Aleksei Osipov eli lyhyen mutta mielenkiintoisen elämän

Keskiviikko 28.5.2025 klo 8.56

Kymmenen vuotta sitten ilmestyi Kariston kustantamana romaanini Kaksi hautaa saarella. Se kertoo Aleksei Osipovista, Voikkaan Mannerheimiksikin kutsutusta kevään 1918 punaisten sotapäälliköstä. Kirjailijan työssä aihe valitsee monesti kirjoittajansa. Tarina Haminan Majasaareen haudatusta miehestä oli juuri sellainen.

Silmiini osui toimittaja Kirsi Partasen Ylen nettisivuille toukokuussa 2015 tekemä haastattelu silloisesta uutuusteoksestani. Sitä lukiessa mieleeni palautui monia asioita romaanin työstämisen ajalta.

Kaksi hautaa saarella -romaanin juuret juontuvat retkelle, jonka tein Majasaari -nimiselle Suomenlahden saarelle monta vuotta ennen kuin tiesin kirjoittavani Alekseista yhtään mitään. Patikoin saarella ihastelemassa sen karua luontoa, kun törmäsin nimettömään hautaan. Hauta se selvästi oli, vaikka olikin melko hoitamattoman näköinen.

Hauta unohtui, kunnes palasi taas mieleen kun luin jonkin kirjan punaisten ja valkoisten välisistä taisteluista Savon radan suunnalla keväällä 1918. Todennäköisesti kirjassa mainittiin, että punaisia tuolloin johtanut Osipov on haudattu jollekin saarelle Haminan edustalla.

Oliko se juuri se hauta? Osipov? Miksi suomalaisia johtaneella miehellä oli venäläinen nimi? Miksi hänen hautansa on saarella? Miten hän sinne päätyi, ja kuka hänet surmasi?

Olipa kysymyksessä romaani tai tietokirja, pohjatöiden tekeminen on yksi antoisimmista vaiheista sen kirjoittamisessa. Tietokoneelle, paperille ja mappeihin kertyy kaikenlaista sälää ja sekundaa, joskus myös oikeita helmiä. On varottava heittämästä mitään pois: koskaan ei voi tietää, mille pienelle yksityiskohdalle tulee olemaan käyttöä.

Romaanissani on hieman vajaat 300 sivua. Pohjatöiden kautta kertyi paljon totena pidettyä materiaalia ajasta ja ihmisistä sata vuotta sitten. Paljon jäi myös aukkoja, noita fiktiivisen tarinan kirjoittajalle välttämättömiä mielikuvittelun paikkoja. Romaanin kirjoittaja ei varmaan koskaan esitä itselleen riittävästi kysymyksiä: Miksi? Milloin? Missä? Millainen? Miten?

Olen vain 30-vuotiaana traagisesti kuolleelle Alekseille kiitollinen saamastani tehtävästä. Romaanin kirjoittajalle hän oli täydellinen päähenkilö: ristiriitainen, selvästi älykäs ja monella tavoin lahjakas, yhtä aikaa vihattu ja rakastettu ja ennen kaikkea ihminen, jonka elämä herättää paljon kysymyksiä.

Tämän artikkelin kuva on otettu eräältä Majasaaren rantakallioista. Romaanin ilmestymisen jälkeen kävin uudelleen saarella. Ehkä Aleksei seisoi Maijansa kanssa toukokuussa 1918 juuri tuolla samalla paikalla odottamassa horisonttiin ilmestyvää laivaa. Ja jännitti, tietäisikö laiva pelastumista vaiko jotakin muuta.

Elämme yhtä aikaa menneessä, nykyisessä ja tulevassa ajassa

Torstai 22.5.2025 klo 16.13

Kirjallisuudella ei mene juuri nyt erityisen hyvin. Kirjailijoiden tulot vähentyvät digitalisaation etenemisen ja julkisen vallan säästötoimien myötä, eikä kirjojen lukeminen saati niistä keskusteleminen tunnu muutenkaan olevan suuressa suosiossa. Se on sääli, sillä juuri kirjallisuus pystyy nivomaan yhteen elämämme kolme eri aikatasoa.

Vanhan rukouksen sanoja mukaillen meidän on syötävä jokapäiväinen leipämme otsamme hiessä juuri tänään. Tämä hetki on täynnä asioiden ja päätösten tekemistä ja/tai tekemättä jättämistä. Usein on kuitenkin niin, että tämän päivän ajankäytön tulokset tai menetykset ymmärtää vasta jälkeenpäin.

Matkan varrella opitut asiat, saavutetut menestykset ja koetut menetykset muodostavat suurelta osin sen pohjan, jolla tämä päiväni seisoo. Monista aikoinaan tärkeinä pitämistäni asioista on tullut vähäpätöisiä. Jotkut pikkuruisina syntyneet ajatukset ja pienet teot ovat kasvaneet isommiksi. Ihminen tarvitsee kaikesta elämästään, kokemastaan ja tuntemastaan kovaksi tallautuneen pohjan pysyäkseen pystyssä. Ikävä kyllä, monen kohdalla se lattia tuntuu olevan pahuksen paljon kallellaan.

Elämme kukin – toivottavasti – myös kolmannessa aikatasossa. Monen tänäänkin päätettävän tai tehtävän asian tulos selviää vasta myöhemmin. Koskaan ei voi olla varma, millainen se tulevaisuus on. Se tieto luo epävarmuutta, mutta antaa myös lohtua ja toivoa paremmasta.

Elämämme ensimmäiselle (mennyt aika), toiselle (nykyhetki) ja kolmannelle (tulevaisuus) aikatasolle on yhteistä ainakin se, ettei meillä ole käytössämme täydellistä tietoa yhtään mistään. Historia on aina tulkinta tapahtuneesta. Nykyhetkeäkään emme voi täysin hallita.

Onneksi meillä on kirjat. Joku on jo tulkinnut niihin menneitä aikoja ajatustemme pohjaksi. Kirjallisuus yrittää selittää tekojamme ja ympäristöämme myös nykyhetkessä. Se yrittää kertoa miten asiat ovat, miksi ne ovat niin ja mitä niistä voisi ajatella.

Tulevaisuuttakin on moni kuvitellut. Joku on joskus jopa osunut oikeaan. Jos et usko, luepa vaikka George Orwellin mainio romaani Vuonna 1984.

Rauhanaate ja miinakauhu sopivat yhteen

Perjantai 4.4.2025 klo 9.28

Suomen tulossa oleva päätös jalkaväkimiinoista luopumisesta on saanut toiset hihkumaan ilosta, toiset kauhistelemaan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen jatkuvaa rapautumista. Rauhanaatteessa eli pasifismissa on se ikävä puoli, että se harvoin pääsee valtaan hyökkääjävaltioissa.

Itsekin kannatan periaatteessa maailmanlaajuista aseistariisuntaa, ja Ottawan miinasopimuksen laajentamista koskemaan kaikkia valtioita. En valitettavasti kuitenkaan usko, että ihmiskunta on vielä valmis luopumaan keskinäisistä sodistaan. Lajimme syntyi eri arvioiden mukaan noin 2 – 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Luolapiirrokset, hautalöydöt, riimukirjoitukset ja nuorempana aikana ylös kirjatut historiat kertovat jatkuvista sodista ja väkivallasta.

