Idealismi ei yksin riitä maan ja veden viljan hyödyntämisessä

Keskiviikko 8.1.2025 klo 9.44

Suomalaiset ovat kautta aikojen matkustaneet kauas merten taakse pystyttämään sosialismin, kasvissyönnin, rauhanaatteen tai rokotusvastaisuuden kaltaisten aatteiden varaan ihanneyhteisöjä. Yhteistä lähes kaikille yhteisöille on ollut, että ne ovat pian sortuneet joko ristiriitoihin, osaamattomuuteen, huonoon johtamiseen ja/tai ulkoa tulleisiin maallisen elämän paineisiin. Puhdasotsainen idealismi on tänäkin päivänä hieno, mutta myös vaarallinen päätöksenteon pohja.

Yksi joulun aikana lukemistani kirjoista oli Teuvo Peltoniemen kirjoittama teos Paratiiseja rakentamassa – Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa (SKS Kirjat 2024). Kirjoittajan syvälle asioihin perehtymiselle, ja teoksen huolelliselle toimittamiselle täytyy antaa kiitokset. Se täytti hyvin yhden kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä, eli antoi ainakin tälle lukijalle uutta tietoa ja herätti ajatuksia.

Keskustelin hiljattain erään tuttavani kanssa tapaamistamme karismaattisista ihmisistä. Tiedättehän ne sellaiset henkilöt, joiden astuessa huoneeseen tietää vaistomaisesti, että Hän on paikalla? Olen tavannut eläessäni muutaman sellaisen, koko tilan jollakin täyttävän ihmisen. Karisman täytyy olla jotakin, jota ihmisessä luontaisesti on, tai sitten ei ole.

Useat Peltoniemen kuvaamista ihanneyhteisöistä eli utopioista syntyivät juuri tällaisten karismaattisten ihmisten ympärille Australiaan, Kanadaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Brasiliaan tai vaikkapa Itä-Karjalaan. Valitettavasti karisma ei ole synonyymi sanoille ammatti- ja johtamistaito. Päin vastoin: jääräpäinen sitoutuminen ennalta lukkoon lyötyihin ihanteisiin on aikojen saatossa koitunut useamman kuin yhden ihanneyhteisön tuhoksi.

Idealismi elää ja voi hyvin tänäkin päivänä, vaikka se ei välttämättä tarkoita matkustamista kuokkimaan uutta kalevalaista asuinyhteisöä Brasilian sademetsiin. Puhutaanpa uskosta kaikkivoipaiseen markkinatalouteen, kaikille kasvupohjille sopivasta metsien jatkuvasta kasvatuksesta taikka sähköautojen maailman pelastavasta vaikutuksesta, on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihanteista.

Sattumoisin kuuntelin heti kirjan luettuani radiosta keskusteluohjelman lihantuotannon kaikinpuolisesta turmiollisuudesta maailmalle. Ihanteidensa puolesta vahvasti liputtanut puhuja kritisoi nautojen ja sikojen kaltaisten tuotantoeläinten liiallista jalostamista, sitä etteivät ne voi toteuttaa luonnollisia taipumuksiaan sekä sitä, että vasikat erotetaan jo niin varhain emolehmistään.

Kaikki nuo ovat tosiasioita, enkä tuomitse niiden vapaata paheksumista. Pienen maatilan kasvattina muistan vieläkin sen verisen vasikanpään, joka odotti koulusta palaajaa syksyisenä päivänä, jolloin tuo eläin oli tapettu perheemme tulevan talven tarpeisiin.

Ihanteiden rinnalle tarvitaan kuitenkin konkreettisia toimia, mikäli lihantuotannosta aiotaan joskus oikeasti luopua. Jos jokin puolue esittää tulevissa vaaleissa konkreettisia, euroihin sidottuja ohjelmia siitä, miten tuo muutos tehdään turvaten samalla paitsi maaseudun asumis- ja yrittämismahdollisuudet, myös riittävä ravinto meille kaikille riistämättä sitä jonkun muun maapallon asukkaan suusta, saatan hyvinkin harkita ääneni antamista.

Vuoden 2024 upeimmat kulttuurikokemukseni

Lauantai 28.12.2024 klo 13.36

Vuoden päättyessä on usein tapana vetää yhteen kuluneita 365 päivää. Tänä vuonna kulttuuri on puhuttanut Suomessa enemmän kuin pitkiin aikoihin. Valitettavasti keskustelun sytykkeenä ovat olleet kulttuurin rahoitukseen kohdistuneet leikkaukset. En silti liene ainoa, jolle kulunut vuosi on jälleen tarjonnut monia hyvän mielen ja uusien ajatusten hetkiä.

Listasin alle muutamia omia vahvoja kulttuurikokemuksiani. Jonakin muuna päivänä ylös kirjattuina lista olisi voinut näyttää täysin toisenlaiselta. Se kuuluu näiden, pitkälti tunteiden tasolla tapahtuvien kokemusten luonteeseen.

Vuoden elokuva: Lee. Ellen Kurasin ohjaama elokuva kertoo Kate Winsletin näyttelemän sotavalokuvaaja Lee Millerin työstä toisen maailmansodan aikana. Miller todisti kameransa kanssa sekä länsijoukkojen maihinnousun Normandiaan, natsien keskitysleirien kauhuja että raunioituneen Saksan miehittämisen. Kate Winsletin tavasta tehdä työtään olen pitänyt aina. Elokuva, kuten moni muukin taiteenlaji, on parhaimmillaan taitoa kuvata pienillä eleillä ja asioilla paljon suurempia asioita.

Vuoden musiikkikokemus: Heikki Koskelo ja Helmi-orkesteri. Tanssiharrastuksen myötä musiikin kuunteluni suuntautuu usein kevyempään, ihmisiä sananmukaisesti liikuttavaan musiikkiin. Tämän rautaisen ammattitaidon kokoonpanon tahtiin liikuin kuluneena vuotena pariinkin otteeseen. Edellisistä kerroista olikin vierähtänyt jo tovi. Sana ”kevyt” on pantava tanssimusiikin yhteydessä lainausmerkkeihin, kun liikutaan luvan kanssa toista ihmistä liki, ja kappaleiden sanoituksissa puhutaan Elämän Tärkeimmistä Asioista.

Vuoden tietokirja: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Arja Paanasen ylös kirjatut muistelmat tämän yli 30-vuotiselta uralta Venäjän kehitystä seuranneena toimittajana antavat paljon mietittävää. Itänaapurimme on vastaisuudessakin läsnä Suomen ja lähialueemme kehityksessä. Kun suunnattomilla luonnonrikkauksilla siunattu, mutta sangen kehnosti johdettu entinen suurvalta etsii uutta suuntaa, järistykset vaikuttavat väistämättä myös meillä.

Vuoden teatterikokemus: Pyhtään Harrastajateatterin Maailman pihamaat. Kaikille Suomen harrastajateatteriryhmille on syytä nostaa tältäkin vuodelta hattua. Yhdessä tekemisen ilo on asia, joka välittyy parhaimmillaan myös katsomoon, ja saa meidät katsojat elämään mukana. Tässä esityksessä se toteutui parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoden erikoispysti: Kannuskosken lava, juhannustanssit ja Eino Grön. Kävin ensimmäistä, vaan toivottavasti en viimeistä kertaa tällä hienolla 1950-luvulla rakennetulla mutterilavalla. Eino Grön (s. 1939) on vuodesta toiseen jaksanut ilahduttaa tanssikansaa Kannuskosken keskikesän juhlassa. Arvostan!

