Puhutaanko kirjoista - vaiko siitä, mistä kirjallisuus puhuu?

Keskiviikko 8.10.2014 klo 11.56

Olen nyt viikon verran makustellut Ranskan festivaalimatkaani jolta palasin viime viikolla. Samalla olen seurannut sosiaalisessa mediassa kirjailijakollegoiden uusimmista kirjoista käytävää keskustelua. Frankfurtin kirjamessuja, ja suomalaisten teemamaalaisuutta hehkutetaan laajasti.

En voi sille mitään, mutta yhä askaroin sen kysymyksen kimpussa puhutaanko kirjallisuudesta käytävässä keskustelussa oikeista asioista. Usein puhutaan kirjoista: kuinka hyvin ne on kirjoitettu, kuinka kirjailija osaa asiansa, kuinka hyvin ne myyvät meillä ja ulkomailla.

Kirjoja ja kirjailijoita nostetaan esille tavalla, joka on ehkä erilaista kuin ennen. Ja kun toisia nostetaan, käy varmasti niin että toisten kenties hiljaisemmat äänet jäävät hälinän alle. 

Hyvä että kirjoista puhutaan ja niitä kehutaan. Silti huomaan kaipaavani keskustelua niistä teemoista, joita kirjailijoiden luomat kertomukset käsittelevät. Yksinäisyydestä, erilaisuudesta, rakkauden kaipuusta, arvojen muuttumisesta... teemojen luettelo on pitkä ja rikas.

Vai onko niin, ettei kirjallisuus ole enää se media, jossa tärkeät asiat nousevat esille ja kansan palasteltaviksi? Eikö Iki-Kiannon Punaista viivaa tai Väinö-kaiman Pohjantähden kaltaisia tarinoita enää tarvita, kun kaikki huutavat yhtä aikaa?

Mediakin on sidoksissa veroparatiisien Bermuda-ilmiöön

Perjantai 12.9.2014 klo 8.16

Journalismilla on monta tehtävää. Sen on esiteltävä ja avattava maailmaa lukijalle, kaivettava esiin tosiasioita, ruokittava mielikuvitusta ja annettava polttoainetta kansalaiskeskusteluun. Toivoa sopii, että tiedotusvälineet myös lisäisivät lukijoidensa rakkautta omaan äidinkieleensä.

Helsingin Sanomien taloustoimitus on viime vuosina kirjoittanut usein ansiokkaasti veroparatiiseista, joihin eräät suomalaiset yritykset ja yksityishenkilöt ovat ohjanneet varallisuuttaan ja liiketoimintaansa kevyemmän verotuksen toivossa. Kysymys on ollut hyvästä - ja toivottavasti riippumattomasta - journalismista. Osaltaan kysymys on ollut myös yleisen moraalin käsittelemisestä.

Suomen Journalistiliitto kertoo tiedotteessaan 4. syyskuuta, että useat Hesaria julkaisevalle Sanoma Oyj:lle töitä tekevät freelancer-journalistit ovat saaneet yhtiöltä tiedotteen. Sen mukaan yhtiö on ulkoistanut taloustoimintojaan Genpact-nimiselle yritykselle. Yritys on rekisteröitynyt lempeästä verokohtelustaan tunnetulle Bermudan saarelle. Jatkossa freelancereiden on lähetettävä laskunsa tälle yhtiölle englanniksi käännettynä väärinkäsitysten välttämiseksi. Maksuaikaakin pitää jatkaa pidemmäksi, koska viiveitä saattaa tulla.

Voi kysyä, lyökö taloudellista tulosta tavoittelevan yhtiön toiminta korville sen lehden journalistien tekemää hyvää työtä ja uskottavuutta. Joku on jossakin joskus sanonut, että meidän tulisi elää niin kuin opetamme. Valitettavasti tässä "Bermudan kolmiossa" ei ehkä käy niin.

Haminan kirjailijakahvilassa syysvieraina Pelo, Koskinen ja Marttinen

Keskiviikko 27.8.2014 klo 9.19

Olen vetänyt kahden vuoden ajan Haminassa kaupungin kulttuuri- ja kirjastotoimien kustantamaa kirjailijakahvilatoimintaa. Kiitos ja kumarrus hyvästä pestistä!

