Ahne metsäomistaja ja kiiluvasilmäinen luontoaktivisti hallitsevat somekeskusteluja

Sunnuntai 1.9.2024 klo 18.45

Kuulun Facebookissa useisiin ryhmiin, joissa vaihdetaan mielipiteitä luonnosta ja etenkin metsästä. Eräässä lähinnä metsää omistavista ihmisistä koostuvassa ryhmässä joku sai idean kysellä meiltä muilta kuvia ja kuvauksia vapaaehtoisesti suojelemistamme luontokohteista. Lyhyessä ajassa saimme nähtäväksemme todella monta todella hienoa kohdetta. Moni muu tosin jättäisi ne katsomatta, kun näkisi ketkä niitä ovat nettiin ladanneet.

Suomussalmen Hukkajoella tapahtunut, ilmeisesti ympäristörikoksen tunnusmerkit täyttävä jokihelmisimpukoiden joukkotuho on saanut sosiaalisen median kihisemään. Kasvottomana, vailla eri tavoin asioita ajattelevien ihmisten aitoa kohtaamista tapahtuva viestintä osoitti taas kerran raadollisuutensa.

Digitaalinen heimoajattelu hallitsee. ”Ne toiset” ovat taas kerran tehneet kaiken väärin, ja ihan tahallaan. Rapaa ja lokaa saavat niskaansa sekä iso metsäyhtiö Stora Enso, metsäammattilaiset että me metsänomistajat. Olemme saaneet kuulla olevamme rahanahneita -keleitä, joille mikään ei riitä.

Eräissä muissa ryhmissä mikään ei tunnu riittävän niin sanotuille luontoaktivisteille. Raakkujen (ilmeinen) joukkotuho myönnetään, mutta ihmetellään myös kasvavia vaateita yksityisten metsänomistajien harjoittamaa elinkeinotoimintaa kohtaan.

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä Hukkajoen tapauksesta aikanaan mahdollisesti nostettavista rikossyytteistä. Stora Enso on myöntänyt puunkorjuussa tapahtuneen virheitä, ja on ilmoittanut ryhtyvänsä korjaaviin toimenpiteisiin. Aikanaan selviää, kuka on tehnyt Hukkajoella mitäkin, tai on jättänyt tekemättä.

Tapahtuma, ja sen käsittelytapa julkisuudessa tekee mieleni surulliseksi, muutenkin kuin jo kuolleiden ja vielä kuolevien raakkujen vuoksi. Yritän ottaa tapahtuneesta osaltani opiksi. Tunteen varassa tapahtuva reagoiminen on hyvästä, ja meille kaksijalkaisille tyypillinen tapa toimia. Hyvä kuitenkin olisi, jos osaisimme laskea kymmeneen, ennen kuin sormet lentävät näppäimillä. Toisinaan laskeminen sataan asti voisi olla vielä parempi. Ehtisimme kenties ajatella asioita myös ”niiden toisten” näkökulmasta.

Olisi myös hyvä, jos itse kukin meistä liittyisi vähintään kolmeen sellaiseen somen ryhmään, joissa ei tunne olevansa itsensä kanssa samoin ajattelevien parissa.

Journalistin ohjeet ovat freelancerille työn elinehto

Torstai 15.8.2024 klo 11.29

Hallitus aikoo lopettaa journalismin itsesääntelyelimenä vuodesta 1968 lähtien toimineen Julkisen sanan neuvoston rahallisen tukemisen. Neuvoston rahoituksesta katoaisi vajaa kolmannes. Reilun 100 000 euron vuosittaisen säästön kielteiset vaikutukset ylittävät kirkkaasti siitä saatavan hyödyn.

Suomalaiset luottavat tutkitusti keskimääräistä enemmän lukemansa, näkemänsä ja kuulemansa journalismin sisältöön. Sillä on suuri merkitys yhä digitaalisemmaksi muuttuvassa ajassa, jossa uutisia ja ”uutisia” haetaan ja saadaan yhä useamman kanavan kautta. Kaikkien noiden palveluiden takana on rahanansainnan logiikka. Se tuo jokaisen käyttäjänsä eteen algoritmien syystä tai toisesta juuri hänelle valitsemaa tavaraa. Yleensä algoritmit eivät tähtää maailmankuvan avartamiseen, vaan useampiin klikkauksiin, kanavalla pysymiseen ja sitä kautta isompiin mainostuottoihin.

Valeuutiset ja paikkaansa pitämätön tieto ovat olleet aikojen alusta asti vaikuttamisen keskeisiä välineitä. Tämä valitettavasti korostuu nyt, kun keskellä Eurooppaa käydään säälimätöntä valloitussotaa, ja suurvallat ovat avoimesti nokkapokkasilla hupenevista luonnonvaroista.

Meillä Suomessakin viestinnällinen vaikuttaminen yksittäisiin ihmisiin, heidän mielikuviinsa ja siihen, mitä uskalletaan julkaista ja mitä ei, lisääntyy. Se ulottuu myös yksittäisiin, mediassa hyvän journalismin sääntöjä noudattaviin toimittajiin: mustamaalaus ja häirintäsoitot eivät ole alalla ollenkaan outoja asioita.

Jokainen ihminen tekee työssään virheitä ja huonoja sanavalintoja. Niin myös journalistit. Julkisen sanan neuvostoon on voinut kannella mediassa mielestään kokemastaan vääryydestä kuka tahansa kansalainen. Tuota mahdollisuutta on myös paljon käytetty. Mikä tärkeintä, virheitä tehneet tiedotusvälineet ovat yleensä noudattaneet neuvoston antamia langettavia päätöksiä. Niillä on ollut selkeästi alan toimintaa ohjaava vaikutus.

Ensi vuonna minulla tulee täyteen 20 vuotta toimimista vapaana toimittajana, freelancerina. Tänä aikana erimielisyydet haastateltujen ja toimeksiantajien kanssa juttujeni tekotavoista ja niiden sisällöstä ovat onneksi jääneet vähiin. Lähinnä on muutamia juttuja jäänyt tekemättä siksi, että emme ole päässeet haastateltavan kanssa yksimielisyyteen siitä, mitä asioita hänellä on jälkikäteen oikeus korjata omista tai muiden sanomisista.

Joistakin epämääräisistä toimeksiannoista olen kieltäytynyt, koska en ole hyväksynyt työn tilaajan tarkoitusperiä. Olen myös muutaman kerran ymmärtänyt väärin joltakin tiedotusvälineeltä saamani toimeksiannon, eikä jutusta ole tullut minkään osapuolen mielestä sellaista, kuin olisi pitänyt.

Väitän, että iso osa omasta mielen- ja työrauhastani on JSN:n laatimien Journalistin ohjeiden ansiota. Ne määrittelevät selvästi tiedotusvälineen, minun eli toimittajan, sekä haastateltavan oikeudet ja velvollisuudet. Olen tietenkin asiassa esteellinen, mutta väitän myös että työni tulokset – artikkelit – ovat olleet huomattavasti parempia, kun ne on pyritty tekemään alan yhteisten sääntöjen mukaan.

Linkki Journalistiliiton kannanottoon suunnitellusta leikkauksesta löytyy täältä.

Tattoota, sotilasmusiikkia ja ristiriitaisia tunteita

Maanantai 29.7.2024 klo 10.01

Tällä viikolla kotikaupungissani Haminassa vietetään Tattoota, sotilasmusiikin suurtapahtumaa. Sotilasmusiikkiin sanotaan kuuluvan kaiken sen musiikin, jota sotilaat soittavat. Tänä vuonna omaa Tattoo-juhlamieltäni latistaa Euroopassa käytävä suursota.

