. Pelkään pahoin, että yhä pinnallisemmaksi ja nopeammaksi käyvässä viestinnässä meidän ihmisten välillä sekä perustelujen, että muita puhujia kunnioittavan kaunopuheisuuden merkitys on vähenemään päin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tiedolla johtaminen, retoriikka, argumentointi, todentaminen, kaunopuheisuus, filosofia, Antiikin Kreikka, Martti Linna, tieto, sosiaalinen media, meemi

En iloitse Suomen Nato-jäsenyydestä

Torstai 6.4.2023 klo 9.50

Martti Linna, pasha, pääsiäinen, keltasirkku

Suomesta tuli eilen sotilasliitto Naton 31. jäsenvaltio. Sitä on juhlittu kotimaassa ja Brysselissä moninaisin menoin, sekä valtiollisesti että yksityisesti. Oman mieleni tuo liittyminen tekee surulliseksi

Tunnen surua, vaikka olenkin nyky-Venäjän aggressiivisen hyökkäyspolitiikan takia kannattanut jo jonkin aikaa Suomen liittymistä Natoon. Viimeistään Ukrainassa viime vuonna puhjennut täysimittainen sota on osoittanut, että nykyaikainenkin sota on täysimittaista tuhoamis- ja materiaalitaistelua, kohdistuen sekä siviileihin että sotilaisiin.

Sellaisen kohteeksi mahdollisesti yksin jäävänä Suomella olisivat vitsit vähissä. Ukraina haalii nyt epätoivoisesti aseistusta ja muuta materiaalia itselleen sieltä, mistä sitä vain irti saa. Samoin teki Suomi talvisodan puhjettua marraskuussa 1939. Paljon tuli hyvääkin aseapua, mutta myös paljon täydellistä museotavaraa. Jopa sellaisia tykkejä ja lentokoneita, jotka olivat vaarallisempia käyttäjilleen kuin maahantunkeutujille. Itsekin reserviläisenä, ja muutaman reserviläisen isänä en halua nähdä sitä tilannetta, että tosipaikan tullen maamme puolustajien varustus olisi jälleen mallia Cajander.

Sotiminen ja siihen valmistautuminen – joka on myös puolustusliitto Naton ydintehtävä – on kuitenkin pohjimmiltaan sellaista resurssien tuhlausta, johon ihmiskunnalla ei olisi enää varaa. Nälän, kulkutautien ja saastumisen kaltaisia ongelmia ei ole vielä ratkaistu. Niillä voimavaroilla, jotka maailmassa käytetään tällä hetkellä asevarusteluun, noille kaikille asioille voitaisiin hyvinkin tehdä jotakin. Syyttävä sormi harjoitetusta politiikasta, ja tehdyistä päätöksistä osoittaa näinä päivinä suuntaan jos toiseenkin.

Hiljan muistin erään arvostetun, jo edesmenneen teatterinjohtajan kertomuksen siitä, miltä hänestä tuntui seuraavan näytäntökauden esitettävien näytelmien valinta. Hän sanoi istuvansa joka ikinen kerta lukemassa käsikirjoituksia toinen kätensä sangollisessa jäitä, toinen sangossa jossa paloi polttava tuli.

Luulen – ja oikeastaan toivonkin – että jäsenyydestämme päättäneet ihmiset ovat tunteneet olevansa suurin piirtein samanlaisessa tilanteessa. Sellaisen pakon edessä tulee ehkä harkittua asian kaikkia puolia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Malli Cajander, Ukrainan sota, Suomen liittyminen Natoon, Nato, maanpuolustus

Kielikato uhkaa luontokadon lailla Suomea

Maanantai 20.3.2023 klo 9.49

Käpytikka, aforismi, Hamina, Martti Linna

Woke-kulttuuri, queer. Remake. Aamun sanomalehteä ei tarvitse paljon selata löytääkseen uusia sanoja, joiden sisältöä ei ymmärrä. Suomi on puhuttuna ja kirjoitettuna kielenä valtavassa murroksessa. Olisiko siitäkin syytä keskustella siellä vaaliteltoilla?

Käyttämämme kieli on jatkuvasti muuttuva asia. Vielä sata vuotta sitten sen lainasanat olivat peräisin lähinnä venäjästä, ruotsista ja saksasta. Nykyisin suurin ”puhtaaseen” suomen kieleen kohdistuva uudissanojen paine tulee englannista. Lukutaidon, ja yhä moninaisempien viestintävälineiden myötä uudet sanat leviävät yhä nopeammin, jos kohta ne luullakseni myös kuolevat helpommin. Lisäksi me kaksijalkaiset olemme eto epeleitä keksimään uusia sanoja ihan itse, kukin tykönämme.