Kysymyksessä on usein ollut taistelu orjista, arvokkaista luonnonvaroista, ravinnosta ja elintilasta. Usein myös silkasta vallanpitäjien halusta miellyttää massoja, saada nimensä historiaan ja pysyä vallassa. Päivän uutisia katsoessa nuo väkivallan motiivit eivät ole kadonneet mihinkään.

Aseisiin – mukaan lukien miinat – tarttumisessa on usein ollut kysymys pakosta. On ollut pakko puolustaa itseään, läheisiään ja elämäänsä. Itse asiassa, pakko ohjaa tänäkin päivänä yllättävän paljon käytöstämme. On pakko syödä. On pakko noudattaa liikennesääntöjä, jos aikoo pysyä hengissä. Ihmisten väliset suhteet on pakko järjestää jonkinlaisten sääntöjen mukaan, jotta ei tarvitsisi sotia pientenkään ihmisyhteisöjen kesken. Väkivalta syntyy usein siitä, ettei sääntöjen määräämää pakkoa noudateta.

Pidin itse Suomen luopumista jalkaväkimiinoista huonona ratkaisuna jo silloin, kun maamme liittyi Ottawan sopimukseen. Pidin, vaikka kuvat miinojen vammauttamista miehistä, naisista ja lapsista ovatkin kammottavia. Pidin, vaikka tiedänkin poliitikkojen puheet siviileille vaarattomista suomalaismiinoista hölynpölyksi. Siellä, missä ihmiset tappavat toisiaan, sodan sumu vallitsee sankkana. Tieto miinoitteista ja miinoittajista katoaa pommien ja kranaattien räjähdyksiin, eikä tieto välity jälkipolville.

Miinaa on joskus kutsuttu köyhän miehen ydinaseeksi. Koskaan et tiedä, mihin se on piilotettu. Sotakronikat niin toisen maailmansodan ajalta, Vietnamista, Afganistanista kuin muistakin tuoreemmista sodista kertovat, että kätkettyjen räjähteiden aiheuttama miinakauhu on ollut yksi suurimmista hyökkäävän suurvallan liikkumista ja etenemistä hidastaneista tekijöistä.

Niin kornia kuin se onkin, rauhaa kannattavan, vähäväkisen ja maarajoiltaan pitkän pienen valtion kannattaa edelleenkin opetella piilottamaan miinoja maaperäänsä. Ehkä se omalta osaltaan hillitsee suuremman vallan halua lähettää sotilaitaan rajojen yli.

Miksi julkinen rahoitus on tärkeä asia kulttuurille

Lauantai 8.2.2025 klo 8.24

Tulolähteistä ja menokohteista tehtävät päätökset ovat politiikassa aina myös arvovalintoja. Nykyisessä säästöjenetsintäkurimuksessa kulttuuripalvelut ovat usein lähde, josta menovähennyksiä haetaan. En pidä kulttuurin tuottamisen hinnasta käytävää keskustelua huonona asiana, kunhan muistetaan myös sen merkitys ja vaihtoehtoiskustannukset.

Sana kulttuuri tarkoittaa laajaa kirjoa erilaisia asioita. Oma sivistyssanakirjani antaa sille tällaiset selitykset: sivistys, valistus; sivilisaatio, yhteiskunta; jonkin suppean alueen tavat ja muoti-ilmiöt. Jo nuo selitykset kertovat, mistä kulttuurissa pohjimmiltaan on kysymys: yhteisistä tavoista elää ja olla.

Noita tapoja on hyvin vaikea kuvitella ilman yhteistä kieltä. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee edes jossakin määrin yhtenäisiä käyttäytymiskoodeja: nämä asiat ovat meidän yhteisössämme sallittuja ja hyvästä, nämä kiellettyjä tai ainakin pahasta. Samassa kulttuurissa elävien on myös hyvä tietää jotakin sen historiasta ja kaikista niistä erilaisista ihmisistä, jotka siinä elävät.

Yhteinen kieli, käytöstavat, kuva historiasta ja erilaisista ihmisistä voidaan toki juntata saman kulttuurin sisällä asuville ihmisille väkisin, äärimmäisessä tapauksessa väkivalloin. Tätä tapaa on harrastettu maailman sivu, eikä se ole tuntematon tapa tänäkään päivänä. Jos et usko, avaa päivän lehti tai katso, mitä otsikoita netin uutissivustolta löytyy.

Kulttuuria voidaan toki muokata halutun laiseksi paljolla rahalla. Etenkin 1990-luvulta lähtien alkanut ajanjakso on ollut viestintä- ja markkinointitutkimuksen kulta-aikaa. Yhteisöjen jäsenten asenteita, makuja ja mielipiteitä seurataan, ja niihin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan. Samanlaisten työkalujen hyödyntäminen on tullut normaaliksi osaksi harjoitettua päivänpolitiikkaa: ei ole sattumaa, että viestintätoimistoissa tämänkin kevään vaaleja varten eri puolueille muokatut iskulauseet muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan.

Toisaalta, en ole lukenut yhtään tutkimusta, jossa todettaisiin että täysin samanmieliset työ- ja harrastuspiirit olisivat kaikkein hedelmällisimpiä kasvuolosuhteita ihmisyhteisöjen suotuisalle kehitykselle. Päin vastoin: on runsaasti näyttöä siitä että kun erilaiset mielipiteet kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan, voi syntyä jotakin uutta, ja aikaisempaa parempaa. Tällainen tulos on todennäköisin sellaisessa kulttuurissa, jonka sisällä erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus ilmaista turvallisesti omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Moni itsevaltias pitänee itseään sinä kuuluisana ”valistuneena diktaattorina”. Varmaankin itänaapurin Josef Stalinkin teki niin. Tiedetäänhän, että hän piti elokuvista ja kuunteli musiikkia. Toki hänenkin aikanaan tehtiin hienoa kulttuurityötä: moni taiteilija oppi käyttämään ilmaisussaan kirjailija Mihail Bulgakovin tapaan taitavia kiertoilmaisuja pitääkseen henkensä, ja saadakseen tehdä sitä työtä jonka näki tärkeäksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää, mitä kaikkea menetimme niiden miljoonien ihmisten mukana, jotka katosivat loputtomaan vankileirien saaristoon.

Teen tällä hetkellä pohjatöitä tietokirjaan, joka kertoo suomalaisten 1800-luvun lopun, ja 1900-luvun alun metsäpatruunoiden merkityksestä suomalaiselle kulttuurille, lähtien maalaustaiteesta ja arkkitehtuurista, ja päätyen merenkäyntiin ja rautateiden rakentamiseen. Lukuisat vihreällä kullalla rikastuneet patruunat olivat anteliaita mesenaatteja. Heidän kartuttamansa varallisuus näkyy tänäkin päivänä Suomessa hienoina rakennuksina, taideapurahoja jakavien säätiöiden myönteisinä päätöksinä ja monina muina hienoina asioina.

Patruunoidenkin arvokkaaseen tukeen sisältyi kuitenkin myös vaihtoehtoiskustannus: kun omana aikanaan, omissa tehdasyhteisöissään lähes kaikkivaltiaat patruunat valitsivat itselleen suojatteja kulttuurintekijöiden keskuudesta, niin keitä muita he jättivät huomiotta? Millaisia asioita me jälkipolvet mahdoimme menettää?

Kulttuuri typistetään usein julkisessa keskustelussa vain taiteeseen, suppeimmillaan vain sen tekemisessä tarvittaviin rakenteisiin. Metsäpatruunoiden kulta-aikana taiteen rahoitus oli pitkälti yksityistä rahaa. Sen tuloksia voimme käydä ihailemassa vaikkapa Ateneumissa. Julkinen raha alkoi tulla kuvioihin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Suomen hiljalleen vaurastuessa.