Tänä syksynä haastateltavakseni saapuu taas kolme vierasta. Syyskuussa (18.9.) pääkirjaston Kasper-saliin saapuu viime vuoden Finlandia-voittaja Riikka Pelo. Riikka on mielenkiintoinen vieras minulle: olimme samalla WSOY:n stipendiaattikurssilla Oriveden opistossa vuonna 2002, aikana jolloin kumpikaan ei ollut vielä julkaissut esikoistaan.

Lokakuussa (16.10.) vieraanamme on JP Koskinen, scifin, fantasian ja historiallisen romaanin taitaja. Hän on meritoitunut esimerkiksi monien kirjoituskilpailujen menestyjänä - siitäkin aion kysellä. Hänen Finlandia-ehdokkaana ollut romaaninsa Rasputinista oli vaikuttava lukukokemus.

Marraskuussa (6.11.) Kasper-saliin saapuu Annamari Marttinen Lappeenrannasta. Tutustuin hänen tuotantoonsa kesän aikana. Ihmissuhdekuvauksen taito on hänellä hallussa ja monesti aihe löytyy omasta elämästä - uskonpa että pääsemme illan aikana kirjailijan ihon alle...

Elämä on vaihtoehtoista todellisuutta

Tiistai 19.8.2014 klo 9.01

Kyösti Salovaara käsitteli blogissaan 14. elokuuta vaihtoehtoisia todellisuuksia. Ansiokas kirjoitus. Astinlautanaan hän käytti myös romaaniani Niobe - kiitos siitä.

Salovaaran esseetä lukiessani sain vahvan elämyksen siitä, ettei vaihtoehtoisuus koske vain sitä kuinka katsomme historiaa taaksepäin tai mietimme tulevaisuutta. Elämme koko ajan vaihtoehtoismaailmassa, jonka näemme eri tavoin.

Ehkä karmein esimerkki siitä on tällä hetkellä Ukrainan tilanne. Sama uutiskuva kelpaa muodostamaan kuvan erilaisesta todellisuudesta riippuen siitä, katsotaanko kuvaa Venäjällä vaiko lännessä. Sama koskee myös tilannetta Gazan alueella. 

Ja eiköhän tuo pätene myös meidän suomalaisten arkisessa elämässä. Rikas ja köyhä perhe elävät erilaisessa todellisuudessa. Nuori ja hänen vanhempansa istuvat samassa ruokapöydässä - mutta todellisuus heidän ympärillään on erilainen.

Riittää siinä kulttuurilla - eri toten kirjallisuudella, teatterilla ja musiikilla - yhteenliimattavaa, jotta me ymmärtäsimme toisiamme ja tuntisimme myös kauniita tunteita toisiamme kohtaan.  

Luonto on erilainen kuvassa ja tekstissä

Perjantai 25.7.2014 klo 10.00

Kirjailijana mietin paljon sitä, kuinka kuvaan tekstissäni lukijalle sitä ympäristöä, jossa luomani tarina tapahtuu. Se ei ole helppoa, vaikka olenkin saanut lukijoiltani kiitosta varsinkin luonnon kuvaamisesta.

Lukija ei oikeasti näe tarinan miljöötä. Kirjoittajan on jotenkin kuvattava se hänelle. Kuvausta ei saa kuitenkaan olla liikaa: arkielämässäkin liian suuri määrä informaatiota tukkii helposti ihmisen vastaanottokyvyn.

Silmien lisäksi otamme kontaktia ympäristöömme myös kuulemalla, haistamalla, maistamalla, ihomme kautta tuntemalla sekä aavistamalla "kuudennella aistilla".

Siinäpä keinovalikoimaa kirjoittajallekin - mutta vain kirjallisessa muodossa, kiitos. Kuinkahan kuvaisit itse tämän maiseman lukijallesi?

Kritiikki Niobesta ja politiikan tärkeydestä

Maanantai 7.7.2014 klo 8.19

Hyvän kirjakritiikin tekeminen on laji, johon minusta ei ole. Lukijan – kriitikon – on arvotettava lukemaansa vertaamalla sitä johonkin aikaisemmin lukemaansa. Hänen on kyettävä kertomaan kirjan teemoista ja jännitteistä paljastamatta niistä liikaa.