Monet arjen kieleen otettavat asiat muuttuvat. Sata vuotta sitten suurin osa suomalaisista lienee ymmärtänyt luonnosta, maataloudesta ja metsästä otettuja vertauksia. Kainuun takamailla oli helppoa ymmärtää että kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Mistä nykyiset sanaleikit ja vertauskuvat poimitaan? Televisiosta ja netistä, uskoisin.

Voi toki kysyä, mitä väliä sillä on miten ja millaista suomea me puhumme ja kirjoitamme. On sillä, oikeasti: me sekä ymmärrämme, että väärin ymmärrämme toisiamme edelleen kielen avulla. Juuri puhumaan oppineen natiaisen pitäisi ymmärtää, mitä hänen isovanhempansa puhuvat saadakseen tietää, miten täällä on ennen oltu ja eletty ja miksi. Maahanmuuttajataustaisen hoitoalan työntekijän ”Miten täällä voidaan” -vakiokysymykseen saa iäkkäältä potilaalta paljon hedelmällisemmän vastauksen, jos hän ymmärtää mitä potilas oikeasti tarkoittaa, ja tämä voi luottaa siihen.

Tulevalla hallituskaudella tehdään isoja päätöksiä liittyen esimerkiksi koulujen opetusohjelmiin ja rahoitukseen, maahanmuuttajien koulutukseen, osaamisvaatimuksiin ja kotouttamiseen, sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön määriin sekä tiedotusvälineiden toimintamahdollisuuksiin.

Toivoa sopii, että hyvän suomen vaaliminen on edes jollakin tavalla mukana noissa päätöksissä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lainasanat, suomi, suomen kieli, kielikato, luontokato, Martti Linna

Ukraina muuttaa suomalaistakin sotaromaania

Torstai 9.3.2023 klo 9.42

Täysikuu, Kuva: Martti Linna, Haminalainen sananlasku

Perinteisessä suomalaisessa sotaromaanissa pieni sissiosasto puskee latuaan kohden Muurmannin junarataa. Välillä nuo pellavapäiset, sinisilmäiset suomalaissoturit yrmyilevät ylemmilleen ja puhuvat naisista ja viinasta. Heitä puskissa väijyvät ryssät paljastavat sijaintinsa mahorkan hajulla. Kun juna lentää radalla ilmaan alkaa pitkä, verinen ja väsyttävä kotimatka.

Jatkosodan päättymisestä tulee kohta kuluneeksi kahdeksankymmentä vuotta. Yksikään sodassa itse mukana ollut ei ole enää kirjoittamassa kokemuksistaan. Uula Aapa, Reino Lehväslaiho, Esa Anttala, Väinö Linna ja monet muut sotakirjailijamme vaikuttavat kuitenkin vielä pitkään siihen, miten noista kansamme kovista vuosista kerrotaan romaaneissa, näytelmissä ja elokuvissa.

Toisin kuin isiemme ja isoisiemme vuosina 1939-1945 käymää sotaa, käynnissä olevaa Ukrainan sotaa voi jokainen seurata lähes reaaliajassa internetissä. Videoklipeissä näkyy, kuinka dronen pudottaman kranaatin haavoittama sotilas lyhistyy kasaan, nytkähtelee ja jää sitten hangelle makaamaan. Yöllä, valonvahvistinlaitteiden avulla kuvatuista videoista näkee jopa sen, millainen verivana jää pakoon yrittävästä haavoittuneesta sotilaasta.

Jos muuttuvat sotakirjojen kirjoittajat, niin muuttuvat myös niiden potentiaaliset lukijat. Harvempi meistä on enää viettänyt öitään havulaavussa, rakotulen lämmittäessä sen edustalla. Monen, ainakin nuoremman potentiaalisen lukijan kohdalla alkaa hiihtämiseenkin eläytymisen kanssa olemaan niin ja näin.

Romaania ei kukaan meistä kirjailijoista luo täydellisessä tyhjyydessä. Siihen tulee aina vaikutteita jostakin, muuten tuotos ei ole edes uskottava. Miksi siis kirjoista pitävä ihminen, joka voi itsekin seurata tuhoisaa sotaa reaaliajassa, vaivautuisi lukemaan samasta aiheesta jonkun toisen sepittämää tarinaa?

Uskon ja luulen, että monen itse sodan kokeneen kirjailijamme kohdalla kirjoittamisessa oli kysymys omakohtaisten sotatraumojen purkamisesta, tarpeesta selvittää niitä itselleen. Kun he muokkasivat järjettömän sodan edes jotenkin järjelliseksi kuvaukseksi, se palveli samaa tarkoitusta muillekin saman sukupolven lukijoille.