Kulttuurin julkinen tuki antaa parhaimmillaan äänen myös maan hiljaisille, tarjoten turvallisen kasvulaatikon monenlaisille kukinnoille. Uskon sen olevan monessa tapauksessa yhteisön kannalta turvallinen ja tuottava tapa sivistää, valistaa, luoda yhteisiä tapoja ja pitää yhteisön kommunikaatioonsa tarvitsemaa kieltä elävänä ja rikkaana.

Kulttuuria – ja varsinkaan taidetta – ei valmisteta missään metritavarana. Sen kehittämiseen kuuluvat olennaisina osina epäonnistuminen, uudelleen yrittäminen ja väärin ymmärretyksi tuleminen. Kirjailijakaan ei voi sanoa alkaessaan kirjoittaa uutta romaania, että tällainen se tulee olemaan. Voi olla, että vasta sen yhdeksäs versio on se, joka lähtee aikanaan painoon, ja herättää ehkä yhteisön tarvitsemia tunteita, ajatuksia ja keskusteluja.

Idealismi ei yksin riitä maan ja veden viljan hyödyntämisessä

Keskiviikko 8.1.2025 klo 9.44

Suomalaiset ovat kautta aikojen matkustaneet kauas merten taakse pystyttämään sosialismin, kasvissyönnin, rauhanaatteen tai rokotusvastaisuuden kaltaisten aatteiden varaan ihanneyhteisöjä. Yhteistä lähes kaikille yhteisöille on ollut, että ne ovat pian sortuneet joko ristiriitoihin, osaamattomuuteen, huonoon johtamiseen ja/tai ulkoa tulleisiin maallisen elämän paineisiin. Puhdasotsainen idealismi on tänäkin päivänä hieno, mutta myös vaarallinen päätöksenteon pohja.

Yksi joulun aikana lukemistani kirjoista oli Teuvo Peltoniemen kirjoittama teos Paratiiseja rakentamassa – Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa (SKS Kirjat 2024). Kirjoittajan syvälle asioihin perehtymiselle, ja teoksen huolelliselle toimittamiselle täytyy antaa kiitokset. Se täytti hyvin yhden kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä, eli antoi ainakin tälle lukijalle uutta tietoa ja herätti ajatuksia.

Keskustelin hiljattain erään tuttavani kanssa tapaamistamme karismaattisista ihmisistä. Tiedättehän ne sellaiset henkilöt, joiden astuessa huoneeseen tietää vaistomaisesti, että Hän on paikalla? Olen tavannut eläessäni muutaman sellaisen, koko tilan jollakin täyttävän ihmisen. Karisman täytyy olla jotakin, jota ihmisessä luontaisesti on, tai sitten ei ole.

Useat Peltoniemen kuvaamista ihanneyhteisöistä eli utopioista syntyivät juuri tällaisten karismaattisten ihmisten ympärille Australiaan, Kanadaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Brasiliaan tai vaikkapa Itä-Karjalaan. Valitettavasti karisma ei ole synonyymi sanoille ammatti- ja johtamistaito. Päin vastoin: jääräpäinen sitoutuminen ennalta lukkoon lyötyihin ihanteisiin on aikojen saatossa koitunut useamman kuin yhden ihanneyhteisön tuhoksi.

Idealismi elää ja voi hyvin tänäkin päivänä, vaikka se ei välttämättä tarkoita matkustamista kuokkimaan uutta kalevalaista asuinyhteisöä Brasilian sademetsiin. Puhutaanpa uskosta kaikkivoipaiseen markkinatalouteen, kaikille kasvupohjille sopivasta metsien jatkuvasta kasvatuksesta taikka sähköautojen maailman pelastavasta vaikutuksesta, on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihanteista.

Sattumoisin kuuntelin heti kirjan luettuani radiosta keskusteluohjelman lihantuotannon kaikinpuolisesta turmiollisuudesta maailmalle. Ihanteidensa puolesta vahvasti liputtanut puhuja kritisoi nautojen ja sikojen kaltaisten tuotantoeläinten liiallista jalostamista, sitä etteivät ne voi toteuttaa luonnollisia taipumuksiaan sekä sitä, että vasikat erotetaan jo niin varhain emolehmistään.

Kaikki nuo ovat tosiasioita, enkä tuomitse niiden vapaata paheksumista. Pienen maatilan kasvattina muistan vieläkin sen verisen vasikanpään, joka odotti koulusta palaajaa syksyisenä päivänä, jolloin tuo eläin oli tapettu perheemme tulevan talven tarpeisiin.

Ihanteiden rinnalle tarvitaan kuitenkin konkreettisia toimia, mikäli lihantuotannosta aiotaan joskus oikeasti luopua. Jos jokin puolue esittää tulevissa vaaleissa konkreettisia, euroihin sidottuja ohjelmia siitä, miten tuo muutos tehdään turvaten samalla paitsi maaseudun asumis- ja yrittämismahdollisuudet, myös riittävä ravinto meille kaikille riistämättä sitä jonkun muun maapallon asukkaan suusta, saatan hyvinkin harkita ääneni antamista.

Vuoden 2024 upeimmat kulttuurikokemukseni

Lauantai 28.12.2024 klo 13.36

Vuoden päättyessä on usein tapana vetää yhteen kuluneita 365 päivää. Tänä vuonna kulttuuri on puhuttanut Suomessa enemmän kuin pitkiin aikoihin. Valitettavasti keskustelun sytykkeenä ovat olleet kulttuurin rahoitukseen kohdistuneet leikkaukset. En silti liene ainoa, jolle kulunut vuosi on jälleen tarjonnut monia hyvän mielen ja uusien ajatusten hetkiä.

Listasin alle muutamia omia vahvoja kulttuurikokemuksiani. Jonakin muuna päivänä ylös kirjattuina lista olisi voinut näyttää täysin toisenlaiselta. Se kuuluu näiden, pitkälti tunteiden tasolla tapahtuvien kokemusten luonteeseen.

Vuoden elokuva: Lee. Ellen Kurasin ohjaama elokuva kertoo Kate Winsletin näyttelemän sotavalokuvaaja Lee Millerin työstä toisen maailmansodan aikana. Miller todisti kameransa kanssa sekä länsijoukkojen maihinnousun Normandiaan, natsien keskitysleirien kauhuja että raunioituneen Saksan miehittämisen. Kate Winsletin tavasta tehdä työtään olen pitänyt aina. Elokuva, kuten moni muukin taiteenlaji, on parhaimmillaan taitoa kuvata pienillä eleillä ja asioilla paljon suurempia asioita.

Vuoden musiikkikokemus: Heikki Koskelo ja Helmi-orkesteri. Tanssiharrastuksen myötä musiikin kuunteluni suuntautuu usein kevyempään, ihmisiä sananmukaisesti liikuttavaan musiikkiin. Tämän rautaisen ammattitaidon kokoonpanon tahtiin liikuin kuluneena vuotena pariinkin otteeseen. Edellisistä kerroista olikin vierähtänyt jo tovi. Sana ”kevyt” on pantava tanssimusiikin yhteydessä lainausmerkkeihin, kun liikutaan luvan kanssa toista ihmistä liki, ja kappaleiden sanoituksissa puhutaan Elämän Tärkeimmistä Asioista.