Kriitikon on muistettava, että se mitä hän kirjoittaa on hänen henkilökohtainen mielipiteensä – ei kaiken tyhjentävä totuus kyseisestä teoksesta.

Ritva Sorvali on kirjoittanut Kouvolan Dekkaripäivien nettisivuille kritiikin tammikuussa ilmestyneestä romaanistani Niobe. Kritiikissä hän kuorii auki teokseni keskeiset teemat, ajankuvan ja päähenkilöt. Nioben keskeiseksi sanomaksi hän näkee politiikan – eli yhteisen päätöksenteon – tärkeyden natsismin kaltaisten hirmuhallintojen syntymisen ehkäisemisessä.

Hyvä niin, kirjailija kiittää ja pokkaa. Joku muu kriitikko olisi voinut painottaa aivan toisenlaisia asioita teoksessa. Hän olisi ollut valinnoissaan aivan yhtä oikeassa kuin Ritva omissaan.

Kirkko&Kaupunki: Ylisukupolviset ristiriidat paljastuvat keski-iässä

Torstai 3.7.2014 klo 8.09

Psykoanalyytikko Elina Reenkola kertoo Kirkko&Kaupunki-lehdessä 14.10.2008 niistä ristiriidoista, joita äidit sälyttävät osaksi tyttäriensä elämää. Hänen mukaansa hoitoon hakeutuvien naisten suurin ongelma on kyvyttömyys tunnistaa ja päästää esiin omaa vihaansa.

Hyvä artikkeli isosta asiasta. Keski-ikä on ihmiselle usein se vaihe, jossa lapsuudesta saakka mielen perukoille kätkeytyneet tunteet pullahtavat esiin, ja niille on tehtävä jotakin. Nuoruus ja varhainen keski-ikä menee työn, perheen, ihmissuhteiden ja ympäröivän maailman vaatimusten täyttämisessä.

Pysähdys tulee - jos on tullakseen - vähän vanhempana. Enpä usko, että siinä on suurtakaan eroa miehen ja naisen välillä.

Kirjan takakansi on kimurantti juttu

Keskiviikko 25.6.2014 klo 9.02

Ensi vuonna minulta ilmestyy uusi romaani. Taitaa olla järjestysluvultaan jo yhdeksäs.

Parhaillaan mietin sitä, kuinka kirjoittamani tarina pitäisi esitellä kirjan takakannessa. Päätöksen kirjan ulkoasusta ja esittelyteksteistä tekee lopullisesti aina sen kustantaja, mutta tokihan kirjoittajallakin on sanansa sanottavana toteutukseen. Kukaan muu ei tunne tarinaa niin hyvin kuin minä, eikä tiedä mitä olen yrittänyt sillä sanoa.

Takakannen esittelyteksti on kuulemma yksi kirjan tärkeimmistä osista. Sen luettuaan mahdollinen tuleva lukija joko hylkää kirjan tai valitsee sen luettavakseen. Teksti ei saa olla liian pitkä, ettei se uuvuta lukijaansa. Toisaalta siihen on sisällyttävä kaikki oleellinen kirjasta lukijaa kiinnostavassa muodossa.

Haastava tehtävä. Tämänhetkisessä ehdotuksessani takakanteen näkyy olevan tuhatkunta merkkiä. Siihen merkkimäärään olen sovittanut samalla useammankin ihmisen elämän.

Kuva ja teksti eivät ole toistensa korvaajia

Tiistai 17.6.2014 klo 9.45

Toimittaja-kirjailijana joudun jatkuvasti tarkkailemaan sitä merkkimäärää, jonka tarvitsen ja käytän tarinan luomiseen. Lehtijutuissa minulla annetaan yleensä jokin merkkimäärä, jota jutun pituus ei saa ylittää. Tilausnovellissa annetaan merkkimäärä, jonka pituinen tarinani täytyy vähintään olla.

Näyttää siltä, että olemme siirtymässä kirjainten informaatiovirrasta tiedon jakamiseen kuvina. Jo nyt monen lehtijutun pääkuva on isompi kuin tekstille varattu tila on. Nopeat kuvaleikkaukset ovat arkipäivää televisiosarjoissa: ennen kuin ehdit nähdä, mitä kuva esittää se korvautuu jo toisella kuvalla.