Saman nuo Linnan, Lehväslaihon ja kumppaneiden teokset tekivät vielä meille, sotaveteraanien lapsille: ehkä opimme ymmärtämään paremmin sitä helvettiä, joka muovasi noiden sodan nuorena kokeneiden miesten ja naisten koko loppuelämää.

Meitä nuoremmilla sukupolvilla ei ole enää samanlaista ymmärryksen lisäämisen tarvetta. Sotakirjallisuus on hyvää vauhtia muuttumassa vain viihteeksi viihteen joukkoon: romaaneistakin etsitään jännitystä, huimia seikkailuja, sankareita.

Onkin mielenkiintoista – mutta myös kylmäävää - ajatella sitä, keneen suurin osa lukijoista ja katsojista samaistuu kun kranaatti putoaa romaanissa tai netissä taivaalta, silpoen ihmistä: siihenkö, johon sattuu, vain siihenkö, joka osasi niin tarkasti sen räjähteensä pudottaa?

Ja oli se kumpi tahansa, niin millä perusteella lukija ja katsoja sen valintansa tekivät?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, sotaromaani, kirjailijan työ, Ukrainan sota, Uula Aapa, Reino Lehväslaiho, Esa Anttala, Väinö LInna, sotakuvaukset

Mir taitaa olla liian kaunis sana käytettäväksi

Perjantai 24.2.2023

Kuva: Martti Linna, Alma Koskela, Täällä pohjantähden alla, Ukraina, Ukrainan sota

Minäkin katsoin keskiviikkona televisiosta presidentti Putinin odotetun puheen oman kansakuntansa tilasta. Tänään vietämme, vaan emme juhli erään inhimillisen katastrofin yksivuotispäivää. Yhtä sanaa olen jo pitkään etsinyt näiden aikojen valtavasta uutistulvasta, toistaiseksi turhaan.

Moni lukija tuntuu kommenttiensa perusteella tulkinneen viime syksynä ilmestynyttä romaaniani Tämä nuori maa (Karisto/Otava) jonkinlaisena vertauskuvana nykyhetkelle Ukrainan sotineen ja jäätyneine kansojenvälisine suhteineen. Tottahan se on: ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheiden sekasortoinen aika vuosina 1917 ja 1918 muistuttaa monessa mielessä nykyaikaa, ja moni nykyhetkeen asti vaikuttava asia ja ajatus on sieltä lähtöisin.

Noina aikoina Venäjällä vaihtui johto ja koko poliittinen valtiojärjestelmä. Jo pitkään henkitoreissaan eteenpäin raahautuneen keisarikunnan hajotessa siitä irtautui iso joukko niin sanottuja reunavaltioita itsenäisyyden tielle. Tuohon joukkoon kuuluivat sekä Suomi, Baltian maat että Ukraina.

Itäiseksi naapuriksemme syntyi se Neuvostoliitto jonka mahtia, sotilaallista voimaa ja tiukkaan säänneltyä järjestystä tunnutaan jossakin – ainakin Kremlissä – kovasti haluttavan takaisin. Ukrainan silloinen itsenäisyys ei kestänyt kauan. Tuo luonnonvaroiltaan rikas ja sijainniltaan tärkeä alue kiinnosti liian monia valtioita. Mustan mullan maan ylitse kulki silloinkin monenlaisia sotajoukkoja ryöstäen, tappaen ja tuhoten.

Suomikin sai oman osansa sen ajan sekasorrosta. Ei ollut ollenkaan selvää, millaista tietä itsenäisyytemme taipuisi kulkemaan. Venäjällä, Saksassa ja jopa läntisessä naapurimaa Ruotsissa oli erilaisia ajatuksia siitä, mikä olisi Suomen suhde niihin, ja mistä maantieteellisistä osista Suomen pitäisi koostua. Itse suomalaisillakin oli erilaisia käsityksiä siitä, mikä olisi maalle paras valtiomuoto ja miten poliittinen päätöksenteko pitäisi järjestää.

Tammikuussa 1918 syttyi maassamme sisällissota, kapina, vapaussota ja veljessota – tuolla rumalla lapsella on syystäkin monta kutsumanimeä. Sen kevään ja loppuvuoden aikana maassamme kuoli terrorin uhreina, taisteluissa ja vankileireillä kymmeniä tuhansia suomalaisia, valtaosa oman maan kansalaisten surmaamina. Monen silloin surmansa saaneen viimeistä hautapaikkaa ei tiedetä tänäkään päivänä.

Tänään elämme aikaa, jolloin Neuvostoliiton ”hyviä” aikoja haikaileva Venäjän johto yrittää saada Ukrainan takaisin valtansa alle. Raakaa valloitussotaa on käyty tasan vuosi, ilman että sitä edes halutaan kutsua sodaksi. Ei varsinkaan Ukrainaa kohtaan, vaan pikemminkin koko länsimaista elämäntapaa vastaan.