Suursodaksi menossa olevaa Ukrainan konfliktia on mielestäni kutsuttava. Yli miljoona eri puolilta maailmaa kerättyä miestä ja naista on puettu maastokuvioisiin asuihin, ja heille on annettu tehtäväksi tappaa toisiaan. Tuhoa ja kärsimystä tapahtuu nyt lähinnä mustan mullan mailla. Sota tulee kuitenkin vaikuttamaan kaikkien meidän eurooppalaisten elämään tavalla, jota kukaan ei vielä tiedä.

Sotilasmusiikin syntyjuuret juontavat satojen vuosien päähän aikoihin, jolloin sotureita ohjattiin taisteluissa torvien törähdyksin ja patarumpujen paukkein. Siitä se kehittyi ensin fanfaareiksi, ja sittemmin olennaiseksi osaksi erilaisia uskonnollisia, yhteiskunnallisia ja kansanomaisia rituaaleja.

Sotilaan tärkein tehtävä sodassa on tappaa toinen ihminen, ennen kuin tulee itse tapetuksi. Onko siis oikein ihailla asepukuisten nuorten naisten ja miesten taitavaa kuviomarssia ja soittamista, kun tietää heidän koulutuksensa perimmäisen tarkoituksen?

Aloitetaan positiivisista asioista. Musiikki on niitä harvoja, kaukaa primitiivisestä historiastamme kumpuavia asioita, jotka saavat lähes kaikki meistä liikuttumaan. Musiikki saa ihmiset uskaltautumaan lähemmäs toisiaan, hakeutumaan muiden seuraan. Se rauhoittaa mieltä, saa aikaan mielleyhtymiä. Jos on tarvis, sillä saa aikaan joskus tuiki tarpeellista aggressiota. Montakohan kertaa tässäkin maassa on vihdoin viimein tartuttu siihen lattianpesuluuttuun, kun kuulokkeista on jytissyt siihen toimeen sopiva rock-kappale?

Lopetetaan positiivisiin asioihin. Sain kirjoittaa vuonna 2020 julkaistun Hamina Tattoon 30-vuotisjuhlakirjan. Näihin kuluneisiin vuosiin mahtuu paljon hyvää musiikkia, ja sen myötä tapahtuneita ihmisten kohtaamisia. Ehkä ne ovat omalta pieneltä osaltaan auttaneet erilaisia ihmisiä ymmärtämään toisiaan.

Ehkä ne ovat jo poikineet, ja poikivat jatkossakin tähän maailmaan jotakin hyvää. Ainakin minä toivon niin.

Negatiivisen metsäkeskustelun turhuudesta

Perjantai 12.7.2024 klo 11.50

Sanotaan, että hyvät asiat eivät ole hyviä uutisia. Jostakin syystä se pätee etenkin metsiin liittyvään uutisointiin. Se että metsää, metsäluontoa, metsänhoitoa ja metsästä saatavaa kaikenpuolista hyvinvointia voi ajatella monella eri tavalla, on mielestäni erinomaisen hyvä asia.

Suomen metsävarojen kehittymistä on seurattu systemaattisesti jo 1920-luvulta lähtien. Tuolloin ensimmäiset inventointiryhmät lähtivät patikoimaan linjoittain lävitse koko maata, mitaten ja arvioiden metsien puuston määrää, kasvua ja monia muita asioita. Kiitos satelliitti- ja muun kuvaustekniikan kehittymisen, nykyään monet noista tiedoista saadaan selville sitä kuuluisaa ”nappia” painamalla,.

Välillä nykyisestä metsäkeskustelusta saa sen käsityksen, että asiat olivat sata vuotta sitten paljon paremmin kuin nyt. Että siellä niitä honkia humisi pitkin saloja satoja kuutioita jokaisella hehtaarilla. Lahopuutakin oli pilvin pimein, eikä ihmisen kirveenjälkiä näkynyt missään.

Ei se ihan niin ollut. Ensimmäisten inventointien tuloksia lukiessa, ja muuhun aikalaismateriaaliin tutustuessa silmien eteen nousee kuva määrämittaharsituista metsistä: hehtaareista, joilta on rapsittu pois kaikki tietystä korkeudesta tietyn mitan täyttävät rungot. Monin paikoin, etenkin Kaakkois-Suomessa, puut on hakattu haloiksi Pietarin kaiken nieleville markkinoille. Aikaisempina vuosisatoina kahteen, kolmeen kertaan kasketuille aloille oli vasta nousemassa uutta puustoa – sikäli kun metsiä laiduntava karja ei syönyt taimia nälkäänsä.

Sota haukkasi aimo osan noista Suomen metsähehtaareista. 1950-luvulla julkistetuista 4. valtakunnan metsien inventoinnin tuloksista selviää, että jäljelle jääneillä hehtaareilla kasvoi vuosittain noin 55 miljoonaa kuutiometriä uutta puuta. Se on ikävä kyllä vähemmän, kuin mitä metsistä niin sanotun Korean suhdanteen vuoksi hakattiin. Oma vaikutuksensa oli myös sotakorvauksiin tarvituilla hakkuilla, sota-aikana polttopuuksi hakatuilla nuorilla metsillä ja tuhansien metsähehtaarien raivaamisella maannälkäisten uudisasukkaiden pelloiksi.

Minun on helppoa uskoa tuon inventoinnin tulokset tosiksi. 1950-luvun alkupuolelta oleva ensimmäinen ilmakuva synnyinkyläni metsistä kertoo niiden harvasta kasvuasennosta. 1980-luvulla olin jo itsekin istuttamassa joskus vuosisadan alkupuolella määrämittaharsinnan myötä jytkypetäjiköstä kitukasvuiseksi puolukkakankaan kuusikoksi muuttuneen metsän jäljiltä hakkuualaa sille paremmin sopivaksi männiköksi.

Sodan päätyttyä Suomessa annettiin kuuluisa metsien harsintahakkuut kieltävä julistus. Soiden ojituksia lisättiin metsätalouden tarpeisiin. Uudistusaloja ryhdyttiin yhä useammin muokkaamaan ja istuttamaan taimitarhoilla kasvatetuilla taimilla. Taimikonhoitomäärät nousivat uusiin lukemiin, ja lehmät siirtyivät pikku hiljaa metsälaitumilta peltoruokintaan. Puun tarve kotien lämmittämisessä, sekä junien sekä sisävesilaivojen pannuissa sai väistyä ”halvan” maaöljyn tieltä.

Moni virhe olisi toki saanut jäädä tekemättä. Kaikille ojitetuille avosoille ei sittenkään noussut sankka uusi metsä. Kun lahopuuta ei tarvittu enää polttoaineeksi, sitä olisi heti sotien jälkeen voinut jättää enemmän metsään. Monta upeaa luontokohdetta kärsi pahoja vaurioita tiedon puutteen tai rahan tarpeen takia. Ihmisen tekemillä virheillä on se ominaispiirre, että ne huomataan vasta jälkikäteen. Se pätee myös niihin virheisiin, joita teemme juuri nyt.

Mutta kuitenkin: Suomen metsien puuston vuotuinen kasvu on tänäkin vuonna lähes kaksinkertainen verrattuna 1950-luvun alkuvuosiin. Puuta kasvaa metsissä enemmän kuin sitä kaadetaan. 1990-luvulta lähtien Etelä-Suomenkin talousmetsissä olevan lahopuun määrä on kasvanut. Metsälaki määrittelee tarkasti monia lainsuojaa nauttivia tärkeitä elinympäristöjä. Kuinka moni Euroopan Unionin nykyinen jäsenvaltio voi sanoa samaa?

Meidän ei tarvitse julistaa, että harjoitamme maailman parasta metsänhoitoa ja -osaamista. Sellaista määrettä on pirun vaikea todentaa, verrattuna muualla vallitseviin olosuhteisiin. Riittää, että harjoitamme tänne parhaiten soveltuvia keinoja ja konsteja. Kiitos menneiden vuosikymmenten tekijöiden, meillä on nyt oikeasti ja vailla keskinäistä syyllistämistä varaa miettiä, mitkä kaikki metsän arvot ovat arvokkaita juuri nyt ja tulevaisuudessa.