Uskon ja toivon, että tekstillä on tulevaisuudessakin vahvuutensa tunteiden ja tiedon välittäjänä. Tekstiin on pakko keskittyä, että sen sisällön ymmärtää. Sen ymmärtämiseen lukijan on käytettävä omaa mielikuvitustaan kenties enemmän, kuin kuvallisen viestin ymmärtämiseen.

Jotta pysyisin kehityksessä mukana, yritän opetella yhdistämään kuvaa ja tekstiä uudella tavalla - niin myös tässä juhannustervehdyksessäni Teille lukijoille. Kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa - mutta ei se niitä kaikkia pysty korvaamaan.

Kirjailijalla voi olla pitkä raskausaika

Tiistai 27.5.2014 klo 14.17

Näihin samoihin aikoihin kesällä 2010 kirjoitin erääseen viestintähankkeeseen Suomenlahden saarille sijoittuvia tarinoita. Kesä oli silloinkin kauneimmillaan, mutta minä kuvittelin myös millaista on hylkeenpyynti keväisillä jäälautoilla, ja miltä tuntuu majoittua lumiluolassa keskellä kylmää valkoista lakeutta.

Sinä kesänä törmäsin ensimmäisen kerran eräällä saarella tapahtuneisiin asioihin melkein sata vuotta sitten. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen, aloin keräämään lisää tietoa noista ajoista ja tapahtumista. Lopulta minulla oli viime kesänä mahdollisuus päästä käymään tuolla saarella. Näin omin silmin saaren, sen rannat ja metsät. Tarina alkoi virrata vahvana mielessäni, minun oli pakko ryhtyä kirjoittamaan sitä paperille.

Tänä keväänä lähetin tarinasta hahmotelman kustantajalle. Tänään arvostamani kustannustoimittaja lähetti minulle viestin, että he ovat alustavasti varanneet kirjalle paikan heidän kustannusohjelmassaan syksylle 2015.

Työtä on vielä paljon tehtävänä, mutta jos hyvin käy romaani on lukijoiden käsissä viiden vuoden kuluttua ensimmäisen ideani syntymisestä. Ihmislapsen syntymä kestää hedelmöityksestä synnytykseen melkein aina sen saman yhdeksän kuukautta. Kirjallisen tuotoksen valmistumisaikaa ei voi etukäteen tietää.

Stephen King on joskus verrannut tarinan kirjoittamista vanhojen fossiilien kaivamiseen ylös maasta. Olen samaa mieltä - se on tehtävä rauhallisesti ja ajatuksella, jotta tarinan hauraat luut eivät rikkoudu.

Seitsemän tarinaa rikoksesta ilmestyy elokuussa

Perjantai 16.5.2014 klo 9.29

Elokuussa ilmestyy seitsemän Kariston kautta kirjojaan julkaisseen kirjailijan yhteinen antologia nimeltään Rikos - 7 rikostarinaa. Mukana on kovasti arvostamiani kirjailijoita - tosi mukavaa olla yksi tuosta joukosta. Kiitos siitä Karistolle.

Kirjoitin kokoelmaan ehkä vähän humoristisenkin, Viron viinaralliin sijoittuvan tarinan nimeltään Suljetun auton arvoitus. Suljettuja huoneita on rikoskirjallisuus täynnänsä - miksipä sabluunaa ei voisi sijoittaa autoonkin? Toivottavasti osasin sijoittaa tarinaan myös tummia sävyjä vaalealle pohjalle.

Samaan aikaan ilmestyy Karistolta muuten novellikokoelma nimeltään Rakas. Se sisältää romanttisia novelleja. Rikoksista pyydettiin kirjoittamaan seitsemän miestä, rakkaudesta seitsemän naista - olisipa joskus tulevina aikoina hauskaa kääntää tuo asetelma toisin päin, ja katsoa miten eri sukupuolten kuvittelema rakkaus ja rikos eroavat toisistaan.

En usko, että kovinkaan paljon. Tai muuten olemme aika heikoilla tässä elämässä.

Vanha valokuva kertoo ajan muuttumisesta

Tiistai 13.5.2014 klo 9.01

60-luvulla otetussa mustavalkokuvassa isäni ja vanhemmat veljeni ovat raivaamassa uutta peltoa. Oli työmaalla monesti äitinikin, mutta ei tässä kuvassa.