Ukrainaa auttavat sen puolustustaistelussa nuo muut keisarillisesta Venäjästä irtautuneet Euroopan maat: Puola, Liettua, Latvia, Viro ja Suomi. Sen asia koetaan yhteiseksi: jos Ukraina sortuu ylivoimaisen vihollisen alle, mikä maa mahtaa olla seuraavana vuorossa?

мир (mir) on venäjää. Se tarkoittaa rauhaa. мир (myr) tarkoittaa samaa ukrainan kielellä. Eihän siinä ole kuin vivahde-ero! On suuri sääli, ettei noin lyhyttä ja kaunista sanaa osata tai haluta käyttää.

Ukrainan ja Venäjän välinen sota on asia, jossa emme oikeasti tule näkemään voittajia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mir, rauha, Tämä nuori maa, Känä, 1918, Martti Linna, Ukraina, Venäjä, Putin, Ukrainan sota, 24.2.2022

Pian voit tilata tekoälyltä täydellisen romaanin

Tiistai 7.2.2023 klo 12.26

Kuva: Martti Linna, jänis lumihangella

Viime vuoden lopulla tuli markkinoille Chat GPT -niminen tekoälyohjelma. Viimeistään sen myötä on vakavasti mietittävä sitä millä aloilla tuollainen, ainakin rajallisesti uusia asioita ilman ihmisen tekemää ohjelmointia oppiva tiedonkäsittelyohjelma korvaa ihmisen tekemää työtä. Kirjailijan leipä voi hyvinkin olla liipaisimella.

Perinteisesti on sanottu ettei tietokone korvaa ihmistä sen vuoksi, ettei sillä ei ole tunteita. Meillähän ne – ainakin periaatteessa – kuuluvat varustukseen. Todellisuudessa tunteitamme on tallennettu ja analysoitu jo kauan koneellisesti. Sitä tietoa löytyy lukemattomista tietokannoista ja sitä myös käytetään.

Kun kirjaamme tykkäämisiämme ja linkitämme erilaisia asioita sometileille, teemme siihen liittyvät päätökset useimmiten tunteilla. Kun valitsemme kaupasta ruokatarpeita, vaatteita tai pieniä arjen nautintoja, teemme siinäkin päätöksiä tunteella. Se kenen seurassa olemme, ketä somessa seuraamme ja missä aikaamme vietämme, on sekin tunteiden tulosta. Jossakin jokin tietojenkäsittelyn prosessi seuraa vaivatta tekemisiämme.

Jos koneäly kykenee vielä oppimaan jotakin analysoidessaan tuota valtavaa tietomäärää, on peli menetetty: ei ole sattumaa että se tuote, jota emme tiedä edes tarvitsevamme ennen kuin se sattuu kaupan hyllyltä silmiimme, on siinä juuri sillä paikalla ja korkeudella.

Tekoälylle ei liene kummoinenkaan tehtävä analysoida sitä millaisia kirjoja ostamme, lainaamme ja luemme. Kun kirjojen lukeminen ja kuunteleminen siirtyy yhä enemmän sähköisten apuvälineiden käyttämiseen, jää jonnekin muistijälki siitäkin, missä kohti tylsä kirja jää meiltä kesken.

Tähän asti yksi lukijan rasitteista on ollut se, että joku (lue: ihmiskasvoinen kirjailija) on johdatellut häntä tarinan maailmassa eteenpäin. Kirjailija on päättänyt tarinan itsensä ohella sen mistä se alkaa, miten se etenee ja miten se päättyy. Pystyäkseen kirjoittamaan monisatasivuisen romaanin, kirjailijan on oltava kiinnostunut sen teemasta, henkilöistä ja miljööstä.

Oppivan tekoälyn myötä tilanne muuttuu paremmaksi. Ehkä jo jonkin ajan kuluttua se onkin lukija itse, joka tilaa bittien virralta juuri sellaisen tarinan jonka kulloinkin tarvitsee. Kaikki mitä hänen tarvitsee tehdä, on kirjoittaa tietokoneensa näytölle sanat Kirjoita minulle sellainen romaani, josta pidän.

Ja tekoäly ryhtyy töihin. Se kaivaa internetin valtavista tietovirroista käyttöönsä kaikki lukijan mieltymykset, henkilöhistorian, inhokit, kokemukset, paikat joissa hän on käynyt tai paikat, joista hän haluaa tietää lisää.

Lukija painaa Enteriä. Moderni tietokone ei edes ronksuta työskennellessään. Jo parin minuutin päästä se kehottaa lukijaa asettumaan mukavasti sohvalleen. Ja katso: hänen silmiinsä tai korviinsa soljuu juuri sellainen tarina joka miellyttää, joka tarjoaa elämyksiä, joka ei ärsytä, jonka tulkinta ja ymmärtäminen ei vaadi ponnistelua.