Itse uskon, että tuossa arvioinnissa meille yli 600 000 yksityismetsänomistajalle on tarjolla iso rooli. Niin on monta mieltä, kuin on miestä ja naistakin. Kun meitä päättäjiä on noin paljon, löytyy isosta joukosta varmasti monenlaisia mahdollisuuksia metsän erilaisten hyötyjen hyödyntämiseen ja säilyttämiseen.

Parhaiten siihen päästään palkitsemalla ja kannustamalla, ei pakottamalla tai syyllistämällä.

Tiedämmekö, mitä eroa on oikeistolla ja vasemmistolla?

Tiistai 18.6.2024 klo 17.52

Viimeaikaisessa politiikan uutisoinnissa olen pannut merkille sen, kuinka kevyesti termejä oikeisto ja vasemmisto käytetään olettaen, että me lukijat ja kuulijat ymmärrämme niiden erot. Olisiko nyt hyvä aika selventää noiden kahden termin merkitystä?

Minulle sana oikeisto tuo ensimmäisenä mieleen mammonan palvonnan, Täällä Pohjantähden alla -romaanin hyvinvoivan rovastin ja Etelä-Amerikan monet sotilasjuntat. Vasemmisto-sana taas romaanin Ryysyrannan Joosepista, nyrkkiin puristetut kädet, Agit Propin musiikin ja lakkoilevat työläiset.

Ei kovin modernia mielikuvaa. Ei, vaikka toimittajana seuraan päivänpolitiikkaa vähintään yhtä tarkasti kuin median suomalainen keskivertokäyttäjä.

Se, luokitellaanko joku julkisuuden henkilö oikeistolaiseksi vai vasemmistolaiseksi, vaikuttaa siihen kuinka otamme hänen viestinsä vastaan. Jollekin median kuluttajalle hänen omaan arvomaailmaansa sattuva luokitus vahvistaa luottamusta. Jollekin toiselle se rakentaa epäluottamusta.

Ehkä olisi hyvä, jos politiikkaa seuraavat tiedotusvälineet ottaisivat asiakseen päivittää sanojen oikeisto ja vasemmisto merkityksen. Mistä yhteisistä ja erottavista asioista me puhumme niiden välillä?

Sen jälkeen nuo yhteiset ja erottavat asiat olisi hyvä kiteyttää tietolaatikon muotoon esimerkiksi nykyisin muotiin tulleisiin lehtijuttuihin, joissa tärkeitä suomalaisvaikuttajia sijoitetaan erilaisiin nelikenttiin heidän oletettujen tai tiedettyjen arvojensa mukaan.

Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Pienuus on yleisötapahtumissa monesti kauneinta

Torstai 16.5.2024 klo 9.21

Kotikaupunkini Hamina ilmoitti, että tänä vuonna se ei järjestä aikaisempina vuosina tuhansittain kävijöitä kerännyttä Valojen yö -tapahtumaa. Syyksi syyskuisen tapahtuman peruuntumiseen ilmoitettiin kaupungin säästötarve ja aikaisempien vuosien järjestyshäiriöt. Moni pahoitti mielensä ilmoituksesta. Minä en.

Säästöjä haetaan tällä hetkellä kissoin ja koirin monessa muussakin Suomen kunnassa. Haminan kaupunki tavoittelee käynnistyvissä yhteistoimintaneuvotteluissa kymmenien henkilötyövuosien vähennyksiä kustannuksiinsa. Siihen verrattuna yksinpäiväisenä tapahtumana noin 60 000 euroa maksanut Valojen yö näyttää pisaralta meressä. Noita pisaroita vaan on kaupungin taseessa pahuksen paljon.

Valojen yön ohjelma on ollut kävijöille pääosin ilmaista. Monelle kulttuurin toimijalle se on tarjonnut valmiin estradin esittää osaamistaan ja tulla tunnetuksi. Hyviä asioita! Löydän kuitenkin peruutusilmoituksesta myös hyviä puolia.

Valojen yö alkoi 1990-luvulla pienenä tapahtumana. Viime vuodet ovat tuoneet mukaan enemmän näyttäviä valotehosteita, isoja äänentoistolaitteita, varta vasten rakennettuja esiintymislavoja ja muuta rekvisiittaa. Se lisää väistämättä tapahtuman energiankulutusta ja muuta ympäristölle aiheutuvaa kuormaa. Ensi syksynä sitä ei tule. Kysymyksessä on iso ilmastoteko.

Osallistujamäärän kasvaessa myös liike tahtoo puuroutua. Se tarkoittaa myös autojen määrän lisääntymistä kaupungilla ja sen liepeillä. Monesti sitä haluaisi pysähtyä jollekin esittelyteltalle katselemaan tarjontaa, ja juttelemaan esittelijöiden kanssa. Sitä ei voi tehdä, kun takana velloo jo seuraavien teltalle tulijoiden massa. Lopulta sitä lampsii vain joukon mukana, antaa virran viedä, kunnes on aika lähteä kotiin.

Luin juuri, että vuoden 2028 Jukolan Viestiin Espooseen odotetaan 50 000 kävijää. Heistä noin 20 000 on tapahtumassa suunnistavia. Uutisoinnissa keskityttiin tapahtuman miljoonien eurojen myönteisiin vaikutuksiin aluetalouteen. Suunnistin omat kymmenkunta Jukolaani 90-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina. Viime vuosina en ole enää käynyt paikan päällä edes katsojana. Jukolan kisakeskukset eivät ole enää kyliä, ne ovat kokonaisia kaupunkeja. Onko rahasta ja kasvusta tullut siinäkin se kuuluisa häntää heiluttava koira?

Ehkä Valojen yössäkin voidaan miettiä paluuta pienemmin voimin, pienemmällä budjetilla ja pienemmin tavoittein järjestettävään ohjelmaan. Vuodessa on 365 päivää. Yhden illan tapahtumilla tuskin pelastetaan yhdenkään yrittäjän taloutta, saati kaupungin elinvoimaa.

Viime syksyn Valojen yössä oma vaikuttavin kokemukseni oli Bachin urkukonsertti kauniissa Johanneksen kirkossa. Sen jälkeen kannoin hyvällä mielellä omat killinkini paikallisen kahvilanpitäjän tiskille.

Kuinka laatia muistopuhe toisesta ihmisestä

Keskiviikko 1.5.2024 klo 8.51

Jonkinlaisena sanankäytön ammattilaisena myönnyin pyyntöön pitää lyhyt muistopuhe erään sukulaiseni tulevassa muistotilaisuudessa. Mukavampiakin tilaisuuksia puheen pitämiselle on elämäni aikana ollut. Monenlaisia ajatuksia on risteillyt puhetta miettiessä päässäni. Mistä meidät muistetaan, kun jokaiselle tulee vuorollaan aika siirtyä täältä tuonpuoleiseen?

Ensimmäisenä mieleeni tulivat kyseisen ihmisen teot. Jouduin ottamaan jo nuorella iällä paljon vastuuta maatilan töistä pienellä kotitilallani. Silloin nyt muisteltava ihminen oli yksi heistä, jotka olivat suureksi avuksi reilusti alta kaksikymppisen koltiaisen opetellessa traktorin, moottorisahan ja muiden työkoneiden käyttämistä.

Huomaan miettiväni kyseistä ihmistä paljolti hänen töittensä ja tekojensa kautta. Juuri hän istutti ne kuusen- ja männyntaimet metsäpalstalleni noin 20 vuotta sitten, joiden talvenjälkeistä kuntoa patikoin tarkastamaan heti muistotilaisuuden jälkeen. Luulen, että katselen noita jo pitkiksi venähtäneitä nuoria puita tänä keväänä eri tavalla kuin ennen.