Pyysin veljeäni etsimään kuvan äitienpäiväksi. Kävin silloin synnyinseudullani Kivijärvellä raivaamassa kuusikkoa, jonka istutin 1980-luvulla. Isäni ja äitini raivasivat tuon suopalan pelloksi juuri 60-luvulla. Vilja ja heinä eivät koskaan kasvaneet kunnolla turvemaalla. Jotakin siitä puuttui. Mutta kuuset ovat venyneet pituutta hyvin - kohta on ensiharvennuksen aika.

Ihmisen teologiasta metsän teologiaan

Maanantai 5.5.2014 klo 13.19

Sain juuri luettua loppuun Pauliina Kainulaisen kirjoittaman kirjan Metsän teologia (Kirjapaja 2013). Kainulainen on kontiolahtelainen teologian tohtori ja pappi.

Mielenkiintoinen kirja. Kainulainen kirjoittaa mm. siitä, kuinka puut ovat aina olleet meille suomalaisille tärkeitä henkisiä ja taloudellisia tukipilareita. Puut on tunnettu hyvin: on tiedetty, mihin kutakin puulajia voi käyttää, ja pyhillä pitämyspuilla on ollut monenlaisia tehtäviä.

Puille on uskottu huolet, niiltä on pyydetty apua ja niiden on uskottu voivan niin halutessaan pystyvän vahingoittamaan ihmisiä. Puita on sekä kunnioitettu, arvostettu että pelätty.

Kainulainen on huolissaan siitä, kuinka me ihmiset olemme erkaantuneet tai erkaantumassa metsästä ja luonnosta. Meitä vaaditaan noudattamaan lineaarista aikakäsitystä, vaikka luonnossa aika kulkee sykleissä: päivää seuraa ilta, yö ja uusi aamu, kesää syksy, talvi ja kevät jne. Teemme monia asioita tätä luonnonkiertoa vastaan.

Metsän teologia -kirjassa Kainulainen kaipaa jonkinlaista paluuta luontoon. Koska hän on kristitty teologi, hän näkee mieluusti paljon yhtymäkohtia kristinuskon ja metsän teologian välillä. Se vähän häiritsi lukukokemustani: eikö muistakin uskonnoista löydy yltä kyllin luonnosta otettuja vertauksia ja kehotuksia kohtuuteen elämän nautinnoissa? Miksi länsimainen, paljon kristinuskoon pohjautuva elämäntapa on onnistunut turmelemaan niin paljon maailmaamme?

Osin teologinen näkökulma teki kirjan tällaiselle maallikolle vaikealukuiseksi. Kirjassa on kuitenkin hyviä huomioita nykyajasta ja -maailmasta. Kuten vaikkapa tämä:

Ikiaikainen taigan ihmisen mielenmaisema on ollut perusluonteeltaan säilyttävä, ei valloittava. Avainsana on ollut tasapaino. Se on merkinnyt luonnonvarojen kohtuullista hyödyntämistä, jotta selvittäisiin seuraavaan vuoteen ja silloinkin tultaisiin toimeen.

Kuolleita unelmia julkaistaan ranskaksi syksyllä 2015

Keskiviikko 30.4.2014 klo 7.09

Ranskalainen kustantajani Gaia Editions ilmoitti tällä viikolla, että toinen Sudenmaa-sarjan käännökseni, romaani Kuolleita unelmia julkaistaneen heidän kustannusohjelmassaan syksyllä 2015. Käännöstyön tekevät jo Ahventen valtakunnan ranskaksi kääntäneet Paula ja Christian Nabais.

Mukava uutinen. Pikku hiljaa alan valmistella syksyn kahta kirjamessumatkaani Ranskaan. Syyskuussa lähden Etelä-Ranskaan pieneen Dien kaupunkiin, ja myöhemmin marraskuussa Normandian Caeniin. Le Royaume des perches näkyy kiinnostaneen myös messujärjestäjiä.