A vot! Se kauan kaivattu ja tavoiteltu, mutta jokaiselta kynänpyörittäjältä vajaaksi jäänyt on vihdoinkin syntynyt: Täydellinen Tarina.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Chat GPT, Martti Linna, kirjailijan työ, tarinan kirjoittaminen, luova työ, tekoäly

Seuraamme sitä suurvallan hajoamista, joka jäi 30 vuotta sitten kesken

Maanantai 30.1.2023 klo 8.32

Svetlana Aleksijevitsh, Martti Linna, Neuvostoihmisen loppu

Luen parhaillaan valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin teosta Neuvostoihmisen loppu (Tammi 2018). Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 – ja ansaitusti. Haastatteluihin perustuva teos piirtää tarkoin vedoin kuvaa Neuvostoliitto -nimisen valtion hajoamisesta. Sen hajoamisen jatko-osaa seuraamme nyt Ukrainasta.

Olen lukenut aikaisemmin Aleksijevitšilta hänen neuvostoliittolaisten naisten sotakokemuksista kertovan kirjansa Sodalla ei ole naisen kasvoja (SN-kirjat 1988/ Tammi 2017). Sekin on hieno ja lukemisen arvoinen teos, tehty samalla haastattelutekniikalla. Se, että kirjailija yrittää säilyttää sanat siinä muodossa kuin ne haastateltaviltaan kuulee, tekee teoksen lukemisesta raskaampaa. Mutta samalla se tekee siitä antoisaa: erilaiset ajatukset ja mielipiteet melkeinpä kuulee omassa päässään.

”Se oli sosialismia, ja se oli yksinkertaisesti meidän elämäämme”

Teos ilmestyi Venäjällä vuonna 2013. Kirjailija aloitti haastattelujen tekemisen sitä varten jo 90-luvulla. Tuon vuosikymmenen alussa Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi ja lukuisiksi muiksi, enemmän tai vähemmän itsenäisiksi valtioiksi. Niiden henkinen ja taloudellinen taival on ollut vaihteleva. Osa on edelleen diktatuurimaisen vallankäytön alla. Osa – kuten rakas naapurimaamme Viro – säilytti Neuvostoliiton aikana sen verran länsimaista perintöään, että se on pystynyt takaamaan nykykansalaisilleen kohtuullisen elintason ja mielipiteen ilmaisemisen vapauden.

Itse Venäjä – jonka ympärille Neuvostoliitto aikanaan syntyi – on voinut luottaa olemassaolossaan valtaviin luonnonvaroihinsa ja pinta-alaansa. Niitä on ollut jopa tuhlattavaksi asti. Neuvostoliitolta Venäjä peri myös mittavat asevoimat ja vahvan turvallisuuskoneiston. Ei ollut yllätys, että uusi hallitseva luokka nousi entisen kommunistisen puolueen tilalle juuri noista organisaatioista.

”Ennen me joko sodimme tai valmistauduimme sotaan”

Aleksijevitšin teoksesta käy hyvin ilmi se, kuinka Neuvostoliiton viime vuosisadan suurin saavutus oli natsi-Saksasta saavutettu sotilaallinen voitto. Tuskinpa moni nykyhistorioitsija sitä kiistää, että natsismin tuhoamisessa juuri puna-armeija teki suurimman työn. Sen hinta oli karmaiseva: kymmeniä miljoonia kuolleita, haavoittuneita, kodittomia ja henkisesti vammautuneita.

Etsiessään omaa paikkaansa maailmassa, nyky-Venäjä on jälleen kaivanut tuon suuren voiton naftaliinista. Venäjän johdon mielestä se oikeuttaa maan – joka heidän mielestään on edelleen kaikissa mahdollisissa suhteissa suurvalta – käyttäytymään muita, Neuvostoliiton hajoamisen myötä syntyneitä valtioita kohtaan isännän ottein, vetämään punaisia viivoja ja piirtämään turvallisuusvyöhykkeitä niiden alueille. Ja jos ei Neuvostoliiton mahdin muisteleminen riitä, löytyy kaapeista suurien valloittajatsaarien luurankoja sitä edeltäneiltä ajoilta.

”Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä”

Neuvostoihmisen lopussa järkyttävän suuri osa kirjailijan haastattelemista ihmisistä haikailee entisiä neuvostoaikoja takaisin. Silloin oli kaupassa tosin vain sinistyneitä kananpoikia ja Siperiassa vankileirejä, mutta silloin sentään vallitsi yhteiskunnassa jonkinasteinen tasapaino ja jokainen tiesi, ettei mitään hyvää ollut muillakaan odotettavissa. Nyky-Venäjän aikana joutuu kaupassa tekemään valintoja monien eri tuotemerkkien kesken, ja oligarkilla on kaikkea enemmän kuin minulla. Sillä ei ole merkitystä, kuinka hyvin työsi teet. Sillä on, millaisia kavereita sinulla on ja paljonko sinulla on rahaa.