Luontosuhteeni perusta lienee osittain syntynyt nyt muistelemani henkilön kautta. Entisessä Kymiyhtiön metsänvartijan mökissä, keskellä metsää melkein koko ikänsä asuneena hänellä oli luonnollinen tapa katsella ympäröivää luontoa, hyödyntää sitä ja seurata vuodenaikojen vaihtumista toisiin. Viime vuosina olen huomannut palanneeni tuohon ikivanhaan tapaan rytmittää elämää: talvea ja kevättä seuraa aina kesä, ja niiden jälkeen on alakuloisen oloisen, mutta usein runsasta satoa tuottavan syksyn vuoro.

Muistelemani henkilö kuuluu ikäluokkaan, jonka mielikuvitusta televisioksi kutsuttu lasitutti, ja netiksi kutsuttu lumemaailma eivät ehtineet saada pauloihinsa. Luulen, että rakkauteni tarinoiden kuulemiseen, lukemiseen ja sepittämiseen on pitkälti tuon pienen mökin sohvalla aikoinaan istuttujen hetkien ansiota. Metsästysjutut, metsätyökuvaukset ja tarinat sukumme aikaisempien sukupolvien vaiheista soljuivat käsittelemättöminä suoraan niiden kertojilta mieleeni.

Kukaan ei oikeasti tiedä, jatkuuko tämä maanpäällinen elämä jollakin tavalla tuonpuoleisessa. Sen voi kuitenkin sanoa, että tämän maallisen ajan jättäneet elävät tekojensa ja tarinoidensa kautta vielä pitkään keskuudessamme.

125 vuotta suomalaisten suuresta adressista keisarille

Keskiviikko 20.3.2024 klo 10.05

Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1899 Helsingin Palokunnantalolla kokoontui joukko pettyneitä ihmisiä. He olivat juuri palanneet Pietarista, missä heillä oli ollut tavoitteena luovuttaa Suomea kenraalikuvernementtinaan hallinneelle keisari Nikolai II:lle yli puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittama vetoomus sorto- ja venäläistämistoimien lopettamisesta. Hallitsija ei ottanut heitä vastaan, mutta tapahtuma oli yksi askel kohti itsenäistä Suomea.

Suuri adressi oli tarkoitettu vastineeksi keisarin helmikuulla 1899 antamalle säädökselle, eli ”Keisarillisen Majesteetin Armolliselle Julistuskirjalle”, joka tähtäsi Suomessa noudatettavan lainsäädännön venäläistämiseen ja autonomian kaventamiseen. Toteutuessaan säädös olisi esimerkiksi lopettanut Suomelta sen erillisen sotaväen, ja vienyt säätyvaltiopäiviltä oikeuden säätää maassa noudatettavat lait.

Vastineeksi suomalaiset ryhtyivät keräämään allekirjoituksia adressiin, jolla anottiin keisaria kumoamaan tuon ”Helmikuun manifestinsa” kovat pykälät. Varsin nopealla aikataululla allekirjoituksia saatiinkin noin 522 000 kappaletta. Melko uskomaton suoritus vain yhdessätoista päivässä tuolloin parimiljoonaisen kansan parissa, silloisilla huonoilla kulkuyhteyksillä!

Nimien keräämistä haittasi sekin, että työ oli tehtävä salaa venäläisiltä viranomaisilta, ja etenkin maassa kovaa valtaa pitäneeltä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta.

Pitkälle Pietarin reissulle lähti noin 500 valitun suomalaisen joukko. Sukupuolikiintiöitä ei tuolloin vielä tunnettu, joten vanhoihin valokuviin on tallentunut varsin miespitoista väkeä. Ikä- ja asuinpaikkajakauma sen sijaan kuvasi melko hyvin koko valtakuntaa.

Lähetystö yritti luovuttaa vetoomuksensa Venäjän keisarille maaliskuun 17. päivänä. Hän kieltäytyi ottamasta odottamattomia vieraitaan vastaan, tervehtien sen jäseniä yllä mainituilla sanoilla kirjeitse.

Palattuaan Helsinkiin suuri lähetystö kokoontui siis viimeisen kerran 20. maaliskuuta päättämään jatkotoimista. Luulen, että mielialat olivat melkoisen masentuneet. Suuren työn ja vaivan vaatinut nimienkeruu on kuitenkin nähtävä näin jälkeenpäin merkittävänä askeleena kohti itsenäistä tasavaltaa.

Tyhjänäkin jätetty äänestyslippu on arvokas

Maanantai 29.1.2024 klo 7.43

Vuonna 2024 äänestetään useiden poliittisten johtajien suosiosta. Sekä Suomessa, Venäjällä että Yhdysvalloissa valitaan maalle uusi presidentti. Kesäkuussa äänestämme EU:n parlamenttivaaleissa.

Romaanieni pohjatöiksi olen lukenut paljon erilaista aineistoa suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja demokratian kehittymisestä vuosina 1918 – 1920. Keväällä 1918 tässä maassa käytiin paljon surua ja katkeruutta aiheuttanut sisällissota. Seuraavana vuonna itsenäiselle Suomelle valittiin vaaleilla ensimmäinen presidentti. Vuoden 1920 kunnallisvaaleissa moni sisällissodan seurauksena kansalaisluottamuksensa menettänyt suomalainen ei saanut äänestää.

Nuo vuoden 1920 joulukuussa pidetyt kunnallisvaalit olivat nykyihmisen silmin katsottuna muutenkin kummalliset. Kunnissa voitiin päättää, etteivät köyhäinapua saaneet kansalaiset olleet äänestyskelpoisia. Se rajasi äänestäjäkunnan ulkopuolelle esimerkiksi monia punaisten puolella sisällissodassa sotineiden leskiä. Joidenkin lähteiden mukaan sosiaalidemokraatit suosittelivat esimerkiksi Tampereella, etteivät köyhäinapuun oikeutetut hakisi sitä kaupungilta. Pelkona oli oman äänipotin pieneneminen.

Suomen ensimmäisellä presidentillä Kaarlo Juho Ståhlbergilla oli omat ansionsa suomalaisen parlamentarismin ja presidentin valtaoikeuksien luomisessa. Kesän 1919 ensimmäiset presidentinvaalit hänen ja kenraali Carl Gustav Mannerheimin välillä eivät olleet kovin sopuisat. Tässä maassa suunniteltiin tosissaan oikeistovoimien taholta vallankaappausta Mannerheimin hyväksi. Laitavasemmisto taas tavoitteli Suomeen edelleen sosialistista vallankumousta.

Tänä vuonna käymme vaaliuurnille huomattavasti turvallisemmissa merkeissä. Siitä iso kiitos kuuluu sata vuotta sitten hyviä päätöksiä tehneille ihmisille. Ihmisen me valitsemme tälläkin kertaa kansakuntamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajaksi. Oli hänen nimensä kumpi tahansa, helppo kuusivuotiskausi ei hänellä ole edessään.

Ääntään kannattaa käyttää toisellakin äänestyskierroksella. Myös tyhjänä uurnaan pudotettu lippunen on merkki siitä, että demokratiamme toimii.

Luento sisällissodasta ja kirjallisuudesta Kotkassa

Perjantai 12.1.2024 klo 8.00

Sodan ja sen vaikutusten kuvaaminen on ollut kirjailijoille aihepiiri, josta on aina löytynyt uusia kirjoittamisen aiheita.

Keväällä 1918 käyty Suomen sisällissota ei tehnyt tältä osin poikkeusta. Torstaina 18. tammikuuta kello 17.00 – 19.00 kerron Kotkan pääkirjastolla omista lukukokemuksistani Kymenlaakson sukututkimusseuran järjestämässä tilaisuudessa.

Omien teosteni, etenkin romaanien Kaksi hautaa saarella ja Tämä nuori maa tiimoilta, olen tehnyt paljon taustatöitä lukemalla tuohon kansakuntamme surulliseen aikaan liittyviä kirjoja. Parhaillaan työstän mielessäni aiheita, joita aion Kotkassa käsitellä.