Kohti lihatonta kirjallisuutta

Maanantai 9.12.2024

Suosittujen Tatu ja Patu -lastenkirjojen tekijät ilmoittivat tällä viikolla poistavansa tuotannostaan viittaukset liha- ja maitotuotteisiin. Kunnioitan tuota päätöstä, sillä kirjailijankin on toimittava omien eettisten arvojensa mukaisesti. Se, että heidän päätöksensä koskee takautuvasti myös aikaisempien teosten uusintapainoksia, voi kuitenkin toimia vaarallisena ennakkotapauksena.

Kirjallisuuden ja muun taiteen on oltava kiinni siinä ajassa, jota kussakin teoksessa eletään. Vegaanisuus ei tietenkään ole uusi asia maailmassa. Itse asiassa, Suomessakin liha- ja maitotuotteet tulivat osaksi miltei jokapäiväistä ruokavaliota monessa kodissa vasta 1950-luvulla, kun kylmälaitteet ja valmisruokateollisuus alkoivat valtaamaan koteja ja markkinoita.

Lihaa on kuitenkin syöty maailman sivu. Historian muokkaaminen jälkikäteen kunkin aikakauden ajatusvirran mukaiseksi on osoittautunut huonoksi tavaksi suunnata kohti tulevaa. Historia on aina tulkintaa. Meillä on itänaapurina varoittava esimerkki kokonaisesta valtiosta, jossa systemaattisesti pyritään vaientamaan menneitä vuosikymmeniä koskevien tulkintojen tekemistä. Ei tuo ilmiö ole tuntematon meilläkään.

Kirjailijana tunnen huolta, jos lihaa ja maitoa koskevien muokkausten tekeminen yleistyy laajemminkin menneitä aikoja kuvaavassa taiteessa. Millaista kuvaa ihmiskunnan kehityksestä se silloin antaa tuleville lukijasukupolville? Muutama esimerkki.

Jos mestarikirjailija Veikko Huovisen tuotannon oikeuksien omistajat päättävät ryhtyä toimeen, katoaa Lampaansyöjät ilman muuta kirjastojen hyllyiltä. Myös Hamsterit-teokseen, erääseen omista suosikeistani, tulee oleellisia muutoksia. James Fennimore Cooperin Hirventappajasta tulee ehkä Sadonkorjaaja. Anneli Saulin tähdittämästä Hilja maitotyttö – elokuvastakin tulee Hilja kauramaitohenkilö.

Tunnen syvää huolta monista muistakin klassikoista. Pujopartainen Kit Carson on ehdoton suosikkihahmoni villiä länttä kuvaavissa Tex Willer -sarjakuvakirjoissa. Kun Kit ja Tex ratsastavat uuteen kaupunkiin, Kitin ensimmäinen toive on saada paikallisessa saluunassa eteensä keko paistinperunoita, sekä lautasen kokoinen pihvi.

En tiedä, tuntuisiko noiden pistooli- ja nyrkkisankareiden seikkailuiden lukeminen yhtään samalta, jos Kit haaveilisikin niiden sijasta salaattiannoksesta, ja lautasellisesta paistettua tofua.

Talvisota on minulle The Sotaelokuva

Perjantai 6.12.2024

Kävin aikoinaan peruskoulun ala-asteen pienissä kyläkouluissa. Kaikkien seinällä oli kunniapaikalla kivinen taulu, johon oli kaiverrettu nuorena kuolleiden miesten nimiä. Monen nimen perässä luki sana Taipale. Silloin en sitä ymmärtänyt.

Marraskuussa tuli kuluneeksi 85 vuotta talvisodan syttymisestä. Ajanjakson, jota on kutsuttu myös nimellä 105 kunnian päivää. Ne miehet ja naiset, jotka joutuivat noina päivinä taistelemaan henkensä puolesta, tuskin käyttivät niistä sellaista nimitystä.

Tänään vietetään Suomen itsenäisyyspäivää. Televisiosta näkyy tulevan taas Edvin Laineen ohjaama klassikkoelokuva Tuntematon sotilas vuodelta 1955. Arvostan toki sitäkin sodan kuvauksena, mutta vielä enemmän arvostan Pekka Parikan vuonna 1989 valmistunutta elokuvaa Talvisota.

Parikan koruton, Antti Tuurin romaaniin perustuva elokuva kertoo pohjalaisten sotilaiden taisteluista Taipaleen verisillä tapahtumapaikoilla. Pohjalaisten kanssa etulinjassa vuorottelivat synnyinseutujeni jalkaväkirykmentti 30:een kuuluneet miehet. Tappiot olivat raskaita myös heidän joukossaan.

Näin tuon elokuvan ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen jälkeen, kun oli suorittanut oman asevelvollisuuteni. Sen vuoksi pystyin edes jonkin verran samaistumaan elokuvan kovia kärsivien henkilöhahmojen tuntoihin. Tummiin kivitauluihin kaiverrettujen nimien merkitys tuli konkreettiseksi.

Nuo pienet kyläkoulut on sittemmin suljettu. Toivottavasti kivitaulut ovat saaneet arvoisensa uudet paikat. Minun omassa mielessäni ne, sekä tuo elokuva saavuttivat tarkoituksensa. Sodankäynti on yksi ihmiskunnan suurimmista typeryyden osoituksista.

Minäkin tulen Haminan Annan narinkoille

Tiistai 26.11.2024 klo 12.08

Narinkka on vanha, venäjästä lähtöisin oleva sana. Se tarkoittaa nykysuomeksi myyntikojua. Sana sopii oivasti ensi lauantaina Haminan kauppiaantalomuseolla pidettävien joulumyyjäisten nimeen.

Vuoden 1743 rauhanteossa Venäjän keisarikunnan vallan alle siirtyneeseen ympyräkaupunkiin sana liittyy monella eri tavalla. Esimerkiksi hienoa Raatihuonettamme ympäröivää katua kutsuttiin 1800-luvulla Narinkankaduksi, koska sillä tehtiin erilaista torikauppaa.

Lauantain Annan narinkoille saapuu taas monenlaisten käsitöiden, leipomusten ja muiden omien tuotteidensa myyjää. Se on hieno asia näinä monelle henkisesti raskaina pimeinä päivinä: vaikka kauppa ei niin kävisikään, syntyy ihmisille kuin luonnostaan keskenään yhteistä jutunjuurta.

Minä aion mennä mukaan Haminan kevään 1918 tapahtumista kertovan Tämä nuori maa -romaanini kanssa. Myös tällä omalla, kauniilla kotikaupungillani on ollut historiansa aikana omat huonot päivänsä.

Niistä kannattaa kertoa senkin takia, etteivät ne toistuisi.