Hienoa teosta eteenpäin lukiessa valtaa mielen väistämättä ajatus, että nyt käytävä raaka sota Ukrainassa on jatkoa sille suurvallan hajoamiselle, joka jäi 30 vuotta sitten kesken. Venäjällä ovat vieläkin vallassa ja sen alla pääosin Homo sovietocukset, suuren ihmiskokeen tulokset. Heillä on edelleen menneen suurvallan hallitsijoiden kieli ja maaorjien mieli.

Ehkä tulemme tämän sodan seurauksena näkemään tuon Neuvostoliiton lopullisen hajoamisen, ja Venäjän syntymisen uudelleen jossakin paremmassa muodossa. Pessimismi tosin huokaa olkapään takaa, että siihen vaaditaan ainakin vielä toiset 30 vuotta ja kokonainen ihmissukupolvi. Pahin mahdollisuus että Neuvostoliitto syntyy uudelleen, ei ole ollenkaan mahdoton vaihtoehto.

Juuri siksi Ukraina tarvitsee nyt kaiken mahdollisen tuen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Svetlana Aleksijevit?, Neuvostoihmisen loppu, Homo Sovieticus, Venäjä, Ukrainan sota, Neuvostoliitto, Neuvostoliiton hajoaminen, kirjallisuuden Nobel

Kuvatulva syrjäytti ensin kirjoitettua sanaa, nyt siltä itseltään syö tilaa kuunneltava podcast

Torstai 19.1.2023 klo 13.49

Kissa, kasviksia, Kuva: Martti Linna

Ihmisellä on tiettävästi viisi, joidenkin tietojen mukaan kuusi aistia ympäristönsä kokemiseen. Kukin meistä käyttää niitä eri tavalla ja ottaa informaatiota vastaan eri tavoin. Viestinnässä on menossa mielenkiintoinen kehityskulku: kuuloaisti on viestien vastaanottokanavana viemässä sijaa silmiltä.

Pitkään käyttämäni kuvankäsittelyohjelma poistui hiljattain markkinoilta, joten minun oli ryhdyttävä opettelemaan uuden ominaisuuksia. Hämmästyin sitä kehityksen määrää, joka näissä ohjelmissa on tekoälyn myötä tapahtunut.

Valokuvia on iän kaiken korjailtu ja muunneltu omiin tarpeisiin ja mieltymyksiin sopiviksi. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät ne Moskovan Punaiselta torilta otetut paraatien seuraajia esittävät kuvat, joista on poistettu - melko kömpelösti - milloin kenenkin epäsuosioon joutuneen puoluejohtajan hahmo.

Uusilla kuvankäsittelyohjelmilla pystyy aloittelijakin tekemään kuvalle ja sen eri osille lähes kaiken, mitä ikinä keksii: kuvaan voi lisätä tai siitä voi poistaa asioita, sen eri elementtejä voi sijoittaa johonkin toiseen kuvaan ja sen voi näppärästi naamioida otetuksi täysin eri paikasta, kuin mistä se on oikeasti otettu. Valokuvan todistusarvoon ”oikeasta” maailmasta ei voi enää luottaa.

Sanomalehdissä ja monessa muussa mediassa on pitkään ollut vallalla suuntaus, jossa kuva – ja varsinkin liikkuva kuva – korvaa kirjoitettua tekstiä. Ei tarvitse mennä monta vuosikymmentä taaksepäin, kun lehtiartikkelien pinta-alasta oli tekstiä enemmän kuin kuvaa. Nyt suuri otsikkokuva on monesti puolet koko jutusta. TikTokin ja You Tuben kaltaiset nettialustat suorastaan pursuavat liikkuvaa kuvaa, monesti hyvällä ammattitaidolla toteutettuna.

Siihen nähden on mielenkiintoista, että median seuraava rynnäkkö kohdistuu tällä hetkellä kuuloelimiimme. Äänikirjat ovat valtavan suuressa suosiossa, korvaten perinteistä luettavaa kirjaa. Netti on pullollaan podcasteja, noita lähinnä ääneen luottavia videotallenteita keskusteluista, haastatteluista, luennoista ja monesta muusta aiheesta.