Keväästä 1918 on kirjoitettu sekä tietokirjoja että fiktiivisiä teoksia. Sotaa, sen tapahtumia ja sen seurauksia voi miettiä sekä yksilön, yhteisöjen että yhteiskunnan, sekä syiden ja seurausten näkökulmasta. Julkaisuilla voi olla jokin tavoite, tai sitten niissä pyritään antamaan autenttinen kuva asioista, mitään värisävyä lisäämättä tai mitään pois ottamatta.

Mitä otan mukaan, mitä jätän pois? Siinäpä haastetta luennoitsijalle! Odotan mielenkiintoista iltaa, ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Sosiaalinen media jakaa meitä eri heimoihin

Tiistai 2.1.2024 klo 8.57

Minulta tilattiin erästä yritystä koskevan lehtiartikkelin kirjoittaminen. Otin yhteyttä yrityksen toimitusjohtajaan ja kysyin, mitä hän haluaa yrityksestään viestiä. Hän sanoi että heidän tuleva suuri uutisensa on kohta LinkedInissä, katso sieltä. Ikävä kyllä, en käytä kyseistä verkkopalvelua.

LinkedIn, Facebook, Snapcat, X, Instagram, Youtube, TikTok, WhattsApp, Messenger, Spotify. Nämä ovat jo kohtuullisen vakiintuneita verkkoyhteisöjä ja -palveluja. Niistä jokaisella on laaja käyttäjäkunta. Niiden lisäksi on lukuisia muita, joista en ole kuullut kuin nimen: Discord, Twitch, Jodel, Tumblr, Steam ja monta muuta.

Verkosta löytyy Ebrand Group Oy:n ja Oulun kaupungin muutaman vuoden takainen kiinnostava tutkimus nuorten käyttämistä sosiaalisen median palveluista. Tutkimuksen tulokset kertovat paitsi siitä, mitä palvelualustoja nuoret ovat itselleen valinneet myös siitä, mihin he kertovat niitä käyttävänsä.

Kolme neljästä vastaajasta ilmoitti haluavansa keskustella palvelun kautta ystäviensä kanssa. Sama osuus nuorista sanoi, että niiden käytöstä oli tullut tapa, tai että he etsivät palveluista tietoa. Erityisen mielenkiintoinen on tutkimustulos, jonka mukaan noin viidesosa kaikenikäisistä nuorista viettää sosiaalisessa mediassa 20 – 50 tuntia viikossa.

Onpa ihminen minkä ikäinen tahansa, hänen viikossaan on tasan 168 tuntia. Jokainen niistä on ainutkertainen ja liian arvokas hukattavaksi. Millä perusteilla valitsemme käyttämiämme sosiaalisen median palvelualustoja. Vain silläkö, että ”kaikki muutkin” ovat jo siellä?

Tieto ja sellaisena pidetty, sekä näiden kahden saantimahdollisuudet ovat kautta aikojen jakaneet ihmisiä monen muun asian ohella erilaisiin heimoihin. Sosiaalinen media kaikkine hyvine ja huonoine puolineen voimistaa edelleen tätä kehitystä. Jos et ole samassa joukossa kuin muut, voit jäädä jostakin paitsi.

En ryhdy käyttämään tämän yhden juttutilauksen takia itselleni uutta sosiaalista mediaa. Sen sijaan kysyn kalkkiksena tuolta toimitusjohtajalta haastattelun aikana, mikä se heidän suuri uutisensa on. Sellaisen myönnytyksen teen, että käytän siihen puhelimen sijaan Teamsia.

Tilinpäätös vyönkiristysten ja huonon johtamisen vuodelta 2023

Maanantai 25.12.2023 klo 10.31

Kuluvaa vuotta on enää jokunen päivä jäljellä. Meidän yksittäisten ihmisten elämässä on tapahtunut hyviä ja huonoja asioita, toisille enemmän kuin toisille. Muutaman sanan korostunut merkitys kuvaa mielestäni hyvin päättyvää vuotta.

Talous. Pitkän nollakorkojen kauden jälkeen olemme palanneet normaalimpaan tilanteeseen. Lainarahasta joutuu taas maksamaan korkoa, eli suomeksi sanottuna investoinneille on laskettava tarkemmin niiden tulevat tuotot ja riskit. Kaikkitietävän somen puolella keskustelu valtion suurien investointien maksamisesta ”ilmaisella” velkarahalla on vaimentunut. On jälleen huomattu, ettei ilmaista lounasta olekaan olemassa.

Monella suomalaisella vientiyrityksellä on mennyt viime vuosina kohtuullisen hyvin. Kotimaahan on investoitu, ja kansankapitalismi on tarkoittanut omistavalle luokalle hyviä tuottoja. Tilastokeskuksen tietojen mukaan noin 1,9 miljoonaa suomalaista omisti vuoden 2022 lopussa pörssiosakkeita tai sijoitusrahastoja. Saadut osingot, ja niistä maksetut verot näkyvät monin tavoin yhteiskunnan hyvinvoinnissa.

Ensi vuonna tilitettävä, vuoden 2023 tuloksesta maksettavien osinkojen määrä tullee olemaan pienempi. Moni vienti- ja kotimaan markkinoilla toimiva yritys on joutunut lomauttamaan, osa jopa irtisanomaan henkilöstöä. Suomeksi se tarkoittaa, että yhteiskunnan palvelujen rahoittamiseen on käytettävissä entistä vähemmän tuloja. Jotta yhteiskuntaa voidaan pyörittää, tarvitaan myös paljon ihmisiä, joilla menee taloudellisesti hyvin.

Onko kuuluisa pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta vaarassa? Mielestäni valtion tuloista, menoista ja palvelujen ylläpidosta on hyvä käydä nyt asiallista keskustelua. Kesällä työnsä aloittanut maamme uusi hallitus on kohdistamassa isoja leikkauksia sinne, missä liikkuvat suurimmat julkisin varoin rahoitettavat rahasummat. Valitettavasti se tarkoittaa monesti leikkausten kohdistumista kaikkein pienituloisimpiin ja heikoimmassa asemassa oleviin. 90-luvun laman karmaiseva hintalappu pitäisi silti olla vielä hyvässä muistissa.

Johtaminen. Jos ja kun ”lihavat vuodet” ovat toistaiseksi takana, ei liene järin mukavaa olla johtavassa asemassa. Lisää jaettavaa ei juuri kenelläkään ole, ja leikkaaminen on ikävää puuhaa. Hyvä ja antelias jakaja on harvoin hyvä leikkaaja silloin, kun sen aika tulee. Valitettavasti asia toimii myös toisin päin.

Nousevien ja laskevien taloussyklien ennakoimisen, ja niihin varautumisen vaikeus on asia, joka on ihmetyttänyt minua jo pitkään: kuinka yrityksellä, joka takoi vielä hiljattain ennätystuloksia perättäisinä vuosina, ei ole resursseja mennä yli muutamasta huonosta vuodesta kajoamatta ammattitaitoisen henkilöstönsä työsuhteisiin? Eikös ihmisten pitänyt olla jokaisen yrityksen tärkein voimavara?

Preussilainen kenraali von Clausewitz (1780-1831) kuuluu sanoneen, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Maailman nykymenoa katsellessa tuntuu, että hän jätti lausahduksestaan pois yhden tärkeän sanan. Pitäisiköhän sen kuulua, että sota on huonon politiikan jatkamista toisin keinoin?

Siltä se ainakin näyttää. Liian moni vallanhimoinen valtiojohtaja hakee nyt itselleen ja omilleen lisää kannatusta hyökkäämällä armeijallaan toisen suvereenin valtion alueelle. Tehtyjä virheitä ja huonoja päätöksiä yritetään paikata pommittamalla naisia, lapsia ja vanhuksia hengiltä. Erityisen huolestuttavaa on, että YK:n, EU:n, ETYJ:in ja monien muiden kansojen välisten päätöksentekomekanismien toiminta on vakavasti häiriintynyt.