Vuoden tietokirja: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Arja Paanasen ylös kirjatut muistelmat tämän yli 30-vuotiselta uralta Venäjän kehitystä seuranneena toimittajana antavat paljon mietittävää. Itänaapurimme on vastaisuudessakin läsnä Suomen ja lähialueemme kehityksessä. Kun suunnattomilla luonnonrikkauksilla siunattu, mutta sangen kehnosti johdettu entinen suurvalta etsii uutta suuntaa, järistykset vaikuttavat väistämättä myös meillä.

Vuoden teatterikokemus: Pyhtään Harrastajateatterin Maailman pihamaat. Kaikille Suomen harrastajateatteriryhmille on syytä nostaa tältäkin vuodelta hattua. Yhdessä tekemisen ilo on asia, joka välittyy parhaimmillaan myös katsomoon, ja saa meidät katsojat elämään mukana. Tässä esityksessä se toteutui parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoden erikoispysti: Kannuskosken lava, juhannustanssit ja Eino Grön. Kävin ensimmäistä, vaan toivottavasti en viimeistä kertaa tällä hienolla 1950-luvulla rakennetulla mutterilavalla. Eino Grön (s. 1939) on vuodesta toiseen jaksanut ilahduttaa tanssikansaa Kannuskosken keskikesän juhlassa. Arvostan!

Kohti lihatonta kirjallisuutta

Maanantai 9.12.2024

Suosittujen Tatu ja Patu -lastenkirjojen tekijät ilmoittivat tällä viikolla poistavansa tuotannostaan viittaukset liha- ja maitotuotteisiin. Kunnioitan tuota päätöstä, sillä kirjailijankin on toimittava omien eettisten arvojensa mukaisesti. Se, että heidän päätöksensä koskee takautuvasti myös aikaisempien teosten uusintapainoksia, voi kuitenkin toimia vaarallisena ennakkotapauksena.

Kirjallisuuden ja muun taiteen on oltava kiinni siinä ajassa, jota kussakin teoksessa eletään. Vegaanisuus ei tietenkään ole uusi asia maailmassa. Itse asiassa, Suomessakin liha- ja maitotuotteet tulivat osaksi miltei jokapäiväistä ruokavaliota monessa kodissa vasta 1950-luvulla, kun kylmälaitteet ja valmisruokateollisuus alkoivat valtaamaan koteja ja markkinoita.

Lihaa on kuitenkin syöty maailman sivu. Historian muokkaaminen jälkikäteen kunkin aikakauden ajatusvirran mukaiseksi on osoittautunut huonoksi tavaksi suunnata kohti tulevaa. Historia on aina tulkintaa. Meillä on itänaapurina varoittava esimerkki kokonaisesta valtiosta, jossa systemaattisesti pyritään vaientamaan menneitä vuosikymmeniä koskevien tulkintojen tekemistä. Ei tuo ilmiö ole tuntematon meilläkään.

Kirjailijana tunnen huolta, jos lihaa ja maitoa koskevien muokkausten tekeminen yleistyy laajemminkin menneitä aikoja kuvaavassa taiteessa. Millaista kuvaa ihmiskunnan kehityksestä se silloin antaa tuleville lukijasukupolville? Muutama esimerkki.

Jos mestarikirjailija Veikko Huovisen tuotannon oikeuksien omistajat päättävät ryhtyä toimeen, katoaa Lampaansyöjät ilman muuta kirjastojen hyllyiltä. Myös Hamsterit-teokseen, erääseen omista suosikeistani, tulee oleellisia muutoksia. James Fennimore Cooperin Hirventappajasta tulee ehkä Sadonkorjaaja. Anneli Saulin tähdittämästä Hilja maitotyttö – elokuvastakin tulee Hilja kauramaitohenkilö.

Tunnen syvää huolta monista muistakin klassikoista. Pujopartainen Kit Carson on ehdoton suosikkihahmoni villiä länttä kuvaavissa Tex Willer -sarjakuvakirjoissa. Kun Kit ja Tex ratsastavat uuteen kaupunkiin, Kitin ensimmäinen toive on saada paikallisessa saluunassa eteensä keko paistinperunoita, sekä lautasen kokoinen pihvi.

En tiedä, tuntuisiko noiden pistooli- ja nyrkkisankareiden seikkailuiden lukeminen yhtään samalta, jos Kit haaveilisikin niiden sijasta salaattiannoksesta, ja lautasellisesta paistettua tofua.

Talvisota on minulle The Sotaelokuva

Perjantai 6.12.2024

Kävin aikoinaan peruskoulun ala-asteen pienissä kyläkouluissa. Kaikkien seinällä oli kunniapaikalla kivinen taulu, johon oli kaiverrettu nuorena kuolleiden miesten nimiä. Monen nimen perässä luki sana Taipale. Silloin en sitä ymmärtänyt.

Marraskuussa tuli kuluneeksi 85 vuotta talvisodan syttymisestä. Ajanjakson, jota on kutsuttu myös nimellä 105 kunnian päivää. Ne miehet ja naiset, jotka joutuivat noina päivinä taistelemaan henkensä puolesta, tuskin käyttivät niistä sellaista nimitystä.

Tänään vietetään Suomen itsenäisyyspäivää. Televisiosta näkyy tulevan taas Edvin Laineen ohjaama klassikkoelokuva Tuntematon sotilas vuodelta 1955. Arvostan toki sitäkin sodan kuvauksena, mutta vielä enemmän arvostan Pekka Parikan vuonna 1989 valmistunutta elokuvaa Talvisota.

Parikan koruton, Antti Tuurin romaaniin perustuva elokuva kertoo pohjalaisten sotilaiden taisteluista Taipaleen verisillä tapahtumapaikoilla. Pohjalaisten kanssa etulinjassa vuorottelivat synnyinseutujeni jalkaväkirykmentti 30:een kuuluneet miehet. Tappiot olivat raskaita myös heidän joukossaan.

Näin tuon elokuvan ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen jälkeen, kun oli suorittanut oman asevelvollisuuteni. Sen vuoksi pystyin edes jonkin verran samaistumaan elokuvan kovia kärsivien henkilöhahmojen tuntoihin. Tummiin kivitauluihin kaiverrettujen nimien merkitys tuli konkreettiseksi.

Nuo pienet kyläkoulut on sittemmin suljettu. Toivottavasti kivitaulut ovat saaneet arvoisensa uudet paikat. Minun omassa mielessäni ne, sekä tuo elokuva saavuttivat tarkoituksensa. Sodankäynti on yksi ihmiskunnan suurimmista typeryyden osoituksista.

Tavataan Kolmikulman Joulumarkkinoilla

Maanantai 11.11.2024 klo 11.20

Ennen joulua järjestettävät monituiset markkinatapahtumat ovat kirjailijalle hyvä paikka tavata lukijoitaan. Olen kirjoineni mukana Karhulassa sunnuntaina 17. marraskuuta pidettävillä Kolmikulman Joulumarkkinoilla.

Laajan tietokirjan tai romaanin kirjoittaminen vaatii keskittymistä. Se taas vaatii – ainakin minulla – sitä, että vietän aikaani tiiviisti työpöytäni ääressä, ja jatkan aina kirjoittamista siitä, mihin se viimeksi jäi. Olen kyllä lukenut kollegoista, jotka tekevät työtään kahvilapöydissä ja kirjastojen lukusaleissa. Ihailtavaa, ei onnistuisi minulta.