Se joka haluaa pysyä aallonharjalla median tuottamisessa, miettineekin parhaillaan mitä tulee seuraavaksi. Onko se jotenkin tuntoaistiamme kutittavaa fyysistä asioiden välittämistä? Vaiko tiedon ja ajatusten siirtämistä makuhermojen kautta? Kuudennen aistin hyödyntämiseen en vielä vähään aikaan usko...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valokuva, kuvankäsittely, retusointi, äänikirja, podcast, toimittajan työ, Martti Linna, TikTok, You Tube, Punainen tori

Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12.12

Närhi, mietelause, haminalainen sananlasku, Martti Linna

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, kritiikki, kirjallisuuskritiikki, kirjailijan työ, Jorma Melleri, Tommi Tapiainen

Mitä natsi-Saksan viimeinen viikkokatsaus meille opettaa

Maanantai 26.12.2022 klo 9.18

leppä, lepän norkko, kuva: Martti Linna

Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan propagandakoneisto tuotti kolmannen valtakunnan kansalaisten nähtäväksi Wochenschau -nimellä kutsuttuja viikkokatsauksia. Niitä näytettiin elokuvateattereissa aina ennen elokuvaa. Vaikka propagandan keinot ovat noista päivistä muuttuneet, ovat sen tavoitteet yhä samoja.

Vuoden lähestyessä päätöstään olen katsellut tapaninpäivän ”iloksi” You Tubesta natsi-Saksan sotakirjeenvaihtajien kuvaamia arkistofilmejä. Sota-aikana sekä siellä että muualla rekrytoitiin maan parhaat kuvaajat juuri noihin tehtäviin: tuottamaan laadukasta ja tunteisiin vaikuttavaa kuvavirtaa sekä koti- että sotarintamalta osoittamaan omille, kuinka voitokkaita me olemme ja vihollisille, ettei meitä kannata vastustaa.

Ukrainan sotaa voi seurata lähes reaaliajassa, kiitos tekniikan kehityksen. Dronen pudottama kranaatti putoaa tietokoneemme kuvaruudulla alas lähes samaan aikaan, kuin se oikeasti räjähtää juoksuhaudassaan lymyilevien sotilaiden keskellä. Ammusvarasto lentää ilmaan värikkäänä tulipallona, ei mustavalkoisena tuhruna. Veri on kuvissa punaista eikä mustaa – sikäli kuin sitä edes näytetään.

Erityisen vaikuttavaa on natsi-Saksan viimeisistä taisteluista kertovan viikkokatsauksen materiaali. Tappion karut merkit ovat jo nähtävillä, mutta sota nielee silti ihmishenkiä ahnaaseen kitaansa: naisille opetetaan katutaisteluja varten, kuinka panssarinyrkkiä käytetään; heikosti aseistetut Volksturmin vanhukset käsittelevät tottumattomin käsin sotasaaliskivääreitään; suuri ja erehtymätön Johtaja jakaa rautaristejä hädin tuskin kouluikäisille pojille, joiden sanotaan kunnostautuneen taisteluissa.

Vaikka propagandan keinot ja välineet ovat noista päivistä kehittyneet, ovat sen tavoitteet pysyneet samoina. Ainakin tällaiset asiat yhdistävät kuvavirtoja, joiden välinen aikaero on lähes 80 vuotta:

Ne ”toiset” ovat huonompia kuin me

Viholliset ovat tyhmempiä ja huonommin aseistettuja. He ovat tuskin ihmisiä, ovatpahan vain örkkejä tai huonosti johdettuja bolsevistilaumoja. He eivät halua taistella sen asian vuoksi jonka takia heidät on rintamalle tuotu, vaan heillä on kova koti-ikävä sinne Atlantin valtameren tai Uralin taakse. Heidät saa ryntäämään eteenpäin vain omien pelko tai alkoholi.

Meidän asiamme on oikea, ei niiden ”toisten”

Nykyään – kiitos Internetin – on sangen helppoa katsella rintaman kahta puolta tehtyä propagandaa. II maailmansodasta meillä on käytettävissä mittava määrä hyvin tehtyä historiantutkimusta. Hassua kyllä näyttää siltä, että kummallakin puolella on oikeus käydä omaa sotaansa tuota ”toista” osapuolta vastaan.

Sodan varsinaiset kohteet eivät koskaan ole niitä, jotka kuolevat pommeista ja luodeista

Sotilaat kuolevat rintamilla monenlaisten julmien sotakoneiden uhreina, samoin siviilit niiden takana. Mutta hei oikeasti: me kyllä tapamme heitä, mutta oikeasti vastustajamme on kansainvälinen rahajuutalaisuus, bolsevismi, amerikkalainen kapitalismi tai imperialismi. Tai jossakin kiovalaisessa bunkkerissa ihmisverta ja -lihaa nauttiva salaperäinen nationalistinatsi. Juuri meidän suurella kansakunnallamme on erityinen oikeus taistella noita asioita vastaan, onhan meillä erityinen tehtävä täällä maailmankaikkeudessa.