Jos vihan määrää pidetään yhtenä hyvän elämän mittarina, niin se ei ole ainakaan vähentynyt tämän vuoden aikana maailmassa. Se jos mikä on todella huono asia.

On monta hyvää syytä olla lukematta yhtään kirjaa

Maanantai 11.12.2023 klo 15.01

Kirjailijan kannattaa ehdottomasti osallistua tuotteineen erilaisiin myyjäisiin. Kun oma kirja on myyntiartikkelina rinta rinnan muilla pöydillä olevien villasukkien, joulukoristeiden ja tuoksusaippuoiden kanssa, ymmärtää omien tarinoidensa erinomaisuuden rajat. Kaikkia ne eivät vain kiinnosta.

Charles Dickens kuvaa erinomaisessa Saiturin joulu -teoksessaan kitupiikkiä, joka säästää rahan ja mammonan takia aivan kaikessa, myös ihmissuhteissa. Suomalaisille joulumarkkinoille eksyneenä Ebenezer Scrooge, Dickensin päähenkilö, joutuisi koville. Tarjolla on sekä itselle että läheisille kaikenlaista tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Niitä tarjoavat – joskus jopa tyrkyttävät – monet ammattimyyjät, sekä vähemmän markkinointitaitoja hallitsevat käsityöläiset.

Muutamille myyjäisille näinä kiireisinä joulunalusviikkoina kirjoineni osallistuneena olen hahmottanut erilaisia profiileja henkilöistä, jotka eivät osta kirjoja itselleen tai lahjaksi. Hahmot ovat ehkä hieman karrikoituja, mutta myyntipöydän takaa katsottuina ehdottoman tosia.

”Ei minulla ole aikaa lukea kirjoja.” Tällainen henkilö on suhteellisen yleinen joulumarkkinoilla, mutta häneen on vaikeaa saada kontaktia. Hän paahtaa melkoisella vauhdilla ohi toivorikkaan kirjailijan myyntipöydästä, usein kännykkä kädessään. Jos hän jostakin syystä pysähtyy, ovat kieltävät sanat yleensä juuri nuo kuusi. Tällaista kirjankieltäjää on helppoa uskoa jo hänen käytöksensä tähden.

”Kuka enää lukee kirjoja?” Tällaisen henkilön kanssa ei synny kauppoja, mutta monesti syntyy antoisia keskusteluja. Hän on usein innokas penkkiurheilija tai englantilaisten poliisisarjojen ystävä. Tosin luulen, että jos hän sattuisi vastaajaksi televisionkatsojille suunnattuun kyselyyn, hän vastaisi katsovansa luonto- ja muita dokumentteja.

Kirjailijalle tuollaiset urheilua ja dekkarisarjoja käsittelevät keskustelut ovat hedelmällisiä. Ne kannattaa ottaa oppimistapahtumina. Tuotteissani täytyy olla jotakin vikaa, kun ne häviävät suosiossa pesäpallolle tai lontoolaiselle sarjamurhaajalle. Voisikohan niistä, ja niitä kuvaavista kuvavirroista oppia jotakin?

”Meille ei sovi kirjahylly.” Tämä on paha vasta-argumentti kirjaansa tuputtavalle kirjailijalle. Ei auta, vaikka kuinka selitän että osa minunkin sangen suuresta kirjamäärästä viihtyy hyvin varaston entisissä banaani- ja appelsiinilaatikoissa. Siellä ne ovat aina haettavissa. Jos ei ole hyllyä, ei voi olla kirjojakaan. Yksinkertainen torppaus!

”Käykö pankkikortti?” Auts! Tämä moderni tapa kieltäytyä ostamasta laatimaani tarinaa on sangen yleinen. Sitä ennen olen usein nähnyt potentiaalisen ostajaehdokkaan katseen vaeltavan myyntipöydälläni, todeten ettei sillä ole tarvittavaa maksupäätettä. Tällaiselle henkilölle on turha kertoa , että MobilePay käy kyllä. Pahus, kun hänellä ei sitä tietenkään ole kännykässään.

”Kiertelen vähän, ja tulen takaisin.” Koskaan ei tällainen ostajakandidaatti ole vielä palannut. Sana vähän tarkoittanee hyvin erilaisia askel- ja matkamääriä erilaisille ihmisille. Kiertoilmaus voi tietenkin tarkoittaa juuri minun pöytäni kiertämistä – mahdollisimman kaukaa.

”En osaa lukea.” Tämän vastauksen kuulin ensimmäisen kerran viime sunnuntain myyjäisissä. Myönnetään: jäin sanattomaksi.

Kirkonkirjat kertovat elämästä monenlaisessa Suomessa

Keskiviikko 6.12.2023 klo 7.46

25. toukokuuta kastettiin Kivijärvellä Antti Matiaksenpoika ja Maija (os. Kotilainen) Linnan poika Matiksi. Olen Keski-Pohjanmaalta lähtöisin olevassa suvussani Matin jälkeläinen neljännessä polvessa. Hänelle, minulle ja välissämme oleville sukupolville on matkalle mahtunut elämää monenlaisen vallan alla.

Kun Matti syntyi, koko nykyinen Suomi oli hiljattain siirtynyt Haminan rauhan myötä Venäjän vallan alle. Ilmassa oli varmasti kaikenlaisia pelkoja siitä, millaisia uudet vallanpitäjät olisivat verrattuna entisiin. Muistissa olivat edellisellä vuosisadalla kärsityn Ison Vihan aikaiset tarinat valloittajan harjoittamista julmuuksista.

Vaikka maallinen valta oli vaihtunut, vieläkin korkeampia voimia edustavat papit puhuivat maassamme yhä ruotsia. Siksi Mattikin on kirjattu Kivijärven seurakunnan syntyneiden luetteloon Matsina, isä-Antti Andersina ja äiti-Maija Majana.

Matti kuoli verrattain varhain, eli vuonna 1860. Seuraavalla vuosikymmenellä maatamme koettelivat suuret nälkävuodet. Hänen poikansa näki myös vuosisadan vaihtuvan, ja Matin pojanpoika selvisi hengissä sisällissodan ajoista. Hän lienee nähnyt sinivalkoisen lipun liehumassa ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen lippusaloissa. Voi vain miettiä, mitä maaton ja köyhä maaseudun asuja siitä ajatteli ja tunsi.

Matin pojanpojanpoika koki nuorella iällä jatkosodan taistelujen kauhut. Niissä Suomen itsenäisyys sentään säästyi, mutta henkisten ja ruumiillisten arpien ja menetysten kokonaismäärää ei kukaan tule koskaan tietämään.

Minä, Matin jälkeläinen neljännessä sukupolvessa, sain syntyä 1960-luvulla hiljalleen vaurastumisensa aloittavassa maassa. Olen ensimmäisiä täyden peruskoulun oppimäärän suorittaneita vuosiluokkia. Sain hankkia itselleni edullisesti hyvän koulutuksen. Kaikki nämä elämäni vuosikymmenet olen saanut ilmaista itseäni suomeksi, omalla äidinkielellä.

Maailman muuttuminen ei pysähdy minuun. Jos ikää ja terveyttä riittää, voi hyvin olla että ehdin vielä nähdä senkin, kuinka tässä maassa kirjoitetaan taas syntymätodistuksia vieraalla kielellä, todennäköisesti englanniksi. En osaa olla siitä iloinen.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Tavataan kirjojen merkeissä Kolmikulman ja Bastionin joulumarkkinoilla

Torstai 16.11.2023 klo 9.28

Mustanaamio poistuu toisinaan kotiviidakostaan, ja liikkuu kaupungilla kuin kuka tahansa meistä. Samoin kirjailija lähtee toisinaan työkammiostaan ihmisten ilmoille tuotostensa kanssa.