Vaikka elämmekin minäminä -aikaa, ei kirjailija luo kokonaisia maailmoita, tai niiden uusia järjestyksiä itseään varten. Tullakseen täydeksi tarina vaatii aina lukijakseen ja kokijakseen toisen ihmisen. Välillä on hyvä käydä kuulemassa, millaisia maailmoja omiin havaintoihini ja ajatuksiini pohjautuvat tarinanpuolikkaat ovat saaneet aikaan.

Noihin Karhulan joulumarkkinoihin liittyy kohdaltani vinkeä historiallinen yhteensattuma. Ne pidetään William Ruthin kadun varrella. Ruth (1839-1913) oli metsäpatruuna, joka loi nykyisin Kotkaan kuuluvaan Karhulaan yhden maamme tärkeimmistä teollisuuskeskittymistä.

Hän syntyi Kivijärvellä Keski-Suomessa köyhään kappalaisen perheeseen. Ensi sunnuntaina eräs toinen kivijärveläissyntyinen puhuu hänen mukaansa nimetyn kadun varrella omista tuotoksistaan.

Yhdeksäntoista vuotta esikoisromaanistani

Keskiviikko 23.10.2024 klo 14.10

Se taisi olla syksyä 2004, kun vierailin ensimmäisen kerran Otavan kivilinnoituksessa Helsingin Uudenmaankadulla. Yrityksen silloinen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö, ja tuleva kustannustoimittajani halusivat jutella kanssani lähettämästäni käsikirjoituksesta. Esikoisromaanini Syysmarkkinat ilmestyi seuraavan vuoden syksyllä.

Tuota bisnesmaailman opein lapsia valmentavasta lastentarhasta kertovaa romaania olin kirjoittanut jo useamman vuoden ajan säännöllisen leipätyön ohessa. Se tahtoo sanoa että iltayöstä, kun omat lapset olivat nukkumassa ja viikonloppuisin, aina silloin kun se oli mahdollista. Kummallista, miten ihminen venyy kaikenlaiseen silloin, kun sen tekeminen on itselle tärkeää.

Teoksen ilmestyttyä olin Helsingin kirjamessuilla haastateltavana. Kuulijoitakin taisi olla parisenkymmentä. Kansiossani olevien lehtileikkeiden mukaan romaanista ilmestyi viitisen lehtikritiikkiä. Silloin olisin kernaasti suonut niitä olevan enemmän. Tänä syksynä esikoisensa julkaiseva kirjailija saa olla tyytyväinen, jos saa edes yhden ainoan.

Muuttiko romaani jotakin? Tuliko minusta yksi Otavan seitsemästä tähdestä? Ei.

Minusta ei tullut maailman- tai edes suomenkuuluisaa kirjailijaa. Kassakone ei kilissyt, eikä kustantajakaan tainnut olla tyytyväinen kirjan myyntiin. En saanut myönteistä kustannuspäätöstä seuraavasta tarjoamastani nivaskasta. Vuosia myöhemmin, mutkan kautta palasin taas Otavan tähtien alle, kun se osti neljä teostani julkaisseen Kariston.

Mutta lopputulos jäi itselleni kirkkaasti plussan puolelle. Tuhansien kustantamoihin vuosittain lähetettyjen käsikirjoitusten joukosta tekeleestäni oli löydetty jotakin omaperäistä ja arvokasta. Jotakin, joka nähtiin paperille painamisen ja lukijoille jakamisen väärtiksi. Vähän romaanin julkaisemisen jälkeen jättäydyin kynällä ja kameralla itseni ja jälkikasvuni elättäneeksi freelanceriksi.

Sitä en ole katunut kuin korkeintaan niinä päivinä, kun entisessä työpaikassani on ollut palkanmaksupäivä. En ole lukenut Syysmarkkinoita pitkään aikaan. Kun sen joskus teen, mietin luultavasti, että kirjoittaisin tuon ja tuon kohdan tänä päivänä eri tavalla. Ja vielä tuon.

Elämä on matka. Samoin romaani.

Kirjailijoiden avoin kirje päättäjille kertoo isosta huolesta

Perjantai 4.10.2024 klo 9.16

Eräiden suomalaisten eturivin kirjailijoiden liikkeelle laittaman avoimen kirjeen suomalaisen kirjallisuuden puolesta on allekirjoittanut jo yli tuhat kirjailijaa. Kysymys on paitsi kirjailijoiden toimeentulosta, myös suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin rikkaudesta, merkityksestä ja tulevaisuudesta.

Tuo avoin kirje päättäjille löytyy täältä. Niclas Sandin, äänikirjapalvelu BookBeatin toimitusjohtaja ehti jo vastaamaan kirjeessä esitettyihin huolenaiheisiin omalla kirjoituksellaan. Kiitos hänelle siitä: viimeistään nyt on aika keskustella menossa olevasta murroksesta. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen kommentoi eräitä Sandinin huomioita näin.

Eräässä omassa kirjahankkeessani olen viime aikoina perehtynyt Suomessa reilut sata vuotta sitten heränneeseen kansallisuusaatteeseen. Keskeisenä asiana siinä oli sivistyneistön siihen asti hyljeksimän suomen nostaminen sivistyskielen asemaan kaikista venäläistämistoimista, ja ruotsin kielen hallinnollisesta ylivallasta huolimatta.

Keskeisinä ajureina uuden, terveen kansallistunnon nostattamisessa olivat silloin suomalaiset taiteilijat ja kulttuuripersoonat. Kirjailijat, taidemaalarit, kuvataiteilijat, arkkitehdit ja muut. Heräteltiin uskoa siihen, että tämä pieni maa voi seisoa omilla jaloillaan. Lopulta jonkinlaista kiertokoulua, tai muutaman luokan kansakoulua käyneet tavalliset suomalaiset saivat lukea omista asioistaan omalla kielellään.

Kieli ja sen ymmärtäminen on pohja, jolle nykyinen suomalainen hyvinvointivaltio kaikkine puutteineenkin on rakennettu. Yksi osa tuon kielen kunnossa ja ajan tasalla pitämistä on suomalainen kirjallisuus. Sitä tarvitaan kertomaan siitä, mistä olemme tulossa, millaisessa maassa asumme nyt, ja minne olemme kenties menossa. Jollei ihmisillä ole yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa yhtä yhteistä kieltä, niin millainen on sen tulevaisuus?

On selvää että myös kirjallisuus, kirjoittaminen ja lukeminen muuttuvat digitaaliseksi muuttuvassa maailmassa. Tuon siirtymän pitää kuitenkin olla hallittua, ja mahdollisimman tasapuolinen kaikille ketjun osapuolille. Siksi liitin oman nimeni noiden tuhannen kirjailijan joukkoon.

Toivon, että päättäjät kaikilla tasoilla ottavat kirjeessä esitetyt asiat vakavasti. On oikeiden toimien aika.

Haminan syksyn kirjailijakahviloissa mielenkiintoisia vieraita

Keskiviikko 28.8.2024 klo 8.12

Haminan kaupungin kulttuuri- ja kirjastopalvelut järjestävät syyskaudella neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on ilo toimia iltojen kirjailijavieraiden haastattelijana.

Vierailujen sarjan aloittaa 10. syyskuuta kaksi kertaa kaunokirjallisuuden Finlandian voittanut Jukka Viikilä (s. 1973), jonka vierailu peruuntui viime syksynä sairastumisen vuoksi. Romaanit Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) olivat myös kaupallisia menestyksiä. Viikilän tänä vuonna ilmestynyt romaani Hiekkalinnat on tutkielma rakkaudesta ja sen kestävyydestä.