Irti jatkuvan talouskasvun ihanteesta

Lauantai 19.4.2014 klo 9.16

Tutkijat Tuula Heine ja Maria Joutsenvirta kirjoittavat tämän päivän (19.4.) Helsingin Sanomissa hyvin talouskasvun ja hyvinvointivaltion yhteensovittamisesta. Yhtälö on lopulta mahdoton, vaikka ajatus jatkuvasta kasvusta on leivottu sisään vallalla olevaan oppiin kansakuntia ohjaavasta politiikasta.

Vuoden 2008 jälkeisen talouslaman olisi pitänyt jo opettaa jotakin. Jatkuvaa talouskasvua ei ole koskaan maailmanhistoriassa ollut olemassa. Kun järjestelmät ja odotukset on viritetty kasvun varaan, on historiallisessa perspektiivissä näinkin lyhyt ajanjakso saanut maailman kontalleen.

Yhdeksi, vähän pehmeämmäksi muotisanaksi on otettu kestävä kasvu. Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Ei ainakaan pienempiä tavaravirtoja maailman valtamerillä ja valtateillä, eikä tuotannon ja palveluiden keskittämistä lähelle sitä paikkaa, missä ihmiset niitä tarvitsevat.

Sanaleikit ovat kirjailijalle herkullisia työkaluja – mutta pelkäänpä pahoin, että politiikassa ne ovat tuhoisia tulevaisuuden siemeniä

Kolmas versio tarinasta on kaikista vaikein

Tiistai 15.4.2014 klo 9.35

Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.

Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.

Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.

Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.

Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.

Luonto osasi Mindfulnessin ennen meitä

Tiistai 1.4.2014 klo 8.20

Olin tilaisuudessa, jossa Mindfulness-kouluttaja veti osanottajille lyhyen session tätä kovasti muotiin tullutta mielen rentouttamismuotoa. Yksi suomennos tuolle Mindfulness-sanalle taitaa olla tietoisuustaito.

En oikein osaa suhtautua tällaisiin kaupallistettuihin ja/tai opetettuihin tapoihin rauhoittaa itseään ja mieltään. Lienee sitä meikäläisen metsäläisyyttä – pienestä pojasta lähtien parasta mielensä rauhoittamista minulle on ollut käveleminen metsään, nouseminen siellä mäen päälle ja maisemien katseleminen vähän korkeammalta.

Ehkä ihmiskunta – tai ainakin suuri osa meistä länsimaisista ihmisistä – on kadottamassa lopullisesti tuota kykyä elää hetkessä, ja siksi sitä pitää opettaa. Se tuntuu pahalta, sillä hyvät asiat ovat yksinkertaisia. Minusta tässä, Heidi Helander-Hyvösen suuhun Maaseudun Tulevaisuudessa 21.3.2014 kirjatussa lausahduksessa on syvää viisautta:

”Tärkeintä on siirtyä tekemisen maailmasta olemisen maailmaan. Hyväksytään itsemme, hetki, ympäristö ja tuntemukset sellaisina kuin ne ovat.”

Venäjä voittaa lännen argumenteissa

Lauantai 22.3.2014 klo 8.34

Sivistyssanat ovat kirjoittajalle veikeitä kavereita. Niillä voi briljeerata, yrittää olla viisaampi kuin onkaan. Niillä voi myös kätkeä sen tosiasian, ettei ole mitään sanottavaa.

Mutta politiikassa argumentit – suomeksi sanottuna todisteet ja väitteet – ovat tappavan vaarallisia työkaluja. Tämä näkyy hyvin Krimin tapahtumiin liittyvässä uutisoinnissa, ja ihmisiin vaikuttamisessa.

Venäjä perustelee Krimin liittämistä itseensä alueen venäläiseen väestöön kohdistuvalla uhkalla. Puheissaan presidentti Putin sanoo suoraan, että Venäjän haluaa takaisin edeltäjälleen Neuvostoliitolle kuuluneet alueet. Tavalla tai toisella Venäjä haluaa olla jälleen suurvalta.

Lännen vastatoimet kansainvälisiä sääntöjä rikkonutta Venäjää vastaan ovat toistaiseksi olleet lähinnä säälittäviä. Pehmeyttä perustellaan sillä, että kovemmat toimet uhkaisivat Euroopan ja muun maailman orastavaa talouskasvua.