Romaanien henkilöhahmojen ohuudesta

Lauantai 16.11.2024 klo 8.43

Lopetin juuri erään sotaromaanin viimeisen sivun lukemisen. Silloin, kun kirjoista tehtiin vielä sanomalehtiin kritiikkejä, kriitikot moittivat joskus niiden henkilöhahmoja liian ohuiksi. Luulen nyt tietäväni, mitä he tarkoittivat.

Lukemani romaanin päähenkilössä ei ole sinänsä mitään vikaa. Hän on urheilullinen nuorukainen, joka ominaisuuksiensa vuoksi nostetaan johtamaan kaltaisiaan siinä verisessä tappamisen työssä, jota kutsutaan sodaksi. Sotaromaaninen kieli on kirjailijalla vielä vanhahtavaa: ryssiä tapetaan. Nykyterminologiassa sotilaat kutsuvat tuota miinoilla silpomista, kranaatinsirpaleilla repimistä ja luodin ampumista vatsaan viholliseen vaikuttamiseksi.

Lukemisen edistyessä mietin yhä enemmän sitä, paljonko lopulta opin tuntemaan tarinan päähenkilöä. Hänen taustastaan tulin tietämään vain sen kaupungin josta hän oli kotoisin, ja hänen ammattinsa. Ennen sotaa oli ollut joku tyttökin. Se, millaisia arvoja ja muita eväitä nuorukainen oli noista tarpeista elämäänsä varten saanut, ei selvinnyt.

Avoimeksi jäi myös se, miten hän käymänsä taistelut koki. Romaanissa hän ampuu aina ensin ja jää eloon. Pelkureista hän ei pidä, mutta hyvin suoriutuneet asetoverit saavat taputuksia selkään. Taistelujen välillä ryypätään roisisti. Sitä, mitä päähenkilö ajattelee tappamistaan ihmisistä ihmisinä, ei kerrota. Ei edes sitä, miltä tappaminen tuntuu.

Sama koskee myös hänen asetovereitaan. Kuin muodon vuoksi romaanissa on myös tuo joka paikkaan ehtivä suruton karjalainen aseveli. Sitä, miten hän pystyy olemaan tuon helvetin keskellä aina niin iloinen ja vitsaileva, ei kerrota.

Romaanille täytyy siis antaa kiitosta. Se aiheutti minulle mieltä vaivaavia kysymyksiä. Ihminen on – käsitykseni mukaan – aina enemmän tai vähemmän rikkonainen ruukku. Häntä on vaikea tulkita, jos säröistä ja liimauksista ei ole mitään näkyvissä.

Tavataan Kolmikulman Joulumarkkinoilla

Maanantai 11.11.2024 klo 11.20

Ennen joulua järjestettävät monituiset markkinatapahtumat ovat kirjailijalle hyvä paikka tavata lukijoitaan. Olen kirjoineni mukana Karhulassa sunnuntaina 17. marraskuuta pidettävillä Kolmikulman Joulumarkkinoilla.

Laajan tietokirjan tai romaanin kirjoittaminen vaatii keskittymistä. Se taas vaatii – ainakin minulla – sitä, että vietän aikaani tiiviisti työpöytäni ääressä, ja jatkan aina kirjoittamista siitä, mihin se viimeksi jäi. Olen kyllä lukenut kollegoista, jotka tekevät työtään kahvilapöydissä ja kirjastojen lukusaleissa. Ihailtavaa, ei onnistuisi minulta.

Vaikka elämmekin minäminä -aikaa, ei kirjailija luo kokonaisia maailmoita, tai niiden uusia järjestyksiä itseään varten. Tullakseen täydeksi tarina vaatii aina lukijakseen ja kokijakseen toisen ihmisen. Välillä on hyvä käydä kuulemassa, millaisia maailmoja omiin havaintoihini ja ajatuksiini pohjautuvat tarinanpuolikkaat ovat saaneet aikaan.

Noihin Karhulan joulumarkkinoihin liittyy kohdaltani vinkeä historiallinen yhteensattuma. Ne pidetään William Ruthin kadun varrella. Ruth (1839-1913) oli metsäpatruuna, joka loi nykyisin Kotkaan kuuluvaan Karhulaan yhden maamme tärkeimmistä teollisuuskeskittymistä.

Hän syntyi Kivijärvellä Keski-Suomessa köyhään kappalaisen perheeseen. Ensi sunnuntaina eräs toinen kivijärveläissyntyinen puhuu hänen mukaansa nimetyn kadun varrella omista tuotoksistaan.

Aina on jokin syy iloita

Tiistai 5.11.2024 klo 13.15

Pian selviää, kenestä tulee Yhdysvaltain seuraava presidentti. Valinnalla on suuri merkitys koko Euroopan turvallisuudelle. Ukrainan puolustajilla ovat vähissä sekä ammukset että miehet. Kapealla Gazan maakaistaleella eräs valittu kansa teurastaa oman turvallisuutensa nimissä siviilejä. Onko maailmassa enää yhtään syytä hymyillä?

Kävelin viikonloppuna itselleni tuiki tutuissa metsämaisemissa. Ajattelin oikaista erään pienen suopättäreen poikki katsomaan, miltä joskus 90-luvulla istuttamani männikkö näyttää taannoisten syysmyrskyjen jäljiltä.

Tuolla suolla on eräs rimpinen kohta. Sen silmästä kotitaloni aikuiset pelastivat kerran lapsuudessani siihen uppoamassa olleen lehmän. Vaikka tiesin paikan, olin varomaton. Vajosin rintaani myöten tuohon talvellakin sulana pysyvään, pohjattoman oloiseen suonsilmään.

Nykysuomalainen joutuu perin harvoin yllättäen hengenvaaraan. Pedot eivät saalista meitä, eikä sota kosketa meitä kuin uutisjuttuina ja sähköisinä kuvina. Pahin uhka taitaa olla joutuminen liikenneonnettomuuteen, tai liukastuminen hiekoittamattomalla jalkakäytävällä.

Kun etsii kuohuvan veden ja turpeen keskellä alleen kovempaa jalansijaa tietäen, ettei sellaista löydä, elämän rajallisuudesta tulee totta. Kun ainoa turva on siinä, jaksaako punnertaa itsensä omin voimin takaisin kovemmalle maalle, tajuaa heikkoutensa. Mielessä käy ajatus, että tännekö minä nyt jään? Täältäkö minut aikanaan löydetään?

Pääsin ylös suosta, vaatteet ja kengät vettyneinä ja turpeen tahraamina. Voi olla, että kierrän tuota vaaran paikkaa tästä lähin kauempaa. Läheskään kaikilla ei tällä planeetalla ole sitä mahdollisuutta. Ohjus tulee ilmoittamatta, ja moni asettuu tänäänkin alttiiksi kuolemalle läheistensä puolesta.

Tommy Hellstenin suuhun pannussa ajatuksessa on vinha perä. Pienet asiat – kuten kuivat vaatteet - ovat ihmisen elämässä monesti niitä tärkeimpiä ilon aiheita.

Yhdeksäntoista vuotta esikoisromaanistani

Keskiviikko 23.10.2024 klo 14.10

Se taisi olla syksyä 2004, kun vierailin ensimmäisen kerran Otavan kivilinnoituksessa Helsingin Uudenmaankadulla. Yrityksen silloinen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö, ja tuleva kustannustoimittajani halusivat jutella kanssani lähettämästäni käsikirjoituksesta. Esikoisromaanini Syysmarkkinat ilmestyi seuraavan vuoden syksyllä.