Kirjoja, saati niiden tarinoita ei ole olemassa ilman kirjailijaa. Aivan yhtä tärkeää on, että kirja löytää siitä kiinnostuneen, siitä jotakin itselleen saavan lukijan. ”Se jokin” voi olla oma lukukokemus, tai lahjaksi ostettavan kirjan kohdalla hyvä mieli.

Jossakin noiden tarpeiden on kohdattava: kirjamessuilla, kirjakaupassa tai jossakin muussa paikassa. Kirjailijalle tarjoutuu tosi harvoin tilaisuuksia esitellä tuotoksiaan messujen kaltaisissa isoissa tapahtumissa. Silloinkin kun niin tapahtuu, ei tapaaminen kirjoittajan ja lukijan välillä muodostu isossa, hälinää täynnä olevassa hallissa kovinkaan henkilökohtaiseksi.

Ennen joulua järjestettävät lukuisat myyjäistapahtumat ovat osoittautuneet mainioiksi paikoiksi jutella kirjoista, lukemisesta ja tarinoista. Yleensä tapahtumiin tullaan uteliaina, valmiiksi hyvällä tuulella. Kirjojen äärellä olen käynyt monet hyvät keskustelut sekä kirjojen teemoista että niiden vierestä.

Läheskään aina ei tapaaminen ole johtanut kirjan myymiseen ja ostamiseen. Kumpikin osapuoli on kuitenkin saanut keskustelusta itselleen jotakin. Ehkä sitä paljon puhuttua joulumieltä?

Tänä vuonna olen tuotoksineni mukana Karhulan Kolmikulman Joulumarkkinoilla sunnuntaina 19. marraskuuta (kello 10-15), ja Hamina Bastionin Wanhan Holviston Joulussa sunnuntaina 10. joulukuuta (kello 10-16).

Tervetuloa juttusille!

Moni kirjailija miettii nyt työnsä jatkoa, minäkin

Maanantai 30.10.2023 klo 9.27

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n syyskuun lopulla julkaisemat tulokset kirjailijoiden tulokyselystä ovat kylmäävää luettavaa. Kirjailija näyttää joutuneen sellaisten markkinavoimien armoille, joihin hän ei juurikaan voi vaikuttaa.

On selvää, ettei Suomen kokoinen kielialue elätä monta päätoimista kirjailijaa. Näin asia on ollut aina. Suurin osa sekä kauno- että tietokirjallisuutta ”kirjailevista” henkilöistä tekee sitä muiden töiden ohella. Menestystarinat syntyvät (lue: myyvät), jos ovat syntyäkseen.

Vaikka eilen päättyneillä Helsingin kirjamessuilla saavutettiin taas huimia kävijämääriä ja uskottiin kirjan tulevaisuuteen, on tuon hienon henkisen työn tuotteen yllä suuria ja mustia pilviä. Seuraavassa muutamia hajahuomioita noista kirjallisen taivaan varjostajista.

Nykyisessä Minäminä -maailmassa kirja personoituu kirjoittajaansa. Jokainen satoja tunteja housujensa takapuolta kirjahankkeen parissa kuluttanut on totisesti ansainnut kaiken saamansa julkisuuden ja arvostuksen. Mutta onko se pidemmän päälle tervettä, että kirjailijan oma persoona saa enemmän julkisuutta kuin ne teemat, joista hän yrittää kirjassaan kertoa? Rajoittaako niin sanottu autofiktio mahdollisuuksiamme kirjoittaa suurempia ihmisryhmiä koskevista asioista ja samaistua muihin?

Suoratoistopalvelujen taistelu markkinaosuuksista kurjistaa kirjallisuutta. Yhä suurempi osuus kirjallisuudesta nautitaan silmien sijaan korvilla. Tuoreimpien näkemieni lukujen valossa kirjojen lukuaikapalveluja tarjoavat yritykset tekevät bisnestään tappiolla, enkä ollenkaan ihmettele: kun lupaa sata kirjaa ilmaiseksi uudelle kuuntelijalle, niin eihän siitä kenellekään jää mitään. Ei varsinkaan jakolinjan loppupäässä seisovalle kirjailijalle, jonka työhön kaikki perustuu. Ei auta, vaikka kävisi kuinka hyvät kustannussopimusneuvottelut kustantajansa kanssa: nollasta on paha jakaa mitään.

Mikä on tekijänoikeuskorvausten tulevaisuus? Tekijänoikeuslaissa sanotaan selvästi ja suomen kielellä, että tekijänoikeus kuuluu sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen. Oikeus on ollut peruste ja elinehto sille, että tekijä on saanut korvausta työstään, ja on uskaltanut ryhtyä sen seuraavan työnsä suunnittelemiseen. Suoratoistopalvelut ja materiaalin digitaalinen jakaminen haastavat vahvasti tuota kaiken perustana olevaa oikeutta. Kuinka kirjaa äänikirjaksi lukevalle henkilölle voi syntyä tekijänoikeus sellaiseen teokseen, jota hän on silmiensä eteen kirjoitettuna lukemassa?

Omakustannekirjallisuus elää kustannuspaineissa. Toki kirjailija voi kieltäytyä kustantamolta saamastaan huonosta äänikirjatarjouksesta, ja painattaa kirjansa itse paperille. Jututin erästä toistakymmentä kiitettyä omakustannekirjaa julkaissutta kirjailijaa. Hän oli pyytänyt hyvältä suomalaiselta painotalolta tarjouksen seuraavan kirjansa suhteellisen pienestä painoksesta.

Hinta oli lähes tuplaantunut edellisestä kirjasta tasolle, jota kirjan lukija tuskin siitä maksaa kaupungin joulumarkkinoilla. Painopaperin hinta on Ukrainan sodan, ja paperitehtaiden sulkemisen myötä tappanut monia sanomalehtiä. Pahoin pelkään, että se lopettaa myös monen paikallisesti merkittävän omakustannekirjailijan työn.

On toki muitakin pilviä: tekoälyn avulla ”kirjoitettava” tulevaisuuden kirjallisuus, kansalaisten rapautuva lukutaito… Kullakin ajalla on ollut omat pilvensä. Aina niistä on selvitty seuraavaan aurinkoiseen päivään.

Moni rauhansopimus sisältää seuraavan sodan siemenen

Keskiviikko 18.10.2023 klo 18.36

Tätä kirjoittaessani Hamas-järjestön ja Israelin välisistä taisteluista kärsivät eniten alueella asuvat siviilit. Jollakin aikataululla siellä neuvotellaan taas kerran rauhasta. Toivoa sopii, että silloin muistetaan historian opetukset.

Rauhasta sopiminen on pirullinen juttu. Ei kannata olettaa, että kaikilla sopijoilla olisi yhtäläinen tarve sodan lopettamiselle. Historia opettaa että yleensä jokin osapuoli sanelee sopimukseen pykälät, joihin heikompien osallistujien on pakko alistua.

Ajatellaan vaikka oman, marraskuusta 1939 maaliskuulle 1940 soditun talvisotamme päättymistä. Generalissimus Stalin totesi, että kovasti kampoihin pistäneen Suomen valloittaminen veisi turhan paljon aikaa. Hän varmasti mietti sitä mahdollisuutta, että länsivallat tulisivat jollakin tavalla Suomen avuksi. Jos ei muuten, niin ottaakseen matkalla haltuunsa Pohjois-Ruotsin Saksan sotateollisuudelle tärkeän rautamalmin.

Voisin kuvitella, että suomalaiset rauhanneuvottelijat purivat poskessaan hammasta. Tuhannet suomalaiset olivat menettäneet henkensä, ja vielä suurempi määrä oli joutunut jättämään kotinsa. Rauhan”sopimus” leikkasi pois aimo siivun pinta-alaa tasavallan itäiseltä kyljeltä.