Olisi mielenkiintoista tietää, oliko pelko hiipuvasta talouskasvusta aikoinaan yksi syy siihen, miksi Ranska ja Englanti antoivat Saksalle vapaat kädet Sudeettimaan suhteen vuonna 1938. Vai onko talousargumenttien korostuminen tässä tilanteessa osoitus siitä, että globaali talous on ottanut lopullisen niskalenkin politiikasta, eli työstä joka usein suomennetaan yhteisten asioiden hoitamiseksi?

Ikävä sanoa näin, mutta tällä hetkellä Venäjän argumentaatio tuntuu paljon lännen vastaavaa vahvemmalta.

Kritiikki ei tule koskaan myöhässä

Sunnuntai 9.3.2014 klo 13.39

Kirjailijat, kuten muutkin taiteilijat kaipaavat työstään palautetta. Julkinen kritiikki on yksi palautteen muodoista. Erään määritelmän mukaan kritiikki on arviointia, jossa tarkoituksena on arvosteltavan asian arvon tutkiminen, pohtiminen ja määrittely. Kritiikki on siis luonteeltaan arvottavaa (lähde: Wikipedia).

Jäin miettimään kritiikin merkitystä ja oikeaa ajankohtaa, kun löysin netistä useita tämän vuoden puolella tehtyjä kritiikkejä vuosi sitten ranskaksi käännetystä romaanistani Le Royaume des perches.

Suomessa ei juurikaan ole tapana, että vuoden ”vanhasta” kirjasta kirjoitettaisiin enää mitään. Painopiste on uutuuksissa, niiden ja niiden kirjoittajien esittelyissä. Toisin näkyy olevan Ranskassa.

Tietenkin yksi kritiikin tehtävistä on arvottaa uutta, miettiä millaisia uusia näkökulmia kaunokirjallinen teos kenties avaa käsittelemäänsä asiaan, ja mitä uutta se antaa kirjallisuudelle.

Mutta: yhdenkään kritiikkejä julkaisevan median resurssit eivät riitä kaikkien julkaistavien nimikkeiden läpikäymiseen heti tuoreeltaan. Entäpä, jos seulan ulkopuolelle jääkin jotakin, joka ansaitsisi lähempää tutkimista? Onko oikein, että teos jätetään silti arvioimatta sitten kun se löydetään vain sen takia, että se julkaistiin jo jokin aika sitten?

Hyvässä kirjassa mietitään monesti asioita yleismaailmallisesti, parhaimmillaan jo ennen kuin jotakin tapahtuu. Voisin kuvitella, että monia kiinnostaisi lukea nyt Krimiä koskevaa kaunokirjallisuutta ja etsiä, löytyisikö sieltä kenties valaisua siihen mitä siellä nyt tapahtuu. Se, mikä on kirjan painovuosi ei merkitse silloin mitään.

On totta, että media elää uutuuksista ja tässä hetkessä – mutta se vain on niin, että kirjoitettu sana ja viisaus on parhaimmillaan ikuista.

Muutamia uusia kritiikkejä kirjastani Ranskassa:

http://biblimenom.eklablog.com/le-royaume-des-perches-a106401996

http://www.k-libre.fr/klibre-ve/index.php?page=livre&id=3349

Lukukoira on hieno keksintö

Perjantai 7.3.2014 klo 16.29

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla palkittiin koira ensimmäistä kertaa merkittävällä kirjallisuuspalkinnolla. Muistan, että sosiaalisessa mediassa asia herätti ihmettelyä joidenkin kirjailijoiden taholta: 10 000 euron turvin moni meistä pystyisi rauhoittumaan melkoiseksi toviksi luovan työn tekemiseen vailla taloushuolia.



Maailmalla luku- tai keskittymisvaikeuksista kärsiviä lapsia, tai muita lukuhaluisia auttaa noin 2 000 lukukoiraa. Suomessa niitä lienee viitisenkymmentä. Ensi viikosta lähtien Haminan pääkirjastossa voi tavata lukuharrastuksen merkeissä kuvassa näkyvät karvanaamat.

Minusta ajatus lukukoirista on hieno. Lemmikkieläimen rapsutus on tunnetusti yksi maailman rauhoittavimpia asioita. Miksipä siihen ei voisi yhdistää toista yhtä hyvää asiaa, lukemista.