Tuota bisnesmaailman opein lapsia valmentavasta lastentarhasta kertovaa romaania olin kirjoittanut jo useamman vuoden ajan säännöllisen leipätyön ohessa. Se tahtoo sanoa että iltayöstä, kun omat lapset olivat nukkumassa ja viikonloppuisin, aina silloin kun se oli mahdollista. Kummallista, miten ihminen venyy kaikenlaiseen silloin, kun sen tekeminen on itselle tärkeää.

Teoksen ilmestyttyä olin Helsingin kirjamessuilla haastateltavana. Kuulijoitakin taisi olla parisenkymmentä. Kansiossani olevien lehtileikkeiden mukaan romaanista ilmestyi viitisen lehtikritiikkiä. Silloin olisin kernaasti suonut niitä olevan enemmän. Tänä syksynä esikoisensa julkaiseva kirjailija saa olla tyytyväinen, jos saa edes yhden ainoan.

Muuttiko romaani jotakin? Tuliko minusta yksi Otavan seitsemästä tähdestä? Ei.

Minusta ei tullut maailman- tai edes suomenkuuluisaa kirjailijaa. Kassakone ei kilissyt, eikä kustantajakaan tainnut olla tyytyväinen kirjan myyntiin. En saanut myönteistä kustannuspäätöstä seuraavasta tarjoamastani nivaskasta. Vuosia myöhemmin, mutkan kautta palasin taas Otavan tähtien alle, kun se osti neljä teostani julkaisseen Kariston.

Mutta lopputulos jäi itselleni kirkkaasti plussan puolelle. Tuhansien kustantamoihin vuosittain lähetettyjen käsikirjoitusten joukosta tekeleestäni oli löydetty jotakin omaperäistä ja arvokasta. Jotakin, joka nähtiin paperille painamisen ja lukijoille jakamisen väärtiksi. Vähän romaanin julkaisemisen jälkeen jättäydyin kynällä ja kameralla itseni ja jälkikasvuni elättäneeksi freelanceriksi.

Sitä en ole katunut kuin korkeintaan niinä päivinä, kun entisessä työpaikassani on ollut palkanmaksupäivä. En ole lukenut Syysmarkkinoita pitkään aikaan. Kun sen joskus teen, mietin luultavasti, että kirjoittaisin tuon ja tuon kohdan tänä päivänä eri tavalla. Ja vielä tuon.

Elämä on matka. Samoin romaani.

Kirjailijoiden avoin kirje päättäjille kertoo isosta huolesta

Perjantai 4.10.2024 klo 9.16

Eräiden suomalaisten eturivin kirjailijoiden liikkeelle laittaman avoimen kirjeen suomalaisen kirjallisuuden puolesta on allekirjoittanut jo yli tuhat kirjailijaa. Kysymys on paitsi kirjailijoiden toimeentulosta, myös suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin rikkaudesta, merkityksestä ja tulevaisuudesta.

Tuo avoin kirje päättäjille löytyy täältä. Niclas Sandin, äänikirjapalvelu BookBeatin toimitusjohtaja ehti jo vastaamaan kirjeessä esitettyihin huolenaiheisiin omalla kirjoituksellaan. Kiitos hänelle siitä: viimeistään nyt on aika keskustella menossa olevasta murroksesta. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen kommentoi eräitä Sandinin huomioita näin.

Eräässä omassa kirjahankkeessani olen viime aikoina perehtynyt Suomessa reilut sata vuotta sitten heränneeseen kansallisuusaatteeseen. Keskeisenä asiana siinä oli sivistyneistön siihen asti hyljeksimän suomen nostaminen sivistyskielen asemaan kaikista venäläistämistoimista, ja ruotsin kielen hallinnollisesta ylivallasta huolimatta.

Keskeisinä ajureina uuden, terveen kansallistunnon nostattamisessa olivat silloin suomalaiset taiteilijat ja kulttuuripersoonat. Kirjailijat, taidemaalarit, kuvataiteilijat, arkkitehdit ja muut. Heräteltiin uskoa siihen, että tämä pieni maa voi seisoa omilla jaloillaan. Lopulta jonkinlaista kiertokoulua, tai muutaman luokan kansakoulua käyneet tavalliset suomalaiset saivat lukea omista asioistaan omalla kielellään.

Kieli ja sen ymmärtäminen on pohja, jolle nykyinen suomalainen hyvinvointivaltio kaikkine puutteineenkin on rakennettu. Yksi osa tuon kielen kunnossa ja ajan tasalla pitämistä on suomalainen kirjallisuus. Sitä tarvitaan kertomaan siitä, mistä olemme tulossa, millaisessa maassa asumme nyt, ja minne olemme kenties menossa. Jollei ihmisillä ole yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa yhtä yhteistä kieltä, niin millainen on sen tulevaisuus?

On selvää että myös kirjallisuus, kirjoittaminen ja lukeminen muuttuvat digitaaliseksi muuttuvassa maailmassa. Tuon siirtymän pitää kuitenkin olla hallittua, ja mahdollisimman tasapuolinen kaikille ketjun osapuolille. Siksi liitin oman nimeni noiden tuhannen kirjailijan joukkoon.

Toivon, että päättäjät kaikilla tasoilla ottavat kirjeessä esitetyt asiat vakavasti. On oikeiden toimien aika.

Kuvituksella on väliä kulttuurijutuissa

Sunnuntai 22.9.2024 klo 13.44

Valtiovalta etsii kissojen ja koirien kanssa säästökohteita. Leikkuri on jo kohdannut kulttuurisektoriakin, ja lisää on tulossa. Hyvinvointialueiden perustamisen myötä uudessa asennossa olevassa kunnallishallinnossa mietitään, mitkä tuolit jätetään täyttämättä. Nekin päätökset osuvat usein kulttuurintekijöihin.

Itsensä Winston Churchillin, Iso-Britannian sodanaikaisen pääministerin kerrotaan vastustaneen taiteeseen ja kulttuuriin käytetyn rahoituksen siirtämistä sotatalouden tarpeisiin. ”Minkä puolesta me sitten oikein taistelemme?” -tokaisu saattaa olla vain tarinaa. Sellaisenakin se osuu kymppiin.

Sana kulttuuri tarkoittaa sivistyssanakirjani mukaan sivistystä ja valistusta. Kun mediassa puhutaan kulttuurialan rahoitusta uhkaavista leikkauksista, valitaan kuvituskuvaksi usein otos joko jostain sinfoniaorkesterista, hienosta oopperasta tai ammattiteatterista.

Itseään voi kuitenkin sivistää ja valistaa monella eri tavalla. Käyttäisin mielelläni sanan kulttuuri synonyymina sanoja mielen hyvinvointi. Siitä voi pitää huolta lukemattomilla tavoilla. Otan esimerkkejä omista havainnoistani muutamalta viime viikolta.

Jokin aika sitten kävin tekemässä juttua darts- eli tikanheittokilpailuista. Miehisessä seurueessa lensi tikkojen lisäksi myös huuli. Porukassa oli selvästi hyvä yhteishenki. Sekä hyvät että vähän heikommat suoritukset saivat yhtä lailla kannustusta. Uskon, että se teki hyvää läsnä olleiden mielelle.

Kävin jälleen kerran lavatansseissa. Toisiaan tervehtivien ihmisten lämpimät halaukset eivät johtuneet siitä, että syksyn myötä on siirrytty ulkolavoilta lämpimiin sisätiloihin. Ehkä moni sai siinä samalla kuluneen viikon läheisimmän ihmiskontaktinsa.

Eilen olin katsojana harrastajateatterin esityksessä. Näytteleminen ja laulaminen ei ehkä ollut aivan ammattilaisten tasolla, mutta hauskaa oli sekä näyttelijöillä että katsojilla. Moni vierelläni istunut hekotteli ääneen. Ehkä siinä tulivat viikon parhaat naurut, osin sille mitä lavalla tapahtui, osin ehkä myös sille miten lavalla esitetty vertautui omiin ajatuksiin ja murheisiin.

Jos kulttuurin korkeimmaksi päämääräksi hyväksytään mielensä hyvinvoinnista huolehtiminen, on tiedotusvälineiden toimituksissa pidettävä huolta siitä, ettei vääristetä kuvaa sen sisällöstä ihmisten mielissä. Se on paitsi hienoa oopperaa, myös tikanheittoa hyvässä porukassa, toisen ihmisen koskettamista, tai vaikka hyväntahtoista naurua omille höpsötyksilleen.

Dartsin heittäminen on paljon mukavampaa lämpimissä tiloissa, vaikkapa kunnan nuorisotalolla. Lavatansseissa soittaneille muusikoille soittamisen palo on saattanut syttyä kunnan/kuntien pyörittämässä musiikkiopistossa tai bändikoulussa, tanssijoiden ensiaskeleet on kentien otettu kansalaisopiston kursseilla. Kansalaisopisto on hyvin usein ollut takana myös siinä, että harrastajanäyttelijä on uskaltautunut lavalle.

Sellaiselle on vaikea laskea hintaa. Sen voi kuitenkin varmaksi sanoa, että kulttuurin tietoinen näivettäminen se vasta kalliiksi tuleekin.

Ahne metsäomistaja ja kiiluvasilmäinen luontoaktivisti hallitsevat somekeskusteluja

Sunnuntai 1.9.2024 klo 18.45

Kuulun Facebookissa useisiin ryhmiin, joissa vaihdetaan mielipiteitä luonnosta ja etenkin metsästä. Eräässä lähinnä metsää omistavista ihmisistä koostuvassa ryhmässä joku sai idean kysellä meiltä muilta kuvia ja kuvauksia vapaaehtoisesti suojelemistamme luontokohteista. Lyhyessä ajassa saimme nähtäväksemme todella monta todella hienoa kohdetta. Moni muu tosin jättäisi ne katsomatta, kun näkisi ketkä niitä ovat nettiin ladanneet.

Suomussalmen Hukkajoella tapahtunut, ilmeisesti ympäristörikoksen tunnusmerkit täyttävä jokihelmisimpukoiden joukkotuho on saanut sosiaalisen median kihisemään. Kasvottomana, vailla eri tavoin asioita ajattelevien ihmisten aitoa kohtaamista tapahtuva viestintä osoitti taas kerran raadollisuutensa.

Digitaalinen heimoajattelu hallitsee. ”Ne toiset” ovat taas kerran tehneet kaiken väärin, ja ihan tahallaan. Rapaa ja lokaa saavat niskaansa sekä iso metsäyhtiö Stora Enso, metsäammattilaiset että me metsänomistajat. Olemme saaneet kuulla olevamme rahanahneita -keleitä, joille mikään ei riitä.

Eräissä muissa ryhmissä mikään ei tunnu riittävän niin sanotuille luontoaktivisteille. Raakkujen (ilmeinen) joukkotuho myönnetään, mutta ihmetellään myös kasvavia vaateita yksityisten metsänomistajien harjoittamaa elinkeinotoimintaa kohtaan.

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä Hukkajoen tapauksesta aikanaan mahdollisesti nostettavista rikossyytteistä. Stora Enso on myöntänyt puunkorjuussa tapahtuneen virheitä, ja on ilmoittanut ryhtyvänsä korjaaviin toimenpiteisiin. Aikanaan selviää, kuka on tehnyt Hukkajoella mitäkin, tai on jättänyt tekemättä.

Tapahtuma, ja sen käsittelytapa julkisuudessa tekee mieleni surulliseksi, muutenkin kuin jo kuolleiden ja vielä kuolevien raakkujen vuoksi. Yritän ottaa tapahtuneesta osaltani opiksi. Tunteen varassa tapahtuva reagoiminen on hyvästä, ja meille kaksijalkaisille tyypillinen tapa toimia. Hyvä kuitenkin olisi, jos osaisimme laskea kymmeneen, ennen kuin sormet lentävät näppäimillä. Toisinaan laskeminen sataan asti voisi olla vielä parempi. Ehtisimme kenties ajatella asioita myös ”niiden toisten” näkökulmasta.

Olisi myös hyvä, jos itse kukin meistä liittyisi vähintään kolmeen sellaiseen somen ryhmään, joissa ei tunne olevansa itsensä kanssa samoin ajattelevien parissa.

Haminan syksyn kirjailijakahviloissa mielenkiintoisia vieraita

Keskiviikko 28.8.2024 klo 8.12

Haminan kaupungin kulttuuri- ja kirjastopalvelut järjestävät syyskaudella neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on ilo toimia iltojen kirjailijavieraiden haastattelijana.

Vierailujen sarjan aloittaa 10. syyskuuta kaksi kertaa kaunokirjallisuuden Finlandian voittanut Jukka Viikilä (s. 1973), jonka vierailu peruuntui viime syksynä sairastumisen vuoksi. Romaanit Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) olivat myös kaupallisia menestyksiä. Viikilän tänä vuonna ilmestynyt romaani Hiekkalinnat on tutkielma rakkaudesta ja sen kestävyydestä.

Lokakuun 15. päivänä Kasper-salissa kuullaan kirjailija/kuvittajapari Elina Kuorelahden ja Nunnu Halmetojan ajatuksia lastenkirjallisuudesta ja sen tekemisestä. Historioitsija Kuorelahti, ja Haminassa asuva graafikko-kuvittaja Halmetoja ovat julkaisseet tähän mennessä yhdessä kolme lastenkirjaa.

Marraskuun 12. päivän kirjailijavieras, toimittaja Jessikka Aro sai vuonna 2016 Bonnierin suuren journalistipalkinnon artikkelistaan Putinin trollit Suomessa. Hänen vuonna 2019 ilmestynyt tietokirjansa Putinin trollit on herättänyt Ukrainan sodan myötä kiinnostusta myös maailmalla. Aron tänä vuonna ilmestynyt teos Putinin maailmansota avaa Kremlin harjoittaman hybridisodan taustoja ja keinoja.

Syksyn kirjailijavierailut päättää 10. joulukuuta kaikille suomalaisille tuttu kasvo, Yleisradion pitkäaikainen uutisankkuri Matti Rönkä. Kirjailijana hän on voittanut sekä vuoden parhaalle suomalaiselle rikosromaanille myönnettävän Vuoden johtolanka-palkinnon, että parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon. Röngän Viktor Kärppä -romaanisarjan pohjalta on tehty sekä tv-sarja että elokuva.

Journalistin ohjeet ovat freelancerille työn elinehto

Torstai 15.8.2024 klo 11.29

Hallitus aikoo lopettaa journalismin itsesääntelyelimenä vuodesta 1968 lähtien toimineen Julkisen sanan neuvoston rahallisen tukemisen. Neuvoston rahoituksesta katoaisi vajaa kolmannes. Reilun 100 000 euron vuosittaisen säästön kielteiset vaikutukset ylittävät kirkkaasti siitä saatavan hyödyn.

Suomalaiset luottavat tutkitusti keskimääräistä enemmän lukemansa, näkemänsä ja kuulemansa journalismin sisältöön. Sillä on suuri merkitys yhä digitaalisemmaksi muuttuvassa ajassa, jossa uutisia ja ”uutisia” haetaan ja saadaan yhä useamman kanavan kautta. Kaikkien noiden palveluiden takana on rahanansainnan logiikka. Se tuo jokaisen käyttäjänsä eteen algoritmien syystä tai toisesta juuri hänelle valitsemaa tavaraa. Yleensä algoritmit eivät tähtää maailmankuvan avartamiseen, vaan useampiin klikkauksiin, kanavalla pysymiseen ja sitä kautta isompiin mainostuottoihin.

Valeuutiset ja paikkaansa pitämätön tieto ovat olleet aikojen alusta asti vaikuttamisen keskeisiä välineitä. Tämä valitettavasti korostuu nyt, kun keskellä Eurooppaa käydään säälimätöntä valloitussotaa, ja suurvallat ovat avoimesti nokkapokkasilla hupenevista luonnonvaroista.

Meillä Suomessakin viestinnällinen vaikuttaminen yksittäisiin ihmisiin, heidän mielikuviinsa ja siihen, mitä uskalletaan julkaista ja mitä ei, lisääntyy. Se ulottuu myös yksittäisiin, mediassa hyvän journalismin sääntöjä noudattaviin toimittajiin: mustamaalaus ja häirintäsoitot eivät ole alalla ollenkaan outoja asioita.

Jokainen ihminen tekee työssään virheitä ja huonoja sanavalintoja. Niin myös journalistit. Julkisen sanan neuvostoon on voinut kannella mediassa mielestään kokemastaan vääryydestä kuka tahansa kansalainen. Tuota mahdollisuutta on myös paljon käytetty. Mikä tärkeintä, virheitä tehneet tiedotusvälineet ovat yleensä noudattaneet neuvoston antamia langettavia päätöksiä. Niillä on ollut selkeästi alan toimintaa ohjaava vaikutus.

Ensi vuonna minulla tulee täyteen 20 vuotta toimimista vapaana toimittajana, freelancerina. Tänä aikana erimielisyydet haastateltujen ja toimeksiantajien kanssa juttujeni tekotavoista ja niiden sisällöstä ovat onneksi jääneet vähiin. Lähinnä on muutamia juttuja jäänyt tekemättä siksi, että emme ole päässeet haastateltavan kanssa yksimielisyyteen siitä, mitä asioita hänellä on jälkikäteen oikeus korjata omista tai muiden sanomisista.

Joistakin epämääräisistä toimeksiannoista olen kieltäytynyt, koska en ole hyväksynyt työn tilaajan tarkoitusperiä. Olen myös muutaman kerran ymmärtänyt väärin joltakin tiedotusvälineeltä saamani toimeksiannon, eikä jutusta ole tullut minkään osapuolen mielestä sellaista, kuin olisi pitänyt.

Väitän, että iso osa omasta mielen- ja työrauhastani on JSN:n laatimien Journalistin ohjeiden ansiota. Ne määrittelevät selvästi tiedotusvälineen, minun eli toimittajan, sekä haastateltavan oikeudet ja velvollisuudet. Olen tietenkin asiassa esteellinen, mutta väitän myös että työni tulokset – artikkelit – ovat olleet huomattavasti parempia, kun ne on pyritty tekemään alan yhteisten sääntöjen mukaan.

Linkki Journalistiliiton kannanottoon suunnitellusta leikkauksesta löytyy täältä.

Tattoota, sotilasmusiikkia ja ristiriitaisia tunteita

Maanantai 29.7.2024 klo 10.01

Tällä viikolla kotikaupungissani Haminassa vietetään Tattoota, sotilasmusiikin suurtapahtumaa. Sotilasmusiikkiin sanotaan kuuluvan kaiken sen musiikin, jota sotilaat soittavat. Tänä vuonna omaa Tattoo-juhlamieltäni latistaa Euroopassa käytävä suursota.

Suursodaksi menossa olevaa Ukrainan konfliktia on mielestäni kutsuttava. Yli miljoona eri puolilta maailmaa kerättyä miestä ja naista on puettu maastokuvioisiin asuihin, ja heille on annettu tehtäväksi tappaa toisiaan. Tuhoa ja kärsimystä tapahtuu nyt lähinnä mustan mullan mailla. Sota tulee kuitenkin vaikuttamaan kaikkien meidän eurooppalaisten elämään tavalla, jota kukaan ei vielä tiedä.

Sotilasmusiikin syntyjuuret juontavat satojen vuosien päähän aikoihin, jolloin sotureita ohjattiin taisteluissa torvien törähdyksin ja patarumpujen paukkein. Siitä se kehittyi ensin fanfaareiksi, ja sittemmin olennaiseksi osaksi erilaisia uskonnollisia, yhteiskunnallisia ja kansanomaisia rituaaleja.

Sotilaan tärkein tehtävä sodassa on tappaa toinen ihminen, ennen kuin tulee itse tapetuksi. Onko siis oikein ihailla asepukuisten nuorten naisten ja miesten taitavaa kuviomarssia ja soittamista, kun tietää heidän koulutuksensa perimmäisen tarkoituksen?

Aloitetaan positiivisista asioista. Musiikki on niitä harvoja, kaukaa primitiivisestä historiastamme kumpuavia asioita, jotka saavat lähes kaikki meistä liikuttumaan. Musiikki saa ihmiset uskaltautumaan lähemmäs toisiaan, hakeutumaan muiden seuraan. Se rauhoittaa mieltä, saa aikaan mielleyhtymiä. Jos on tarvis, sillä saa aikaan joskus tuiki tarpeellista aggressiota. Montakohan kertaa tässäkin maassa on vihdoin viimein tartuttu siihen lattianpesuluuttuun, kun kuulokkeista on jytissyt siihen toimeen sopiva rock-kappale?

Lopetetaan positiivisiin asioihin. Sain kirjoittaa vuonna 2020 julkaistun Hamina Tattoon 30-vuotisjuhlakirjan. Näihin kuluneisiin vuosiin mahtuu paljon hyvää musiikkia, ja sen myötä tapahtuneita ihmisten kohtaamisia. Ehkä ne ovat omalta pieneltä osaltaan auttaneet erilaisia ihmisiä ymmärtämään toisiaan.

Ehkä ne ovat jo poikineet, ja poikivat jatkossakin tähän maailmaan jotakin hyvää. Ainakin minä toivon niin.

Negatiivisen metsäkeskustelun turhuudesta

Perjantai 12.7.2024 klo 11.50

Sanotaan, että hyvät asiat eivät ole hyviä uutisia. Jostakin syystä se pätee etenkin metsiin liittyvään uutisointiin. Se että metsää, metsäluontoa, metsänhoitoa ja metsästä saatavaa kaikenpuolista hyvinvointia voi ajatella monella eri tavalla, on mielestäni erinomaisen hyvä asia.

Suomen metsävarojen kehittymistä on seurattu systemaattisesti jo 1920-luvulta lähtien. Tuolloin ensimmäiset inventointiryhmät lähtivät patikoimaan linjoittain lävitse koko maata, mitaten ja arvioiden metsien puuston määrää, kasvua ja monia muita asioita. Kiitos satelliitti- ja muun kuvaustekniikan kehittymisen, nykyään monet noista tiedoista saadaan selville sitä kuuluisaa ”nappia” painamalla,.

Välillä nykyisestä metsäkeskustelusta saa sen käsityksen, että asiat olivat sata vuotta sitten paljon paremmin kuin nyt. Että siellä niitä honkia humisi pitkin saloja satoja kuutioita jokaisella hehtaarilla. Lahopuutakin oli pilvin pimein, eikä ihmisen kirveenjälkiä näkynyt missään.

Ei se ihan niin ollut. Ensimmäisten inventointien tuloksia lukiessa, ja muuhun aikalaismateriaaliin tutustuessa silmien eteen nousee kuva määrämittaharsituista metsistä: hehtaareista, joilta on rapsittu pois kaikki tietystä korkeudesta tietyn mitan täyttävät rungot. Monin paikoin, etenkin Kaakkois-Suomessa, puut on hakattu haloiksi Pietarin kaiken nieleville markkinoille. Aikaisempina vuosisatoina kahteen, kolmeen kertaan kasketuille aloille oli vasta nousemassa uutta puustoa – sikäli kun metsiä laiduntava karja ei syönyt taimia nälkäänsä.

Sota haukkasi aimo osan noista Suomen metsähehtaareista. 1950-luvulla julkistetuista 4. valtakunnan metsien inventoinnin tuloksista selviää, että jäljelle jääneillä hehtaareilla kasvoi vuosittain noin 55 miljoonaa kuutiometriä uutta puuta. Se on ikävä kyllä vähemmän, kuin mitä metsistä niin sanotun Korean suhdanteen vuoksi hakattiin. Oma vaikutuksensa oli myös sotakorvauksiin tarvituilla hakkuilla, sota-aikana polttopuuksi hakatuilla nuorilla metsillä ja tuhansien metsähehtaarien raivaamisella maannälkäisten uudisasukkaiden pelloiksi.

Minun on helppoa uskoa tuon inventoinnin tulokset tosiksi. 1950-luvun alkupuolelta oleva ensimmäinen ilmakuva synnyinkyläni metsistä kertoo niiden harvasta kasvuasennosta. 1980-luvulla olin jo itsekin istuttamassa joskus vuosisadan alkupuolella määrämittaharsinnan myötä jytkypetäjiköstä kitukasvuiseksi puolukkakankaan kuusikoksi muuttuneen metsän jäljiltä hakkuualaa sille paremmin sopivaksi männiköksi.

Sodan päätyttyä Suomessa annettiin kuuluisa metsien harsintahakkuut kieltävä julistus. Soiden ojituksia lisättiin metsätalouden tarpeisiin. Uudistusaloja ryhdyttiin yhä useammin muokkaamaan ja istuttamaan taimitarhoilla kasvatetuilla taimilla. Taimikonhoitomäärät nousivat uusiin lukemiin, ja lehmät siirtyivät pikku hiljaa metsälaitumilta peltoruokintaan. Puun tarve kotien lämmittämisessä, sekä junien sekä sisävesilaivojen pannuissa sai väistyä ”halvan” maaöljyn tieltä.

Moni virhe olisi toki saanut jäädä tekemättä. Kaikille ojitetuille avosoille ei sittenkään noussut sankka uusi metsä. Kun lahopuuta ei tarvittu enää polttoaineeksi, sitä olisi heti sotien jälkeen voinut jättää enemmän metsään. Monta upeaa luontokohdetta kärsi pahoja vaurioita tiedon puutteen tai rahan tarpeen takia. Ihmisen tekemillä virheillä on se ominaispiirre, että ne huomataan vasta jälkikäteen. Se pätee myös niihin virheisiin, joita teemme juuri nyt.

Mutta kuitenkin: Suomen metsien puuston vuotuinen kasvu on tänäkin vuonna lähes kaksinkertainen verrattuna 1950-luvun alkuvuosiin. Puuta kasvaa metsissä enemmän kuin sitä kaadetaan. 1990-luvulta lähtien Etelä-Suomenkin talousmetsissä olevan lahopuun määrä on kasvanut. Metsälaki määrittelee tarkasti monia lainsuojaa nauttivia tärkeitä elinympäristöjä. Kuinka moni Euroopan Unionin nykyinen jäsenvaltio voi sanoa samaa?

Meidän ei tarvitse julistaa, että harjoitamme maailman parasta metsänhoitoa ja -osaamista. Sellaista määrettä on pirun vaikea todentaa, verrattuna muualla vallitseviin olosuhteisiin. Riittää, että harjoitamme tänne parhaiten soveltuvia keinoja ja konsteja. Kiitos menneiden vuosikymmenten tekijöiden, meillä on nyt oikeasti ja vailla keskinäistä syyllistämistä varaa miettiä, mitkä kaikki metsän arvot ovat arvokkaita juuri nyt ja tulevaisuudessa.

Itse uskon, että tuossa arvioinnissa meille yli 600 000 yksityismetsänomistajalle on tarjolla iso rooli. Niin on monta mieltä, kuin on miestä ja naistakin. Kun meitä päättäjiä on noin paljon, löytyy isosta joukosta varmasti monenlaisia mahdollisuuksia metsän erilaisten hyötyjen hyödyntämiseen ja säilyttämiseen.

Parhaiten siihen päästään palkitsemalla ja kannustamalla, ei pakottamalla tai syyllistämällä.

Tiedämmekö, mitä eroa on oikeistolla ja vasemmistolla?

Tiistai 18.6.2024 klo 17.52

Viimeaikaisessa politiikan uutisoinnissa olen pannut merkille sen, kuinka kevyesti termejä oikeisto ja vasemmisto käytetään olettaen, että me lukijat ja kuulijat ymmärrämme niiden erot. Olisiko nyt hyvä aika selventää noiden kahden termin merkitystä?

Minulle sana oikeisto tuo ensimmäisenä mieleen mammonan palvonnan, Täällä Pohjantähden alla -romaanin hyvinvoivan rovastin ja Etelä-Amerikan monet sotilasjuntat. Vasemmisto-sana taas romaanin Ryysyrannan Joosepista, nyrkkiin puristetut kädet, Agit Propin musiikin ja lakkoilevat työläiset.

Ei kovin modernia mielikuvaa. Ei, vaikka toimittajana seuraan päivänpolitiikkaa vähintään yhtä tarkasti kuin median suomalainen keskivertokäyttäjä.

Se, luokitellaanko joku julkisuuden henkilö oikeistolaiseksi vai vasemmistolaiseksi, vaikuttaa siihen kuinka otamme hänen viestinsä vastaan. Jollekin median kuluttajalle hänen omaan arvomaailmaansa sattuva luokitus vahvistaa luottamusta. Jollekin toiselle se rakentaa epäluottamusta.

Ehkä olisi hyvä, jos politiikkaa seuraavat tiedotusvälineet ottaisivat asiakseen päivittää sanojen oikeisto ja vasemmisto merkityksen. Mistä yhteisistä ja erottavista asioista me puhumme niiden välillä?

Sen jälkeen nuo yhteiset ja erottavat asiat olisi hyvä kiteyttää tietolaatikon muotoon esimerkiksi nykyisin muotiin tulleisiin lehtijuttuihin, joissa tärkeitä suomalaisvaikuttajia sijoitetaan erilaisiin nelikenttiin heidän oletettujen tai tiedettyjen arvojensa mukaan.

Kannaksen kesän 1944 suurhyökkäys eräässä sotapäiväkirjassa

Sunnuntai 9.6.2024 klo 11.28

Tänään, 9. kesäkuuta tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun puna-armeija aloitti Karjalan kannaksella Suomen erillisrauhaan johtaneen suurhyökkäyksensä. Moni asia on niistä päivistä muuttunut, mutta nuorten sankarivainajien tarve ei ole kadonnut globaalisti mihinkään.

Luin isäni sodanaikaisen komppanian, eli jalkaväkirykmentti 50:n 5. komppanian sotapäiväkirjasta tuon hyökkäyksen aikaisia merkintöjä. Osana 11. divisioonaa rykmentti siirrettiin tulppaamaan Ihantalan tasalla hyökkääjän joukoilta pääsyä syvemmälle Suomeen.

Viides komppania kärsi kesäkuun lopulla Kärstilänjärven tienoilla käydyissä taisteluissa raskaita tappioita. Jäin miettimään etenkin sotapäiväkirjaan 28. kesäkuuta tehtyä merkintää ankarassa tykistökeskityksessä viimeiseen miehen kadonneesta joukkueesta.

Rauhan aikana kasvanut ja elänyt ihminen ei voi edes kuvitella kaikkia niitä hirveyksiä, joita noiden lakonisten sanojen taakse sisältyy. Tuskin tuon joukkueen miehet kaikki kaatuivat: muutamaa päivää myöhemmin sotapäiväkirjasta löytyy merkintä komppanian komentopaikalla hajalle joutuneille, ja uudelleen kokoon kerätyille miehille pidetystä puhuttelusta. Siinä käsiteltiin kurin ja tottelemisen merkitystä.

Muistan lapsuudestani joitakin isäni muiden sotaveteraanien kanssa käymiä keskustelunpätkiä noista päivistä. Joukko loppuun asti väsyneitä miehiä kerääntyi suureen katajapuskaan puhumaan siitä, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Yritettäisiinkö etsiä omaa joukkoa, vai lähdettäisiinkö kävelemään kohti koti-Suomea?

Ehkä jotkut heistä lähtivät, enkä ihmettele. Vaihtoehtona oli paluu takaisin helvettiin.

Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Pienuus on yleisötapahtumissa monesti kauneinta

Torstai 16.5.2024 klo 9.21

Kotikaupunkini Hamina ilmoitti, että tänä vuonna se ei järjestä aikaisempina vuosina tuhansittain kävijöitä kerännyttä Valojen yö -tapahtumaa. Syyksi syyskuisen tapahtuman peruuntumiseen ilmoitettiin kaupungin säästötarve ja aikaisempien vuosien järjestyshäiriöt. Moni pahoitti mielensä ilmoituksesta. Minä en.

Säästöjä haetaan tällä hetkellä kissoin ja koirin monessa muussakin Suomen kunnassa. Haminan kaupunki tavoittelee käynnistyvissä yhteistoimintaneuvotteluissa kymmenien henkilötyövuosien vähennyksiä kustannuksiinsa. Siihen verrattuna yksinpäiväisenä tapahtumana noin 60 000 euroa maksanut Valojen yö näyttää pisaralta meressä. Noita pisaroita vaan on kaupungin taseessa pahuksen paljon.

Valojen yön ohjelma on ollut kävijöille pääosin ilmaista. Monelle kulttuurin toimijalle se on tarjonnut valmiin estradin esittää osaamistaan ja tulla tunnetuksi. Hyviä asioita! Löydän kuitenkin peruutusilmoituksesta myös hyviä puolia.

Valojen yö alkoi 1990-luvulla pienenä tapahtumana. Viime vuodet ovat tuoneet mukaan enemmän näyttäviä valotehosteita, isoja äänentoistolaitteita, varta vasten rakennettuja esiintymislavoja ja muuta rekvisiittaa. Se lisää väistämättä tapahtuman energiankulutusta ja muuta ympäristölle aiheutuvaa kuormaa. Ensi syksynä sitä ei tule. Kysymyksessä on iso ilmastoteko.

Osallistujamäärän kasvaessa myös liike tahtoo puuroutua. Se tarkoittaa myös autojen määrän lisääntymistä kaupungilla ja sen liepeillä. Monesti sitä haluaisi pysähtyä jollekin esittelyteltalle katselemaan tarjontaa, ja juttelemaan esittelijöiden kanssa. Sitä ei voi tehdä, kun takana velloo jo seuraavien teltalle tulijoiden massa. Lopulta sitä lampsii vain joukon mukana, antaa virran viedä, kunnes on aika lähteä kotiin.

Luin juuri, että vuoden 2028 Jukolan Viestiin Espooseen odotetaan 50 000 kävijää. Heistä noin 20 000 on tapahtumassa suunnistavia. Uutisoinnissa keskityttiin tapahtuman miljoonien eurojen myönteisiin vaikutuksiin aluetalouteen. Suunnistin omat kymmenkunta Jukolaani 90-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina. Viime vuosina en ole enää käynyt paikan päällä edes katsojana. Jukolan kisakeskukset eivät ole enää kyliä, ne ovat kokonaisia kaupunkeja. Onko rahasta ja kasvusta tullut siinäkin se kuuluisa häntää heiluttava koira?

Ehkä Valojen yössäkin voidaan miettiä paluuta pienemmin voimin, pienemmällä budjetilla ja pienemmin tavoittein järjestettävään ohjelmaan. Vuodessa on 365 päivää. Yhden illan tapahtumilla tuskin pelastetaan yhdenkään yrittäjän taloutta, saati kaupungin elinvoimaa.

Viime syksyn Valojen yössä oma vaikuttavin kokemukseni oli Bachin urkukonsertti kauniissa Johanneksen kirkossa. Sen jälkeen kannoin hyvällä mielellä omat killinkini paikallisen kahvilanpitäjän tiskille.