Lokakuun 15. päivänä Kasper-salissa kuullaan kirjailija/kuvittajapari Elina Kuorelahden ja Nunnu Halmetojan ajatuksia lastenkirjallisuudesta ja sen tekemisestä. Historioitsija Kuorelahti, ja Haminassa asuva graafikko-kuvittaja Halmetoja ovat julkaisseet tähän mennessä yhdessä kolme lastenkirjaa.

Marraskuun 12. päivän kirjailijavieras, toimittaja Jessikka Aro sai vuonna 2016 Bonnierin suuren journalistipalkinnon artikkelistaan Putinin trollit Suomessa. Hänen vuonna 2019 ilmestynyt tietokirjansa Putinin trollit on herättänyt Ukrainan sodan myötä kiinnostusta myös maailmalla. Aron tänä vuonna ilmestynyt teos Putinin maailmansota avaa Kremlin harjoittaman hybridisodan taustoja ja keinoja.

Syksyn kirjailijavierailut päättää 10. joulukuuta kaikille suomalaisille tuttu kasvo, Yleisradion pitkäaikainen uutisankkuri Matti Rönkä. Kirjailijana hän on voittanut sekä vuoden parhaalle suomalaiselle rikosromaanille myönnettävän Vuoden johtolanka-palkinnon, että parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon. Röngän Viktor Kärppä -romaanisarjan pohjalta on tehty sekä tv-sarja että elokuva.

Tattoota, sotilasmusiikkia ja ristiriitaisia tunteita

Maanantai 29.7.2024 klo 10.01

Tällä viikolla kotikaupungissani Haminassa vietetään Tattoota, sotilasmusiikin suurtapahtumaa. Sotilasmusiikkiin sanotaan kuuluvan kaiken sen musiikin, jota sotilaat soittavat. Tänä vuonna omaa Tattoo-juhlamieltäni latistaa Euroopassa käytävä suursota.

Suursodaksi menossa olevaa Ukrainan konfliktia on mielestäni kutsuttava. Yli miljoona eri puolilta maailmaa kerättyä miestä ja naista on puettu maastokuvioisiin asuihin, ja heille on annettu tehtäväksi tappaa toisiaan. Tuhoa ja kärsimystä tapahtuu nyt lähinnä mustan mullan mailla. Sota tulee kuitenkin vaikuttamaan kaikkien meidän eurooppalaisten elämään tavalla, jota kukaan ei vielä tiedä.

Sotilasmusiikin syntyjuuret juontavat satojen vuosien päähän aikoihin, jolloin sotureita ohjattiin taisteluissa torvien törähdyksin ja patarumpujen paukkein. Siitä se kehittyi ensin fanfaareiksi, ja sittemmin olennaiseksi osaksi erilaisia uskonnollisia, yhteiskunnallisia ja kansanomaisia rituaaleja.

Sotilaan tärkein tehtävä sodassa on tappaa toinen ihminen, ennen kuin tulee itse tapetuksi. Onko siis oikein ihailla asepukuisten nuorten naisten ja miesten taitavaa kuviomarssia ja soittamista, kun tietää heidän koulutuksensa perimmäisen tarkoituksen?

Aloitetaan positiivisista asioista. Musiikki on niitä harvoja, kaukaa primitiivisestä historiastamme kumpuavia asioita, jotka saavat lähes kaikki meistä liikuttumaan. Musiikki saa ihmiset uskaltautumaan lähemmäs toisiaan, hakeutumaan muiden seuraan. Se rauhoittaa mieltä, saa aikaan mielleyhtymiä. Jos on tarvis, sillä saa aikaan joskus tuiki tarpeellista aggressiota. Montakohan kertaa tässäkin maassa on vihdoin viimein tartuttu siihen lattianpesuluuttuun, kun kuulokkeista on jytissyt siihen toimeen sopiva rock-kappale?

Lopetetaan positiivisiin asioihin. Sain kirjoittaa vuonna 2020 julkaistun Hamina Tattoon 30-vuotisjuhlakirjan. Näihin kuluneisiin vuosiin mahtuu paljon hyvää musiikkia, ja sen myötä tapahtuneita ihmisten kohtaamisia. Ehkä ne ovat omalta pieneltä osaltaan auttaneet erilaisia ihmisiä ymmärtämään toisiaan.

Ehkä ne ovat jo poikineet, ja poikivat jatkossakin tähän maailmaan jotakin hyvää. Ainakin minä toivon niin.

Tiedämmekö, mitä eroa on oikeistolla ja vasemmistolla?

Tiistai 18.6.2024 klo 17.52

Viimeaikaisessa politiikan uutisoinnissa olen pannut merkille sen, kuinka kevyesti termejä oikeisto ja vasemmisto käytetään olettaen, että me lukijat ja kuulijat ymmärrämme niiden erot. Olisiko nyt hyvä aika selventää noiden kahden termin merkitystä?

Minulle sana oikeisto tuo ensimmäisenä mieleen mammonan palvonnan, Täällä Pohjantähden alla -romaanin hyvinvoivan rovastin ja Etelä-Amerikan monet sotilasjuntat. Vasemmisto-sana taas romaanin Ryysyrannan Joosepista, nyrkkiin puristetut kädet, Agit Propin musiikin ja lakkoilevat työläiset.

Ei kovin modernia mielikuvaa. Ei, vaikka toimittajana seuraan päivänpolitiikkaa vähintään yhtä tarkasti kuin median suomalainen keskivertokäyttäjä.

Se, luokitellaanko joku julkisuuden henkilö oikeistolaiseksi vai vasemmistolaiseksi, vaikuttaa siihen kuinka otamme hänen viestinsä vastaan. Jollekin median kuluttajalle hänen omaan arvomaailmaansa sattuva luokitus vahvistaa luottamusta. Jollekin toiselle se rakentaa epäluottamusta.

Ehkä olisi hyvä, jos politiikkaa seuraavat tiedotusvälineet ottaisivat asiakseen päivittää sanojen oikeisto ja vasemmisto merkityksen. Mistä yhteisistä ja erottavista asioista me puhumme niiden välillä?

Sen jälkeen nuo yhteiset ja erottavat asiat olisi hyvä kiteyttää tietolaatikon muotoon esimerkiksi nykyisin muotiin tulleisiin lehtijuttuihin, joissa tärkeitä suomalaisvaikuttajia sijoitetaan erilaisiin nelikenttiin heidän oletettujen tai tiedettyjen arvojensa mukaan.

Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Kuinka laatia muistopuhe toisesta ihmisestä

Keskiviikko 1.5.2024 klo 8.51

Jonkinlaisena sanankäytön ammattilaisena myönnyin pyyntöön pitää lyhyt muistopuhe erään sukulaiseni tulevassa muistotilaisuudessa. Mukavampiakin tilaisuuksia puheen pitämiselle on elämäni aikana ollut. Monenlaisia ajatuksia on risteillyt puhetta miettiessä päässäni. Mistä meidät muistetaan, kun jokaiselle tulee vuorollaan aika siirtyä täältä tuonpuoleiseen?

Ensimmäisenä mieleeni tulivat kyseisen ihmisen teot. Jouduin ottamaan jo nuorella iällä paljon vastuuta maatilan töistä pienellä kotitilallani. Silloin nyt muisteltava ihminen oli yksi heistä, jotka olivat suureksi avuksi reilusti alta kaksikymppisen koltiaisen opetellessa traktorin, moottorisahan ja muiden työkoneiden käyttämistä.

Huomaan miettiväni kyseistä ihmistä paljolti hänen töittensä ja tekojensa kautta. Juuri hän istutti ne kuusen- ja männyntaimet metsäpalstalleni noin 20 vuotta sitten, joiden talvenjälkeistä kuntoa patikoin tarkastamaan heti muistotilaisuuden jälkeen. Luulen, että katselen noita jo pitkiksi venähtäneitä nuoria puita tänä keväänä eri tavalla kuin ennen.

Luontosuhteeni perusta lienee osittain syntynyt nyt muistelemani henkilön kautta. Entisessä Kymiyhtiön metsänvartijan mökissä, keskellä metsää melkein koko ikänsä asuneena hänellä oli luonnollinen tapa katsella ympäröivää luontoa, hyödyntää sitä ja seurata vuodenaikojen vaihtumista toisiin. Viime vuosina olen huomannut palanneeni tuohon ikivanhaan tapaan rytmittää elämää: talvea ja kevättä seuraa aina kesä, ja niiden jälkeen on alakuloisen oloisen, mutta usein runsasta satoa tuottavan syksyn vuoro.

Muistelemani henkilö kuuluu ikäluokkaan, jonka mielikuvitusta televisioksi kutsuttu lasitutti, ja netiksi kutsuttu lumemaailma eivät ehtineet saada pauloihinsa. Luulen, että rakkauteni tarinoiden kuulemiseen, lukemiseen ja sepittämiseen on pitkälti tuon pienen mökin sohvalla aikoinaan istuttujen hetkien ansiota. Metsästysjutut, metsätyökuvaukset ja tarinat sukumme aikaisempien sukupolvien vaiheista soljuivat käsittelemättöminä suoraan niiden kertojilta mieleeni.

Kukaan ei oikeasti tiedä, jatkuuko tämä maanpäällinen elämä jollakin tavalla tuonpuoleisessa. Sen voi kuitenkin sanoa, että tämän maallisen ajan jättäneet elävät tekojensa ja tarinoidensa kautta vielä pitkään keskuudessamme.

125 vuotta suomalaisten suuresta adressista keisarille

Keskiviikko 20.3.2024 klo 10.05

Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1899 Helsingin Palokunnantalolla kokoontui joukko pettyneitä ihmisiä. He olivat juuri palanneet Pietarista, missä heillä oli ollut tavoitteena luovuttaa Suomea kenraalikuvernementtinaan hallinneelle keisari Nikolai II:lle yli puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittama vetoomus sorto- ja venäläistämistoimien lopettamisesta. Hallitsija ei ottanut heitä vastaan, mutta tapahtuma oli yksi askel kohti itsenäistä Suomea.

Suuri adressi oli tarkoitettu vastineeksi keisarin helmikuulla 1899 antamalle säädökselle, eli ”Keisarillisen Majesteetin Armolliselle Julistuskirjalle”, joka tähtäsi Suomessa noudatettavan lainsäädännön venäläistämiseen ja autonomian kaventamiseen. Toteutuessaan säädös olisi esimerkiksi lopettanut Suomelta sen erillisen sotaväen, ja vienyt säätyvaltiopäiviltä oikeuden säätää maassa noudatettavat lait.

Vastineeksi suomalaiset ryhtyivät keräämään allekirjoituksia adressiin, jolla anottiin keisaria kumoamaan tuon ”Helmikuun manifestinsa” kovat pykälät. Varsin nopealla aikataululla allekirjoituksia saatiinkin noin 522 000 kappaletta. Melko uskomaton suoritus vain yhdessätoista päivässä tuolloin parimiljoonaisen kansan parissa, silloisilla huonoilla kulkuyhteyksillä!

Nimien keräämistä haittasi sekin, että työ oli tehtävä salaa venäläisiltä viranomaisilta, ja etenkin maassa kovaa valtaa pitäneeltä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta.

Pitkälle Pietarin reissulle lähti noin 500 valitun suomalaisen joukko. Sukupuolikiintiöitä ei tuolloin vielä tunnettu, joten vanhoihin valokuviin on tallentunut varsin miespitoista väkeä. Ikä- ja asuinpaikkajakauma sen sijaan kuvasi melko hyvin koko valtakuntaa.

Lähetystö yritti luovuttaa vetoomuksensa Venäjän keisarille maaliskuun 17. päivänä. Hän kieltäytyi ottamasta odottamattomia vieraitaan vastaan, tervehtien sen jäseniä yllä mainituilla sanoilla kirjeitse.

Palattuaan Helsinkiin suuri lähetystö kokoontui siis viimeisen kerran 20. maaliskuuta päättämään jatkotoimista. Luulen, että mielialat olivat melkoisen masentuneet. Suuren työn ja vaivan vaatinut nimienkeruu on kuitenkin nähtävä näin jälkeenpäin merkittävänä askeleena kohti itsenäistä tasavaltaa.

Sota Ukrainassa kaipaa yhtä viisasta miestä

Lauantai 24.2.2024

Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Venäjän sotavoimat lähtivät vyörymään kohti Ukrainan pääkaupunkia Kiovaa. Inhimilliset, taloudelliset ja ekologiset tuhot ovat suunnattomia. Sodasta on kautta aikain syntynyt paljon sananlaskuja. Yksikään niistä ei selitä tyhjentävästi sen perimmäistä syytä.

”Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin” lienee yksi lainatuimmista sotaan liittyvistä sananlaskuista. Sen kirjoitti ylös preussilainen kenraali ja sotateoreetikko Carl von Clausewitz (1780-1831). Tuohon sanontaan on valitettavan helppoa yhtyä: myös Ukrainassa olisi selvitty ilman sotilaallista konfliktia, jos kaikki asianosaiset olisivat sitä halunneet.

”Sodan aikana lait vaikenevat.” Tuon sanonnan takana sanotaan olevan Marcus Tullius Ciceron (106 eKr-43 eKr), roomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttajan ja ajattelijan. Tämäkin sanonta on eletty todeksi Ukrainan tapahtumissa. Kaikkia sotarikollisina pidettyjä ei saada koskaan tuomiolle. Yhdistyneet Kansakunnat, eli YK on osoittautunut päätöksenteossaan hampaattomaksi tiikeriksi.

”Sota ei säästä rohkeaa, vaan pelkurin.” Ukrainassa ilmoittauduttiin suurin joukoin puolustamaan omaa maata keväällä 2022. Sittemmin, sodan jatkuessa, tuo into kuuluu laantuneen. Suuri osa kevään 2022 vapaaehtoisista lienee jo menettänyt henkensä tai terveytensä rintamalla. Sen toisella, eli Venäjän puolella moni on säästänyt henkensä lähtemällä maanpakoon. Tämä sanonta on pantu Anakreonin (n. 580 eKr-n. 480 eKr), antiikin Kreikan aikaisen runoilijan suuhun.

”Ei pelkkä julmuus saa ihmisiä rakastamaan sotaa, vaan jännitys.” Tämä Henry Ward Beecherin (1813-1857), yhdysvaltalaisen saarnaajan sananlasku on sekin osoitettu Ukrainassa paikkansa pitäväksi. Tavallinen 24/7-arki ei ole kaikkia varten. Se ei koske vain sotilaita: monilla nettisivuilla kappaleiksi räjähtävän ihmisen kuva saa sen katsojat jakamaan hyväksyviä peukutuksia.

”Ei sota yhtä miestä kaipaa” on sananlasku, joka on eri lähteiden mukaan kotimaista alkuperää. Sen ensimmäinen sanoja ei ole tiedossa. Tämän lauseenparren kanssa tekee mieleni riidellä. Eikö Ukrainassa, jos missä, kaivattaisi juuri nyt sitä yhtä pakinoitsija Aapelin viisasta miestä? Häntä, jolla olisi keinot, konstit ja valta lopettaa koko hirvittävä verenvuodatus.

Tulos 51-49 kertoo joko toimivasta demokratiasta tai kansan kahtiajaosta

Torstai 15.2.2024 klo 9.07

Numeroita ja mittauksia voi tulkita monin eri tavoin. Internetin ihmeellisenä aikakautena omalle totuudelleen on äärettömän helppoa löytää perusteita, vaikka enemmistö muuta väittäisi.

Viime sunnuntaina julistettiin Suomessa presidentinvaalien toisen kierroksen tulokset. Kisa meni äärimmäisen tiukaksi: vain noin 100 000 ääntä erotti kaksi monesta asiasta samaa mieltä ollutta ehdokasta toisistaan.

Vaalitulosten tulkinnassa on kiitelty demokratian hyvää toteutumista, hyvähenkisiä vaaleja ja kansalaisten aktiivisuutta vaaliuurnilla. Sitä on pidetty hyvänä, että häviäjä tunnusti heti tappionsa, ja voittaja antoi rehdin tunnustuksen voitetulle.

Vain vähän värittämällä tuollaisesta tuloksesta saa reviteltyä toisenlaisenkin tulkinnan. Eikö tulos (51 prosenttia voittajan puolesta, 49 vastaan) kerro kansakunnan syvästä eripurasta ja kahtiajaosta? Ja siitä, ettei valituksi tulleella uudella presidentillä suinkaan ole kansalta saatua mandaattia työhönsä, varsinkin kun lähes 30 prosenttia äänioikeutetuista ei edes äänestänyt toisella kierroksella?

Medianlukutaidosta puhutaan paljon, ja syystä. Erilaisia tulkintoja samoista asioista, jopa samoista lähtökohdista näkee somen keskustelupalstoilla pilvin pimein. Meillä salaliittoteoriat eivät onneksi ole (ainakaan julkisesti) saaneet vielä samanlaista jalansijaa, kuin jossakin muualla.

Pelkään kuitenkin että tilanne on muuttumassa. Seuraamamme mediakanavat erkanevat yhä enemmän toisistaan. Omaan uutistuuttinsa valinnat suorittaviin algoritmeihin on helppoa tottua. Yhä paremmiksi kehittyvät tekoälysovellukset osaavat tuoda jokaiselle meistä juuri sellaista nähtävää ja luettavaa, joka vahvistaa itse kunkin tietoa, uskoa, mielipiteitä ja ennakkoluuloja.

Varuillaan pitää siis olla, mutta hyvällä medianlukutaidolla on valitettavasti myös hintansa. Vanha kansa kutsui sitä epäluuloksi kaikkea uutta ja erilaista kohtaan.

On monta hyvää syytä olla lukematta yhtään kirjaa

Maanantai 11.12.2023 klo 15.01

Kirjailijan kannattaa ehdottomasti osallistua tuotteineen erilaisiin myyjäisiin. Kun oma kirja on myyntiartikkelina rinta rinnan muilla pöydillä olevien villasukkien, joulukoristeiden ja tuoksusaippuoiden kanssa, ymmärtää omien tarinoidensa erinomaisuuden rajat. Kaikkia ne eivät vain kiinnosta.

Charles Dickens kuvaa erinomaisessa Saiturin joulu -teoksessaan kitupiikkiä, joka säästää rahan ja mammonan takia aivan kaikessa, myös ihmissuhteissa. Suomalaisille joulumarkkinoille eksyneenä Ebenezer Scrooge, Dickensin päähenkilö, joutuisi koville. Tarjolla on sekä itselle että läheisille kaikenlaista tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Niitä tarjoavat – joskus jopa tyrkyttävät – monet ammattimyyjät, sekä vähemmän markkinointitaitoja hallitsevat käsityöläiset.

Muutamille myyjäisille näinä kiireisinä joulunalusviikkoina kirjoineni osallistuneena olen hahmottanut erilaisia profiileja henkilöistä, jotka eivät osta kirjoja itselleen tai lahjaksi. Hahmot ovat ehkä hieman karrikoituja, mutta myyntipöydän takaa katsottuina ehdottoman tosia.

”Ei minulla ole aikaa lukea kirjoja.” Tällainen henkilö on suhteellisen yleinen joulumarkkinoilla, mutta häneen on vaikeaa saada kontaktia. Hän paahtaa melkoisella vauhdilla ohi toivorikkaan kirjailijan myyntipöydästä, usein kännykkä kädessään. Jos hän jostakin syystä pysähtyy, ovat kieltävät sanat yleensä juuri nuo kuusi. Tällaista kirjankieltäjää on helppoa uskoa jo hänen käytöksensä tähden.

”Kuka enää lukee kirjoja?” Tällaisen henkilön kanssa ei synny kauppoja, mutta monesti syntyy antoisia keskusteluja. Hän on usein innokas penkkiurheilija tai englantilaisten poliisisarjojen ystävä. Tosin luulen, että jos hän sattuisi vastaajaksi televisionkatsojille suunnattuun kyselyyn, hän vastaisi katsovansa luonto- ja muita dokumentteja.

Kirjailijalle tuollaiset urheilua ja dekkarisarjoja käsittelevät keskustelut ovat hedelmällisiä. Ne kannattaa ottaa oppimistapahtumina. Tuotteissani täytyy olla jotakin vikaa, kun ne häviävät suosiossa pesäpallolle tai lontoolaiselle sarjamurhaajalle. Voisikohan niistä, ja niitä kuvaavista kuvavirroista oppia jotakin?

”Meille ei sovi kirjahylly.” Tämä on paha vasta-argumentti kirjaansa tuputtavalle kirjailijalle. Ei auta, vaikka kuinka selitän että osa minunkin sangen suuresta kirjamäärästä viihtyy hyvin varaston entisissä banaani- ja appelsiinilaatikoissa. Siellä ne ovat aina haettavissa. Jos ei ole hyllyä, ei voi olla kirjojakaan. Yksinkertainen torppaus!

”Käykö pankkikortti?” Auts! Tämä moderni tapa kieltäytyä ostamasta laatimaani tarinaa on sangen yleinen. Sitä ennen olen usein nähnyt potentiaalisen ostajaehdokkaan katseen vaeltavan myyntipöydälläni, todeten ettei sillä ole tarvittavaa maksupäätettä. Tällaiselle henkilölle on turha kertoa , että MobilePay käy kyllä. Pahus, kun hänellä ei sitä tietenkään ole kännykässään.

”Kiertelen vähän, ja tulen takaisin.” Koskaan ei tällainen ostajakandidaatti ole vielä palannut. Sana vähän tarkoittanee hyvin erilaisia askel- ja matkamääriä erilaisille ihmisille. Kiertoilmaus voi tietenkin tarkoittaa juuri minun pöytäni kiertämistä – mahdollisimman kaukaa.

”En osaa lukea.” Tämän vastauksen kuulin ensimmäisen kerran viime sunnuntain myyjäisissä. Myönnetään: jäin sanattomaksi.