Ei ihme, että suomalaiset lähtivät heti kohta hyökkäämään kohti itää saksalaisten aseveljiensä rinnalla. Luultavasti valtiojohtomme oli jo kuullut ulkoministeri Molotovin käyneen Berliinissä vasiten kinuamassa, josko puna-armeija saisi lopullisesti selvittää välinsä talvisodan rikki raastaman Suomen kanssa.

Ensimmäisen maailmansodan päättänyt sopimus oli sekin ympärysvaltojen sanelema. Väitetään erään silloisen rauhanneuvottelijan painaneen tuolloin sormensa Euroopan kartalle Danzigin vapaakaupungin kohdalle, sanoen että seuraava maailmansota alkaa tuolta. Sieltä se alkoikin, natsi-Saksan hyökkäyksellä Puolaan.

Balfourin julistus, jolla brittiläinen imperiumi lupasi juutalaisille sionisteille oikeuden omaan valtioon Välimeren itäiseen pohjukkaan, annettiin jo vuonna 1917. Britit halusivat pitää nuo historialliset seudut rauhallisina, voidakseen itse keskittyä sotimaan ottomaanien suurta valtakuntaa vastaan.

Tuohon julistukseen saivat oman sanansa sanoa juutalaiset, mutta eivät silloiset palestiinalaiset. Näiden päivien uutiskuvavirtaa katsoessa tulee mieleen, että ehkä olisi kannattanut kysyä heidänkin mielipidettään.

Nykyhallitus ei ymmärrä pätkätyöläisyyttä

Keskiviikko 4.10.2023 klo 8.48

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 18 vuotta siitä, kun perustin vaatimattoman yhden miehen toiminimiyritykseni. Noiden vuosien aikana olen ollut halpa eläjä valtiolle: sosiaali- tai muuta turvaa en ole juurikaan tarvinnut, mutta veroja olen maksanut koko ajan moninaisista töistäni. Meitä leipänsä erilaisesta työnsilpusta ansaitsevia on koko ajan enemmän.

Eilen sain mukavan soiton ihmiseltä, jonka kanssa eksyin reilut 20 vuotta sitten samoille työmaille. Olimme silloin vielä molemmat vakinaisessa palkkatyössä. Kaveri muisteli sitä, kuinka ne päivät täyttyivät moninaisista kokouksista. Usein niiden tärkein tulos oli se, että sovittiin seuraavasta kokoontumisesta.

Hän siirtyi yrittäjäksi muutamia vuosia minua myöhemmin. Kun hän luetteli listaa lähteistä, joista hän on leipänsä hankkinut, se kuulosti tutulta: kirjoja, lehtijuttuja, metsään liittyviä projekteja, opettamista, viestintää ja paljon muuta. Kuulosti melkeinpä siltä, että voisimme vaihtaa toiminimiämme päittäin, eikä kumpikaan huomaisi eroa.

Tunnistin itsekin tuon turhien kokousten pois jäämisen aikaansaaman helpotuksen elämässäni. Siinä jutellessamme muistin toisenkin asian, joka on nykyisin paremmin kuin palkkatöissä: kukaan ei tule maanantaiaamuna valittamaan työhuoneeni ovelle että ”Voi kun on tylsää olla täällä töissä. Viihdyttäkää minua!”

Sellaisiin turhuuksiin ei ole aikaa, eikä niin tarvettakaan. Yrittäjä ei voi laskea työtuntejaan – mutta onneksi se pätee kumpaankin suuntaan.

Tosiasia on, että niitä vakinaisia palkkatöitä on tarjolla yhä harvemmalle. Suolarahat on ansaittava sieltä sun täältä, ja ansaintajaksojen väleihin voi hyvinkin tulla katkoksia. Niiden varalta yhteiskunnalla olisi hyvä olla käytössään toimivia pelimerkkejä siihen, kuinka ihminen palaa taas jouhevasti ja hyvässä kunnossa tekemään osaamaansa työtä sitten, kun sitä taas on tarjolla.

Siihen nähden on esimerkiksi kummallista, että ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen työssäoloehtoa ollaan nostamassa nykyisestä 26 viikosta 12 kuukauteen. Tänäisessä Hesarissa metsuri ihmettelee miten hän voi saada sen täyteen, kun vähintään kolme kuukautta vuodesta meillä on paksut hanget, eikä töitä voi tehdä.

Sesonkiluonteisuus pätee monella muullakin alalla. Valtion erilaisia järjestelmiä olisikin kiireesti rakennettava sellaisiksi, että ne tukevat ihmisten sujuvia ansaintamahdollisuuksia. Se on yksi keinoista pitää mahdollisimman monet meistä mahdollisimman pitkään tuottavina yhteiskunnan jäseninä.

Ukrainan itsenäisyyspäivä herättää monenlaisia ajatuksia

Torstai 24.8.2023 klo 9.48

Helmikuun 24. päivästä vuonna 2022 lähtien minulla on ollut joka-aamuinen tapa, josta haluaisin päästä eroon. Päivän ensimmäinen toimi on katsoa netistä, mitä Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan on yöllä tapahtunut. Toivon, että pääsen tavasta eroon ennen elokuuta 2024.

Tänään vietetään Ukrainan itsenäisyyspäivää. Viime vuoden keväällä, kun venäläiset tankit vyöryivät jo Kiovan esikaupungeissa, usko voimavaroiltaan hyökkääjään nähden paljon pienemmän  maan kykyyn puolustaa itseään oli koetuksella. Tilanne oli sama Suomen kohdalla vuodenvaihteessa 1939-1940. Silloin Suomi säästyi, vaikkakin pahasti runneltuna.

Jos ja kun Ukraina selviää nykyisestä kiirastulestaan, on sekin raunioina ja moni asia on aloitettava alusta. Vaikka me suomalaiset ja ukrainalaiset emme olekaan raja- tai edes kielinaapureita, yhdistää kansojamme moni asia.

Yksi niistä on ylitse muiden, itäinen rajanaapuri Venäjä. Viime vuosisadan alussa, ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa maat rimpuilivat yhtä aikaa pois venäläisen vallan alta. Suomelta se onnistui paremmin, Ukrainan itsenäisyys jäi silloin lyhytaikaiseksi.

Vaikka Ukrainan väestö on monin verroin Suomea suurempi ja sillä on sellaisia resursseja joita meillä ei ole, on kumpikin maa voimavaroiltaan paljon itäistä rajanaapuria heikompi. Se on tarkoittanut kummallekin maalle tuen ja avun hakemista isommilta ja vahvemmilta valtioilta rajan takaa nousevaa uhkaa vastaan. Kummankin maan kohdalla tuo avustaja on ollut jo useamman kerran Saksa, eikä sen antama apu ole yleensä ollut pyyteetöntä.

Tänä vuonna Suomi liittyi salamavauhdilla osaksi Natoa, läntistä puolustusliittoa. Sotaan joutuneena maana Ukrainalla ei ole tällä hetkellä samaa mahdollisuutta, mutta sen saama sotilaallinen, humanitaarinen ja taloudellinen tuki länneltä on varmasti yllättänyt kaikki. Mikä tärkeintä, kaikkein yllättyneimpiä tuon tuen laajuudesta on varmasti oltu Moskovan Kremlissä.

Kumpikin maa on joutunut kamppailemaan oman kielensä asemasta suhteessa maailman ja naapureiden valtakieliin. Se on tarkoittanut, ja tarkoittaa edelleen valtaväestön kulttuurin asemoimista muita kieliä puhuvien vähemmistöjen kieliin ja tapoihin. Kuten olemme Suomessakin havainneet se ei ole aivan tuskatonta. Myös Ukrainan yhtenäisyyden ja aseman tulevaisuuden Euroopassa ratkaisee paljolti se, millä tavoin se onnistuu pitämään maansa mittavan venäjänkielisen väestön osana yhtenäistä Ukrainan kansaa.

Onnittelut Ukrainalle tämänpäiväisestä itsenäisyyspäivästä!