Joku hyötyy aina sodasta taloudellisesti, muuten niitä ei käytäisi

Natsi-Saksan viimeisessä viikkokatsauksessa näytetään julmia kuvia raunioiksi jauhautuvista Berliinin ja Breslaun (nykyisin Wroclaw) kaupungeista. Kumpikin kaupunki on sittemmin rakennettu uudelleen. Joku/jotkut ovat varmasti vaurastuneet niiden jälleenrakentamisen yhteydessä. Talousjulkaisuissa vilahtelee jo mainintoja niistä jättiurakoista, joita Ukrainan jälleenrakennuksen yhteydessä tullaan solmimaan. Taloudellisesti fiksusti toimineen sijoittajan ei tarvitse odottaa edes sinne asti: länsimaisilla asetehtailla riittää nyt tilauksia, ja lehtitietojen mukaan Uralin suurilla asetehtailla paiskitaan 12-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: natsi-Saksa, viikkokatsaus. Wochenschau, sodan opetukset, sotapropaganda, Ukrainan sota, Martti Linna

Jokainen vuosi on ihmiselle poikkeuksellinen

Maanantai 19.12.2022 klo 14.17

Kuva: Martti Linna. Oscar Wilde. Orava.

Vuosi 2022 tulee jäämään historiaan ja muistiimme Ukrainan sodan syttymisen, energiakriisin sekä taloudellisen ja poliittisen epävarmuuden vuotena. Mutta on vaikeita ja erikoisia vuosia ollut ennenkin.

On jo nyt varmaa, että suuren maailmanpyörän hammasrattaat ovat pysyvästi kääntyneet erilaiseen asentoon itäisen naapurimaamme aloittaman valloitussodan seurauksena. Kansakuntien vanhat liittolaissuhteet natisevat. Venäjä – samoin kuin Ukraina – selviää sodasta ulos täysin erilaisena valtiona, millaisena se siihen johdettiin.

Osin sodan, osin muiden syiden vuoksi niin sanottu vihreä siirtymä ottaa jättimäisiä askeleita varsinkin energiantuotannossa. Luottamus jatkuvan taloudellisen kasvun ideologiaan on saanut vähintäänkin pahan lommon kylkeensä. 60-luvulla syntyneenä suomalaisena olen saanut elää rauhan vallitessa valtakunnassa. Sotaveteraanin lapsena minulla on ehkä ollut itseäni nuorempia ikäluokkia enemmän tilaisuuksia tehdä havaintoja siitä, mitä sota tekee ihmisen mielelle.

Kun katsoo historiaa, on syytä olla kiitollinen näin pitkästä rauhan jaksosta. Toivokaamme että tilanne säilyy tällaisena, vaikka todellisuudessa länsimaiset demokratiat ovatkin jo sotatilassa aggressiivista itänaapuriamme kohtaan, toimittaessaan aseita itsenäisyytensä puolesta taistelevalle Ukrainalle ja kärvistellessään pahan energiapulan kourissa.

Kun kääntää katseensa valtioiden tasolta yksittäisten ihmisten tasolle, kuva taannoin vallinneesta syvästä ja tasaisesta rauhantilasta ja kehityksestä järkkyy. Joinakin vuosina menetämme läheisiämme kuoleman kautta, ja se kohtaa lopulta meistä jokaista. Joudumme onnettomuuksiin, sairastumme, menetämme rakkaitamme eri syistä. Koemme sydänsuruja, menetyksiä, työttömyyttä ja monia muita ikäviä asioita – jos ei nyt joka vuosi, niin kuitenkin varsin usein. Jokainen noista tapahtumista on tavalla tai toiselle liitettävä renkaaksi oman elämänsä jatkumoon ja tarinaan.

Onneksi koemme myös niitä toisenlaisia ”epäjärjestystä” aiheuttavia asioita. Saamme sukuihimme uusia jäseniä, koemme rakastumisia ja ihastumisia, onnistumme työssämme ja saamme kiitosta. Pääsemme opiskelemaan, valmistumme tai onni potkaisee rahallisesti. Aina ei henkilökohtaisen maanjäristyksen aihe tarvitse kummoinen olla: se riittää, jos tajuaa kävellessään aurinkoisessa ja talvisessa metsässä olevansa edes pienen hetken ajan onnellinen.

Elämä on lopultakin – tekisi mieli sanoa: parhaimmillaan - silkkaa kaaosta, epäjärjestystä, yllätyksiä, odottamattomia tapahtumia ja kaikkia niitä sekaisin. Jos ei niin olisi, se tuskin olisi elämisen arvoista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, kirjailijan työ, vuosi 2022, Ukraina, Venäjä, Venäjän hyökkäys Ukrainaan, epäjärjestys

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »