1990-luvun kansainvälisistä nuorista 2020-luvun kansallisuusaatteeseen

Maanantai 24.8.2026 klo 11.34

Tänään, sotaa käyvän Ukrainan itsenäisyyden 35-vuotispäivänä olen muistellut 90-lukua, jolloin moni asia tuntui olevan matkalla parempaan suuntaan. Ymmärrän niitä tämän päivän nuoria, jotka tuntevat maailmantuskaa tulevaisuudesta. He eivät suinkaan ole lajissaan ensimmäisiä.

1990-luvun alussa Neuvostoliitto hajosi ja sen kommunistinen järjestelmä kaatui. Se tarjosi monelle itäisen Euroopan maalle kauan kaivatun tilaisuuden irtautua Moskovan ikeestä ja itsenäistyä. Yhdysvaltain kanssa asevarustelukilpaa käyneen suurvallan katoaminen maan päältä näytti tarjoavan erinomaisen mahdollisuuden aseistariisuntaan. Moni länsieurooppalainen maa – muun muassa länsinaapurimme Ruotsi – lähti sille tielle. Toisaalta, YK:n Rio de Janeiron suuri ilmastokokous vuonna 1992 näytti siltä, että ilmastonmuutos ja luontokato aletaan ottamaan vakavasti.

Meillä Suomessa, osin itänaapurin muutoksen takia, osin ihan itse aiheutettuna kärsittiin valtavasta talouslamasta. Siitä seurasi suurtyöttömyys. Itsekin tuona aikana ammattiin valmistuneena muistan hyvin, miltä tuntui kun työpaikkahakemukseen tuli lyhyt vastaus: paikkaan oli 215 hakijaa, kiitos mielenkiinnosta.

Vähitellen tilanne alkoi kuitenkin parantua ja maailma selkeytyä. Me massatyöttömyyden uhrit löysimme – ainakin suurin osa meistä – jotakin kautta oman lokeromme yhteiskunnassa, vaikka jälkilaskua maksettaneen vieläkin monessa perheessä. Nokia-buumi toi Suomelle mainetta ja rahaa. Neuvostoliiton raunioille näytti syntyvän Venäjä. Sille näytti löytyvän vahva, länteen myötämielisesti suuntautuva presidentti. Hänen nimensä oli Vladimir Putin.

Tuolta toivon täyttämältä vuosikymmeneltä, sen loppupuolelta muistan useammankin nuoren ihmisen haastattelun jostakin lehdestä. Itsevarmoina ja hyvin koulutettuina he ajattelivat, että kaikki olisi heille tulevaisuudessa mahdollista: matkustelu missä päin maailmaa tahansa, työn löytäminen vaikka maailman toiselta puolelta, maapallon pelastuminen kaiken nielevältä kuumuudelta. Moni heistä sanoi ettei pitänyt enää itseään suomalaisena, vaan vapaana maailmankansalaisena. Se passi, jossa oli silloin vielä ehkä leijona, jouti heidän mielestään romukoppaan.

Tällä hetkellä samanlaista toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa on vaikea löytää uutisoinnista ja netin taikapiiristä. Rion julistuksen kauniit tavoitteet ovat karkaamassa. Sota on paljastanut rumat kasvonsa. Maailmaa halutaan taas alistaa aseiden ja taloudellisen mahdin voimin. Se internet, jonka piti vapauttaa meidän viestintämme, syytää sontaa niskaamme ja valvoo meitä. Ihmisiä jaetaan jälleen (lue: edelleen) valkoisiin, punaisiin ja mustiin, meihin ja heihin. Rajoille vedetään piikkilankaa eri puolilla maailmaa.

En ihmettele, jos nykynuori kokee maailmantuskaa ja pelkoa. Olen monta kertaa ihmetellyt sitä voimaa, joka sai isäni sodan käyneen sukupolven, ja rintamalla nuoruutensa hukanneet miehet ja naiset tarttumaan kirveisiin ja lapioihin maailman jälleenrakentamisessa. Itse taas muistan sen pelon, jota amerikkalaisten risteilyohjusten tuleminen Eurooppaan 1980-luvun alkupuolella minussa aiheutti. Sen vuosikymmenen nuoren varusmiehen ajatuksissa sodan mahdollisuus oli todellisuutta.

Tulevaisuudenpelko on asia, joka on valitettavasti hyväksyttävä. Onneksi myös toivo on olemassa. Eikä se saa koskaan kadota.

Koiruuksia metsässä, eli 30 vuotta saman lehden avustajana

Sunnuntai 19.7.2026 klo 13.01

Liitteenä uusi verokortti sivutuloille, vaikka en kirjoittelekaan niinkään rahan takia kuin mielenrauhan vuoksi. Tuollaisen saatteen kirjoitin 30 vuotta sitten Metsätalous -lehden päätoimittajalle sovittuamme pakinasarjan kirjoittamisesta hänen aviisiinsa. Lehden nimi on nykyään toinen, samoin päätoimittajan. Kirjoittamisesta on tullut minulle päätoimi. Ehkä olen itsekin muuttunut matkan varrella johonkin suuntaan.

Maastokauden 1996 käpöttelin silloisen Kaakkois-Suomen metsäkeskuksen leivissä metsäsuunnittelijana jo edesmenneen Vehkalahden kunnan takamailla. Toimenkuvani koostui lähinnä puuston määrien arvioimisesta eri metsätiloilla, kasvupaikkatietojen keräämisestä ja sen miettimisestä, mitä kullekin metsäkuviolle olisi hyvä tehdä seuraavien kymmenen vuoden kuluessa.

Olen lapsesta asti tottunut kulkemaan metsissä kartan kanssa ja ilman sitä. Metsäluonto tarjosi silloinkin joka päivä omia ihmeitään. Erityisesti on mieleeni jäänyt eräs aamu, kun tuulen suunta oli juuri sopiva suuren kiven suojissa levänneen uroshirven yllättämiseen. Tilannetta kokemattoman on vaikea uskoa, kuinka suurelta sellainen komea eläin näyttää metrin päästä nähtynä…

Siihen mennessä olin jo kirjoitellut satunnaisesti juttuja eri aviiseihin. Lähinnä mielipidekirjoituksia mutta myös pakinoita. Ensimmäinen laajempi esseeni oli julkaistu vuonna 1992 järjestetyn valtakunnallisen Työttömän tarina -kirjoituskilpailun antologiassa. Maastopäivät usein paahtavassa helteessä, mutta usein myös vesisateessa taisivat olla otollisia mielikuvitushahmojen syntymiselle: eräänä iltana tapasin kirjoituspöytäni äärellä metsässä puhuvan ajokoiran. Se tiesi yhtä ja toista metsistä ja maaseudun asioista.

Tuon ensimmäisen Koiruuksia metsässä -pakinani käsikirjoitus on valitettavasti hävinnyt. Leukaileva ja vähän näsäviisas dreeveri kuitenkin kiinnosti metsäasiantuntijoiden liiton Metsätalous -jäsenlehden päätoimittajaa. Hän pyysi minua tekemään siitä vakituisen kumppanini metsäsuunnittelijan arkeeni. Kävi juuri kuten dreeveri joskus tokaisi: tilaisuus tekee kosmonautin.

Viimeisen Koiruus -pakinani kirjoitin huhtikuussa 1998. Siihen mennessä työnkuvani oli muuttunut jo enemmän kuivia sisähommia sisältäväksi. Niistä dreeverikaverini ei tuntunut pitävän. Ehkä se oli jo siihen mennessä haukuttavansa haukkunut, ja etsi itselleen uuden puhekumppanin Suomen suurilta saloilta.

Yhteistyöni silloisen Metsätalous -lehden kanssa on jatkunut noihin päiviin saakka. Lehden nimi on nykyään Luonnon Varassa. Se kuvaa Metsätalous -nimen sijasta paremmin sitä laajaa toimenkuvien kirjoa, jolla metsäasiantuntijoiksi koulutetut miehet ja naiset tienaavat leipänsä. Moni heistä toimii perinteisten metsätöiden sijasta esimerkiksi luonnonsuojeluun, paikkatietoon tai maaseudun kehittämiseen liittyvissä tehtävissä.

Kolmen vuosikymmenen aikana olen tehnyt yhteistyötä kolmen eri päätoimittajan kanssa. Monessa muussa mediassa päätoimittajien kierrätys on ollut paljon nopeampaa. Freelancer -kirjoittajalle ihmisten pysyvyys siellä toisessa päässä on iso etu. Toisen ihmisen tapojen tuntemisestahan siinäkin suhteessa on kysymys.

Vuonna 2005 tapahtuneen päätoimiseksi kirjoittajaksi ryhtymiseni jälkeen Luonnon Varassa -lehteen kirjoittamieni juttujen aiheet ovat näin jälkikäteen tarkasteltuna monipuolistuneet, maailman monimutkaistumisen myötä. Organisaatioiden kehitystä, koulutuspolitiikkaa, luontoon liittyvää paikkatietoa, maaseudun moninaisia haasteita ja paljon muuta. Silti henkilöhaastattelujen tekeminen on edelleen se kermojen kerma, josta huomaan nauttivani kaikkein eniten.

Olisi kiva tavata vielä joskus tuo kanssani Vehkalahden metsissä jolkotellut puhuva ajokoira. Mitähän sille kuuluu? Oma työmaani on nykyisin useammin sisätiloissa tai kivikaupungissa kuin metsässä. Yritän silti muistaa tuon viisaan dreeverin tokaisun eräässä pakinassani:

”Vaikka sinä nyt olet se asiantuntija tai konsultti, niin yritä kuitenkin päästä sen verran tuonne puskaan, että näet puita muuallakin kuin selluna paperissa.”

Kun piru lukee Raamattua: kirjailijan havaintoja kirjansa saamista kritiikeistä

Maanantai 6.7.2026 klo 15.04

Tänä päivänä kirjailija saa mediassa hyvin harvoin kirjallista palautetta työstään. Jokaisesta julkaistusta kritiikistä on siis syytä olla kiitollinen. Vielä kiitollisempi olen, jos lukijat - siis kriitikot - ovat löytäneet parin vuoden pakerrukseni tuloksesta erilaisia asioita. Metsäpatruunoiden perinnön kohdalla niin näyttää käyneen. 

Anneli Airola korosti Kirjojenkuisketta -blogissaan 18. toukokuuta metsäpatruunoiden merkitystä monien teollisuusyhteisöjen rakennuttajina ja suomalaisen taiteen kultakauden rahoittajina. Kummatkin tärkeitä teemoja kirjassani.

Tarja Autio kirjoitti 23. kesäkuuta 2026 kaupunkilehti Reimariin oman analyysinsa kirjastani. Se löytyy täältä. Hän nosti artikkelissaan esille metsäteollisuuden pitkän historian Suomessa. Haminalaisena hän myös korosti tämän pienen kotikaupunkini merkitystä maamme metsiin pohjautuvan hyvinvoinnin kehtona. Tuota pienen kaupungin asemaa 1700-luvun Ruotsin sahatavarapääkaupunkina sopiikin ihmetellä. 

Aura Pilkama löysi Maaseudun Tulevaisuuden arviossaan 26. kesäkuuta metsäpatruunoiden tuen työläistensä vapaa-ajan harrastuksille ja hyvinvoinnille. Hän huomautti myös tärkeästä asiasta: osittain tuossa tuessa oli kysymys työväestön pitämisessä poissa työväentalojen sosialistisista vaikutuspiireistä.

Heikki Ignatius on lukenut kirjani osana Helmet-lukuhaastetta heinäkuun 2026 alussa. Hänelle oli uusi tieto, että Saimaalta on uitettu Väliväylää pitkin puita Kymijoen vesistöön. Uusi tieto ei koskaan ole pahaksi!

Soili Vuorenmaa julkaisi oman arvionsa kirjastani 5. heinäkuuta suositussa Kirjavinkit.fi -palvelussa. Hän löysi kirjasta patruunoiden elämäntyön sosiaalisia ja sivistyksellisiä merkityksiä, ja jäi miettimään heidän erilaisia lähtökohtiaan. Ei ollenkaan huonoja havaintoja...

Kirjailijan työ on murroksessa

Perjantai 12.6.2026 klo 8.28

Tarinoimista rakastava kirjoittaja on tähän mennessä voinut olettaa että jos hänellä on juonen kuljettaminen hallussa, pohjatyöt kunnolla tehtynä ja muutenkin paketti kasassa, hänen tuotoksensa löytää ennen pitkää lukijansa. Kirja-ala on kuitenkin nyt rajussa murroksessa. Sain siitä tällä viikolla kaksikin eri viestiä.

Huhtikuussa ilmestynyt tietokirjani Metsäpatruunoiden perintö on kerännyt mukavasti lukijoita ja huomiota eri tiedotusvälineissä. Olen siitä mielissäni paitsi itseni, myös kirjan julkaisseen Reuna-kustantamon puolesta. Suhteellisen pieni kustantamo uskalsi tarttua käsikirjoitukseeni koska näki sen aiheen tärkeäksi, ja sijoitti sen julkaisemiseen paljon aikaa, työtä ja rahallista panosta.

Kirjani saama huomio on näköjään pantu merkille myös eräissä isommissa kustantamoissa. Sain erään sellaisen kustannusvastaavalta kohteliaan viestin. Siinä kerrottiin, että jos minulla on jo seuraavan kirjani tarpeet tiedossa mutta ei vielä kustantajaa valmiille tuotokselle, he ovat kiinnostuneita yhteistyöstä. Yhteydenotto lämmitti tietenkin mieltäni, tulihan se taholta jonka julkaisemien kirjojen tasoa arvostan.

Seuraavana päivänä tuli toinen viesti. Siinä analysoitiin perusteellisen oloisesti tuoretta kirjaani ja sen ehkä laajempaakin antia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Viestissä ehdotettiin yhteistyötä kirjan markkinoinnissa, jotta se saadaan laajemmankin lukijakunnan tietoisuuteen jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Lopussa luki signeerauksena ihmisen nimi, kera kohteliaan With best regards -toivotuksen.

Kumpikin viesti vaikutti lupaavalta. Valitettavasti kirja-alallakaan kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää.

Suomalaiselta kustantamolta tulleessa viestissä edellytettiin, että tulevaa kirjaani varten pitäisi olla ennen kustannuspäätöksen tekemistä tiedossa vähintään 15 000 euron edestä tilauksia tai ainakin jonkin tahon lupaamaa rahoitusta. Sillä saisimme yhdessä aikaan noin 300 kappaleen kokoisen ensimmäisen painoksen. Kustannuspäällikkö kertoi kohteliaasti, että se poistaisi hänen työnantajaltaan kirjan kustantamiseen liittyvän taloudellisen riskin.

Syvennyin tarkemmin myös markkinointiyhteistyötä tarjonneen tahon viestiin. Ilmeisesti – en tiedä, miten – tuore tietokirjani on syötetty tekoälyn syövereihin, saaden siitä aikaan näennäisesti tarkka analyysi. Lauserakenteet, mitään sanomattomat kehut ja kokonaisuus kertoivat, ettei tekstin takana ollut oikeaa ihmistä. Samasta asiasta kertoivat myös ehdotukset tulevan markkinointimixin sisällöstä: samaa englanninkielistä höttöä löytyy jokaisesta valmiita mainospohjia tarjoavasta julkaisuohjelmasta.

Ensimmäiset tekoälyllä kirjoitetut romaanit on tiettävästi jo julkaistu, muka ihmisen kirjoittamina. Ensimmäiset ihmisten oikeasti kirjoittamat romaanit on jo vedetty markkinoilta, koska niitä on pidetty tekoälyllä kirjoitettuina. Sitä ei tarvitse ihmetellä: eihän tekoälyohjelma luo mitään itse. Se opetetaan ensin kirjoittamaan syöttämällä sille oikeiden ihmisten kirjoittamia kirjoja analysoitaviksi. Amerikassa lyödään jo kirjoihin leimoja, joissa vannotaan niiden olevan oikeiden ihmisten kirjoittamia. Sama lienee edessä myös meillä.

Kustantajia ilman kirjan kustantamiseen olennaisesti ja perinteisesti liittyvää taloudellista riskiä. Yhteistyökumppaneita joilla ei ole omia kasvoja, ajatuksia, intohimoja eikä mielipiteitä.

Meitä kirjailijoita odottaa mielenkiintoinen tulevaisuus.

Metsäpatruunoiden perintö, eli kun kirjailija saa kiitosta työstään

Keskiviikko 20.5.2026 klo 9.27

Palautteen, etenkin sen positiivisen vastaanottaminen on monesti suomalaiselle vaikeaa. Tunnistan tuon piirteen myös itsessäni. Niitä kertoja on kuitenkin syytä arvostaa, kun joku kirjani lukijoista löytää siitä jotakin tärkeää ja merkityksellistä.

Uusin tietokirjani Metsäpatruunoiden perintö ilmestyi huhtikuussa. Jo nyt voin sanoa, että se on herättänyt enemmän kiinnostusta kuin suurin osa aiemmasta tuotannostani. Pitämäni yleisöluennot noiden merkittävien miesten ja naisten tähän maahan jättämistä jäljistä ovat vetäneet hyvin väkeä. Kirjaa on käsitelty useissa eri medioissa. Olen saanut myös suoraa lukijapalautetta eri kanavien kautta.

Olen julkaissut reippaat 20 vuotta kestäneellä kirjailijan urallani jo melkoisen määrän kirjoja. Joukkoon mahtuu sellaisiakin, joiden sekä minä että niiden kustantajat uskoimme herättävän kiinnostusta laajoissa kansalaispiireissä. Silti noista useamman vuoden pohdiskelun, tietojen keruun ja kirjoittamisen tuloksista on tullut sankarivainajia: kritiikkejä on tullut vähän jos ollenkaan, media ei ole ollut niistä muutenkaan kiinnostunut ja sähköpostitilinikin on pysynyt tyhjänä kommenteista.

Se on asia, joka kirjailijan on hyväksyttävä aloittaessaan uuden työn. Voi hyvin olla, että minä olen ainoa teoksen teemasta kiinnostunut koko universumissa. Voi myös olla niin että juuri se lukija, jolle kirjallani voisi olla tärkeää annettavaa, ei saa sitä koskaan käsiinsä.

Siksipä ne kerrat tuntuvat hyviltä, kun joku arvioi omalla nimellään uutuuteni annin arvokkaaksi ja painamisen arvoiseksi. Näin kävi tällä viikolla, kun Anneli Airola arvioi Kirjojen kuisketta -blogissaan Metsäpatruunoiden perintöä.

”Martti Linnan Metsäpatruunoiden perintö on laadukas katsaus suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1700-luvulta tähän päivään. Kirja avaa kiinnostavasti metsäpatruunoiden elämää, työtä sekä heidän jättämäänsä merkittävää perintöä Suomen teollisuudelle ja yhteiskunnalle. Kirja muistuttaa, miten suuri rooli näillä vaikuttajilla oli myös maamme arkkitehtuurissa ja kulttuurielämässä.”

Viis kehuista – tuohon on kirjattu monta asiaa, joita halusin kirjassani kuvata ja käsitellä. On ilo huomata, että (ainakin yksi) lukija on ne siitä löytänyt.

Suurin osa tiedoistani on toisen käden tietoa

Keskiviikko 6.5.2026 klo 12.11

Ikivanhan tarinan mukaan Aasian kuninkuudesta kiinnostunut Aleksanteri Suuri ratkaisi Fryygian Gordionissa sijainneen kinkkisen solmun arvoituksen avaamalla sen miekallaan. Tiedon tapahtumasta olen saanut niin sanotun toisen käden kautta. Itse asiassa, niitä käsiä mahtuu minun ja Gordionissa heilahtaneen miekkakäden väliin lukuisia.

Ehkä koko solmua ei ollut olemassakaan. Havahduin hiljattain siihen, kuinka pienen osan kovin vajavaisista tiedoistani olen hankkinut itse, oman kokemusperäisen elämisen kautta. Olen lukenut moninaisia kirjoja, kuunnellut erinäisen määrän luentoja, nähnyt paljon fiktiivisiä ja dokumentaarisia televisio-ohjelmia. Olen käyttänyt muitakin lähteitä imeäkseni itselleni oppeja, joiden avulla selviän vajaan sadan vuoden taipaleestani täällä maan päällä.

Kokemusperäinen, itse kerätty tieto hankitaan tekemällä, kokeilemalla, onnistumalla ja epäonnistumalla. Osa tiedosta syntyy viiden, joidenkin lähteiden mukaan kuuden aistin kautta. Sen jälkeen tuo tieto kiteytetään, ja laitetaan säilöön kallon luiden suojaan tulevia tarpeita varten. Tuo tieto on totta – tai ainakin niin voi olettaa.

… vaan kun tunteen pahalaiset, ennakkoluulot ja monet muut häiriötekijät tuppaavat muuttamaan sitä tietoa. Ikävuodet tekevät näköjään saman asian: nuorempana minulla oli varmoja mielipiteitä monestakin asiasta. Nykyään ei enää juuri mistään. Silti otan usein vapauden esittää tätä kokemusperäistä ”tietoa” muille ihmisille täytenä totena.

Tilanne muuttuu vieläkin monimutkaisemmaksi, kun saan tietoa käyttööni muilta ihmisiltä. Hekin ovat keränneet sitä kokemusperäisesti ja aisteillaan, tai sitten muualta omia tulkintojaan tehden. Joskus – aivan kuten Gordionin solmun tapauksessa – tulkintojen ketjut voivat olla pitkiä ja monimutkaisia.

Siksi evoluutio on kehittänyt ihmisille kyvyn suhtautua kaikkeen outoon, uuteen ja erikoiseen aluksi epäluuloisesti. Ne kaikkein hurjapäisimmät ja ennakkoluulottomimmat yksilöt on historian saatossa yleensä raadeltu ensimmäisinä petojen kynsissä kappaleiksi, tai he ovat saaneet ihmiskunnan sotakentillä sen ensimmäisen nuolen rintaansa.

Televisiomainoksen sanoin, eikä siinä vielä kaikki: kerättyä tietoa voi myös tahallisesti väännellä ja käännellä sen erilaisten käyttötarkoitusten mukaan. Syyllistynen siihen itsekin. Mitä kauemmas tiedon kokemusperäisestä syntyhetkestä tai aistihavainnosta mennään, sen useampi vääntö ja kääntö mahtuu matkalle.

Tiedon tuottaminen ja välittäminen on myös valintojen tekemistä. Onpa kyseessä radiolähetys, tietyn päivän sanomalehti tai mikä muu media tahansa, joku valitsee sen sisältämän tiedon. Tämä ja tämä asia katsotaan tärkeäksi, tämä jätetään pois. Melko usein havahdun televisiouutisia katsoessani ihmettelemään, miksi tämä asia haluttiin nostaa esille? Tiedonvälityksen on yritettävä palvella kaikenlaisia tarvitsijoita tietäen, ettei se koskaan siinä täysin onnistu.

Suurin osa keräämästäni tiedosta on toisen käden tietoa. Sama tosiasia koskee myös bunkkerissaan tai valkoisessa talossaan istuvaa suurvallan johtajaa. Se, kuinka hän tuota ympärilleen valitsemiensa neuvonantajien ja muiden kanavien tuottamaa tietoa seuloo, riippuu hänen elämänkokemuksestaan, aistiensa kunnosta, epäluuloista ja mieltymyksistä. Niistä, ja lukemattomista välikäsistä.

Se ajatus kieltämättä hirvittää.

Suuri yleisömäärä ei saa olla kulttuurissa itsetarkoitus

Maanantai 27.4.2026 klo 13.59

Havaintojeni mukaan kulttuuritapahtumissa pätee sama 20/80-sääntö, joka toteutuu monella muullakin elämänalalla. Suhteellisen pieni osa kirjailijoista, taidemaalareista ja muista kulttuurityöläisistä kerää suurimman osan yleisöstä ja medianäkyvyydestä. Kaikella kunnioituksella tuota hyvin pärjäävää vähemmistöä kohtaan on toivottavaa, että myös alan ”rikkaruohot” pysyvät elossa ja tuottavina.

Olin hiljattain kuulijana eräässä yleisötapahtumassa. Vieraaksi saapuneesta kirjailijasta kiinnostuneet kuulijat täyttivät tarkoitukseen varatun salin ääriään myöten. Kirjailija puhui hyvin, hän oli tuttu muualtakin kuin kirjahyllyiltä ja hänen luentonsa aihe oli ajankohtainen. Kaikki kunnia hänelle, toivottavasti hän kiinnostaa ihmisiä jatkossakin.

Tyhjien tuolien syndrooma lienee tuttu monelle muullekin kirjailijalle kuin minulle. Olen puhunut eräästä kirjastani isossa auditoriossa kolmelle ihmiselle. Heistä yksi oli tilaisuuden koolle kutsuja. Olen joskus odottanut kirjani signeeraukseen varatun pöydän luona turhaan sitä ensimmäistä omistuskirjoituksen haluajaa.

Olivatko nuo tilaisuudet turhaa ajan ja rahan haaskausta? En usko. Meillä syntyi noiden kolmen kuulijan kanssa hieno kohtaaminen, josta uskon jokaisen saaneen itselleen jotakin. Signeeraukset jäivät ehkä kirjoittamatta, mutta arvostan sitä että minulle tarjottiin siihen tilaisuus. Tiedänpä erään nykyisin arvostetun kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan, jonka esikoisteosta myytiin hulppeat 200 kappaletta.

Tänä laatujärjestelmien luvattuna aikana päätetään helposti, ettei mitään sellaista kannata tehdä minkä tuotosta ei voi mitata numeroilla. Sellainen insinöörimäinen ajattelu valtaa helposti alaa myös kulttuurissa: rahoituksensa puolesta kamppaileva kaupunginkirjasto kutsuu ehkä vieraakseen menestyskirjailijan sen paikallisesti ehkä kiinnostavan, mutta takuuvarmasti vähäyleisöisen esikoiskirjailijan sijasta kirjatakseen ison kävijämäärän.

Monipuolisuus ja tarjonnan kirjavuus on kuitenkin yksi taiteen ja muun kulttuurin tärkeimmistä elinehdoista. Koskaan ei voi tietää, mikä ja kuka puhuttelee sitä yksittäistä katsojaa, kuulijaa ja kokijaa eniten. Ilman vaikuttavia kokemuksia, ja toisaalta ilman kuuluisalle epämukavuusalueelle astumista ei omalle maulle, ajatuksille ja arvostuksille jää välttämättä tilaa kehittyä. Ihmisen on usein helpompi mennä joukon mukana kuin löytää jotakin itse.

Kuulijakunnassa – siinä pienessäkin – voi myös olla niitä tulevia kulttuurintekijöitä, jotka kiertävät tilaisuuksissa hakemassa rohkaisua ylittääkseen itsekin jonkin rajan sisällään. Muistanpa eräänkin nuoren kirjoittamisesta kiinnostuneen miehen, joka kävi erinäisissä kirjallisuustapahtumissa kuuntelemassa sellaisia miehiä ja naisia, jotka olivat jo jotakin julkaisseet.

Tuo silloinen nuori mies on muuten julkaissut tähän mennessä jo melko monta nimikettä. Ja ainakin palautteesta päätellen 20 henkilöä sadasta on saanut noista nimikkeistä jotakin itselleen.

Tervetuloa kirjani julkkareihin ja luennoilleni metsäpatruunoista

Tiistai 7.4.2026 klo 10.35

Muutaman viikon sisällä saan käsiini lämpimäiskappaleet Metsäpatruunoiden perinnöstä. Parin vuoden mittainen työmaani saavuttaa näin yhden tärkeistä välietapeistaan. Toivottavasti tulet jakamaan sitä kanssani johonkin kirjani julkistustilaisuuksista Kotkassa, Haminassa tai Kouvolassa.

Uuden kirjan julkistaminen on kirjailijalle aina iso juttu. Etenkään tänä päivänä, kun Suomesta löytyy (onneksi vielä) paljon kirjoittavia ihmisiä ja kiinnostavia kirjojen aiheita, ei myönteisen julkaisupäätöksen saaminen ole itsestäänselvyys. Eräässä juuri katsomassani fiktiivisessä tv-sarjassa menestyskirjailijalla oli Se Ensimmäinen Hylkäyskirjeensä seinällä kehyksissä.

Minullakin on vuosien varrelta tallessa vino pino samanlaisia kirjeitä, ei tosin seinällä. Useimmat tuollaisen palautteen saaneista käsikirjoituksistani on myöhemmin julkaistu jonkin toisen kustantamon kautta. Kaipa se kertoo kirjoittajan sitkeydestä ja hyvistä istumalihaksista. Tai sitten tyhmyydestä, kun ei suostu uskomaan kerrasta, ettei siitä tekstistä mihinkään ole….

Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjani lämpimäiskappaleita on ollut kiva odotella sen herättämän mielenkiinnon vuoksi. Tähän mennessä teoksesta on tehty ennakkojuttua jo yhteen ammattilehteen, yhteen maakuntalehteen ja yhteen metsäalan arvostettuun yleisjulkaisuun. Se tuntuu hyvältä: matkani varrelle on mahtunut jo useampiakin isoja kirjatyömaita, jotka on haudattu hiljaisuudessa. Mediakentän sirpaloituessa niin käy yhä useammalle kirjalle ja niiden sanomalle.

Kirjani tiimoilta, metsäpatruunoiden kiehtovien elämäntarinoiden ja saavutusten pohjilta on ollut helppoa suunnitella luentoja, joiden uskon kiinnostavan hyvinkin erilaisia kuulijaryhmiä. Metsä, raha ja kulttuuri ovat asioita, jotka herättävät helposti tunteita ja mielipiteitä. Niistä on helppoa saada aikaan vastakkainasetteluja.

Uskon, että kirjallani on siihen keskusteluun tarjottavanaan uudenlainen näkökulma. 

Tervetuloa ensimmäisille maksuttomille yleisöluennoille kirjani tiimoilta:

https://www.merikeskusvellamo.fi/tietoherkku-metsapatruunoiden-perinto/

https://www.kymenlaaksonyt.fi/fi-FI/page/69b12fc8f11ed86af14ed602

Kouvolan pääkirjasto 12.5. klo 17.30 – 19.00 (Suomen Tietokirjailijat)

Suomi tarvitsee kalenteriin kotiseutupäivän

Keskiviikko 25.3.2026 klo 11.17

Tässä digitaalisessa maailmassa me suomalaiset tiedämme monesti enemmän kaukaisten maiden tapahtumista kuin siitä, mitä kaikkea nähtävää ja koettavaa löytyy kotikulmiltamme. Vuoden mittaan kalenterista löytyy monenlaisia liputuspäiviä. Jokaisen oma asuinseutu ansaitsisi omansa.

Tällä hetkellä seuraamme tiiviisti sitä, mitä tapahtuu Lähi-Idässä ja Hormuzin salmessa. Ukrainan sodan myötä sanat Kiova, Krim ja Donbass ovat tulleet niin tutuiksi, että osa niiden lukijoista ja kuulijoista lienee jo turtunut sanojen tuttuuteen.

Tällaisina epävarmoina aikoina on kuitenkin tärkeää, että tunnemme kovan maankamaran jalkojemme alla ja tiedämme kuuluvamme johonkin. Uskon sen luovan perusturvallisuuden tuntua, jos ihminen tietää edes jotakin elinympäristönsä historiasta ja siellä aikojen saatossa asuneista ihmisistä.

Havahduin asiaan vasta tänä talvena, kun suoritin kotikaupunkini oppaiden järjestämää paikallisopaskurssia. Moni talo, muistomerkki tai muu kohde kertoo kiehtovista ja koskettavista ihmiskohtaloista. Kaikella tässä hetkessä läsnä olevalla on ollut alkunsa. Emme välttämättä ole täällä enää näkemässä niiden asioiden loppumista.

Yksi ihmisenä olemisen vaikeimpia asioita lienee sen hyväksyminen, että oma elämämme jää aina kaikkien muiden maallisten asioiden tavoin kesken. Olemme kaikkine puutteinemme epätäydellisiä. Sen asian hyväksymisessä auttaa kovasti, jos tajuaa jonkun muun jo selviytyneen omasta elämästään näillä samoilla paikoilla omine epätäydellisyyksineen ennen minua.

Päivä olisi tarpeellinen etenkin meille, jotka olemme työn tai muun syyn takia ajautuneet asumaan uusille tanhuville. Yleinen, meille kaikille maailman onnellisimmille suomalaisille yhteinen kotiseutupäivä eri teemoineen ja yhteisine tapahtumineen ei välttämättä olisi ollenkaan huono ajatus.

Hella Wuolijoki, Marie Elisabet Hackman ja monet muut - uusi videoni kertoo metsäpatruunoiden vahvoista naisista

Sunnuntai 8.3.2026

Neljäs huhtikuussa 2026 ilmestyvään Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjaan liittyvä videoni kertoo kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi patruunoiden tärkeistä naisista ja naispatruunoista. 

Etenkin 1700- ja 1800-lukujen historiankirjoitus on laadittu hyvin miehisestä näkökulmasta. Todellisuudessa naiset olivat jo silloin merkittäviä päätöksentekijöitä ja vallankäyttäjiä. Se oli monesti seurausta leskeydestä, tai yritystä johtaneiden veljien ennenaikaisesta poismenosta. 

Avioliiton solmineet naiset saivat luvan hallita omaisuuttaan vasta 1800-luvun loppupuolella. Suomalaiseen puunjalostukseen nousi monta lahjakasta naista merkittäville johtopaikoille. Siinä joukossa on yllättäviäkin nimiä. 

Naispuolisista arkkitehdeista ja taiteilijoista tuli monesti miespatruunoiden luottonaisia. Patruunoiden vaimojen, sisarten ja muiden tärkeiden naisten mielipiteet ja arvostukset vaikuttivat siihen, miltä heidän rakennuttamansa arvorakennukset ja teettämänsä tai hankkimansa taide näyttää tänäkin päivänä. 

Metsäpatruunoiden vahvoista naisista kertovan videoni löydät täältä. Sen myötä hyvää naistenpäivää!

Aito vaiko tekoälykuva?

Sunnuntai 15.2.2026 klo 8.08

Viimeisen puolen vuoden aikana ainakin oma sosiaalisen median todellisuuteni on räjähtänyt täyteen AI:n, eli ihmisen toimintaa jäljittelevän tekoälyn tuottamia valokuvia ja videoita. Jokaisen meistä on opeteltava uudenlaista suhtautumista kuvallisen ilmaisun merkitykseen ja todistusvoimaan.

Muutoksen myötä olen itsekin opetellut joitakin perusasioita tekoälyohjelmien käytöstä. Tämän kirjoitukseni otsikkokuvan teki pyynnöstäni tekoäly. Uskon, että tekele kertoo itse katsojalle sen, ettei tilanne ole oikeasta elämästä tallennettu. Sen vuoksi en lisännyt sen alareunaan tekstiä tämä kuva on tehty Microsoftin Copilotilla.

Suurimman osan tekoälyn tuottamista kuvista ja videoista huomaa helposti keinotekoisiksi. Ihmiset eivät näytä aidoilta, he eivät liiku normaalisti tai heidät on ympätty tökerösti ympäristöönsä. Kukat ovat epätavallisen kauniita ja eläimet liki täydellisiä. Luontoon (me ihmiset mukaan luettuna) kuuluu vajavaisuus. Juuri se on se ominaisuus, joka monesti tekee kuvaamisen kohteesta tallentamisen arvoisen.

Kuvio muuttuu täysin toiseksi, jos ja kun erehdymme pitämään noita keinotekoisia luomuksia aitoina. Maailman kriisipesäkkeistä ”otetut” kuvat mellakoista, veriset lapsen kasvot, kotimainen ihmislihansyöjäpoliitikko tai jokin muu taitavasti manipuloitu kuva saa meidät ehkä valitsemaan puolemme ilman, että pysähdymme miettimään asian kaikkia puolia. Sormi käy tykkää- nappulalla. Sormet naputtelevat hetken tunnekuohussa nettiin jotakin, jota emme tunnista parin päivän päästä omien arvojemme mukaiseksi.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä. Tunne johonkin ryhmään kuulumisesta on yksi tapa kokea itsensä merkitykselliseksi. Sellaisen ryhmän yhteen sitomiseen ja sen toiminnan suuntaamiseen tekoälykuvitus antaa jälleen yhden uuden elementin. Siitä on olemassa jo vahvaa näyttöä, ja siksi en välttämättä pidä AI:n käytön yleistymisestä kuvittamisessa ja tekstin luomisessa.

Kuvaan suurimman osan kirjoittamistani lehtijutuista itse. Tähän mennessä olen myös useimmiten kuvannut kirjoittamani kuvapitoiset kirjat. Tältä istumalta en usko, että tulen muuttamaan sitä tapaa. Oikean kuvan ottaminen on aina tietyssä hetkessä, paikassa ja tunnetilassa tapahtuva valinta: mitä minun pitää kuvalla sanoa, ja mitä se tarkoittaa sen rajaamiselle? Mitä kuva kertoo tulevaisuudessa sen katsojalle? Täydentääkö se tai kenties korvaa kirjoittamaani tekstiä?

Kunhan kelit taas lämpenevät, ryhdyn kantamaan luontoretkilläni mukana sitä parempaa kameraani. Siinä on aina oma jännityksensä, millaisia asioita Äiti Maa suo milloinkin kuvattavakseni. Joskus ei yhtään mitään. Joskus onnistaa: muistan vieläkin, kuinka onnistuin pari kesää sitten kuvaamaan helosurrin, tuon todella kauniin kukkakärpäsen. Se vain istahti eteeni päivänkakkaralle ja antautui kuvattavaksi. Sellaisia kokemuksia ei tekoälykuvan pyytäminen tietokoneelta tarjoa.

On tekoälykuvilla silti hyvät puolensa. Tykkään leikitellä kauniin kielemme sanoilla ja niiden monilla merkityksillä. Jos olisin mennyt tanssilavalla pyytämään joltakin mieskavaljeerilta että otapas nyt oikein tuskainen asento, ei lopputulos välttämättä olisi ollut hyvä hänen, hänen tanssidaaminsa eikä lopputuloksenkaan kannalta.

Donald J. Trump vs. Franklin D. Roosevelt: vuosi 2026

Keskiviikko 31.12.2025

Joulun aikaan kolusin kirjahyllyni historiallista osastoa II maailmansodan kohdalta. Emme elä nyt samanlaisen maailmanpalon aikoja, mutta mahdollisuus sellaisen syttymiseen on kasvanut. Ainakin valtioita yhdistävät ja erottavat poliittiset mannerlaatat ovat liikkumassa uuteen asentoon.

Vuoden 2026 alkaessa kukin voi tykönänsä miettiä, mitä maailman suurimman supervallan korkein päättäjä ajatteli asioista vuonna 1940, ja mitä vastaavan viran nykyinen haltija ajattelee samoista asioista.

Yhdysvallat on isoin peluri maailmanpolitiikassa. Sen vaikutusta yksittäisten kansojen hyvin- tai pahoinvointiin ei voi ohittaa tuosta vain. 1940-luvun alussa se oli vasta nousemassa demokratioiden kiistattomaksi johtajaksi. Nyt se on kiistatta länsimaista ykkönen sekä taloudessa että vaikutusvallassa. Demokratian johtajuudesta voi olla montaa mieltä.

Franklin D. Roosevelt toimi USA:n presidenttinä neljällä kaudella vuosina 1933-1945. Siinä lajissa hän on maansa ainoa, ja tullee sellaiseksi jäämäänkin Yhdysvaltain perustuslakiin myöhemmin tehdyn lisäyksen ansiosta. Roosevelt oli puoluekannaltaan demokraatti. Hän pyrki nostamaan 1930-luvun kuuluisalla New Deal -talousohjelmallaan maansa kansainvälisen lamakauden syövereistä. Osittain se myös onnistui.

Vuoden 1940 vaaleissa Roosevelt valittiin kolmannen kerran Yhdysvaltain presidentiksi. Pitkälti siksi, että hän lupasi olla viemättä maataan osalliseksi toiseen maailmansotaan. Toisin kuitenkin kävi. Neljäs kausi alkoi vuonna 1944, mutta Roosevelt kuoli ennen sen päättymistä.

Donald J. Trumpin tausta on liikemaailmassa. Hän tuli valituksi Yhdysvaltain 45. presidentiksi republikaanien listoilta kaudelle 2017-2021, ja uudelleen 47. presidentiksi tämän vuoden alusta alkaen. Tämä kausi lienee hänen viimeisensä, vaikka Trump onkin julkisesti leikitellyt ajatuksella kausiensa jatkamista ilman kansanäänestystä.

Jokainen päättäjä reagoi puheissaan ja kirjoituksissaan sen hetkiseen tilannekuvaan nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Niinhän me kaikki muutkin teemme. Siksi eri aikojen johtajien arvoja ja ajatusmaailmaa on vaikea vertailla keskenään. Se mitä ihminen puhuu ja kirjoittaa, ennustaa historiallisten esimerkkien valossa kuitenkin  hyvin hänen tulevaa toimintaansa.

Saksalainen vallankumouksellinen nimeltään Adolf Hitler kirjoitti 1920-luvulla, istuessaan Landsbergin vankilassa, teoksen nimeltään Mein Kampf. Siinä hän hahmotteli karmaisevan tarkasti tulevan politiikkansa suuntaviivat maailmanvalloitusyrityksineen ja juutalaisten holokausteineen. Vuonna 2021 Venäjän presidentti Vladimir Putin kirjoitti huomiota herättäneen esseensä Venäjän ja Ukrainan historiallisesta yhtenäisyydestä. Seuraavan vuoden helmikuussa näimme, mitä hän sillä tarkoitti.

Tammikuussa 1941 Franklin D. Roosevelt hahmotteli kuvassa näkyvät teesit niistä vapauksista, joita Yhdysvaltain olisi edistettävä omassa maailmanpolitiikassaan. Saman vuoden lopulla Yhdysvallat liittyi jo käynnissä olleeseen maailmansotaan, mutta edisti myös sen päättymistä valtavalla teollisuuskapasiteetillaan ja Lend and Lease -sotilasavullaan.

Sodan jälkeen Yhdysvaltain Marshall-apu oli iso apu sodassa raunioituneen Euroopan jälleenrakentamisessa. Yhdysvaltain johdolla perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat (YK) ylläpitämään maailmanrauhaa ja turvallisuutta. Roosevelt oli eläessään molempien asioiden edistäjä.

Rooseveltin teesit kannattaa lukea ajatuksen kanssa, ja miettiä niiden toteutumista. Niitä voi vertailla niihin sanoihin, joita olemme kuulleet Donald Trumpin sanovan.

Parempaa alkavaa vuotta 2026.

Kersantti Viljo Heinosta ja itsenäisyyspäivästä

Perjantai 5.12.2025 klo 10.30

Kunniakirja Karhulan Sammontalon seinällä pysäyttää. Ei siksi, että tuleva 10 000 metrin juoksun ME-mies ja Euroopan mestari näyttää jääneen toiseksi. Eikä siksi, että palkintojenjako tapahtui syksyllä 1942 Äänislinnassa, jonka tunnemme nykyisin Petroskoina. Jään miettimään sitä miten järjetöntä se oli, kuinka Heinon (s. 1914) kaltaiset nuoret miehet pantiin silloinkin tappamaan toisiaan. 

Kunniakirjan mukaan koolla oli kilpailijoita Aunuksen, Karhumäen, Syvärin ja Äänislinnan rintamasuunnilta. Kysymyksessä oli nelimaaottelu. Tiedän, että Syvärin suunnalla oli tuolloin saksalainen 163. divisioona odottamassa sitä hetkeä, jolloin etelän suunnalta Leningradia saarrostaneet saksalaisjoukot tulisivat niin lähelle, että divisioona voitaisiin lähettää sulkemaan lopullisesti tuon suuren kaupungin elinhermot. 

Oliko kolmas edustajiaan kisaan nimennyt maa Italia? Purjehduskaudella 1942 Laatokalla toimi saksalais-italialainen laivasto-osasto katkaisemassa Leningradin huoltoyhteyksiä. Suomi-Saksa-Italia. Mikä mahtoi olla neljäs maa? Silloista Neuvostoliittoa tuskin laskettiin…

19-vuotias isäni aloitteli tuona samana syksynä Syvärillä omaa ”maaotteluaan” jalkaväkirykmentti 50:n riveissä. Sitä kestikin sitten aina marraskuuhun 1944 saakka. Tuskallisen moni hänen ikäluokkansa (vuonna 1923 syntyneet) edustajista keskeytti oman ottelunsa kaatumisen tai haavoittumisen vuoksi. 

Sanotaan, että aina maailmansotien aikana ihmiskunnan teknologinen kehitys ottaa jättimäisiä loikkia eteenpäin. Se sanonta on mielestäni korni: emmehän tiedä, mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä noissa sodissa surmatut miljoonat lahjakkaat ihmiset olisivat saaneet aikaan, jos olisivat saaneet elää. 

Viimeiset neljä vuotta olemme jälleen eläneet kasvavan suursodan uhkan alla. Jokaisen oman kansansa vaaleilla, tai muuten valitun johtajan tärkein tehtävä tulisi olla se, että hän estää kansansa nuorten miesten ja naisten elämän uhraamisen tuollaisen suurtuhon kaiken nielevälle alttarille. Valitettavasti niin ei näytä olevan. 

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Metsäpatruunoiden perintö hyödyttää yhä suomalaista yhteiskuntaa

Torstai 13.11.2025 klo 9.25

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ei ollut vielä olemassa tasavaltaa nimeltään Suomi. Yhteiskunnan taiteelle, tieteelle ja muulle kulttuurille myöntämä rahoitus oli vähäistä. Valtiovallan kiristyvän taloustilanteen vuoksi olemme palaamassa samanlaisiin aikoihin: apuun toivotaan taas varakkaita, sivistyneitä ja anteliaita tukijoita takaamaan taiteen ja tieteen tekijöille leipää, ja samalla kaikelle kansalle sen kipeästi tarvitsemia sirkushuveja. 

Pauliina Susi kirjoitti helmikuussa 2025 Kirjailija-lehteen mielenkiintoisen artikkelin noista mesenaateista. Juttuaan varten hän oli löytänyt erään kirjallisuuden tukijan, joka sattumoisin on itsekin kirjailija. Yksi mahdollisuus löytää  rahoitusta omalle, sydäntään lähellä olevalle hankkeelle ovat netissä tehtävät vastikkeelliset joukkorahoituskampanjat. 

Sana mesenaatti on ymmärtääkseni peräisin kaukaisen Rooman ajoilta. Keisari Augustuksen neuvonantaja Gaius Maecenas tarjosi rahallista ja henkistä tukeaan Horatiuksen ja Vergiliuksen kaltaisille runoilijoille. Noiden kahden herran tuotoksia luetaan edelleen. Myös heidän mesenaattinsa jäi historiankirjoihin.  

Suomessa oli runsaat sata vuotta sitten lukuisia yhteiskuntaa henkisesti hyödyttänyttä työtä tukeneita rahamiehiä ja -naisia. G.A. Serlachiuksen merkitys Suomen taiteen kultakauden taiteilijoiden tukijana tunnetaan ja tunnustetaan, samoin Antti Ahlströmin panos esimerkiksi kotimaisen näyttämötaiteen ylös ajamisessa. Mutta heidän lisäkseen oli vielä monia muitakin. 

Kirjoitin ensi keväänä ilmestyvästä Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjastani tiedotteen hankettani tukeneelle Metsämiesten Säätiölle. Se löytyy täältä. Kirjaa työstäessäni havahduin huomaamaan, kuinka suuri merkitys noilla oman aikansa merkkihenkilöillä on edelleen tämän yhteiskunnan henkisen elämän vireydelle. Heidän perustamiaan ja rahoittamiaan rahastoja on olemassa paitsi Suomen Kulttuurirahaston alaisuudesta, myös heidän omalla nimellään. Rahastojen käyttökohteet vaihtelevat taiteesta lääketieteeseen, pienviljelykseen ja markkinointiin. 

Kenenkään käärinliinoissa ei edelleenkään ole taskuja. Viisaasti sijoitettu raha tuottaa toisinaan kauan näkyviä, vaikuttavia ja hyvää mieltä tuottavia tuloksia. Se kannattaa myös nykyajan uusien mesenaattien muistaa.

#MMS

Muistopuheen laatimisen vaikeudesta

Sunnuntai 2.11.2025 klo 8.58

Olen viime aikoina joutunut/päässyt muutamaan kertaan miettimään sanoja, joilla muistetaan siunaus- tai muistotilaisuudessa edesmennyttä vainajaa. Sopivien sanojen valitseminen laittaa aina miettimään sitä, kuinka hyvin me todellisuudessa tunnemme toistemme ajatuksia ja tekojemme takana olevia elämänkokemuksia.

Sanotaan, että ihminen on kokonaisuus. Siihen laskettaneen ainakin ihmisen fyysinen olemus, käytös, puheet ja tiedossa olevat mielipiteet. Noita fyysisiä osasia kuvataan harvoin muistopuheissa, tai niitä ilmaistaan kiertoteitse: hän oli kova työmies tai -nainen. Tulevaisuudessa noidenkin kuvailujen käyttäminen vähenee, koska bittiaikana töistämme ja tekemisistämme jää yhä vähemmän jälkiä maan kamaralle sitten, kun olemme poissa.

Vainajan tekemistä töistä on sinänsä helppoa kirjoittaa kokonaisia lauseita. Yleensä tilaisuudessa läsnä olevat tietävät, mitä edesmennyt teki elääkseen ja sai aikaan. Ne asiat ovat tavallaan turvallisia ja neutraaleja esille nostettaviksi. Harvalla tilaisuuden läsnäolijalla on kanttia nousta seisomaan väittääkseen vastaan: ei se noin mennyt! Ei se sitä tehnyt, minähän sen tein! Ne sanat säästetään muistotilaisuuden jälkeisiin puheisiin.

Edesmenneen luonnetta voi kuvata muutamin sanoin, etenkin jos sen voi tehdä positiivisilla sanoilla. Oliko hän lempeä, oikeudenmukainen, suora tai peräti avulias ja lämminsydäminen? Jokaisessa meistä on kuitenkin monia puolia. Kuinka kuvata niitä muita, vähemmän positiivisia puolia muutamilla sanoilla, vaiko jättää ne kokonaan pois?

Elämän erilaiset käänteet ovat muistolauseiden peruskauraa: vanhemmat, lapsuus, käydyt koulut, työura, harrastukset, luottamustoimet, avioliitto, isäksi tai äidiksi tuleminen, leskeytyminen. Niistä me jäljelle jääneet tiedämme yleensä vain toteutuneet asiat. Oman elämänsä joskus jyrkistäkin käännekohdista harva tietää etukäteen.

Olisi mielenkiintoista tietää ne ajatukset ja pohdinnat, joiden tuloksena edesmennyt teki omaa elämänkulkuaan koskeneita ratkaisuja tai jätti ne tekemättä. Nykyään ihmisiä suositellaan kirjoittamaan ylös viimeinen tahtonsa siitä, miten hän haluaa fyysistä kehoaan kohdeltavan kuolemansa jälkeen, tuhkataanko se vaiko haudataan, ja tehdäänkö elinluovutustestamentti vaiko ei.

Ihmisen unelmista, haaveista ja toiveista jää yleensä jäljelle vain toisen käden tietoa. Ehkä olisi hyvä suositella myös jokaista tekemään itselleen vähän erilainen ansioluettelo. Edesmenneen itse itselleen laatima muistokirjoitus voisi nostaa esille aivan erilaisia näkökulmia.

Mielikuvitus on kriiseissä usein pahin vihollisemme

Perjantai 26.9.2025 klo 9.50

Mielikuvitus, eli kyky yhdistellä ja erotella ympäröivästä maailmasta tulevia ärsykkeitä ja havaintoja päässään uudella tavalla on ollut ihmiskunnalle välttämätön taito. Nyky-Venäjän aggressiivinen toiminta, ja siitä seuraava informaation tulva haastaa kykymme estää sitä lähtemästä laukalle.

Lähes jokainen asevelvollisuutensa suorittanut mies tai nainen joutui luullakseni jossakin vaiheessa palvelustaan vartioon eli ”väijyyn” pimeään suomalaiseen metsään. Omalta kohdaltani muistan, kuinka jossakin sotaharjoituksessa jokainen pimeästä kuulunut risahdus ja rasahdus hätkähdytti, katajien hahmot muuttuivat sen vastapuolen hiiviskeleviksi tiedustelijoiksi. Olen lukenut sodan käyneiden miesten muistelmia samasta aiheesta. ”Nikkelivarmistuksen” ampuminen vain varmuuden vuoksi etumaastoon ei ollut ollenkaan harvinaista.

Lentokenttien yllä lentävät tuntemattomat droonit, katkeilevat sähkökaapelit, itärajan lähellä tapahtuva GPS-häirintä ja muut oudot tapahtumat ovat tulleet sitten helmikuun 2022 osaksi uutismaailmaa. Ajatus sodan mahdollisuudesta myös meidän elinaikanamme on väkisinkin noussut ajatuksiin. Nykyistä rauhan tilaa on kestänyt maassamme jo noin 80 vuotta. Historiaa taakse päin katsoessa se on harvinaisen pitkä aika.

Joskus tulee toki miettineeksi, onko kaikilla ihmisillä mielikuvitusta. Tämä koskee etenkin niitä kansojensa johtajia, jotka lähettävät nuoret miehensä räjähtämään kappaleiksi, palamaan kuoliaiksi tai silpoutumaan lopuksi elämäänsä invalideiksi aina vain uusien sotien taistelukentille.

Ainakin minusta näyttää siltä että mielikuvituksella tai sen puuttumisella on usein ollut sormensa pelissä myös sotien syttymisessä. Puolaan syyskuun alussa 1939 hyökännyt Adolf Hitler ei osannut kuvitella, että Ranska ja Englanti lunastaisivat tuolle maalle antamansa lupauksen julistaa sota Saksalle. Ilmeisesti Vladimir Putinkin – saamansa informaation perusteella – kuvitteli, että Ukraina antautuisi muutamassa viikossa hänen panssaroiduille sotajoukoilleen.

Drooneilla, ja kaikenlaisilla muilla vempeleillä leikkiminen toisten valtioiden alueella perustuu sekin suurelta osin mielikuvitukseen. Niiden käyttäjä kuvittelee noiden valtioiden tulevaa käyttäytymistä, ja päivittää omia laskelmiaan sen mukaan. Noiden toisten valtioiden johto joutuu kuvittelemaan, mitä sitten tapahtuu, jos me emme reagoi mitenkään.

Elämme vaarallisia aikoja. Useampi kuin yksi sota on syttynyt vääristä kuvitelmista vedetyistä onnettomista johtopäätöksistä.

Kirjani metsäpatruunoiden perinnöstä ilmestyy huhtikuussa 2026

Keskiviikko 10.9.2025 klo 14.13

Kirjan suunnittelu ja kirjoittaminen on pääosin aikaa vievää puurtamista. Allekirjoitan täysin sen väitteen, että kirjailijan työ on suurimmaksi osaksi hyviä istumalihaksia. Siinäkin on silti omat huippuhetkensä.

Saavutin tällä viikolla yhden noista hetkistä, kun sovimme seuraavan kirjani kustantajan kanssa sen ulkoasusta ja julkaisuajankohdasta. Itse sisällön, eli kuvien ja tekstien kanssa olen tehnyt yhteistyötä osaavan kustannustoimittajan kanssa jo jonkin aikaa.

Työ ensi keväänä ilmestyvän Metsäpatruunoiden perintö -kirjan parissa on vienyt minut potkimaan ratakiskoja jotka eivät johda enää minnekään, kuuluisan mäkihyppytornin juurelle, astelemaan Juhani Ahon mielirannoille ja ihastelemaan suu auki huikeaa suomalaista kirkkoarkkitehtuuria.

Kirja on kirjoittajalleen aina ajatuksia avartava matka. Sitä se on ollut etenkin tällä kertaa. Uskon ja toivon, että tämä kirja tulee olemaan sitä myös monelle metsistä, niiden käytöstä ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä kiinnostuneelle lukijalleen.

Lisätietoa seuraa Reuna Publishing Housen kevään 2026 Bulletin-julkaisuluettelossa.

#mmsaatio

Ann-Christin Antell aloittaa Haminan syksyn kirjailijakahvilat

Keskiviikko 27.8.2025 klo 8.08

Haminan kaupungin kirjastopalvelut järjestää tänäkin syksynä neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17.00-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on tänäkin vuonna kunnia haastatella hyvin erilaisten kirjojen tekijöitä.

Vierailujen sarjan aloittaa 16. syyskuuta turkulainen kirjailija Ann-Christin Antell. Hänen kolmiosainen, historiallista romantiikkaa edustava Puuvillatehdas-sarjansa on ollut sekä arvostelu- että myyntimenestys. Sen käännösoikeudet on myyty useisiin maihin. Tänä vuonna ilmestynyt Valkea lilja aloittaa uuden, turkulaisen Adelin perheen lahjakkaista tyttäristä kertovan sarjan.

14. lokakuuta Kasper-salissa tutustutaan lastenkirjan kirjoittamisen ja kuvittamisen maailmaan, kun haastateltaviksi saapuvat haminalaiset Varpu Eronen ja Tuukka Sandström. Heidän kuusi yhteistä lastenkirjaansa ovat saaneet kiitosta kauneudestaan ja nokkeluudestaan. Tänä vuonna ilmestynyt Kärppähässäkkä on villi ja vauhdikas runokirja.

Marraskuun 18. päivän vieras on kotkalaislähtöinen Raija-Sinikka Rantala. Hänet tunnetaan paitsi monipuolisena kirjailijana, myös ansioituneena teatterijohtajana ja -ohjaajana. Hänen kuudes romaaninsa, tänä vuonna ilmestynyt Elli pohjautuu Vehkalahdella vuonna 1880 syntyneen, ja Helsingissä vuonna 1962 kuolleen näyttelijä Elli Tompurin värikkääseen elämäntarinaan.

Kauden kirjailijavierailut päättää 9. joulukuuta Suomen Tietokirjailijat ry:n myöntämän vuoden 2024 Tietokirjapalkinnon viime vuonna saanut savitaipalelainen kasvitieteilijä ja luontotoimittaja Seppo Vuokko. Yleisradion Luontoillan alkuperäiseen asiantuntijaraatiin yli 30 vuoden ajan kuulunut Vuokko on julkaissut useita teoksia, joista viimeisimpänä kolumnikokoelma Metsäläisen mietteitä viime vuonna. Hänet tunnetaan aktiivisena, innostavana ja kantaa ottavana suomalaisen luonnon seuraajana.

Lainauskorvaus on kirjailijalle elintärkeä tulolähde

Tiistai 19.8.2025 klo 7.36

Viime vuosi oli tilastojen valossa hyvää aikaa yleisten kirjastojen kävijä- ja lainausmäärille. Painettujen kirjojen lainausmäärä nousi useilla prosenteilla. Niitä lainattiin kirjastoista yhtä paljon viimeksi vuonna 2005. Jokaisesta lainatusta kirjasta kilahtaa muutama roponen kirjailijan tilille.

Lainauskorvauksia kirjailijoille jakava Sanasto tilittää niitä meille seuraavan kerran lokakuussa. Sanaston nettipalvelusta kukin saaja voi jo tarkastaa omien kirjojensa viimevuotiset lainausmäärät. Minullakin on näköjään useita tuhansia syitä kumartaa kirjojeni lukijoille. Nöyrät kiitokset!

Tilille kilahtava raha toki lämmittää – sitä herkkua kun työkseen kirjoittava saa nauttia harmittavan harvoin. Melkeinpä suuremman ilon tuottaa kuitenkin havainto siitä, kuinka yleinen kirjasto jatkaa kirjojeni elinaikaa useilla vuosilla. Se jos mikä on sitä oikeaa ajatusten jakamista, jalostamista ja kiertotaloutta.

Edellinen oma kirjani, nuoren Urho Kekkosen elämästä Kajaanissa ja Haminassa sisällissodan aikana kertova romaani Tämä Nuori maa ilmestyi vuonna 2022. Hyvin sekin näkyy viihtyneen lukijoiden käsissä.

Kärkipaikkaa lainauksissa piti kuitenkin jo vuonna 2017 ilmestynyt lastenkirja Isän luokse. Siitä olen iloinen: Tuon teoksen kirjoittamista mietin pitkään. Mutta kun tomera Katri ilmestyi koneeni ruudulle ratkomaan maailman ilmasto-ongelmia ihan konkreettisesti, niin se oli menoa se!

Toiseksi lainatuimpien kirjojeni listalla pääsi jo vuonna 2012 Metsäkustannuksen kautta ilmestynyt tietokirjani Metsänomistajan rahakirja. Uusien tietokirjojen myynti ei käynyt viime vuonna niin hyvin kuin ehkä toivottiin. Vähän vanhempienkin kirjojen kiertäminen lukijoilla kertoo kuitenkin että niitä edelleen tarvitaan, eikä kaikki tieto vanhene heti huomenna.

Dekkaribuumista ei kirjallisuuspiireissä ole vähään aikaan kohuttu. Oma rikoksia ratkova rikosylikonstaapelini Reijo Sudenmaa näkyy voivan edelleen hyvin: sekä Impivaara (2019), Rakkausarpia (2015) että Kasvuaikaa (2017) täydentävät lainatuimpien kirjojeni kuusikon.

Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

Tietyn lajityypin romaanin kirjoittaminen vaatii osaamista

Tiistai 1.7.2025 klo 10.57

Kaunokirjallisuutta on tapana jakaa eri lajityyppeihin. Ranskan kielellä tuota jakojäännöstä kutsutaan eri genrelajeiksi teosten temaattisten, rakenteellisten ja tyylillisten eroavaisuuksien vuoksi. Tarkasti omaa lajityyppiään seuraavaa romaania lukiessaan on helppo hymähdellä sen tarinan ennalta arvattavuudelle. Ehkä ei kuitenkaan pitäisi.

Olen jo toistakymmentä vuotta tehnyt syksyisin kirjailijahaastatteluja Haminan pääkirjaston Kirjailijakahvilassa. Yksi tuon urakan suurimmista haasteista ja iloista on tutustua kirjallisuuden moniin eri lajeihin ja niiden kirjoittajiin.

Luen parhaillaan läpi erään ensi syksynä vieraakseni tulevan kirjailijan tuotantoa. Jossakin kirjaluettelossa hänen tuotantoaan luokitellaan romantasiaksi. Tuo kait enklannin kielestä rumasti suomeksi viännetty sana tarkoittanee mielikuvituksen yhdistämistä romantiikkaan.

Itselleni tästä lajityypistä tulevat mieleen ensimmäiseksi lukemattomat julkaistut kartanoromaanisarjat. Niissä päähenkilön (yleensä nainen) tie käy ryysyistä rikkauksiin, ei vähiten hänen likakuorensa alta vähitellen paljastuvan uskomattoman kauneuden tähden. Myös miesten kuuluu olla komeita ja monessa tapauksessa rikkaita.

Toki voi käydä niinkin, että kaunotar valitsee sydämensä ääntä kuunnellen paronin sijaan rakkaakseen sen köyhän, mutta käytökseltään miellyttävän tallirengin, joka sattuman oikusta osoittautuukin lopussa vähintään markiisiksi. Matkalle mahtuu monenlaista sydämentykytystä, kylmiä jos kaipaaviakin katseita ja sivullisten ylenkatsetta.

Rikosromaanit, matkakertomukset, avaruusseikkailut… mahtuuhan maailmaan erilaisia tyylilajeja, ja niille kullekin löytyy oma lukijakuntansa. Jollekin muulle lukijalle ne eivät anna yhtään mitään.

Nyt käsillä olevan luku-urakkani aikana olen pysähtynyt miettimään sitä valtavaa tietomäärää, jonka romantasia-teoksen kirjoittaja on kerännyt kirjaansa varten. Löytyy aikalaiskuvausta, tietoa sen ajan poliittisesta historiasta, arkkitehtuuria, kasvitiedettä, arkeologiaa…

Kari Hotakainen on joskus sanonut, että kirjoittaessaan formulahirmu Kimi Räikkösen elämänkerran hän halusi kirjoittaa kirjan aiheesta, josta ei tiedä mitään. Luulenpa kuitenkin, että hänkin joutui tekemään pirskatisti pohjatöitä, ehkä jopa vaihtamaan koneeseensa öljyt.